Day 174: Zero in Chatham

0 km (0 miles)
1891.5 / 2189.8 miles
Chatham, NH

My zero in Chatham, as a guest of Kim and her family, was on the league of its own. Even though I’m a city boy, living in the countryside is not completely foreign to me. It was still fascinating to stay at this American farm and especially I was happy to see how most of the food was truly local. The ham was from their own farm, the milk from neighbours. When I’m traveling I find it best to participate the normal life of local people. It tells you so much more than just going sightseeing.

Kim was kind enough to drive me to a shopping trip to Conway. As usual, I had to do my resupply for the next leg of my hike, but I also needed new insoles for my hiking boots. I was able to find a pair of Superfeet that seem to be a high quality brand. They have a good selection of insoles with different arch heights. I had got some replacement gear via mail, too. My earbuds had suffered some rain damage, so there was a new set of those and finally my long awaited pair of Sealskinz socks for the rainy days.

In the evening I had to once again repackage my food to ziplock-baggies. While in this process I can’t stop thinking how horribly over packaged our food is. You start to pay more attention to the sheer amount of trash, when you have to carry all that while hiking.

JFRM-2017-08-0554.jpg
JFRM-2017-08-0555.jpg
JFRM-2017-08-0553.jpg

Lepopäiväni Chathamissa Kimin ja hänen perheensä vieraana oli aivan omaa luokkaansa. Vaikka olenkin kaupungin kasvatti, ei maaseutuelämä ole minulle vierasta. Oli kuitenkin kiinnostavaa olla yhdysvaltalaisella maatilalla ja erityisesti nautin siitä miten suuri osa pöydän antimista aterioilla oli todellista lähiruokaa. Kinkku oli omista possuista, maito naapurilta. Matkaillessani on ehdottomasti parasta, jos pääsee näkemään paikallisten elämää. Se kertoo paljon enemmän kuin tavanomaiset nähtävyydet.

Kim lähti käyttämään minut myös ostosreissulla Conwayssa. Tavanomaisesti minun täytyi tietenkin ostaa ruuat seuraavalle vaellusetapille, mutta sen lisäksi tarvitsin myös uudet pohjalliset vaelluskenkiini. Löysin ilmeisen laadukkaina pidetyt Superfeetit, joissa on hyvä valikoima erikorkuisille jalkaholveille. Olin saanut postitse myös muita varustetäydennyksiä. Sateessa kastuneiden kuulokkeiden tilalle olin hankkinut uudet ja sain viimein hartaasti odottamani pidempivartiset Sealskinz-sukat märkiä kelejä varten.

Illalla ohjelmassa oli taas ruokien purkaminen omista pakkauksistaan ja niiden uudelleenpakkaaminen ziplock-pusseihin. Tämän prosessin äärellä olen kerta toisensa jälkeen pohtinut, että ruoka on kyllä hirveän ylipakattua. Syntyvän jätteen määrään kiinnittää enemmän huomiota, kun sen joutuu vaeltaessaan kantamaan kaiken mukanaan.

Day 173: Chatham

17,86 km (11.1 miles)
1891.5 / 2189.8 miles
Chatham, NH

The morning came with a sunshine. My muscles were still stiff, but the light shining through the leaves to my bed of ferns made me feel good. Emptying my food bag made my backpack also lighter and I started to hike briskly.

Before noon I first climbed up the Middle Carter Mountain and then the North Carter Mountain. From the ridge there was a beautiful view to the surrounding mountains every once in a while. After that I was facing a descent, a climb to Mount Moriah and finally a long downhill to Gorham.

Climbing Mount Moriah was heavy, but the view behind me kept getting better and that felt rewarding. Near the summit I was able to get some service and checked my messages. A friend of my cousins, Kim, was coming to pick me up from the AT near Gorham and I was invited to zero at her house.

I started the happy stroll downhill. New Hampshire and the White Mountains had been very hard for my body and I really needed some rest. I was listening to Tiedeykkönen science podcast and that made the downhill go like a charm. Also the terrain was getting more flat and the hiking got easier.

When I was about 15 min hike from the road, I got a message from Kim that she was waiting for me. I picked up my speed as I walked towards the parking lot at the roadcrossing. Right before it I saw a couple at the trailside with their grill. They called that they were doing trail magic and asked if I wanted a hot dog. I told that someone was waiting for me at the parking lot, but I always have time for a hot dog.

As I arrived to the parking lot I met Kim and her daughter. Coincidentally there happened to be also Odie’s wife and she was asking if I was aware of the Hiker Yearbook. I told her that I had met Odie down south in early spring and recently in the Presidentials. I hauled my backpack into Kim’s car and we took off towards their home in Chatham. This village that sits pretty much on the border of New Hampshire and Maine is actually also inside the White Mountains National Forest. Kim had done her homework and had some cold Pepsi for me in the car – I don’t know if anything could have made me happier right then.

I had mailed my bounce box to Kim and there was also waiting some replacement gear that I had ordered from Amazon. I was given the room of Kim’s daughter and in general I was treated like an guest of honour. The whole family and the grandparents, who were visiting, were clearly excited about my thru-hike and kept asking questions. It felt heavenly to take a shower, get some clean clothes on and to sit at their table to enjoy a real homemade dinner.

JFRM-2017-08-0522.jpg
A bed of ferns
Saniaispeti

JFRM-2017-08-0529.jpg
JFRM-2017-08-0531.jpg
JFRM-2017-08-0536.jpg
JFRM-2017-08-0538-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0543.jpg
JFRM-2017-08-0544.jpg
JFRM-2017-08-0545.jpg
JFRM-2017-08-0546-Pano.jpg

Aamu koitti aurinkoisena. Lihakset olivat yhä jumissa, mutta valon siivilöityessä lehtien välistä saniaispetiini olin hyvällä tuulella. Ruokasäkin tyhjentyessä reppukin tuntui kevyeltä ja lähdin reippain mielin vaeltamaan.

Nousin aamupäivällä ensin Middle Carter Mountainille ja sen jälkeen North Carter Mountainille. Harjanteelta avautui toisinaan kaunis maisema ympäröiville vuorille. Sen jälkeen edessä oli laskeutuminen, nousu Mount Moriahille ja lopulta pitkä alamäki Gorhamiin.

Mount Moriahille kapuaminen oli työlästä, mutta toisaalta takanani aina vain paremmaksi muuttuva näköala tuntui palkitsevalta. Huipun tuntumassa sain kenttää kännykkääni ja tarkistin viestit. Serkkuni ystävä Kim oli tulossa hakemaan minua AT:n varrelta läheltä Gorhamia ja pääsisin hänen luokseen viettämään lepopäivää.

Lähdin rullaamaan alamäkeen iloisella mielellä. New Hampshire ja White Mountains oli ollut kova koettelemus keholleni ja kaipasin todella lepoa. Kuuntelin Tiedeykköstä ja alamäki tuntui menevän sen vauhdittamana varsin huomaamatta. Maasto myös muuttui kokoajan tasaisemmaksi ja eteneminen helpottui.

Ollessani noin 15 minuutin kävelymatkan päässä tiestä sain Kimiltä tekstiviestin, että hän olisi odottelemassa minua. Jatkoin vauhdikkaasti matkaani kohti tienristeyksessä olevaa parkkipaikkaa. Juuri ennen sitä näin polun laidassa pariskunnan grillaamassa. He huikkasivat olevansa tekemässä trail magicia ja kysyivät haluaisinko hot dogin. Kerroin, että minua odotettiin parkkipaikalla, mutta aina olisi aikaa yhdelle hodarille.

Saapuessani parkkipaikalle oli minua vastassa Kim ja hänen tyttärensä. Paikalla oli sattumalta myös Odien vaimo, joka kyseli olinko tietoinen Hiker Yearbookista. Kerroin tavanneeni Odien alkukeväästä etelässä sekä hiljattain Presidentialsilla. Nostin reppuni Kimin auton kyytiin ja lähdimme ajelemaan kohti heidän kotiaan Chathamissa. Aivan New Hampshiren ja Mainen rajalla oleva kylä on itseasiassa myös White Mountains National Forestin sisällä. Kim oli varannut autoon mukaan kylmää Pepsiä ja mikä olisikaan voinut ilahduttaa minua enemmän.

Olin lähettänyt bounce boxini Kimille ja sinne oli saapunut myös Amazonista tilaamiani varustetäydennyksiä. Sain Kimin tyttären huoneen majapaikakseni ja muutenkin minua tunnuttiin kohdeltavan oikein kunniavieraana. Koko perhe ja kylässä olevat isovanhemmat olivat selvästi innostuneita kyselemään vaelluksestani. Tuntui taivaalliselta päästä suihkuun, saada puhtaat vaatteet päälle ja istahtaa valmiiseen pöytään syömään kunnon kotiruokaa.

Map

Total Time: 08:59:02

Day 172: Wildcat Mountain

11,08 km (6.9 miles)
1880.0 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

After a well slept night I felt at last even bit more rested. I was also happy to have left the Presidentials behind me. There would be only the peaks of Wildcat Mountain and Carter summits to traverse, before I could have my next zero. Though these weren’t any small hills.

In addition to my normal act of hiking the trail I was also trying to keep my eye on the skies. There was a solar eclipse about to happen that would be a total eclipse in certain parts of the US. And for this reason the Americans had of course given it a pompous name too: The great American eclipse. I was way too far up north to see the total eclipse – it would have been at its best in Georgia where I started from.

The day started with a steep climb to the E and D peaks of the Wildcat Mountain. In between there was a ski lift and on the top there were lots of people who had taken the ride up. One little boy would have wanted to hike those few hundred meters (about 1000 ft) to the D peak, but his mother said no. Too dangerous or difficult or something. On the summit there was a lookout tower, but the view was covered by the trees.

I continued on climbing first the C peak and hiking then towards the A peak. The trail was intermittently rocky, but not in a bad way. At the A peak there was a vista and I decided to have a little break there. I sat down talking with a father and his teenager son. Before too long a familiar slender bearded figure emerged from the woods. Greybeard,  a spry man in tender age of 82, was trying to break the record of the oldest AT thru-hiker. I had met him first time somewhere in Virginia. As usual, he was full of energy and taking videos of the view with his cell phone.

The downhill from the last Wildcat peak was steep, but I was able to hike it with a good speed. I was skittering fast, because I was looking forward to reach the Carter Notch Hut. I was out of water and also missing the luxury of a privy. I had enough patience still to stop for a while to admire the view at the pond near the hut. On the other side was the beautifully massive Wildcat Mountain.

The croo at the Carter Notch Hut was still serving the lunch soup, bread and baked goods even though it was late in the afternoon. My hunger had grown into scale of its own, because I was able to shovel in two bowls of cream soup, bread and a piece of cake without feeling any kind of fulfilment. It was like I had poured the food down to a bottomless well.

In the morning I had suffered for being thirsty and had to ration my water. Especially in the White Mountains I have tried to carry as little water as I can, because the climbs are strenuous even without any extra load. But then again nothing is as agonising as being thirsty. You cannot stop thinking about it. That’s why I decided that I would fill my bladder with two liters of water even I was facing a big climb. It was likely that I wouldn’t reach the next water before the night and I would have to have enough water until tomorrow morning.

My backpack felt very heavy when I started to haul it up the steep hill of the Carter Dome. Still I was on the good mood and decided to hike with a relaxed pace. Knowing this helped with the climb and slowly behind me was opening a fantastic view down to Carter Notch and to the Wildcat Mountain. From the Carter Dome the trail descended to a saddle and then it went back up to the Mount Hight. The sun was slowly starting to set and the summit offered a beautiful 360° panorama.

And once more I was descending, just to be able to climb up again. Ahead of me were the three Carter summits and I had planned to search for a tent spot somewhere between them. The dusk was setting in when I came to the tree covered summit of South Carter Mountain. On the summit there was a spot large enough for my tent, but there was only a thin sheet of moss covering the rock. So, nowhere to put my stakes to.  I continued downhill looking for another tent spot. It was coming dark and I put my headtorch on. I got to walk about 20 m (65 ft) with my headtorch when I saw a flat spot surrounded with ferns on the left hand side of the trail. There was just enough space, so I started to put up my tent. A small tree happened to be just in front of the tent door, but actually it was a very useful aid of getting up from the tent with my stiff legs.

I was tired and my muscles were horribly stiff, but I was still feeling very content. The White Mountains was almost done and dusted and tomorrow I would reach Gorham. A friend of my cousin’s had promised to pick me up from there and let me stay at her house. After ordeal of traversing the Whites, I was waiting for a chance to rest more than anything.

JFRM-2017-08-0474.jpg
JFRM-2017-08-0476.jpg
JFRM-2017-08-0477.jpg
JFRM-2017-08-0483-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0490.jpg
JFRM-2017-08-0491.jpg
JFRM-2017-08-0492-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0495-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0501.jpg
JFRM-2017-08-0502-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0506.jpg
JFRM-2017-08-0507.jpg
JFRM-2017-08-0508-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0521.jpg

Hyvin nukutun yön jälkeen tunsin oloni vihdoinkin edes jossain määrin levänneeksi. Olin myös tyytyväinen Presidentialsin jäätyä taakse. Edessä olisi enää Wildcat Mountainin huippujen ja Carter-huippujen ylitykset, kunnes pääsisin viettämään lepopäivää. Nämä tosin eivät olleet mitään pieniä mäkiä.

Tavanomaisen tallustamiseni lisäksi yritin seurailla tänään taivaan tapahtumia. Päivällä oli tulossa auringonpimennys, joka näyttäytyi osassa Yhdysvaltoja täydellisenä pimennyksenä. Maan ylittävä täydellinen auringonpimennys oli toki saanut amerikkalaiseen tapaan mahtipontisen nimen: The great American eclipse. Olin kuitenkin itse liian pohjoisessa nähdäkseni täydellisen pimennyksen – parhaimmillaan se olisi ollut vaellukseni lähtöpaikassa Georgiassa.

Päivä siis alkoi jyrkällä nousulla Wildcat Mountainin E- ja D-huipuille. Näiden välissä oli hiihtokeskuksen hissi ja yläasemalla liikkui runsaasti hissillä tulleita retkeilijöitä. Eräs pieni poika olisi halunnut kävellä muutaman sadan metrin matkan hissiltä D-huipulle, mutta hänen äitinsä kieltäytyi tästä. Liian vaarallista tai vaikeaa tai jotain. Huipulla oli näköalatorni, mutta puiden takaa ei kyllä oikein maisemia avautunut.

Jatkoin matkaani nousten ensin C-huipulle ja sieltä kohti A-huippua. Reitti oli ajoittain kivikkoista, mutta ei muuten erityisen pahaa. A-huipulla menin näköalapaikalle pitämään pienen tauon ja keskustelin siellä istuskelevan isän ja teini-ikäisen pojan kanssa. Ennen pitkää metsästä ilmestyi tutun näköinen hoikka parrakas hahmo. Greybeard, virkeä 82-vuotias, yritti rikkoa ennätystä vanhimpana läpivaeltajana ja olin tavannut hänet ensimmäisen kerran muistaakseni Virginiassa. Hän oli tapansa mukaan tarmoa täynnä ja kuvasi kännykällään videota näköalapaikalla.

Alamäki viimeiseltä Wildcat-huipulta oli jyrkkä, mutta kuitenkin nopeakulkuista maastoa. Kipitin vauhdilla alamäkeen, koska odotin pääseväni Carter Notch Hutille. Vesi oli lopussa ja halusin päästä myös nauttimaan huussin tarjoamasta ylellisyydestä. Hetkeksi maltoin pysähtyä matkalla ihailemaan majan lähellä olevaa lampea, jonka yli oli kaunis näkymä Wildcat Mountainille päin.

Carter Notch Hutilla oli myöhäisestä saapumisajankohdastani huolimatta vielä tarjolla lounaskeittoa sekä myös leipää ja leivoksia. Nälkä alkoi olla kasvanut melkoisiin mittoihin, koska lapioin kaksi lautasellista sosekeittoa, leivän ja kakkupalan suuhuni tuntematta pienintäkään täyttymisen tunnetta. Aivan kuin ruoka olisi hävinnyt pohjattomaan kaivoon.

Olin aamulla kärsinyt janosta ja joutunut säännöstelemään vettä. Erityisesti White Mountaisilla olen pyrkinyt kantamaan mahdollisimman vähän vettä, koska nousut ovat raskaita ilman ylimääräistä painoakin. Mutta toisaalta harva asia ahdistaa niin paljon kuin jano. Sitä ei voi olla ajattelematta. Niinpä päätin, että vaikka edessäni oli taas kerran iso nousu niin nyt täyttäisin juomarakkooni pari litraa vettä. Olisi nimittäin todennäköistä, etten pääsisi seuraavalle vedelle ennen iltaa ja tällä määrällä pitäisi pärjätä huomiseen aamupäivään asti.

Reppu siis tuntui todella painavalta lähtiessäni nousemaan jyrkkää ylämäkeä kohti Carter Domea. Mielialani oli kuitenkin hyvä ja päätin mennä rauhallista tahtia. Jotenkin tämän ajatuksen tiedostaminen auttoi nousussa ja pikkuhiljaa takanani avautui upea näköala Carter Notchiin sekä Wildcat Mountainille. Carter Domelta reitti laskeutui hieman vuorten väliseen satulaan ja nousi taas Mount Hightille. Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea ja huipulta tarjoutui hieno 360° näkymä.

Laskeuduin taas kerran voidakseni vielä lähteä uuteen nousuun. Edessä oli kolme Carter-huippua ja olin ajatellut etsiä telttapaikan jostain niiden väliltä. Ilta alkoi hämärtää tullessani South Carter Mountainin puiden peittämälle huipulle. Vuoren laella oli telttani kokoinen avoin alue, mutta ohuen sammalkerroksen alla oli kallio, joten en olisi saanut teltan kiiloja minnekään. Jatkoin siis alamäkeen katsellen sivuilleni telttapaikan toiveissa. Pimeä alkoi tulla ja oli aika laittaa otsalamppu päähän. Ehdin kävellä ehkä 20 metriä otsalampun kanssa, kun polun vasemmalla puolella näkyi saniaisten reunustama tasainen paikka. Tilaa oli juuri sopivasti, joten tyytyväisenä aloin teltanpystytyspuuhiin. Pieni puu osui teltan oven kohdille, mutta itseasiassa se osoittautui oivaksi apuvälineeksi, kun jäykin jaloin yritti nousta teltasta ylös.

Olin väsynyt ja lihakseni olivat todella jumissa, mutta olin kuitenkin hyvin tyytyväisellä mielellä. White Mountais oli melkein taputeltu ja huomenna saapuisin Gorhamiin. Serkkuni ystävä oli luvannut tulla hakemaan minut sieltä ja tarjota minulle yöpaikan kotonaan. White Mountainsin koettelemusten jälkeen odotin tätä lepomahdollisuutta enemmän kuin mitään.

Map

Total Time: 09:55:52

Day 171: Mount Madison

16,74 km (10.4 miles)
1872.2 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

“Just waking up in the morning
And to be well,
Quite honest with ya,
I ain’t really sleep well
Ya ever feel like your train of thought’s been derailed?
That’s when you press on – Lee nails
Half the population’s just waitin to see me fail
Yeah right, you’re better off trying to freeze hell
Some of us do it for the females
And others do it for the retail

But I do it for the kids, life threw the towel in on
Every time you fall it’s only making your chin strong
And I’ll be in your corner like Mick, baby, ’til the end
Or when you hear a song from that big lady”
-Gym Class Heroes
(Fighter, 2012)

With the strong wind beating on my tent through the night I barely slept at all. I did trust that my Akto would be able to take the wind, but the noise kept me awake. In the morning my brains were in completely frozen state after two sleepless nights.

While I was going through my morning routine there was two short rain showers. I peaked out of my tent just to learn that all the mountains that I was able to see yesterday and pretty much everything else further than 20 m (65 ft) from me had disappeared inside the cloud. The wind was very strong and I was especially careful taking down my tent – even though I wasn’t in Atlanta anymore, it could have been easily gone with the wind. I kept the tent attached to my backpack or to me or both all the time.

The swelling in my feet was gone and I had changed my socks thinking that possibly chafing seam wouldn’t be at the exactly same spot. My toes were still sore after yesterday, but my feet fit into my shoes and nothing was rubbing. My decision to bivy, emergency camp, seemed right.

Also my choice of camping at the hillside proved to be good. When I descended to Edmands Col it had really changed into a wind tunnel. I was barely able to stand. The wind was waving me like a rag, my clothes were rattling against my body and the humidity densified into small ice crystals on the surface of my down jacket. I felt like someone would have tied me on the top of their car and would be speeding down the highway. I was leaning against the wind, took support from my trekking poles on every step and was thankful of every single gram that I carried in my backpack. Walking through those strong gusts of wind was like riding on a roller coaster and I was spontaneously shouting for joy.

From the whiteout materialised a bearded man, who was walking towards me. This happy hiker shouted that he was Odie, the editor of the Hiker Yearbook. I shouted back that we had met months ago in south and I showed him the bracelet that he gave me. Odie reminded me to send my photo for the Hiker Yearbook when I was done with the trail.

When I arrived to the intersection of multiple trails I had to stop for a while to make sure that I was taking the right trail. While I was standing there I saw a figure coming through the clouds. This unclear figure seemed somehow familiar and finally I was able to recognise him as Mojo. He had stayed the night at a shelter that was a bit further off the AT. We started to hike together downhill towards the Madison Spring Hut.

At the hut the croo was still cleaning up after the breakfast, so there was no lunch soup yet, but some pretty dry coffee cake anyway. I heard that the croo had allowed many hikers to camp outside the hut last night. It seemed like I wasn’t the only one who had been struggling. From the weather forecasts I finally learned that the wind today was 65-80 km/h or 18-22 m/s (40-50 mph) with 100 km/h or 27 m/s (60 mph) gusts. My gut feeling of the highway speeds wasn’t that inaccurate. The forecast was showing that the weather should clear out in the afternoon.

There was still the climb to the Mount Madison before I was going to finish the Presidential traverse for good. Tailing Mojo I started to push myself once again against the wind and uphill. Every once in a while the clouds started to open, but the wind was still strong. When I reached the summit I had to really balance on the rocky ridge in order not to be knocked down by the wind.

When I got to the downhill the wind was finally easing up. Slowly the fine view to Pinkham Notch started to open in front of me as I got myself below the clouds. It was also getting warmer as I proceeded to lower elevation. I was able take off my down jacket and beanie when the sun finally found me.

The beginning of the downhill was quite steep, but it changed more gentle. Still it was steep enough that I had to keep on looking at my feet all the time. This is why I didn’t see a tree that had fallen over the trail. The trunk of the tree was high enough that it didn’t cause me any danger. But from that trunk there was poking stumps of branches that had been cut and one of them pointed straight at me. I didn’t notice this until the stump hit first on my forehead and then it smashed my glasses to my face. I stopped to evaluate my injuries. Forehead was throbbing and there would be a bump. My glasses were a bit bent, but not broken. I realised that was I not wearing my glasses the branch would have landed straight into my eye. And I would have lost an eye.

Soon after this incident the terrain started to get more flat and first time in a long while I got my good hiking speed on. I was content having the Presidentials behind me and my hiking-confidence seemed to be growing.

Coming to Pinkham Notch I saw Mojo sitting close to the Visitor Center. I heard that the dinner buffet there was expensive, but the store had some snacks available. I grabbed a few chocolate bars for nothing else felt inviting. As I stepped out I saw another friend – AT-AT Walker had decided to stay the night at the hostel next to the Visitor Center. She had already had a chance to take a shower and to change some clean clothes on and she was looking like a normal person. Or maybe even attractive. We were talking for a while and I told her that I was planning to hike on and trying to find a tent site. We thought that we might meet again soon for she was an early riser and might catch me up in the morning.

Me and Mojo started to climb the very steep hill up from Pinkham Notch towards the Wildcat Mountain. The dusk was crawling in when we tried to find tent sites near some outlooks. We found a spot where there was space for one tent and I offered it to Mojo, but he decided to continue on with me. On the next outlook we found another site that had enough space for my tent, but not for Mojo’s larger footprint. It was already dark and I asked Mojo if he was comfortable with me staying here. He didn’t mind and I started to put up my tent as he hiked on. On the last two nights my tent sites had been downright horrible, so I was extremely happy to get to sleep on an even surface.

JFRM-2017-08-0433.jpg
JFRM-2017-08-0434.jpg

JFRM-2017-08-0436.jpg
Mojo rising
Mojo nousee

JFRM-2017-08-0445-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0452.jpg
JFRM-2017-08-0453.jpg
JFRM-2017-08-0454.jpg
JFRM-2017-08-0455.jpg
JFRM-2017-08-0456.jpg
JFRM-2017-08-0458.jpg
JFRM-2017-08-0459.jpg
JFRM-2017-08-0461-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0467-Pano.jpg

“Just waking up in the morning
And to be well,
Quite honest with ya,
I ain’t really sleep well
Ya ever feel like your train of thought’s been derailed?
That’s when you press on – Lee nails
Half the population’s just waitin to see me fail
Yeah right, you’re better off trying to freeze hell
Some of us do it for the females
And others do it for the retail

But I do it for the kids, life threw the towel in on
Every time you fall it’s only making your chin strong
And I’ll be in your corner like Mick, baby, ’til the end
Or when you hear a song from that big lady”
-Gym Class Heroes
(Fighter, 2012)

Voimakkaan tuulen hakatessa telttaani koko yön sain tuskin nukuttua. Luotin kyllä Akton pysyvän pystyssä, mutta meteli oli häiritsevä. Aamulla aivot olivatkin aivan kohmeessa kahden huonosti nukutun yön jälkeen.

Tehdessäni aamutoimia tuli kaksi lyhyttä sadekuuroa. Vilkaisu ulos teltasta kertoi, että vielä illalla näkyneet vuoret ja itseasiassa kaikki lähimmän parinkymmenen metrin sädettä kauempana olevat asiat olivat kadonneet pilven sisälle. Tuuli oli voimakas ja noudatin erityistä varovaisuutta purkaessani telttaa, ettei se olisi lentänyt matkoihinsa. Teltta oli jatkuvasti kiinntettynä reppuun tai minuun ja suurimman osan ajasta molempiin.

Jalkojen turvotus tuntui laskeneen ja olin vaihtanut toiset sukat sillä ajatuksella, että mahdollisen sauman hiertäminen ei osuisi samaan kohtaan. Varpaat olivat vielä hellänä eilisen raastamisen jäljiltä, mutta nyt ne tuntuivat mahtuvan kenkiin ja mikään ei hiertänyt. Päätköseni bivittää, hätämajoittua, oli siis ollut oikea.

Samoin oikeaksi osoittautui telttapaikkani valinta rinteessä. Laskeutuessani Edmands Coliin se oli todellakin muuttunut tuulitunneliksi. Pysyin hädin tuskin pystyssä. Tuuli riepotti minua kuin rättiä, vaatteet räpättivät tuulessa vasten kehoani ja ilmassa oleva kosteus tiivistyi pieniksi jääkiteiksi takkini pintaan. Tuntui kuin joku olisi sitonut minut auton katolle ja ajanut täyttä vauhtia moottoritiellä. Nojasin tuulta vasten, otin joka askeleella tukea vaellussauvoistani ja olin kiitollinen jokaikisestä grammasta, jonka reppuni painoi. Voimakkaiden puuskien keskellä käveleminen oli kuin vuoristoratakyytiä ja huusin spontaanisti riemusta.

Näkyvyyden peittävän pilven seasta materialisoitu vastaan tuleva parrakas mies. Iloisella tuulella oleva vaeltaja huusi olevansa Odie, Hiker Yearbookin tekijä. Huusin hänelle takaisin, että olimme tavanneet kuukausia aiemmin etelässä ja näytin häneltä saamani rannekkeen. Odie muistutti minua lähettämään kuvani Hiker Yearbookiin, kun pääsen perille.

Tullessani useamman polun risteykseen pysähdyin hetkeksi varmistaakseni lähteväni oikeaan suuntaan. Siinä seistessäni alkoi pilvien seasta erottua hahmo, joka tuli toista polkua pitkin minua kohti. Epäselvä hahmo näytti jotenkin tutulta ja lopulta tunnistinkin sen olevan Mojo. Hän oli ollut yötä jonkin verran AT:lta sivussa olevalla shelterillä. Lähdimme yhdessä kulkemaan alamäkeen kohti Madison Spring Hutia.

Majalla siivoiltiin vielä aamiaisen jäljiltä, joten lounaskeittoa ei ollut tarjolla, mutta hieman kuivahtanutta kahvikakkua kuitenkin. Kuulin monien vaeltajien telttailleen majan pihalla luvan kanssa, koska ilmeisesti muutkin olivat kohdanneet haasteita laskeutuessaan Presidentialsilta. Sääennusteista sain viimein tietää tuulennopeuden olleen 65-80 km/h eli 18-22 m/s (40-50 mph) ja puuskissa 100 km/h eli 27 m/s (60 mph). Tunteeni moottoritienopeuksista ei siis ollut kovin väärässä. Ennusteiden mukaan sää oli kuitenkin kirkastumaan päin.

Edessä oli vielä nousu Mount Madisonille ennen kuin pääsisin lopullisesti laskeutumaan alas Presidentialseilta. Lähdin Mojon perässä puskemaan taas kerran tuulta vastaan ja ylämäkeen. Hetkittäin pilvet alkoivat jo avautua paikoittain, mutta tuuli oli yhä voimakasta. Saavuttaessani huipun sain todella tasapainoilla kivikkoisella harjanteella etten olisi kaatunut tuulen voimasta.

Alamäkeen päästyäni tuulen vaikutus alkoi viimein helpottaa ja pikku hiljaa päästyäni pilvien alapuolelle alkoi eteeni avautua hieno näkymä Pinkham Notchin suuntaan. Ilma alkoi myös tuntua lämpimämmältä päästyäni alemmas sekä tuulen taannuttua. Saatoin viimein riisua untuvatakin ja pipon auringon alkaessa lämmittää.

Aluksi alamäki oli jyrkempää, mutta se loiveni hieman edetessäni kohti Pinkham Notchia. Sen verran jyrkkää mäki kuitenkin oli, että jouduin katsomaan jatkuvasti jalkoihini kävellessäni. Tämän vuoksi en huomannutkaan polun ylle kaatunutta puuta. Itse puun runko oli poikittain polun yläpuolella ja niin korkealla, ettei siitä ollut minulle vaaraa. Rungosta törötti kuitenkin sahattuja oksantynkiä moneen suuntaan ja yksi suoraan kohti minua. En huomannut tätä ennen kuin oksantynkä jysähti ensin otsaani ja iski sitten silmälasit kasvojani vasten. Pysähdyin tutkimaan vammoja. Otsassa tykytti ja siihen nousisi kuhmu. Silmälasit olivat hieman vääntyneet, mutta ehjät. Tajusin, että jos minulla ei olisi ollut laseja päässä olisi oksa osunut aivan suoraan minua silmään. Ja minulla olisi nyt yksi silmä vähemmän.

Pian tämän tapahtuman jälkeen maasto alkoi vihdoin muuttua tasaisemmaksi ja pääsin pitkästä aikaa taas hyvään vauhtiin. Olin tyytyväinen saatuani Presidentialsit selätettyä ja uskoni omaan vaeltamiseeni tuntui taas kasvavan.

Saapuessani Pinkham Notchiin näin Visitor Centerin pihalla istumassa Mojon. Sain kuulla illallisbuffetin olevan melko kallis, mutta Visitor Centerin kaupassa olisi kuulemma jotain syötävää saatavilla. Kävin hakemassa muutaman suklaapatukan, mutta muuta kiinnostavaa tarjolla ei oikeastaan ollut. Tullessani ulos näin toisenkin tutun, sillä AT-AT Walker oli päättänyt yöpyä viereisessä hostellissa. Hän oli ehtinyt jo käydä suihkussa ja vaihtaa puhtaat vaatteet päällensä, joten hän näytti aivan normaalilta ihmiseltä. Ellei jopa viehättävältä. Keskustelimme hetken aikaa ja kerroin aikovani itse jatkaa vielä jonkun matkaa ja etsiväni sitten telttapaikan. Arvelimme tapaavamme taas pian, koska AT-AT Walker aikaisena herääjänä ottaisi minut todennäköisesti aamulla kiinni.

Lähdin yhdessä Mojon kanssa nousemaan Pinkham Notchista hyvin jyrkkää rinnettä kohti Wildcat Mountainia. Hämärä alkoi jo tulla, kun etsimme ylämäessä olevien näköalapaikkojen läheltä tilaa teltoille. Löysimme paikan, jossa oli tilaa yhdelle teltalle, joten tarjosin sitä Mojolle. Hän kuitenkin päätti jatkaa vielä eteenpäin kanssani. Seuraavalle tasanteelle päästyämme löysimme toisen telttapaikan, johon oma telttani mahtuisi hyvin, mutta Mojon isommalle teltalle ei ollut kunnolla tilaa. Oli jo pimeä, joten kysyin Mojolta haittaisiko häntä, jos jäisin tähän. Hän ei pannut pahakseen, joten ryhdyin teltanpystytyspuuhiin Mojon jatkaessa matkaa. Kahden edellisen yön telttapaikkani olivat olleet perin surkeita, joten olin harvinaisen tyytyväinen saadessani vihdoinkin nukkua tasaisella pinnalla.

Map

Total Time: 12:38:35

Day 170: Mount Washington

15,69 km (9.7 miles)
1860.2 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

During the night it rained heavily. And although my tent spot was atrocious in all scales, I had still been able to pick a place where the water wouldn’t be flowing into. I got up earlier than usual, because I was trying to do 15 miles and get the Presidential traverse done. In addition I was planning to dine at the Mount Washington.

The first hut that I passed in the morning was the Mizpah Spring Hut where I filled my water bottle. From there begun the climbing. The trail to Mount Pierce was steep, but then the uphill changed to more gentle. The AT doesn’t traverse all the summits of the Presidentials, but that can be done following the side trails. For me it was now more important to take the AT than to go peakbagging. That meant I passed Mount Eisenhower, climbed over Mount Franklin and passed Mount Monroe. As I had expected there were lots of day hikers and weekenders, because it was Saturday.

When I arrived to the Lakes of the Clouds Hut that sits right beneath Mount Washington, I decided to have a lunch break. I was thinking that the soup might give a nice push for the last ascent. The sun had been shining between the clouds every once in a while, when I had been walking above the treeline towards the Lakes of the Clouds. However at the hut I was completely swallowed by the cloud.

After the soup lunch I sat outside to tape my feet. My socks and shoes that were still wet had softened my skin, which caused abrasions all over my feet. Usually I have been using Sealskinz membrane socks when my shoes are wet and thus avoided this problem. But the taller Sealskinz socks that I had ordered from Amazon (to use in the Hanwags that have bigger ankle height than the Oboz) arrived late and I didn’t get them in time for the Whites. I had to deal with what I got.

The climb to the Mount Washington was actually easier than I had expected. The uphill was very similar rocky ”rakka” terrain that we have in Lapland, but not too steep. Intermittently a hole appeared to the surrounding clouds and the sun shone through, but mostly I was hiking in the cloud. Visibility was often only 20 m (65 ft).

Before too long the weather station on the top of Mount Washington started to form through the clouds. The warning signs advertised the ”worst weather on the planet”, that I presumed were indicating the erratic weather and the record breaking windspeed of 372 km/h (231 mph). I had expected to see a tourist crowd, but I was still surprised by the amount of people lounging near the summit. The horde that had been hauled up the hill with the cog wheel train were standing in line to have their photo taken on the summit.

I went to the snack bar to grab a couple slices of pizza and a sandwich. I retreated with my food from the noisy restaurant to the hikers’ backpack room in basement. There were also few tables and outlets that I could use to charge my phone and power bank. The building has a small post office where you can mail cards and get a special Mount Washington stamp on them. So, I decided to write a few cards while I was eating.

After five I started to push through the clouds and down the mountain. I crossed the rails of the cog wheel train and the AT then followed the rails for a while. One of the AT traditions is that the hikers are mooning to the people sitting on the train. This gesture, that doesn’t fit the Americal culture that is horrified by any kind of nudity, has been killed off by catching and prosecuting the hikers. I was too afraid for my visa to flash my derrière to the train passing by.

The descent was as rocky as the climb up had been. When I passed Mount Clay the sheet of clouds was finally ripping off and I was able to see some views. The summit of Mount Washington was still in the clouds though.

I had planned to try to get to the treeline, because camping above it is restricted to protect the vegetation. I knew that this meant some night hiking, but my energy levels were good. However I was caught off-guard by an issue that was provoked by my wet shoes and socks. The soggy skin was friable and especially my toes were somehow swollen. This resulted a constant chafing against the shoe. What was an uncomfortable feeling in the beginning started to change quite fast to such as someone would be rubbing my toes with a cheese grater. When the pain grew unbearable the walking was also impossible. I tried to pull my socks straight, loosen my hiking boots and all that jazz, but my toes were in pain.

While I was passing Mount Jefferson I had to admit that I couldn’t go much further with these feet. My options were to continue hiking in Crocs, which didn’t sound like a good idea in the rocky terrain, or to bivy above the treeline and hope that the swelling would be gone in the morning. I decided to pitch my tent.

I looked for a place where the vegetation would be least fragile and found a grassy spot that could just fit my tent. The trash on the ground indicated that some hikers had had their lunch break there. I also considered to descend a short distance to Edmands Col. I was reasoning though, that the hillside would offer me better shield from the wind and the col might actually turn into a wind tunnel.

Like my campsite last night, this was also anything but flat. Still I was able to even it out by stuffing my hiking pants underneath the mattress. I took off the wet socks and saw that my toes truly were swollen and completely red. Many of them were developing deep blisters. One toenail was about to fall off. The situation didn’t seem very encouraging, but there was nothing else to do than to wish that my feet would be in better condition in the morning.

“I have climbed mountains
I have lost my toes
I don’t mind
Now I’m alone”
-Cocoon
(Cliffhanger, 2007)

JFRM-2017-08-0395.jpg
JFRM-2017-08-0397.jpg
JFRM-2017-08-0400-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0404.jpg
JFRM-2017-08-0405.jpg
JFRM-2017-08-0406.jpg
JFRM-2017-08-0407.jpg
JFRM-2017-08-0409.jpg
JFRM-2017-08-0410.jpg
JFRM-2017-08-0411.jpg
JFRM-2017-08-0412.jpg
JFRM-2017-08-0413.jpg
JFRM-2017-08-0414.jpg
JFRM-2017-08-0415.jpg
JFRM-2017-08-0416.jpg
JFRM-2017-08-0417.jpg
JFRM-2017-08-0421.jpg
JFRM-2017-08-0422.jpg
JFRM-2017-08-0423.jpg
JFRM-2017-08-0425.jpg
JFRM-2017-08-0427.jpg
JFRM-2017-08-0429.jpg
JFRM-2017-08-0430.jpg
JFRM-2017-08-0432.jpg

Yöllä oli satanut rankasti. Ja vaikka telttapaikkani oli kaikin puolin surkea, olin kuitenkin sen verran osannut valita, etten olisi veden valuma-alueella. Nousin tavallista aikaisemmin, koska yrittäisin tehdä noin 15 mailia ja saada Presidential rangen poikkikulun tehtyä. Lisäksi suunnitelmissa oli syödä Mount Washingtonilla.

Ohitin ensimmäiseksi aamulla Mizpah Spring Hutin, jossa kävin täyttämässä vesipulloni. Sitten alkoi nousu. Mount Piercelle vievä polku oli jyrkkä, mutta sen jälkeen ylämäet olivat maltillisempia. AT ei kulje kaikkien presidenttien huippujen yli, vaikka sekin on mahdollista tehdä sivupolkujen kautta. Itselleni oli kuitenkin nyt tärkeämpää kulkea AT:a pitkin kuin kerätä huippuja. Ohitin siten Mount Eisenhowerin, ylitin Mount Franklinin ja ohitin Mount Monroen. Kuten olin arvellut, oli reiteillä paljon päivä- ja viikonloppuvaeltajia, koska oli lauantai.

Tullessani Mount Washingtonin juurella olevalle Lakes of the Clouds Hutille päätin pitää lounastauon ja käydä syömässä keittoa. Ajattelin sen antavan hieman vauhtia viimeiseen nousuun. Aurinko oli ajoittain paistanut pilvien lomasta kulkiessani puurajan yläpuolella kohti Lakes of the Cloudsia. Majalle tullessani kuitenkin päädyin täysin pilven nielaisemaksi.

Keiton syötyäni teippailin hieman jalkojani. Eilisen jäljiltä märät sukat ja kengät olivat pehmittäneet ihoa, mistä seurasi hiertymiä vähän joka puolelle jalkaterää. Yleensä olen käyttänyt märissä kengissä Sealskinz-kalvosukkia ja siten onnistunut välttämään tämän ongelman. Nyt kuitenkin Amazonista tilaamani pidempivartiset (Obozin kenkiä korkeavartisimpiin Hanwageihin sopivat) Sealskinzit olivat olleet myöhässä ja en ollut niitä saanut. Oli selvittävä sillä mitä oli.

Nousu Mount Washingtonille oli lopulta helpompi kuin olin odottanut. Rinne oli hyvin samanlaista rakka-kivikkoa kuin Lapissa, mutta ei mitenkään jyrkkää. Hetkittäin taivasta peittävään pilvimassaan tuli reikä ja aurinko pilkahti esiin, mutta pääasiassa kuljin pilven sisällä. Näkyvyys oli hetkittäin vain noin 20 m.

Ennen pitkää alkoi pilven läpi hahmottua Mount Washingtonin laella oleva sääasema ja pian muitakin rakennuksia. Varoituskyltit kertoivat alueella olevan “maailman huonoin sää”, millä varmaankin viitattiin vuoren nopeasti vaihteleviin sääoloihin ja siellä mitattuihin maailman kovimpiin tuuliin. Olin odottanut näkeväni turistilauman, mutta silti yllätyin vuoren laella olevasta väenpaljoudesta. Junalla paikalle tulleet ihmiset seisoivat pitkässä jonossa ottaakseen itsestään kuvan vuoren huipulla.

Hain snack barista pari siivua pizzaa ja täytetyn leivän. Pakenin eväideni kanssa meluisasta ravintolasalista alakerran huoneeseen, joka oli periaatteessa vaeltajien reppujen säilytystä varten, mutta sielläkin oli pari pöytää. Sain samalla laitettua myös kännykän ja powerbankin lataukseen. Rakennuksessa on pikkuinen postitoimisto, josta voi lähettää kortteja saaden niihin Mount Washington -leiman. Niinpä päätin syömisen ohessa kirjoittaa myös muutaman kortin.

Lähdin ennen viittä tunkemaan pilven läpi alas vuorelta. Ylitin hammasratasjunan raiteet ja AT kulki jonkin aikaa radan viertä. Yksi AT:n traditioista on, että vaeltajat vilauttavat junassa matkustaville turisteille takapuolensa. Tämä amerikkalaiseen alastomuutta kauhistelevaan kulttuuriin sopimaton ele on kuitenkin kitketty ottamalla vaeltajia kiinni ja sakottamalla heitä. Viisumin palamisen pelossa en siis uskaltautunut paljastamaan pakaroitani ohi kulkevan junan matkustajille.

Laskeutuminen oli yhtä louhikkoista kuin nousukin oli ollut. Kulkiessani Mount Clayn ohi alkoi pilviin ilmestyä aukkoja ja hetkittäin aloin nähdä hieman maisemiakin. Mount Washingtonin huippu pysyi kuitenkin pilven sisällä.

Olin ajatellut yrittää puurajalle asti, koska sen yläpuolella telttailua on rajoitettu kasvien suojelemiseksi. Tiesin edessä olevan siten yövaellusta, mutta energiatasoni oli hyvä. Minut kuitenkin pääsi yllättämään eilen kastuneiden kenkien ja sukkien provosoima vaiva. Märkä iho oli haurastunut sekä lisäksi erityisesti varpaani olivat jotenkin turvonneet. Tästä seurauksena varpaat alkoivat hiertää kenkää vasten. Aluksi epämiellyttävä tuntemus alkoi nopeasti muuttua sellakseksi kuin joku hinkkaisi varpaitani juustoraastimella. Kivun tullessa sietämättömäksi kävelystä alkoi tulla mahdotonta. Yritin oikoa sukkia, löysätä kenkiä ja vaikka mitä, mutta varpaisiin sattui.

Ohittaessani Mount Jeffersonia jouduin toteamaan, etten pääsisi näillä jaloilla enää pitkälle. Vaihtoehtoina olisi jatkaa Crocseissa, mikä ei tuntunut erityisen hyvältä vaihtoehdolta kivikossa, tai telttailla puurajan yläpuolella ja toivoa turvotuksen laskevan aamuksi. Päätin iskeä teltan pystyyn.

Etsin rinteestä paikan, jossa kasvusto olisi vähiten haurasta ja löysin juuri ja juuri telttani kokoisen ruoholäntin, jossa roskista päätellen jotkut vaeltajat olivat istuneet tauolla. Harkitsin myös laskeutumista hieman alemmas Edmands Coliin. Päättelin kuitenkin, että vuoren rinteessä saisin enemmän suojaa tuulelta kuin mahdollisesti tuulitunneliksi muuttuvassa vuorten välisessä satulassa.

Edellisen yön telttapaikan tavoin tämäkin oli epätasainen, mutta sain kuoppaisuutta hieman kompensoitua työntämällä vaellushousuni patjan alle. Riisuin kosteat sukat ja sain todeta varpaiden todellakin olevan turvoksissa sekä punoittavat väriltään. Moneen oli syntymässä syvällä olevia rakkoja. Yhdestä varpaasta oli irtoamassa kynsi. Tilanne ei tuntunut oikein rohkaisevalta, mutta en voinut oikein muuta kuin toivoa jalkojen olevan paremmassa kunnossa aamulla.

“I have climbed mountains
I have lost my toes
I don’t mind
Now I’m alone”
-Cocoon
(Cliffhanger, 2007)

Map

Total Time: 12:19:36