Day 135: NY-CT

20,39 km (12.7 miles)
1464.1 / 2189.8 miles
Schaghticoke Mountain Campsite, CT

I woke up several times in the night to change positions, because the air mattress was only half full as the other end transformed into a balloon, and my body pressed against the hard ground. I had gotten the address for customer complaints for Therm-a-Rest and had written an email ready to go once I had service. The mattress wouldn’t take many more nights.

The late morning was nice and cool, and for the first time in a while I felt good about hiking. I had planned to do a 13-mile day, which seemed realistic and sufficient. I soon came to Wiley Shelter where I encountered Grateful whom I had met for the first time a couple of days ago. I found out she was originally from the Philippines and was flip-flop hiking the AT.

I had sent a message to Bearded Woods Bunk & Dine hostel, where I had thought to go in a couple of days for a zero. I received a reply though that the hostel was abnormally open only on weekends. And I would be near there on a Monday. So my plans were scrapped once again.

I noticed by chance that on my way today was a side trail to a covered bridge, and there was a country store near there. I had previously not paid the place any attention, because the guidebook said it was an extra mile of walking. Now the reality was that I would either have to go to Kent or this village store to make my food last. And the country store would make a smaller detour. Then I could make my food last until Salisbury without having to go to Kent. I also had a need to charge my phone and powerbank, and that could also be done at the store.

I crossed the New York-Connecticut border for the first time during the day, but I would be crossing it a couple of more times. I had lunch at Ten Mile River Shelter and then set off toward the store. The guidebook said it would be 0.4 miles to Bull’s Ridge and 0.2 miles from there to the store. It turned out to be about 0.3 miles to the bridge, and the store was just around the corner from there.

Bull’s Bridge is a covered bridge over the Housatonic river. Just like in Bridges of Madison County. Near it was the small and idyllic Bulls Bridge Country Store, which had positive reviews on Guthook for being exceptionally hiker friendly. And that it truly was. The sales clerk was very nice and without asking pointed out where I could charge my phone, and told me I could use the port-a-potty and water spout outside. He also let me shop on a tab and pay as I left so that the amount would reach the credit card minimum and I wouldn’t have to use cash (This way I didn’t have to leave the food I was taking with me to sit out in the sun). I sat outside eating a sandwich and ice cream while my phone charged. I was very satisfied that I decided to make this detour, because the place was cozy and the goodness of the people seems to have a very energizing effect these days.

The evening’s climb to Schaghticoke Mountain went well, sped by a good mood, welcome calories, and Tina Turner. Ike and Tina’s classic interpretation of the CCR classic Proud Mary spoke to me both lyrically as well as its kicking wind section. I crossed the state line back into New York, and finally again into Connecticut, leaving New York behind. As I descended I started losing light, and I wondered if I would make it to the tent area before dark. Right before it was too dark though I saw the side trail and was soon pitching my tent. My air mattress kept ripping and popping, which was quite annoying when there were other tents nearby. The foot had swollen to the size of a pillow. Other than this problem the day had been good.

”Left a good job in the city
Workin’ for the man ev’ry night and day
And I never lost one minute of sleepin’
Worryin’ ’bout the way things might have been”
-Creedence Clearwater Revival
(Proud Mary, 1969)

JFRM-2017-07-9644.jpg
JFRM-2017-07-9645.jpg
JFRM-2017-07-9646.jpg
JFRM-2017-07-9648.jpg
JFRM-2017-07-9649.jpg
JFRM-2017-07-9651.jpg
JFRM-2017-07-9652.jpg
JFRM-2017-07-9654.jpg
JFRM-2017-07-9656.jpg
JFRM-2017-07-9658.jpg
JFRM-2017-07-9659.jpg
JFRM-2017-07-9660.jpg
JFRM-2017-07-9661.jpg

Heräsin yöllä usein vaihtamaan asentoa, koska patjani oli puolitäysi toisen pään muuttuessa palloksi ja keho painui vasten kovaa maata. Olin saanut Therm-a-Restiltä reklamointiosoitteen ja kirjoitin sähköpostin valmiiksi lähettääkseni sen saadessani kenttää. Kovin montaa yötä patja ei enää kestäisi.

Aamupäivä oli sopivan viileä ja minulla oli pitkästä aikaa hyvä mieli lähteä vaeltamaan. Olin suunnitellut tekeväni 13 mailin päiviä, mikä tuntui realistiselta sekä riittävältä. Tulin pian Wiley Shelterille, jossa tapasin pari päivää sitten ensimmäisen kerran kohtaamani Gratefulin. Sain tietää hänen olevan alunperin Filippiineiltä kotoisin ja vaeltavan AT:ta flipflop-tyyliin eli suuntaa vaihtaen.

Olin laittanut viestin Bearded Woods Bunk & Dine -hostelliin, jonne olin ajatellut mennä parin päivän päästä zerolle. Sain kuitenkin vastauksen, että hostelli on nyt poikkeuksellisesti auki vain viikonloppuisin. Ja minä olisin ollut lähettyvillä maanantaina. Suunnitelmat menivät siis taas kerran uusiksi.

Huomasin sattumalta, että matkani varrella olisi tänään sivureitti katetulle sillalle ja sen lähellä olisi kyläkauppa. Olin aiemmin jättänyt koko paikan huomiotta, koska opaskirjan mukaan ylimääräistä käveltävää olisi tullut reilusti yli mailin. Nyt kuitenkin tosiasia olisi se, että minun täytyisi joko mennä Kentin kaupunkiin tai tähän kyläkauppaan saadakseni ruokani riittämään. Ja kyläkauppa tekisi pienemmän mutkan matkaan. Silloin saisin eväät riittämään Salisburyyn asti tarvitsematta käydä Kentissä. Lisäksi minulla oli tarve kännykän ja powerbankin lataamiseen, ja se onnistuisi myös kaupalla.

Ylitin päivällä ensimmäisen kerran New Yorkin ja Connecticutin osavaltioiden rajan, mutta tulisin ylittämään sen vielä pari kertaa uudestaan. Pidin lounastauon Ten Mile River Shelterillä ja lähdin sitten kohti kyläkauppaa. Opaskirjan mukaan AT:lta oli 0,4 mailia Bull’s Bridgelle ja sieltä vielä 0,2 mailia kaupalle. Osoittautui kuitenkin, että sillalle oli noin 0,3 mailia ja kauppa oli siitä heti kulman takana.

Bull’s Bridge on Housatonic-joen ylittävä katettu silta. Juuri sellainen kuin Hiljaisissa silloissa, mutta nyt ei kuitenkaan oltu Iowan Madison Countyssa. Sen luona oli pieni ja idyllinen Bull’s Bridge Country Store, jota oli kehuttu Guthook-sovelluksessa poikkeuksellisen vaeltajaystävälliseksi. Ja sitä se todella olikin. Myyjä oli erittäin mukava ja pyytämättä osoitti missä voisin ladata kännykkäni sekä kertoi, että voin käyttää ulkona olevaa bajamajaa sekä vesihanaa. Hän myös antoi minun tehdä ostoksia piikkiin ja maksaa vasta lähtiessäni, että summa ylittäisi luottokorttirajan ja en joutuisi käyttämään käteistä. (Näin en joutunut seisottamaan mukaan otettavia ruokia auringonpaisteessa.) Istuin pihalla syömässä täytettyä leipää ja jäätelöä sillä aikaa, kun kännykkäni latautui. Olin todella tyytyväinen, että päätin tehdä tämän kiertolenkin, koska paikka oli viihtyisä ja ihmisten hyväntahtoisuudella tuntuu olevan näinä päivinä todella energisoiva vaikutus.

Illan nousu Schaghticoke Mountainille meni hyvän mielialan, tervetulleiden kalorien ja Tina Turnerin vauhdittamana. Iken ja Tinan ikoninen tulkinta CCR-klassikosta Proud Mary puhutteli sekä tekstillään, että vaellukseen hyvää potkua antavalla puhallinsektiollaan. Ylitin osavaltion rajan takaisin New Yorkin puolelle ja lopulta vielä kerran Connecticutiin jättäen nyt New Yorkin lopullisesti taakse. Laskeutuessani alamäkeen alkoi jo tulla hämärä ja mietin ehtisinkö teltta-alueelle ennen pimeää. Juuri ennen kuin alkoi olla liian pimeä näin kuitenkin sivupolun ja pian olin teltanpystytyspuuhissa. Ilmapatjani piti taas ritinää ja pauketta, mikä tuntui hieman kiusalliselta, kun lähellä oli muita telttoja. Jalkopää oli paisunut jo tyynyn kokoiseksi. Tätä ongelmaa lukuunottamatta päivä oli kuitenkin ollut hyvä.

”Left a good job in the city
Workin’ for the man ev’ry night and day
And I never lost one minute of sleepin’
Worryin’ ’bout the way things might have been”
-Creedence Clearwater Revival
(Proud Mary, 1969)

Map

Total Time: 10:52:13

Day 134: Nuclear Lake

19,26 km (12 miles)
1451.3 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NY

The downpour started overnight and continued into the morning. The forecast showed a decent chance of rain all day. Even though I was relieved at a break in the heat, I wasn’t exactly joyous about the rain either. The morning was even surprisingly cold. I ate breakfast wrapped up in my sleeping bag, wearing a down coat, which felt silly even to me, when it was well over 50°F. I really didn’t want to go out into the rain, and stayed on the warm sleeping bag for a little longer. Luckily Sunshine walked past my tent a bit later, and called out that the rain had ceased. I probably would not have gotten up otherwise.

In the drizzle I packed my things and on the other hand was happy about the cooler hiking weather. Sunshine, Dreamliner, and Toro watched me leave with my umbrella attached to my pack. I told them Mary Poppins was ready to fly.

Fortunately the rain did not make a river out of the trail, but the rocks were very slippery, so I advanced cautiously. Eventually the drizzle stopped too, and I took the umbrella off my pack. When I arrived on the side of Nuclear Lake I stepped awkwardly on the ankle I had previously sprained, and the pain shot through again. After stretching and rotating it for a while I was able to move forward slowly.

As I took a break I looked at the guidebook and realized I had calculated the miles wrong. I had thought I would aim for Salisbury in a couple of days and have a zero there. And on the way there would be a store where I could replenish food. Well, there were more miles than I had thought, and I would make it to the store after it closed. I cursed my stupidity and tried to come up with an alternate plan. Kent would be close, but spending the night there would cost too much.

I continued my slow hike and felt like the whole world was against me. Why couldn’t anything just work out easily?

As always, good ideas come after getting a chance to vent some steam. I knew there was a hostel nearby whose owners will pick up hikers from intersections near Salisbury, and otherwise drove shuttle rides. Maybe I would go there for my next zero and buy a ride to town to take care of things. I decided to get in touch with the hostel tomorrow.

When I came to Pawling Nature Reserve I could have probably expected a well-kept trail. That wasn’t what was ahead of me though. On top of slippery and muddy, the uphill was completely overgrown with brush. The bushes were taller than me, and contained poison ivy, nettles, and probably every thorny plant known to man. And possibly at least three unknown. The bush was so thick that I had to push with force to get through it. And it went on, and on. I was like the prince in Sleeping Beauty trying to get to the rose-covered castle. Of course, I didn’t have a sword, just hiking poles, and I highly doubted that there was a princess on the other side of the thicket.

I finally got out of the brush. My elbow was bleeding and aphids were hopping on my skin. After getting some water from a small stream I started to look for a place to camp and soon enough found one along a side trail. With trepidation I waited to hear what the air mattress would say about being filled. Air seemed to stay inside, but the bulge at the foot remained. The pad was living on borrowed time.

JFRM-2017-07-9616.jpg
JFRM-2017-07-9618.jpg
JFRM-2017-07-9619.jpg
JFRM-2017-07-9620-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9633.jpg
JFRM-2017-07-9634.jpg
JFRM-2017-07-9636.jpg
JFRM-2017-07-9637.jpg
JFRM-2017-07-9639.jpg
JFRM-2017-07-9640.jpg
JFRM-2017-07-9641.jpg

Yöllä oli alkanut kaatosade ja sitä jatkui vielä aamullakin. Sääennuste näytti kohtalaista todennäköisyyttä sateelle koko päiväksi. Vaikka olin helpottunut helteen taukoamisesta, en kyllä varsinaisesti iloinnut sateestakaan. Aamu oli jopa yllättävän kylmä. Söin aamupalaa makuupussiin kääriytyneenä ja untuvatakki päällä, mikä tuntui itsestänikin hupsulta, kun lämpöasteita oli kyllä reilusti yli kymmenen. En olisi millään halunnut lähteä ulos sateeseen ja jäin vähäksi aikaa makaamaan lämpimään makuupussiin. Onneksi Sunshine käveli hetken päästä telttani ohi ja huikkasi sateen hellittäneen. Olisin varmaan muuten jäänyt siihen makaamaan.

Pienessä tihkusateessa pakkasin tavaroitani ja olin toisaalta tyytyväinen viileämpään vaellussäähän. Sunshine, Dreamliner ja Toro katselivat lähtöäni sateenvarjo kiinnitettynä reppuuni. Sanoin heille Maija Poppasen olevan valmiina lentoon.

Sade ei onneksi ollut tehnyt polusta tällä kertaa jokea, mutta kivet olivat todella liukkaita, joten kuljin varoen. Ennen pitkää tihkusadekin loppui ja otin sateenvarjon irti repusta. Tullessani Nuclear Laken rantaan astuin jotenkin huonosti aiemmin nyrjäyttämälleni nilkalle ja kipu iski taas. Aikani jalkaa pyöriteltyä ja venyteltyä saatoin kulkea hitaasti eteenpäin.

Pitäessäni taukoa katselin opaskirjaa ja tajusin laskeneeni maileja väärin. Olin ajatellut tähdätä Salisburyyn muutaman päivän päästä ja pitää siellä lepopäivän. Ja matkan varrella olisi kauppa, josta voisin täydentää ruokia. No, maileja olikin enemmän kuin olin ajatellut ja olisin kaupan kohdalla vasta sen sulkeuduttua. Kirosin typeryyttäni ja yritin keksiä vaihtoehtoista suunnitelmaa. Lähellä olisi Kent, mutta siellä yöpyminen viikonloppuna maksaisi liikaa.

Jatkoin hidasta vaellustani ja tunsin koko maailmankaikkeuden olevan jotenkin minua vastaan. Miksi mikään ei voi nyt vain järjestyä helposti?

Kuten yleensäkin, hyvät ajatukset tulevat, kun on hetken saanut päästää höyryjä. Tiesin alueella olevan hostellin, jonka omistajat hakivat vaeltajia tienristeyksistä lähellä Salisburya ja muutenkin ajoivat shuttle-kyytejä. Ehkä menisinkin sinne pitämään seuraavan zeroni ja ostaisin kyydin kaupunkiin hoitamaan asioita. Päätin ottaa hostelliin yhteyttä huomenna.

Tullessani Pawling Nature Reserven alueelle olisin ehkä saattanut odottaa hyvin ylläpidettyä polkua. Sellaista ei joka tapauksessa edessäni ollut. Muutenkin liukkaassa mutaisessa ylämäessä oli täysin umpeenkasvanut pusikko. Minua korkeammat puskat pitivät sisällään myrkkymurattia, nokkosta ja ihan varmasti jokaikistä piikikästä kasvilajia, jonka ihmiskunta tuntee. Ja mahdollisesti ainakin kolme tuntematonta. Puska oli niin tiheä, että minun täytyi työntää voimalla päästäkseni sen läpi. Ja sitä jatkui pitkään. Todella pitkään. Olin kuin Prinsessa Ruususen prinssi tunkeutumassa ruusupensaiden peittämään linnaan. Tosin minulla ei ollut miekkaa vaan pelkästään vaellussauvat ja epäilin suuresti, ettei ryteikön toisella puolella ollut myöskään prinsessaa.

Lopulta pääsin ulos puskasta. Kyynärpäästä vuosi verta ja iholla pomppi kirvoja. Saatuani vettä pienestä purosta aloin etsiä itselleni telttapaikkaa ja ennen pitkää löysin sellaisen erään sivupolun laidalta. Jännityksellä odotin mitä ilmapatja sanoisi täyttämisestä. Ilma näytti pysyvän sisällä, mutta jalkopään pullistuminen jatkui. Patjan elämä alkoi olla jatkoajalla.

Map

Total Time: 09:28:15

Day 133: Detour

16,66 km (10.4 miles)
1438.0 / 2189.8 miles
Morgan Stewart Shelter, NY

I slept in again. I even lay on the hard ground for a while after emptying my mattress pad, because my lower back had been stiff since yesterday, and this seemed to make it better. Frankly I would have wanted to just stay there on the ground, but finally I had to get up. Yesterday’s difficulties seemed to be pressing even this morning.

And the day didn’t seem very different. The temperature and humidity were once again up in some ridiculous heights. My skin was covered by a sheen of sweat. Occasionally I had to wipe my eyebrows, so the sweat wouldn’t drip straight off my dirty face into my eyes. I moved cumbersomely, but I felt a bit better than yesterday. Maybe I drank more.

I stopped for a bit at RHP Shelter where I had originally aimed for yesterday. There were a few hikers there just ordering pizza, and I was tempted to join them. I decided to skip this food opportunity though, because there would be a deli a bit further along the way.

When I came to the road from the shelter there was a large sign attached to a tree that said the AT was moving to a detour. On the other side of the road the trail was blocked off by yellow tape that reminded me mostly of the crime scenes on TV murder shows. Maybe it was really just trail maintenance, and nothing more dramatic. The detour followed two small streets, and later joined the AT again.

It started sprinkling again in the afternoon, and I attached my umbrella to my pack again. Soon after I arrived at the intersection where I was able to get to the deli, and this time the temptation of food (or maybe even more the cold drink) was too great. I walked to the roadside Mountain Top Deli, which was also a small store. A very friendly young woman whipped up a delicious looking sandwich and I sat outside on a bench to enjoy it as well as an orange juice and Pepsi. The rain had stopped for a moment, but I saw really dark clouds rolling toward me. They started to pour on me with a vengeance, and I escaped back inside with my snack.

As is my habit, after I ate I took one more Pepsi for the road, and as I was packing this into my pack I heard a happy shout from behind me: ”Finnisher!” As I turned I saw Dreamliner, Sunshine, and Toro, who looked like drowned rats. The rain had slowed to a drizzle, but my friends had gotten the whole flood right over them. We chatted for a moment and it turned out they were aiming for the same shelter as I was. I left them to enjoy the treats of the deli, and set off on the AT again.

I got to walk the last four miles to the shelter in dry conditions. I wasn’t overly happy about another approximately 11 mile day, but in the heat I didn’t seem to be capable of more. I was comforted that Sunshine and Dreamliner had said they were suffering from the same problem, and had made short days because of the weather. So it wasn’t just in my head.

Once I got water and pitched my tent I escaped the mosquitos inside it. As I sat I heard strange snapping and popping close by. I thought maybe branches or seed pods from a tree were falling onto the tent. The strange noises increased, and soon there was a louder pop. I saw my mattress pad move. At first I thought that there was a small animal somewhere under or in the back of my tent, that might pop my mattress pad. I lifted it up to see if something was moving under the tent bottom, but I finally realized the sounds were coming from inside the mattress itself. The air mattress has chambers, and I have heard that when these break they create a balloon-like space. And it was occurring right in front of my eyes. The pad was emitting ripping and popping noises, and the foot started to swell.

As first aid I let a bit of air out of the pad, so the pressure inside would be less. The situation progressed a bit further, but then stopped. I looked at my pad worried, knowing that it would probably not last in this shape for very many more nights. I decided to contact Therm-a-Rest, the manufacturer, to see if it was under warranty. Earlier I had been listening to Allison Moore’s A Soft Place to Fall and it had touched me metaphorically, but now it seemed decidedly more concrete.

“Daylight has found me here again
You can ask me anything, but where I’ve been
Things that used to matter seem so small
When you’re looking for a soft place to fall”
-Allison Moorer
(A Soft Place to Fall, 1998)

JFRM-2017-07-9595.jpg
JFRM-2017-07-9596.jpg
JFRM-2017-07-9597.jpg
JFRM-2017-07-9598.jpg
JFRM-2017-07-9599-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9605.jpg
JFRM-2017-07-9612.jpg
JFRM-2017-07-9613.jpg
JFRM-2017-07-9614.jpg
JFRM-2017-07-9615.jpg

Nukuin taas aamulla pitkään. Jäin vielä ilmapatjan tyhjennettyäni joksikin aikaa makaamaan kovalle maalle, koska alaselkä oli ollut eilisestä lähtien jumissa ja tämä tuntui helpottavan sitä. Itseasiassa olisin vain halunnut jäädä siihen makaamaan, mutta lopulta oli kuitenkin noustava. Eilisen päivän vaikeus tuntui painavan tätäkin aamua.

Ja kovin erilaiselta ei päivä näyttänyt. Lämpötila ja ilmankosteus huitelivat taas jossain aivan hävyttömissä lukemissa. Iho oli kuin hikikelmun peittämä. Välillä piti painella sormella kulmakarvat kuiviksi, ettei hiki valuisi kaiken kasvoilla olevan lian kanssa silmiin. Liikuin vaivalloisesti, mutta olo oli hivenen parempi kuin eilen. Ehkä join enemmän.

Pysähdyin hetkeksi RHP Shelterillä, jonne olin alunperin eilen aikonut. Siellä muutama vaeltaja oli juuri tilaamassa pizzaa ja minua houkutteli liittyä joukkoon. Päätin kuitenkin ohittaa tämän ruokamahdollisuuden, koska matkan varrella olisi tulossa vielä yksi deli.

Shelteriltä tielle tullessani oli puuhun kiinnitetty iso kyltti, jossa sanottiin AT:n siirtyvän kiertotielle. Tien toiselle puolelle oli polulle vedetty keltaiset nauhat, joista tuli mieleen lähinnä murhasarjojen rikospaikat. Ehkä kyseessä oli kuitenkin vain reitinparannustöitä eikä mitään sen dramaattisempaa. Kiertotie kulki kahden pikkutien kautta ja yhtyi myöhemmin takaisin AT:lle.

Vettä alkoi tihkuttaa iltapäivällä ja viritin sateenvarjon kiinni reppuun. Pian sen jälkeen tulinkin tienristeykseen, josta pääsi delille ja tällä kertaa ruuan (tai ehkä vielä enemmän kylmän juoman) houkutus kävi liian suureksi. Kävelin tienreunaa Mountain Top Delille, joka oli myös pikkukauppa. Hyvin ystävällinen nuori nainen pyöräytti minulle varsin herkullisen täytetyn leivän ja jäin nauttimaan sitä appelsiinimehun sekä Pepsin kanssa ulos penkille. Sade oli hetkeksi loppunut, mutta näin todella tummien pilvien vyöryvän kohti. Ne alkoivatkin kaataa vettä niskaan suurella voimalla ja pakenin sisälle välipalani kanssa.

Syötyäni otin tapani mukaan vielä yhden Pepsin mukaan matkaan ja pakatessani tätä reppuuni kuulin selkäni takaa iloisen huudon: “Finnisher!” Kääntyessäni katsomaan näin Dreamlinerin, Sunshinen ja Toron, jotka olivat kuin uitettuja koiria. Sade oli taas vaimennut tihkutukseksi, mutta ystäväni olivat saaneet koko vedenpaisumuksen niskaansa. Keskustelimme hetken ja selvisi heidän olevan aikeissa mennä samalla shelterille kuin minäkin. Jätin heidät syömään delin herkkuja ja lähdin takaisin AT:lle.

Sain kävellä kuivissa olosuhteissa jäljellä olevat neljä mailia shelterille. En ollut mitenkään iloinen toisesta noin 11 mailin päivästä, mutta kuumassa säässä en näyttänyt pystyvän juuri parempaan. Minua kuitenkin lohdutti se, että Sunshine ja Dreamliner olivat sanoneet kärsineensä samasta ongelmasta ja tehneensä sään vuoksi lyhyitä päiviä. Asia ei siis ollut vain pääni sisällä.

Haettuani vettä ja pystyettyäni teltan pakenin sen sisälle hyttysiä piiloon. Istuessani kuulin kummallisia napsahduksia ja paukahduksia aivan läheltä. Ajattelin puusta pudonneen oksia tai siemenkotia teltan päälle. Outoja ääniä tuli lisää ja pian hieman kovempi paukahdus. Näin ilmapatjani liikkuvan. Ensimmäinen ajatus oli, että teltan alla tai päädyssä oli jokin pieni eläin, joka saattaisi puhkaista patjan. Nostin sitä vähän ylöspäin nähdäkseni liikkuiko teltan pohjan alla jotain, mutta silloin tajusin viimein äänten ja liikkeen tulevan patjan sisältä. Ilmapatjassani on eräänlaisia lokeroita ja olen kuullut, että nähden väliseinien hajotessa patjaan tulee pallomainen alue. Ja se oli juuri tapahtumassa silmieni edessä. Patjasta kuului repeävää ja paukkuvaa ääntä ja jalkapäätyyn alkoi kasvaa pullea kohouma.

Ensiapuna laskin patjasta hieman ilmaa ulos, että paine sen sisällä olisi pienempi. Tilanne eteni vielä hetken, mutta sitten se pysähtyi. Katsoin huolestuneena patjaani tietäen, ettei se todennäköisesti kestäisi tässä kunnossa enää kovin montaa yötä. Päätin ottaa yhteyttä patjan valmistaneeseen Therm-a-Restiin tiedustellakseni reklamoinnin mahdollisuutta. Aiemmin minua metaforan tasolla puhutellut Allison Moorerin kappale A Soft Place to Fall alkoi tänään tuntua huomattavasti konkreettisemmalta.

“Daylight has found me here again
You can ask me anything, but where I’ve been
Things that used to matter seem so small
When you’re looking for a soft place to fall”
-Allison Moorer
(A Soft Place to Fall, 1998)

Map

Total Time: 08:04:40

Day 132: Shenandoah Mountain

17,94 km (11.1 miles)
1427.7 / 2189.8 miles
Shenandoah Tenting Area, NY

As I looked at the clock at 8 AM I was surprised that I had slept so long. Apparently I had been tired. It was hot already in the morning, and by the time I started hiking I was drenched in sweat. The humidity was probably 100%, and made the heat very heavy. On a day like this no one should move a muscle.

I progressed very slowly and took frequent breaks. I couldn’t escape the heat and humidity and was very tired. My drinking water was warm and I didn’t feel like eating even though I was hungry.

In the afternoon I arrived at the edge of Clarence Fahnestock State Park, and saw from a notice along the path that the store was still open. I walked to the beach on the north edge of Canopus Lake, and found the store and grill near the camping area. I ordered a cheeseburger for myself, and while waiting for it uncorked a wonderful cold Pepsi. As I ate I noticed a headache encroaching, and realized why the day was so hard. I was probably dehydrated, and this also resulted in a headache.

I took a painkiller as I started hiking again. That along with the food and drink I had just enjoyed made me feel a little better.

The evening forecast called for rain and thunder. Around five the sky did darken quickly, and rain started falling. I set up my hiking umbrella for the first time on my pack, and decided to leave off my rain gear for experiment’s sake. The rain started out as a drizzle, but finally grew into a straight down pour transforming the trail instantly into a river. My shoes were soaked, and about mid-thigh my shorts and tights were wet, too. From there up the umbrella did keep me dry very well though. So dry in fact, that the sweat on my shirt from earlier in the day dried during the rain.

In the morning my progress had been so painfully slow, that I hadn’t kept up hope of a good mile count. I had set my goal as Shenandoah Tenting Area on the other side of Shenandoah Mountain, where there was a water pump and an outhouse. All the modern conveniences. When I arrived it was past seven, so it wasn’t reasonable to continue  any further anyway. I was surprised to be the only one in a tent, as the area was a very cozy yard of an old house. Perhaps the shelter about two miles away, where one could order a pizza, was more popular with the hikers. The post-apocalyptic mood of my loneliness was only enhanced by the message carved on the door of the house: “Don’t open, dead inside”.

JFRM-2017-07-9576.jpg
JFRM-2017-07-9577-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9580.jpg
JFRM-2017-07-9581.jpg
JFRM-2017-07-9583.jpg
JFRM-2017-07-9585.jpg
JFRM-2017-07-9587.jpg
JFRM-2017-07-9588.jpg
JFRM-2017-07-9589.jpg
JFRM-2017-07-9591.jpg

Katsoessani kelloa aamukahdeksalta yllätyin nukkuneeni niin pitkään. Ilmeisesti oli väsyttänyt. Jo aamulla oli kuuma ja päästessäni vaeltamaan olin hetkessä hiestä märkä. Ilmankosteus oli varmasti 100% ja se teki kuumuudesta hyvin raskaan. Tällaisena päivänä kenenkään ei pitäisi liikahtaa mihinkään.

Etenin todella hitaasti ja pidin taukoja usein. Kuumuutta ja kosteutta ei voinut paeta minnekään ja olin hyvin uupunut. Juomavesi oli lämmintä ja ruokaakaan ei oikeastaan tehnyt mieli, vaikka oli nälkä.

Iltapäivällä tulin Clarence Fahnestock State Parkin reunalle ja huomasin polun varressa olevista lapuista, että alueen kauppa olisi vielä auki. Kävelin Canopus Laken pohjoispäässä olevalle uimarannalle ja sen läheltä löytyi leirintäalueen kauppa ja grilli. Tilasin itselleni juustohampurilaisen ja sitä odotellessani korkkasin ihanan kylmän Pepsin. Syödessäni huomasin alkavan päänsäryn ja minulle alkoi selvitä miksi päivä oli ollut niin vaikea. Olin luultavasti kuivunut ja siitä seurauksena oli myös päänsärky.

Otin särkylääkettä lähtiessäni taas vaeltamaan. Se yhdessä hetki sitten nautitun ruuan ja juomisen kanssa muutti olon pikkuhiljaa paremmaksi.

Illaksi oli ennustettu sadetta ja ukkosta. Viiden maissa taivas tummenikin nopeasti ja pikkuhiljaa alkoi tulla sadetta. Viritin ensimmäistä kertaa reppuuni kiinni vaellussateenvarjon ja päätin jättää kokeilumielessä sadevaatteet kokonaan pois. Sade oli vähän aikaa pientä tihkutusta, mutta lopulta se kasvoi valtavaksi kaatosateeksi muuttaen polun hetkessä joeksi. Kengät kastuivat läpimäräksi ja noin puolesta reidestä alaspäin olivat myös shortsit ja trikoot märät. Siitä ylöspäin sateenvarjo piti minut kuitenkin todella hyvin kuivana. Itseasiassa niin kuivana, että päivällä märäksi hikoilemani paita kuivui sateen aikana.

Aamulla liikkumiseni oli ollut niin vaivalloisen hidasta, että en elätellyt toiveita hyvästä mailimäärästä. Otin kohteeksi Shenandoah Mountainin toisella puolella olevan Shenandoah Tenting Arean, jossa olisi vesipumppu sekä huussi. Kaikki nykyaikaiset mukavuudet. Saapuessani paikalle kello oli yli seitsemän, joten pidemmälle ei ollut oikeastaan järkevä jatkaakaan. Yllätyin ollessani ainoa telttailija, koska alue oli todella viihtyisä vanhan talon piha. Ehkä kahden kilometrin päässä oleva shelter, jonne voi tilata pizzaa, oli enemmän vaeltajien suosiossa. Post-apokalyptisen tunnelman yksinäisyydelleni loi talon laudattuun oveen kaiverrettu teksti: “Don’t open, dead inside.”

Map

Total Time: 09:08:52

Day 131: Hudson River

21,68 km (13.5 miles)
1416.4 / 2189.8 miles
Unofficial campsite, NY

I had packed my things into their dry sacks already, but couldn’t pack my pack before I got my food shipment. I went to get a bagel out of the café in the morning, and when I came back the motel owner just arrived with my package. It was 8:30 and announced very curtly that he wants to take all the hikers back to the AT at once, and departure would be before nine. I tried to matter-of-factly explain that he must understand I have to open and take care of that first. It did not seem to interest him.

I my room I started to unpack and repack my food with speed. I didn’t even have a chance to be excited about the salmiakki Noora had added, I just bagged food with an apelike fury. There were also a few supply additions: new socks, new Lifeproof-case cords, an armband for the phone, and a hiking umbrella with Velcro straps. I had pondered the umbrella a lot, and all who use it have praised the umbrella to be one of the best pieces of gear. Additionally, I have heard the umbrella to be popular these days on the PCT, where especially in the Mojave desert it’s also priceless as a sun shade.

As I was almost done with my packing the motel owner came knocking on the door and brusquely said that I could speed it up. “The other hikers want to leave already.” (I was highly suspicious that they had not said anything like this.) My things were in the car exactly at 9:02, so I don’t think I was unreasonably late. And I was annoyed because I would have of course packed last night, had I received my package as arranged yesterday. Even this wouldn’t have been a problem has I not gotten completely unnecessarily rude treatment.

As the man left me and two other hikers on the side of Bear Mountain Bridge I carried my things to the shade of the trees, and sat down to finally eat the bagel I had bought for breakfast. It would be wonderful to return the AT after a zero completely zen, but I was mainly mad because of the morning hurry and the poor treatment I had received.

I pulled the heavy pack on my back and walked to the parking lot of the zoon in hopes of finding a trash can. I did find one, and ended up chatting for a moment with some employees. They asked how my hike had gone, and if I needed anything. I had a letter I had written with me, which I had intended to drop off at the post office on my way. This had not happened though, because the motel owner didn’t appear to be receptive to me at all. I asked the zoo employees if it would be possible for them to mail the letter for me. They promised to do so, and my spirits were immediately lifted.

I headed off across The Hudson River using Bear Mountain Bridge, and stopped every so often to photograph or just admire the views. A jogger ran past me first in one direction, then soon in the other, on both occasions exchanging a few cheerful words with me. When I finally was able to leave the bridge behind me, there was a car parked on the other side, from which a woman was calling whether I was a through hiker. She was bringing a group of children on a day hike, and was excitedly presenting me to the kids. All these small encounters wiped the annoyance of the morning away, and I noticed I was in a better mood again.

The late morning was hot and unbelievably humid. The rise uphill wasn’t unbarable despite the weight of the pack, but I sweat enormous amounts. I had calculated that I would get water from a spring at the top of the hill, but when I got to it I determined it to be just a puddle. The guidebook showed the next marked water source to be about ten miles away, which seemed concerning in the hot weather. I also checked the Guthook app, and it mentioned a water source three miles away, and also that if the spring in front of me was dry, there might be water 0.3 miles away. I didn’t want to completely trust this, but I headed forward under a small bit of hope. To my joy I was presented by swiftly flowing water beyond a few turns. I was relieved.

Hiking suddenly felt easy, and I didn’t really look at the altitude profile, because both the uphills and down hills went in the same steady flow. I was just pondering a lunch break when I arrived at an intersection, which to my great surprise had a gas station. There was no mention of this in the guidebook, even though the place was right on the AT and it had a store and a deli. Additionally the selection was so hiker friendly, that I could have really done my grocery shopping here – had I known about it in advance. I didn’t dwell on this though, just enjoyed the surprise food opportunity. I ordered a quesadilla, and while humming with contentment poured first a bottle of cold orange juice in me, then Pepsi.

I had eaten well enough in the morning that I had a bit of leftovers from the quesadilla and I decided to go ask the hikers outside if anyone wanted the rest. The improving mood of the day rose further when I saw Sunshine and Dreamliner outside. I hadn’t seen my friends since Shenandoah, and the joy of seeing each other again was mutual. I gave the leftover quesadilla to them and continued on my journey. My goal distance was a bit longer than theirs, but being so close we would probably see each other again.

I contineud my trek in a good mood, and I couldn’t help but wonder how easily my hike progressed, even though my pack full of food was heavier than sin. I finished listening to the second part of “Under the North Star” and continued being entertained by Yle’s science podcast, Tiedeykkönen.

In the evening I decided to stop after gathering about 13 miles. I would have had plenty of energy to go even further, but I wanted to pitch my tent before dusk. Maybe it wouldn’t be so dangerous, if I wasn’t thoroughly exhausted and sore of feet in the evening. I was a bit worried about the hiking being so enjoyable, when the preceding days had been so rough. The rest seemed to have done its job after all, and I was genuinely happy to be back on the AT. I listened to the simply beautiful saxophone solo of Dire Straits’ Your Latest Trick as I set up my tent, and felt in that moment something very dear to me to be present.

JFRM-2017-07-9544.jpg
JFRM-2017-07-9546.jpg
JFRM-2017-07-9554-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9560-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9569.jpg
JFRM-2017-07-9570.jpg
JFRM-2017-07-9571.jpg
JFRM-2017-07-9572.jpg
JFRM-2017-07-9574.jpg

Olin kasannut tavarani valmiiksi kuivasäkkeihinsä, mutta en voinut pakata reppua ennen kuin saisin ruokalähetykseni. Kävin aamulla hakemassa kahvilasta bagelin ja palatessani motellin omistaja toi juuri pakettini. Kello oli puoli yhdeksän ja hän ilmoitti hyvin ykskantaan, että hän haluaa viedä kaikki vaeltajat takaisin AT:lle kerralla ja lähtö on ennen yhdeksää. Yritin sanoa asiallisesti, että ymmärräthän, että minun täytyy purkaa tuo ensin. Miestä ei näyttänyt kiinnostavan.

Aloin huoneessa purkaa ja uudelleenpakata ruokiani pikavauhtia. En ehtinyt iloita edes Nooran mukaan laittamista salmiakeistakaan, vaan pussitin eväitä apinan raivolla. Mukana oli lisäksi muutamia varustetäydennyksiä: uudet sukat, uusia Lifeproof-puhelinkotelon johtoja, olkavarsipidike kännykälle ja vaellussateenvarjo velcro-nauhojen kera. Olen pohtinut sateenvarjoasiaa paljon ja kaikki sitä käyttävät ovat kehuneet sateenvarjoa yhdeksi parhaista varusteistaan. Lisäksi olen kuullut sateenvarjon olevan nykyään erityisen suosittu PCT:llä, jossa etenkin Mojaven autiomaassa se on arvokas myös päivänvarjona.

Pakkaamisen ollessa loppusuoralla tuli motellin omistaja kolkuttelemaan ovelle ja sanoi hyvin tylyyn sävyyn, että voisin pistää vähän vauhtia. “Toiset vaeltajat haluavat jo lähteä.” (Epäilin hyvin vahvasti, että he olisivat tällaista sanoneet.) Tavarani olivat autossa tarkalleen kello 09:02, joten en mielestäni ollut kohtuuttoman myöhässä. Ja minua ärsytti se, että olisin toki pakannut reppuni valmiiksi, jos olisin saanut pakettini sovitusti eilen. Eikä tämäkään tilanne olisi ollut ongelma, jos en olisi saanut osakseni täysin tarpeettoman tylyä kohtelua.

Miehen jättäessä minut ja kaksi muuta vaeltajaa Bear Mountain Bridgen kupeeseen kannoin tavarani puiden varjoon ja istuin sinne viimein syömään aamupalaksi ostamaani bagelia. Olisi ihanaa palata lepopäivän jälkeen AT:lle ollen täysin zen, mutta minä olin lähinnä suuttunut aamun kiireestä ja ikävästä kohtelusta.

Kiskoin painavan repun selkääni ja kävelin eläintarhan parkkipaikalle roskiksen toivossa. Löysinkin sellaisen ja päädyin juttelemaan hetkeksi parin työntekijän kanssa. He kyselivät miten vaellukseni on mennyt ja tarvitsisinko jotain. Minulla oli mukanani kirjoittamani kirje, jonka olin aikonut matkalla jättää postiin. Se oli kuitenkin jäänyt tekemättä, koska motellin omistaja ei tuntunut olevan millään tavoin vastaanottavainen minun suhteeni. Kysyin siten eläintarhan työntekijöiltä, että olisiko heidän mahdollista postittaa kirje puolestani. He lupasivat tehdä sen ja minulle tuli jo selvästi parempi mieli.

Lähdin ylittämään Hudson-jokea pitkin Bear Mountain Bridgeä ja pysähtelin vähän väliä valokuvaamaan tai vain ihastelemaan upeaa maisemaa. Ohitseni juoksi lenkkeilijä ensin yhteen ja kohta toiseen suuntaan, molemmilla kerroilla iloisesti muutaman sanan vaihtaen. Maltettuani jättää sillan taakseni oli toisella puolella parkissa auto, josta eräs nainen huuteli pirteästi olenko läpivaeltaja. Hän oli tuomassa lapsiporukkaa päivävaellukselle ja esitteli minua innoissaan lapsille. Kaikki nämä pienet kohtaamiset pyyhkivät aamun ärsyyntymisellä lattiaa ja huomasin olevani itsekin taas iloisella tuulella.

Aamupäivä oli kuuma ja aivan uskomattoman kostea. Nousu ylämäkeen ei ollut repun painosta huolimatta mitenkään sietämätön, mutta hikoilin aivan valtavasti. Olin laskelmoinut ottavani vettä mäen päällä olevasta lähteestä, mutta päästyäni sille totesin sen olevan vain lätäkkö. Seuraavalle opaskirjaan merkitylle vedelle olisi noin kymmenen mailin matka, mikä kuulosti hieman huolestuttavalle kuumassa säässä. Tarkastin myös Guthook-sovelluksen kännykästä ja se mainitsi yhden vesilähteen kolmen mailin päässä sekä edessäni olevan lähteen tiedoissa, että tämän ollessa kuiva saattaa 0,3 mailin päässä olla vettä. En uskaltanut täysin luottaa tähän, mutta jatkoin pienen toivon kanssa eteenpäin. Riemukseni sain todeta, että todellakin muutaman mutkan takana oli reippaasti virtaavaa vettä. Olin helpottunut.

Vaeltaminen tuntui yllättävän helpolta ja en juurikaan katsellut korkeusprofiilia, koska niin ylä- kuin alamäetkin menivät samalla tasaisella flowlla. Olin juuri pohdiskelemassa lounastauon pitämistä, kun saavuin tienristeykseen, jossa oli suureksi yllätyksekseni huoltoasema. Tästä ei ollut mitään mainintaa opaskirjassa, vaikka paikka oli suoraan AT:lla ja siellä oli kauppa ja deli. Lisäksi valikoima oli niin vaeltajaystävällinen, että olisin oikeastaan voinut hoitaa ruokatäydennykseni täältä – jos olisin tiennyt paikasta etukäteen. En jäänyt rypemään kuitenkaan siinä asiassa vaan iloitsin yllätysruokamahdollisuudesta. Tilasin quesadillan ja kaadoin tyytyväisyydestä hymisten itseeni ensin pullollisen kylmää appelsiinimehua ja sitten Pepsiä.

Olin syönyt aamulla sen verran hyvin, että quesadillasta jäi vähän yli ja päätin mennä kysymään ulkona olevilta vaeltajilta haluaisiko joku jämät. Päivän parantumaan lähtenyt tunnelma kohosi entisestään, kun näin pihalla Sunshinen ja Dreamlinerin. En ollut kohdannut ystäviäni Shenandoahin jälkeen ollenkaan ja jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolinen. Annoin quesadillan lopun heille ja lähdin jatkamaan matkaani. Minulla oli tähtäimessä heitä hieman pidempi päivämatka, mutta ollessamme näin lähellä kohtaisimme varmasti taas uudestaan.

Hyväntuulisena jatkoin kulkuani ja en voinut olla ihmettelemättä miten vaivattomasti vaellus eteni, vaikka ruokaa täynnä oleva reppu painoi kuin synti. Kuuntelin loppuun Täällä pohjantähden alla toisen osan ja jatkoin viihtymistä Ylen tiedeaiheisen podcastin, Tiedeykkösen, parissa.

Illalla päätin lopettaa saatuani kasaan noin 13 mailia. Minulla olisi ollut hyvin energiaa jatkaa vielä pidemmälle, mutta halusin saada teltan pystyyn ennen hämärää. Ehkä ei olisi kovin vaarallista, jos illalla ei olisikaan kuolemanväsynyt ja jalkakipuinen. Olin ollut hieman huolissani vaeltamisen mielekkyydestä, kun edeltävät päivät olivat olleet niin raskaita. Lepo oli tainnut kuitenkin tehdä tehtävänsä ja olin aidosti tyytyväinen ollessani taas AT:lla. Kuuntelin Dire Straitsin Your Latest Trickin yksinkertaisen kaunista saksofonisooloa pystyttäessäni telttaa ja tunsin siinä hetkessä jotain minulle erityisen tärkeää olevan läsnä.

Map

Total Time: 09:21:59