Day 182: Rangeley

14,06 km (8.7 miles)
1969.4 / 2189.8 miles
The Hiker Hut, Rangeley, ME

My sleep had been exceptionally serene. In the sleeping bag you usually wake up every time when you have to turn, but now I had laid completely comatose. Still I was able to persuade myself to get up before 7 am. When I was brushing my teeth I saw 77. I had reckoned that he was also staying the night at the shelter and as an early riser he was already on the go.

My hike started after the breakfast and packing. In the cloudy weather I decided to stand the cold to be able to pack my down jacket inside my backpack and into a dry sack. The weather forecast was showing a chance of rain and I didn’t want to leave the puffy outside my pack, as I usually do if I wear it in the morning.

The terrain was mainly easy to hike and mostly gentle downhill. I was aiming to a roadcrossing that was about 10 miles away, because I needed to resupply. After a brisk and uneventful hike I was at the road at 2 pm. I followed the road 0.3 miles to the Hiker Hut, where I was wishing to get a bunk and a ride to town.

All the bunks in the Hiker Hut were taken, but I got a small cabin for $40. This hut with no electricity was not any warmer than my tent, but the main reason to stay was to resupply. The nearest town was Rangeley, where the owner of the Hiker Hut, Steve, took me. I mailed out a book that I had done reading and then headed to Sarge’s Sports Pub for a dinner and to recharge my phone. A pizza and a salad was enough to fill my stomach, but the culinary level of this noisy pub wasn’t anything special.

Steve came to pick me up with few other hikers and on the way back we stopped for resupply at IGA. In the evening I had plenty of time to read and to write a letter, because without electricity and service there were really no other temptations.

JFRM-2017-08-0757.jpg
JFRM-2017-08-0758.jpg
JFRM-2017-08-0759-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0761.jpg
JFRM-2017-08-0762.jpg
JFRM-2017-08-0763.jpg
JFRM-2017-08-0764.jpg
JFRM-2017-08-0771.jpg
JFRM-2017-09-0772.jpg
JFRM-2017-08-0765.jpg
JFRM-2017-08-0766.jpg
JFRM-2017-08-0767.jpg
JFRM-2017-08-0768.jpg
JFRM-2017-08-0769.jpg

Olin nukkunut poikkeuksellisen levollisesti. Makuupussissa nukkuessa usein herää aina siihen, kun täytyy kääntyä, mutta nyt olin maannut kuin koomassa. Onnistuin silti suostuttelemaan itseni ylös ennen seitsemää. Pestessäni hampaita näin 77:n kävelevän ohi. Olin arvellutkin hänen yöpyneen myös shelterillä ja aikaisena herääjänä hän oli jo lähdössä liikkeelle.

Oma vaeltamiseni alkoi vasta aamupalan ja pakkaamisen jälkeen. Pilvisessä säässä päätin sietää viileyttä voidakseni pakata untuvatakin repun sisälle kuivasäkkiin. Sääennuste oli nimittäin näyttänyt mahdollista sadetta, joten en halunnut jättää takkia repun ulkopuolelle, kuten usein teen, jos pidän sitä aamulla päällä.

Maasto oli pääosin helppokulkuista ja paljolti loivaa alamäkeä. Tähtäimessäni oli vajaan 10 mailin päässä oleva tienristeys, koska minun täytyi päästä ruokaostoksille. Reippaan ja yllätyksettömän matkanteon myötä olin jo kahden aikoihin risteyksessä. Jatkoin matkaa tietä pitkin 0,3 mailin päässä olevalle The Hiker Hutille, josta toivoin saavani yöpaikan ja kyydin kaupunkiin.

The Hiker Hutin punkkapaikat olivat täynnä, mutta sain itselleni pienen mökin $40 hintaan. Sähkötön majani ei olisi juuri sen lämpimämpi kuin telttanikaan, mutta oikeastaan tämän pysähdyksen keskeisin tarve oli ruokahuolto. Lähin kaupunki on Rangeley, jonne hostellin omistaja Steve kävi viemässä minut. Kävin postittamassa lukemani kirjan pois ja suuntasin sitten Sarge’s Sports Pubiin syömään sekä lataamaan kännykkäni. Pizza ja salaatti täyttivät vatsan, mutta meluisan pubin kulinaarinen taso ei ollut kovin ihmeellinen.

Steve kävi poimimassa minut ja muutaman muun vaeltajan kyytiinsä ja paluumatkalla pysähdyimme hoitamaan ruokatäydennykset IGA:ssa. Ehdin illalla vielä hyvän aikaa lukea kirjaa ja kirjoittaa yhden kirjeen, koska ilman sähköjä ja kenttää ei ollut juuri muita houkutuksia.

Map

Total Time: 05:30:00

Day 181: Long Pond

17,58 km (10.9 miles)
1960.0 / 2189.8 miles
Sabbath Day Pond Lean-to, ME

The morning choreography including eating and packing has turned into a routine eons ago. I don’t really have to think about it anymore and honestly I just can’t think. The constant state of physical exhaustion and the questionable nutrition level makes the act of thinking a laborious one.

And apparently I wasn’t really thinking at all when I was packing my pack in the morning. As I started to take down my tent I realised that I had packed my snacks and lunch for the day deep into my pack with all of my food. There was no way out but to lift everything out and pack it again. Then I started to wonder where was my phone. Well, that was luckily only in the pocket of my puffy that was on the top of the pack. Not quite the Martha Stewart precision here.

When I finally started hiking I learned that my choice for the tent site had been exceptionally good. The trail got more difficult and the terrain wouldn’t have been very nice to hike in dark. The changes in elevation were not big, but the trail was full of large boulders and high roots. If yesterday went smoothly, today didn’t look like it was going to be the same.

I was somehow tired when climbing over the Bemis Mountain, but the huge amounts of blueberries cheered me up. Every once in a while I stopped to pick a handful of blueberries and ate them contently.

At some point I met a woman, who asked me if I was the Finnish hiker. I told her that I indeed am. She said that she met another hiker who had been asking if she had seen me. I found out that this other hiker was 77, who must have passed my tent in the morning without seeing it and was now looking for me.

In addition to the numbing scrambling the downhill was changing to outright painful. The rocks were banging my feet and the motivation was zero. The only thing to lure me forward was the possibility to get to Rangeley tomorrow (meaning food). When I got to the bottom there was of course the next uphill in front of me. But despite the heaviness, climbing up felt much better for my feet.

I wanted to get to the next shelter, which would leave less than 10 miles to hike for tomorrow. It was looking like I might not get there before dark, but that wasn’t really a problem. In mid-summer I was often hiking until 20:30, because there was light. Now the sun sets before 8 pm. To get as much hiking time one must just hike with the head torch in the evening.

I arrived to the Lond Pond when the sun was setting and I stood there admiring the colourful landscape over the dead calm pond. The moon was shining and the first star introduced itself to the sky. I continued with the light of my head torch to the Sabbath Day Pond and pitched my tent near the shelter. When I went to get some water from the pond a large frog hopped to me and in the pond there was swimming a baby eel. Over the pond I could hear the sounds of birds and an owl. There were more stars in the sky now and as I crawled into my tent I was surrounded by the perfect silence.

JFRM-2017-08-0735-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0739.jpg
JFRM-2017-08-0741-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0752-Pano.jpg

Aamun koreografia syömisineen ja pakkaamisineen on rutinoitunut jo aikaa sitten. Asioita ei tarvitse kauheasti ajatella ja totta puhuen ei jaksakaan ajatella. Jatkuva fyysinen väsymys ja kyseenalainen ravitsemustaso tekee ajattelemisesta työlästä.

Enkä siis ilmeisesti todellakaan ajatellut, kun pakkasin reppuni aamulla. Alkaessani purkaa telttaa tajusin, että olin pakannut päivän ajaksi tarkoitetut välipalat syvälle reppuun muiden ruokien kanssa. Ei auttanut kuin nostella tavarat ulos repusta ja sitten pakata se uudestaan. Sen jälkeen ihmettelin missä kännykkäni on. No, sen olin jättänyt onneksi sentään vain repun ulkopuolelle kiinnittämäni untuvatakin taskuun. Ei taas mene ihan kuin Stömsössä.

Lähdettyäni vaeltamaan totesin yöpaikkani olleen erinomaisen hyvä. Reitti nimittäin vaikeutui heti sen jälkeen ja maasto ei olisi ollut mukavaa kuljettavaa pimeässä. Korkeuserot eivät olleet suuria, mutta polku oli täynnä kookkaita kiviä ja korkeita juurakoita. Jos eilinen oli mennyt hyvällä vauhdilla niin tänään ei näyttänyt vastaavaa olevan enää luvassa.

Bemis Mountainia ylittäessäni olin jotenkin väsynyt, mutta sain pientä piristystä valtavista mustikkamääristä. Pysähdyin vähän väliä keräämään kourallisen mustikoita ja söin niitä tyytyväisenä.

Jossain vaiheessa tuli vastaan nainen, joka kysyi olinko suomalainen vaeltaja. Myönsin olevani ja hän kertoi kohdanneensa minua kyselleen vaeltajan. Selvisi, että 77 oli ilmeisesti aamulla huomaamattaan ohittanut telttani ja kysellyt minua.

Alamäki osoittaitui puuduttavan könyämisen jälkeen myöskin tuskalliseksi. Kivikko hakkasi jalkoja ja motivaatio oli nollassa. Houkutuksena etenemiselle oli lähinnä mahdollisuus päästä huomenna Rangeleyn kaupunkiin (eli saada ruokaa). Kuopan pohjalle päästyään oli tietysti taas noustava, mutta raskaudesta huolimatta ylämäki tuntui jaloissa paremmalta.

Halusin päästä seuraavalle shelterille, jolloin huomiseksi jäisi vajaat 10 mailia kaupunkiin. Näytti siltä, etten olisi perillä ennen pimeää, mutta se ei oikeastaan ollut ongelma. Keskikesällä vaelsin useinkin puoleen yhdeksään asti, koska valoa riitti. Nyt auringon laskiessa ennen kahdeksaa pitää vain saman mittaisia päiviä tehdessä vaeltaa loppuaika otsalampun kanssa.

Tulin Long Pondin rantaan auringon laskiessa ja ihailin värikästä maisemaa rasvatyynen lammen rannalla. Kuu paistoi jo taivaalta ja ensimmäinen tähti ilmestyi näkyviin. Jatkoin otsalampun valossa viereiselle Sabbath Day Pondille asti ja pystytin telttani shelterin lähelle. Käydessäni ottamassa lammesta vettä loikki ensin vastaan kookas sammakko ja lammen pohjassa uiskenteli ankeriaan poikanen. Lammen yli kuului lintujen huutelua ja pöllön huhuilu. Tähtiä oli ilmestynyt taivaalle lisää ja kömpiessäni lopulta telttaan vallitsi täydellinen hiljaisuus.

Map

Total Time: 10:22:00

Day 180: Old Blue Mountain

20,11 km (12.5 miles)
1947.4 / 2189.8 miles
Unnamed Gap, ME

My standards for budget hostels are not very high, but if sleeping indoors feels more chilly than in my tent it can upset a bit. I was too tired to get up in the middle of the night to get my sleeping bag or an extra blanket, and thus ended up shivering.

In the morning I walked to the General Store and was pleased to get a French toast and fried eggs for breakfast. After that I had to finish my packing. I bought some items from the Pine Ellis Lodge’s resupply store and got about everything that I needed for the next leg of my hike.

Around 9 am me and 77 got a ride back to the trail and started to hike together. I picked his brain about the PCT and we went on chatting. Hiking with 77 was a good choice, because he kept on a good pace and the time flew while we were talking. The first five miles to Wyman Mountain went unnoticed. I started to feel better, physically and mentally, when my hiking was finally improving.

We stopped at the Hall Mountain lean-to (many of the shelters in Maine are called lean-to instead of shelter, although it usually is just the same thing). 77 stayed to eat some lunch and I continued alone downhill, because I needed to get to the next water. At Sawyer Brook I got the water that I needed and sat down for lunch. A moment later 77 passed me and told that he was heading to the South Arm Road tent site.

When I was done eating it was my turn to start climbing the tedious uphill to Moody Mountain. The slope was steep and slow to hike, even though the trail itself was in rather good condition. Downhill then again happened considerably faster and as I arrived to the South Arm Road I saw 77 at his tent. I told him that I was planning to do at least a part of the next uphill, because it was only 5 pm and I had three hours of light. “When the miles are coming, I must take them.”

I stopped to take some water from the Black Brook that is between the tent site and the road, and met Avalanche who I have been running into every once in a while since Duncannon. He was also spending the night at the tent site.

I kept on going uphill as I had planned. I had one tent spot in mind that was on the other side of the Old Blue Mountain that was standing in front of me. But I was not very convinced that I could get that far. The beginning of the climb was once again steep, but I took short breaks more often and it made hiking more smooth. Then the terrain got a bit more flat – only to change again more steep when I was getting closer to the summit. I kept on climbing the intermittently rocky slope as the sun was setting and reached the summit just when the sky turned into a ravishing red. Somewhere far away I could see a line of windmills and the lights blinking on top of them.

It was time to take out my head torch and head downhill. I was reckoning that I might actually reach the tent spot that I had in mind, but I decided to take the first thing that I would find. I could see my breath as the evening was getting colder and hiking felt still pretty good.

At the end of the almost 15 mile day I arrived to Unnamed Gap and found that tent spot mentioned in the Guthook app. There were some fallen trees that made the space a bit tight, but I was able to squeeze my tent in anyway. It felt really good to have finally done a decent mileage. Even though I had ascended nearly 1800 m (5900 ft) and descended far more than 1000 m (3300 ft), the terrain had felt easier than on the days before. Maybe I was slowly getting past the difficult and time consuming parts of the southern Maine.

JFRM-2017-08-0714.jpg
JFRM-2017-08-0715-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0718.jpg
JFRM-2017-08-0719.jpg
JFRM-2017-08-0722.jpg
JFRM-2017-08-0723-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0730-Pano.jpg

Vaatimustasoni edullisille hostelleille ei ole kovin korkea, mutta jos sisällä tulee kylmempi kuin teltassa nukkuessani niin se harmittaa hieman. En jaksanut nousta yöllä hakemaan makuupussia tai lisäpeittoa, joten nukuin sitten vähän viileässä.

Kävelin aamiaiselle General Storeen ja söin hyvillä mielin köyhät ritarit ja paistetut munat. Sen jälkeen oli viimeisteltävä pakkausurakka hostellilla. Täydensin ruokaostoksia Pine Ellis Lodgen myyntitarjonnasta saaden kokoon jotakuinkin kaiken tarpeellisen.

Saatuamme kyydin AT:lle yhdeksän aikaan lähdimme vaeltamaan yhdessä 77:n kanssa. Kyselin lisää hänen kokemuksistaan PCT:stä ja juttelimme muutenkin niitä näitä. 77:n kanssa vaeltaminen oli hyvä valinta, koska hän piti yllä juuri sopivaa vauhtia ja keskustellessa aikakin kului rattoisammin. Ensimmäiset viisi mailia Wyman Mountainille meni aivan huomaamatta. Aloin tuntea oloni henkisesti ja fyysisesti paremmaksi, kun vaeltaminen alkoi pitkästä aika sujua helposti.

Pysähdyimme Hall Mountain -laavulla (monet Mainen sheltereistä ovat nimeltään lean-to, laavu, shelterin sijaan, vaikka kyse on usein aivan samasta asiasta). 77:n jäädessä syömään eväitä jatkoin matkaa yksin alamäkeen, koska halusin päästä seuraavalle vedelle. Sawyer Brookille tullessani sain kaipaamani veden ja istuin syömään. Hetken kuluttua 77 kulki ohi ja kertoi tähtäävänsä South Arm Roadin teltta-alueelle.

Syötyäni lähdin itsekin nousemaan tuskastuttavaa ylämäkeä Moody Mountainille. Rinne oli hyvin jyrkkä ja kulku hidasta, vaikka polku itsessään oli aika hyvässä kunnossa. Alas vuorelta pääsinkin huomattavasti nopeammin ja tullessani South Arm Roadille näin 77:n telttansa luona. Kerroin aikovani jatkaa vielä ainakin osan edessä olevasta ylämäestä, koska kello oli vasta viisi ja valoisaa noin kolme tuntia jäljellä. “Kun maileja tulee niin ne on otettava.”

Pysähdyin telttapaikan ja tien välissä olevalle Black Brookille ottamaan vettä ja tapasin samalla Avalanchen, jonka kanssa olen ajoittain osunut samoihin paikkoihin Duncannonista lähtien. Hänkin oli jäämässä yöksi teltta-alueelle.

Minä jatkoin suunnitelmani mukaisesti ylämäkeen. Mielessä oli yksi tiedossa oleva telttapaikka edessä seisovan Old Blue Mountainin toisella puolella, mutta en ollut varma pääsisinkö sinne asti. Alkunousu oli taas kerran jyrkkää, mutta pidin lyhyitä taukoja välillä ja se helpotti urakan rytmittämistä. Sitten maasto tasoittui hieman muuttuakseen taas jyrkemmäksi tultaessa kohti huippua. Kiipesin paikoin kallioista rinnettä auringon laskiessa ja tulin huipulle juuri taivaanrannan muuttuessa sykähdyttävän punaiseksi. Kaukana näkyi rivi tuulivoimaloita ja niiden laella vilkkuvat valot.

Oli aika ottaa otsalamppu käyttöön ja suunnata alamäkeen. Arvelin ehkä sittenkin pääseväni suunnittelemalleni telttapaikalle, mutta päätin tarttua joka tapauksessa ensimmäiseen vastaan tulevaan vaihtoehtoon. Hengitys höyrysi viilenevässä illassa ja vaeltaminen tuntui yhä varsin hyvältä.

Lähes 15 mailin päivän päätteeksi saavuin Unnamed Gapiin, josta löysin tuon Guthook-sovelluksessa mainitun telttapaikan. Kaatuneet puut olivat tehneet siitä hieman ahtaan, mutta sain silti soviteltua telttani puiden väliin. Tuntui todella hyvältä saada pitkästä aikaa kunnon päivämatka tehtyä. Vaikka nousua oli lähes 1800 korkeusmetriä ja laskuakin pitkälti yli 1000 m, maasto oli tuntunut aiempia päiviä helpommalta. Ehkä eteläisen Mainen hankalat ja hitaasti edettävät paikat alkavat pikkuhiljaa olla ohi.

Map

Total Time: 11:31:39

Day 179: Andover

11,24 km (7 miles)
1932.9 / 2189.8 miles
Pine Ellis Lodging, Andover, ME

The sunny morning started with a climb to the first Baldpate summit. Despite the hard surface, the rocky slab that was exposed underneath the moss was easy to hike. The light penetrated through the dense spruce forest forming spots here and there. I enjoyed hiking in the resin scented woods.

From the Baldpate West Peak opened a view over the scrubby pines to the East Peak. The clouds that were drifting down in the valley made the view exceptionally beautiful. I continued towards the saddle between the two summits and was basking in the sun on the open rocky surface. After the heavy terrain of past few days the hiking felt now considerably easier and I was on a happy mood.

My new friend, 77, passed me in the saddle and I followed him to the Baldpate East Peak. The uphill was smooth rock slab that would have been very difficult to climb when wet. Luckily the weather was beautiful and the ascend was easy even though the hill was steep.

When I was close to the summit I noticed that behind be opened up a stunning view. I stopped to take some photos and it was good that I did, for the view wasn’t unobstructed from the actual summit. At the summit there was 77, who was having a break and talking to a day hiker family and I joined the conversation.

As me and 77 started to descend we agreed to meet at the next summit that was the last before the town. We both were heading to the same hostel in Andover and from that summit we could call for a shared shuttle ride. 77 was hiking the downhill a bit faster and was waiting for me at the next summit. We called to the hostel to inform our schedule and continued downhill.

77 reached the road before me and was lifting his backpack to the car when I arrived. I loaded my things in and to the Andover we went. We both got bunks from the bunkhouse that was built between the garage and the house. After I was once again reborn in the warm shower, I put the loaner clothes on the threw mine to the laundry. To my surprise I met my friend Mother Nature at the hostel. She told that AT-AT Walker had just left a while ago and I was sorry that I didn’t have a chance to see her. AT-AT Walker is a section hiker and her project for this year was now done. That meant that I might never see her again.

Andover is a village not larger than few blocks, but it has two grocery stores that have decent selection of hiker foods. Andover General Store has also a surprisingly good deli and I had my dinner there with 77. As I was wobbling with the full stomach back to the hostel I was reminded that US is not the country of street lights. I didn’t have my head torch with me, but with the light of my cell phone I found my way back.

JFRM-2017-08-0679.jpg
JFRM-2017-08-0680-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0683.jpg
JFRM-2017-08-0684-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0689.jpg
JFRM-2017-08-0691.jpg
JFRM-2017-08-0692-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0700.jpg
JFRM-2017-08-0701-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0705-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0710.jpg
JFRM-2017-08-0711.jpg
JFRM-2017-08-0713.jpg

Aurinkoinen aamu alkoi nousulla kohti ensimmäistä Baldpate-vuoren huippua. Sammaleen alta paljastunut kalliorinne oli kovasta alustasta huolimatta helppoa nousta. Tiheän kuusikon välistä siivilöityi valolaikkuja ja pihkantuoksuisessa metsässä tuntui hyvältä kulkea.

Baldpaten länsihuipulta alkoi avautua kitukasvuisten mäntyjen yli näkymä itähuipulle. Alempana laaksossa kelluvat pilvet tekivät maiseman poikkeuksellisen kauniiksi. Jatkoin kohti huippujen välissä olevaa satulaa ja nautin avoimella kalliolla lämmittävästä auringosta. Lähipäivien rankan maaston jälkeen vaeltaminen tuntui nyt huomattavasti kevyemmältä ja mielialanikin oli iloinen.

Uusi ystäväni 77 ohitti minut satulassa ja jatkoin hänen perässään nousua Baldpaten itähuipulle. Rinne oli avointa sileää kalliota, joka olisi ollut todella vaikeaa nousta märkänä. Onneksi sää oli kuitenkin kaunis, joten eteneminen oli helppoa mäen jyrkkyydestä huolimatta.

Tullessani lähelle huippua oli taakseni avautunut upea maisema. Pysähdyin kuvaamaan näköalaa ja onneksi teinkin niin, koska varsinaiselta huipulta maisema ei näkynyt yhtä hyvin. Huipulla minua odotti 77, joka oli pysähtynyt tauolle ja juttelemaan päivävaelluksella olevan perheen kanssa. Jäin itsekin keskustelemaan hetkeksi.

Lähtiessämme laskeutumaan sovimme 77:n kanssa tapaavamme seuraavalla – viimeisellä kaupunkia edeltävällä – huipulla. Olimme molemmat menossa samaan hostelliin Andoveriin ja tältä huipulta voisimme soittaa yhteisen kyydin kaupunkiin. 77 kulki alamäkeä hieman minua vauhdikkaammin ja oli sovitusti odottamassa seuraavalla huipulla. Soitimme hostelliin shuttle-kyytiä varten ja jatkoimme matkaa alamäkeen.

77 oli minua ennen tienristeyksessä ja juuri pakkaamassa reppuaan autoon, kun saavuin paikalle. Lastasin omatkin tavarani kyytiin ja lähdimme kohti Andoveria. Majoituimme molemmat talon sivustalle rakennettuun bunkhouseen. Koettuani jälleen kerran uudelleensyntymän lämpimässä suihkussa, vaihdoin päälleni lainavaatteet ja heitin omani pyykkiin. Yllätyksekseni kohtasin hostellilla myös ystäväni Mother Naturen. Hän kertoi AT-AT Walkerin lähteneen juuri hieman aiemmin pois ja olin pahoillani, etten ollut ehtinyt nähdä häntä. AT-AT Walker nimittäin vaeltaa osissa ja hänen tämän vuoden projektinsa päättyi nyt. En siis luultavasti enää kohtaisi häntä koskaan.

Andover on muutaman korttelin kokoinen kylä, mutta paikasta löytyy kaksikin kauppaa, joissa on melko hyvin vaeltajaruokia. Andover General Storessa on myös yllättävän hyvä deli-puoli ja menimmekin sinne illalliselle 77:n kanssa. Vaappuessani Mara-walkia maha täynnä takaisin hostellille muistin taas kerran, ettei Yhdysvalloissa kummemmin katuvaloja harrasteta. En ollut ottanut otsalamppua mukaan, mutta kännykän valossa löysin kuitenkin perille.

Map

Total Time: 06:26:00

Day 178: Old Speck

12,83 km (8 miles)
1924.9 / 2189.8 miles
Baldpate Lean-to, ME

“From this valley they say you are leaving
We shall miss your bright eyes and sweet smile
For you take with you all of the sunshine
That has brightened our pathway a while

Then come sit by my side if you love me
Do not hasten to bid me adieu
Just remember the Red River Valley
And the cowboy that’s loved you so true”
-Traditional
(Red River Valley)

Red River Valley was playing on repeat in my head. The morning was warmer than the previous ones or maybe I was just lower in elevation. When you ascend and descend every day more than 1000 m (3280 ft), you stop paying attention to your elevation.

No mercy for the hiker, because the first thing in the morning was to climb up the Mahoosuc Arm. This long uphill was mainly a smooth rocky slope, that I just had to somehow go up balancing on the threshold of the grip. Heavy and numbing. And I mean literally numbing, because recently the rocky terrain has made my toes senseless.

On the top of the Mahoosuc Arm I got some service and called a hostel in Andover to ask for a bunk. The owner promised to book me a bunk and told me where I will have service tomorrow, so that I can call for the shuttle.

From the Mahoosuc Arm the AT descends a bit to the Speck Pond and then goes up again towards the Old Speck. In the rocky terrain there were more and more things to climb and thus the hike went rather slowly. Near the summit of Old Speck, where the AT turns to downhill, I found a nice rock to sit on at a view and decided to have my lunch there. As I was sitting there a hiker that I hadn’t met before, 77, passed me and stopped to chat. I found out that he had been hiking for a long time with my friend Roo and he told that she was now few days behind us. 77 mentioned also how hard the southern Maine had been and for some reason this made me feel good. I guess I had been doubting myself and thought that the short days and slow hiking was just me being lazy. Now that someone agreed that the terrain had really been challenging, it was easier to admit the truth.

I had prepared that the downhill to Grafton Notch would take a long time, because downhills haven’t been especially fast sections in this terrain. But it was a happy surprise, when I saw that most of the downhill was an actual trail. Of course there were roots and rocks, but there was also a trail. Not just an exposed rock slab. First time in a long while I was able to shuffle downhill with a nice speed and this really brought my moods up.

In Grafton Notch I met 77 again, after passing each other few times during the downhill. Someone had left a small box of trail magic next to the parking lot. I think that the actual trail magic was gone, but apparently hikers had left their excess food in the box, because there were a bag of almonds and a blondie in a ziplock bag. I ate the blondie contently without giving a smallest thought to the fact that it might have spent ages in someone’s pack. 77 was talking with a man who was loading his motorcycle on a trailer at the parking lot. The man offered to fill our water bottles from the tank that he had in his car and I got just the amount that I needed for the last uphill of the evening.

Before getting to Andover tomorrow, I would have to traverse the two Baldpate peaks. On the southern slope there was a shelter and it felt like a good idea to have half of the uphill done today. Climb to the shelter was relatively easy and I was already there before seven. Still I didn’t want to climb any further because as far as I knew the rest of the uphill would be rocky and there might be no place to set up a tent. It was also surprisingly nice to tent somewhere where I had water and a privy available. Small are the joys of my life nowadays.

JFRM-2017-08-0659.jpg
JFRM-2017-08-0660.jpg
JFRM-2017-08-0661.jpg
JFRM-2017-08-0662-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0666.jpg
JFRM-2017-08-0667-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0673.jpg
JFRM-2017-08-0674.jpg
JFRM-2017-08-0676.jpg
JFRM-2017-08-0677.jpg

“From this valley they say you are leaving
We shall miss your bright eyes and sweet smile
For you take with you all of the sunshine
That has brightened our pathway a while

Then come sit by my side if you love me
Do not hasten to bid me adieu
Just remember the Red River Valley
And the cowboy that’s loved you so true”
-Traditional
(Red River Valley)

Päässäni soi jatkuvalla luupilla Red River Valley. Aamu oli edeltäviä lämpimämpi tai ehkä olin vain matalammalla. Kun joka päivä tulee niin noustua kuin laskeuduttuakin yli 1000 m, ei sitä lopulta enää kiinnitä niin paljon huomiota missä korkeudessa milloinkin on.

Paljon ei aamu antanut armoa vaeltajalle, koska heti ensimmäisenä oli edessä nousu Mahoosuc Armille. Pitkä ylämäki oli suurelta osin paljasta sileähköä kalliota, jota piti vain jotenkin pidon rajoilla yrittää nousta. Raskasta ja puuduttavaa. Aivan kirjaimellisestikin puuduttavaa, koska lähiaikoina kivinen maasto on alkanut tehdä varpaat tunnottomiksi.

Päästyäni Mahoosuc Armin laelle sain kännykkään hieman kenttää ja soitin Andoverissa sijaitsevaan hostelliin kysyäkseni yöpaikkaa. Omistajatar lupasikin varata minulle punkan huomiseksi ja neuvoi missä kohtaa AT:ta saisin huomenna kenttää voidakseni soittaa kyydin.

Mahoosuc Armilta AT laskeutuu hieman alemmas Speck Pondin rantaan ja sieltä nousee taas kohti Old Speckiä. Kiipeämistä kallioisessa maastossa oli tarjolla lisää ja eteneminen oli sen vuoksi hidasta. Tullessani lähelle Old Speckin huippua, missä AT kääntyy alamäkeen, löysin mukavan kiven istumapaikaksi kauniin näköalan ääreltä ja päätin pitää lounastauon. Siinä istuessani ohitse käveli uusi tuttavuus, 77, jonka kanssa hetken juttelin. Selvisi, että hän on vaeltanut pitkään ystäväni Roon kanssa ja sain tietää Roon olevan muutaman päivän meitä jäljessä. 77 puhui myös eteläisen Mainen haastavuudesta ja jostain syystä minulle tuli tästä hyvä olo. Olin kai jotenkin epäillyt itseäni ja pitänyt lyhyitä päiviä sekä hidasta etenemistä laiskuuden ja lepsuilun oireena. Nyt kun sain vahvistusta, että tämä maasto on oikeasti vaikeaa, oli minun helpompi luottaa itsekin tähän tosiasiaan.

Olin varautunut laskeutumisen Grafton Notchiin vievän pitkään, koska alamäetkään eivät ole menneet erityisen nopeasti tässä maastossa. Yllätyin kuitenkin iloisesti, kun suurin osa alamäestä oli ihan oikeaa polkua. Toki oli kiviä ja juuria, mutta oli myös polku. Ei pelkästään paljaaksi kulunutta kalliota. Pääsin pitkästä aikaa rullaamaan vauhdilla alamäkeen ja tämä piristi mieltäni.

Grafton Notchissa tapasin taas 77:n, jonka kanssa olimme ohittaneet toisiamme muutaman kerran alamäessä. Joku oli jättänyt pienen laatikon trail magicia parkkipaikan viereen. Itse trail magic oli taidettu jo syödä, mutta mitä ilmeisemmin vaeltajat olivat jättäneet ylimääräisiä ruokiaan laatikkon, koska siellä oli pussillinen manteleita ja minigrip-pussissa oleva blondie. Söin tyytyväisenä blondien välittämättä hetkeäkään kuinka kauan se oli jonkun mukana kulkenut. 77 jutteli parkkipaikalla moottoripyörää autoonsa lastaavan miehen kanssa. Mies tarjoutui täyttämään vesipullomme autossaan olevasta säiliöstä ja sain juuri sopivasti vettä illan viimeiseen nousuun.

Ennen Andoveriin pääsyä huomenna olisi ylitettävä vielä Baldpate-vuoren kaksi huippua. Vuoren etelärinteellä oli shelter ja tuntui hyvältä ajatukselta saada puolet ylämäestä tehtyä jo tänään. Nousu shelterille oli suhteellisen helppo ja olin jo ennen seitsemää perillä. Pidemmälle en kuitenkaan halunnut jatkaa, koska rinne ylempänä oli tietojeni mukaan kivikkoinen, joten telttapaikkaa ei välttämättä löytyisi. Oli myös yllättävän mukavaa olla pitkästä aikaa telttailemassa paikassa, jossa oli saatavilla sekä vettä että huussi. Pieniksi ovat nämä ilon aiheet käyneet.

Map

Total Time: 09:11:30