Day 157: Norwich

19,89 km (12.4 miles)
1746.2 / 2189.8 miles
Stowe, VT

Translation available later.

Yleensä ennen lepopäivää kehoni alkaa hyvin selkeästi pyytää sitä. Vaeltaminen on vaikeaa ja lihakset eivät palaudu. Nyt kuitenkin oli edessä jopa 18. vaelluspäivä ilman lepoa ja olin yllättävän hyvässä vireessä. Olin sopinut iltapäivällä tapaavani serkkuni Lauran Norwichissä. Hän oli luvannut viedä minut kotiinsa pohjoiseen Vermontiin, jossa pitäisin pari lepopäivää ja samalla ehtisimme viettää aikaa yhdessä.

Olin hyvällä tuulella kävellessäni alamäkeen kohti West Hartfordin kylää. AT kulkee sen läpi ja nousee sitten vielä kerran ylämäkeen ennen laskeutumistaan Norwichiin. Metsästä polku putkahti Elm Streetille Norwichin laidalla ja seurasin tätä katua alamäkeen ihaillen sen molemmin puolin olevia varsin hulppeita taloja suurine pihoineen. Erään talon edessä oli laatikko AT-vaeltajille ja ilokseni löysin sieltä asukkaiden tekemää kakkua. Mutustaessani kakun palaa lenkkeili ohi nuori pariskunta huikaten kannustusta läpivaellukselle.

Elm Street yhtyy suoraan Norwichin pääkatuun kylän keskustassa. Lauran ollessa vielä matkalla kävelin läheiseen kauppaan ostamaan juotavaa ja jäätelöä. Istuin ulkopuolelle nauttimaan lämpimästä päivästä, herkuistani ja ihanasta pysähtymisen tilasta. Ennen pitkää saapui myös serkkuni ja aloitimme matkan kohti Stowea.

Reilun tunnin ajomatkan jälkeen kampesin itseni jäykistyneenä ulos autosta. Lauran vuokranantajat olivat luvanneet käyttööni heidän vierashuoneensa, joten sain aivan odottamattoman hyvät oltavat. Kävimme vielä illallisella The Benchissä, minkä jälkeen oli taivaallista upota puhtaana pehmeään sänkyyn.

Day 156: The Lookout

25,22 km (15.7 miles)
1733.0 / 2189.8 miles
Thistle Hill Shelter, VT

Translation available later.

Aikomukseni oli herätä kuudelta, mutta minua väsytti ja nukuin tunnin pidempään. Eilen näkemäni sääennusteen mukaan koko päiväksi oli luvattu sadetta, mutta ainakaan vielä sade ei ollut alkanut. En voinut tarkastaa sääennustetta, koska kännykässä ei ollut kenttää.

AT:n varrella on pieni mökki nimeltä The Lookout, jossa vaeltajat saavat yöpyä. Paikka on ilmeisesti saanut nimensä siitä, että mökin katolle on rakennettu näköalatorni. Päätin käydä vilkaisemassa maisemaa, vaikka en ollut varma näkyisikö pilvisessä säässä mitään. Pilvet eivät kuitenkaan peittäneet näkymää vaan ennemminkin tummana kohti vyöryvä massa sai maiseman entistä vaikuttavammaksi.

Sadetta ei tullut ennen kuin iltapäivällä ja silloinkin kuuroina. Ensimmäisen kuuron jälkeen tulin niitylle, jossa täytyi puskea voimalla tiheän kasvuston läpi. Tällä kertaa mukana ei ollut nokkosia ja piikkejä, mutta vaatteet kastuivat enemmän kuin itse sateesta. Tullessani niityltä tienristeykseen näin lapun, jossa kerrottiin 0,2 mailin päässä olevan On the Edge -farmin myyvän juomista ja pikkupurtavaa. Tätä varikkopysähdystä ei tarvinnut miettiä kahdesti. Farmin myymälä osoittautui yllättävän monipuoliseksi ja myyjä oli sympaattinen vanhempi nainen. Sain kasattua itselleni hyvän lounaan ja samalla vältin myös toisen – huomattavasti voimakkaamman – sadekuuron.

Uudella energialla vaelluskone lähti taas vauhdilla käyntiin ja heitin itseni seuraavan mäen yli lähes huomaamatta. Olin pitänyt toiveissa noin 18 mailin päivää Thistle Hill Shelterille ja tämä näytti olevan todellakin mahdollista ennen pimeää.

Kävelin vanhan kiviaidan viertä, kun laskeva aurinko yhtäkkiä loi täydellisen kultaisen loisteen pitkien kapeiden puiden lävitse. Maaginen valoilmiö kesti vain sekunteja ja sitten se oli ohi. Kuitenkin sen pysäyttävä kauneus sai minut tuntemaan itseni onnelliseksi.

Saavuin shelterille juuri pimeän tullessa. Tuntui hyvältä saada kasaan pidempi päivä eivätkä jalatkaan olleet erityisen kipeät. Huomenna jäljellä olisi 13 mailia Norwichiin ja pääsisin viettämään lepopäivää.

“Ei toistoa saa
Variointeja vaan
Juuri tällaista kauneutta
Ei saa samanlaista
Tartutaan kii
Painetaan sydämiin
Tämä hetki
Tämä onni”
-Chisu
(Onni, 2015)

Day 155: Thundering Falls

18,06 km (11.2 miles)
1715.7 / 2189.8 miles
Unofficial campsite, VT

Translation available later.

Aamiainen Inn at Long Trailissa oli hyvää, mutta ei aivan niin täyttävää kuin olisin toivonut. Istuin syömisen jälkeen hetken aulassa voidakseni hyödyntää nettiä ja hoitaa muutamia asioita. Olin saanut Amazonilta luvan palauttaa sulkijavikaisen kameran, joten oli aika tilata taas kerran uusi kamera. Kaksi serkkuani Georgiassa ja Vermontissa auttoivat onneksi tämän sirkuksen pyörittämisessä.

Lähtiessäni vaeltamaan jouduin ensin nousemaan sivupolkua pitkin ylämäkeen päästäkseni takaisin AT:lle. Olin hieman pahoillani mielestäni kevyeksi jääneestä aamupalasta, kunnes tulin lähellä olevaan Gifford Woods State Parkiin. Siellä oli ollut kaksi vaeltajaa läheistensä kanssa muutaman päivän tekemässä trail magicia. He olivat jo lopettelemassa, mutta jäljellä oli vielä olutta, joten istuin sitten muutaman muun vaeltajan kanssa päiväkaljalle.

AT jatkui kulkien kauniin Kent Pondin rantaa pitkin ja pysähdyin aina välillä ihailemaan maisemaa. Pohjoisessa näitä lampia ja pieniä järviä tuntuu olevan enemmän, kun etelässä monet järvistä olivat reservuaareja tai muita keinotekoisia järviä. Myös toinen kaunis vesielementti oli aivan lähellä AT:a ja tein pienen sivulenkin Thunderin Fallsille. Kapeahko korkea vesiputous oli hyvin maisemallinen.

Noustessani Quimby Mountainille löysin ämpärillisen appelsiineja, jotka eräs aiemmin vastaan tullut päivävaeltaja oli kertonut sinne jättäneensä. Söin hyvillä mielin raikkaan hedelmän ja jatkoin vähän matkaa taas ylämäkeen. Istuessani levähtämään kävelivät ohitseni trail magicia tehneet vaeltajat. He sanoivat heille jääneen vieläkin yli oluttölkkejä ja kysyivät haluaisinko yhden, ettei heidän tarvitsisi kantaa niitä kaikkia. No, enhän minä toki voi tällaisessa tilanteessa kieltäytyä auttamasta kanssavaeltajaa. Sujautin tölkin reppuuni ja päätin säästää sen illaksi.

Olin lukenut Guthook-sovelluksen kommenteista, että erään pienen virran lähellä olisi muutama hyvä telttapaikka ja se kuulosti minulle soveltuvalta yöpaikalta. Halusin nimittäin mennä edessä olevan shelterin ohi, mutta en ehtisi ennen pimeää sitä seuraavalle.

Tiedot osoittautuivat paikkaansa pitäviksi ja hämärän alkaessa laskeutua pystytin telttani virran lähelle. Sain täytettyä vesivarastot ja yöpyä erinomaisella paikalla omassa rauhassa. Istuin nauttimassa tonnikalatortillaani sekä säästämääni oluttölkillistä. Väsyneenä, mutta tyytyväisenä kömmin makuupussiini lempikirjailijani seuraan ja ajattelin, että kukaan ei kirjoita menetyksestä niin kuin Don DeLillo.

Day 154: Killington

14,52 km (9 miles)
1702.7 / 2189.8 miles
Inn at Long Trail, Killington, VT

Translation available later.

Kuulas aamu. Taivas oli korostuneen sininen ja ilma hieman viileä, mutta ei kylmä. Nautin täydellisestä aamuhetkestä, omasta rauhasta ja olemassaolon tunteesta. Tässä, nyt.

Tunsin olevani virkeä ja hyvässä vireessä lähtiessäni vaeltamaan. Kuusien tuoksun keskellä kävelin Killington-vuoren huippuharjannetta pitkin shelterille. Iloani lisäsi, kun huomasin shelterillä yöpyneen ison joukon esiteini-ikäisiä poikia. Olin entistäkin tyytyväisempi viimeöiseen telttapaikkaani. Täytin juomarakkoni shelterin viereisestä lähteestä ja jatkoin matkaa alamäkeen.

Olin kai ajatellut ihanan raikkaan sään säilyvän, mutta alemmas tullessa päivä alkoi muuttua taas hikisen nihkeäksi. Ylitettyäni Rutlandiin vievän tien tapasin metsässä kaksi vaeltajaa, joista toinen oli minulle entuudestaan tuttu. Miehet olivat juuri palanneet kaupungista ja istuivat tyhjentämässä siideritölkillisiä. Istuin juttelemaan ja jäinkin siihen joksikin aikaa, kun ei ollut kiire minnekään.

Päämääräni oli Killingtonin kylässä oleva Inn at Long Trail. Olin soittanut sinne eilen kyselläkseni huonevarauksista, mutta sain tietää, ettei vaeltaja-alennuksella voisi tehdä varausta. Minulle oli kuitenkin kerrottu, että huoneita oli reilusti vapaana. Niinpä yöpaikkani ei ollut täysin varma saapuessani puolen mailin sivupolun kautta majapaikkaan.

Sain itselleni huoneen rakennuksen ylimmästä kerroksesta. Raahasin tavarani huoneeseen ja otin muodonmuutoksellisen suihkun, jolla vaeltajasta tulee hetkeksi normaali ihminen. Menin alakerran baariin ajatuksenani syödä lounaaksi jotain pientä ja myöhemmin erikseen illallista. “Jokin pieni” oli juustolla kuorrutettuja kananachoja, joista olisi riittänyt syötäväksi neljälle ihmiselle tai kahdelle vaeltajalle. Syödessäni tätä valtavaa ruokakasaa liittyi seuraani paikallinen high schoolin opettaja. Hän halusi tarjota minulle sekä hieman myöhemmin paikalle ilmaantuneille Seawolfille ja Alchemistille Guinnessia. Eipä minulla ollut erityistä syytä kieltäytyä, joten sain sitten päiväoluenkin samalla.

Tarkoituksenani oli ollut illalla hoitaa joitakin asioita, mutta väsyin taistelemaan pätkivän nettiyhteyden kanssa. Niinpä lähinnä torkuin huoneessani osaamatta ryhtyä mihinkään järkevään toimintaan. Ehkä jatkuva ylirasitus ja epämääräinen ravitsemustilanne johtaa siihen, että ruokaa saatuaan aivot tuntuvat kytkeytyvän pois päältä.

Day 153: Clarendon Gorge

19,04 km (11.8 miles)
1693.3 / 2189.8 miles
Unofficial campsite, VT

Translation available later.

Puu ei ollut kaatunut yöllä päälleni ja söin kylmää pikapuuroani lämpimässä aamussa. Pakatessani tavaroitani huomasin lähellä olevan pystyyn kuolleen puun pinnalla paljon pieniä kovakuoriaisia. Menin katselemaan niitä lähempää ja huomasin erään herrakuoriaisen yrittävän jokseenkin epätoivoisesti päästä parittelemaan rouvakuoriaisen kanssa. Jäin seuraamaan tätä näytelmää niin pitkäksi ajaksi, että aloin tuntea itseni lopulta vähän oudoksi.

Tähtäimessä oli noin 14 mailin matka Killington-vuoren laelle. Vaikka aamun ensimmäinen vaellustunti meni reippaasti, sen jälkeen tahti alkoi hyytyä kääntäen verrannollisesti suhteessa päivän kuumenemiseen. Ilma oli nihkeä ja painostava. Vaeltaminen tahmeaa.

Edellisen kamerani mentyä rikki Kunkletownissa olin kohdannut ongelmia myös uuden kamerani kanssa. Sulkija jäi usein kameran käynnistyessä jumiin ja yhden valokuvan saaminen muuttui työlääksi prosessiksi. Aina välillä piti purkaa kamera osiin ja joskus se auttoi ja joskus ei. Saadessani viimein kännykkään hieman paremmin kenttää viestittelin serkkuni kanssa ongelmasta ja hän lupasi selvittää reklamointia. Todennäköisesti edessä olisi taas uuden kameran hankinta.

Ennen laskeutumistani Clarendon Gorgeen avautui kalliolta upea näkymä Rutlandin lentokentälle. Tämä näköala toistui myöhemmin toisesta kuvakulmasta noustessani taas ylös. Clarendon Gorge itsessään oli näyttävä paikka. Mill Riverin yli kulki hentorakenteinen ja siten reilusti keinahteleva riippusilta. Alhaalla kallioiden välissä joki virtasi voimakkaana jättäen kuitenkin sillan alle tyynen taskun. Siellä oli uimassa nainen kahden lapsen kanssa ja he vilkuttivat minulle. Olisin kuumenevassa säässä halunnut itsekin pulahtaa uimaan, mutta kuten AT:lla usein sanotaan “the trail is not going to hike itself”, polku ei vaella itse itseään.

Niinpä edessäni oli aina vain hikisemmäksi muuttuva päivä ja pääasiassa ylämäkeä. Uskoni Killingtonin nousemisesta alkoi hiipua tai ainakin epäilin joutuvani vaeltamaan pimeässä. Kulkuni oli hidasta ja väsynyttä.

Yllätyin kun näin vastaani tulevan Delicate Flowerin. Hän kertoi olleensa yötä Rutlandissa uskonnollisen yhteisön ylläpitämässä Yellow Delissä ja päättäneensä tehdä slack packingia eli vaeltaa tyhjällä repulla eteläänpäin. Hän oli siis mennyt bussilla pohjoisemmas ja nyt palasi seuraavaksi yöksi Rutlandiin. No, hetkeä myöhemmin vastaan tuli Blue Ray ja sain kuulla saman tarinan. Lisäksi hän mainitsi olevansa menossa huomenna zerolle Killingtonin kylään, jonne olin itsekin tähtäämässä huomenna yöksi. Tapaisimme siis siellä.

Jäin erään viehättävän virran rantaan – tai oikeammin sen keskellä olevalle hiekkasärkälle – pitämään lounastaukoa. Sen aikana ohitseni eteläänpäin kulkivat vielä Bottles, Human ja Wild Flower. Kaikilla sama tarina Yellow Delistä. Tämä ei siis ole mitenkään poikkeuksellista, että vaeltajat harrastavat slack packingia tai/ja kulkevat osion vastakkaiseen suuntaan. Itselleni on kuitenkin periaatteen tasolla tärkeää kantaa kaikki tavarani ja pidän mielekkäänä edetä koko ajan samaan suuntaan.

Pysähdyin lyhyesti Governor Clement Shelterillä Killington-vuoren juurella. Olin kuullut etelään kulkevilta ystäviltäni, että nousu olisi työläs ja siltä se näytti korkeuskäyrälläkin: viisi kilometriä ja 600 metriä vertikaalia. Sen perässä oli vielä parin kilometrin huippuharjanne shelterille. En ollut vakuuttunut, että pääsisin koko ylämäkeä ennen pimeää, saati sitten shelterille asti.

Lähtiessäni shelteriltä AT osoitti taas taipumustaan tarjota ratkaisuja ongelmiin. Olin eilen menettänyt sulkurenkaan, kun ruokasäkkini naru jäi jumiin puuhun. Tämä sulkurengas oli palvellut sekä iltaisin ruokasäkin ripustamiseen että päivisin kameran kiinnitysvälineenä. Nyt näin polulla jonkun pudottaman sulkurenkaan ja poimin sen mukaani.

Illan viileneminen auttoi nousussa. Eikä rinnekään ollut aivan niin jyrkkä kuin olin odottanut. Toki polku oli kapea ja monin paikoin kivien ja juurakoiden muodostama sotku. Lopulta yllätyin miten hyvin nouseminen onnistui, vaikka olin ollut aika uupunut kuumuudesta päivällä.

Tasan kahdeksalta tulin huippuharjanteelle ja näin vieressäni todella viihtyisän telttapaikan. Auringonlaskuun oli noin vartti aikaa, joten olin selättänyt ylämäen juuri ideaalissa ajassa. Ei ollut mitään syytä lähteä kävelemään kahta kilometriä shelterille, joten jätin sen hyvällä omatunnolla huomiselle. Ajattelin, että tyytyväisyys päivän saavutuksiin ei ole niinkään mailimäärässä kuin itsensä ylittämisessä. Parhaalta tuntuu kun huomaa pystyneensä johonkin, mihin ei odottanut pystyvänsä.

Istuessani illallisen ääreen kuulin taas tuon saman narskutuksen kuin eilenkin. Sellainen ääni kuin joku söisi porkkanaa. Lähellä oli kaikenlaisia puun raatoja, joten jäin pohtimaan voisiko ötököiden puunhajoitustoimista oikeasti kuulua niin voimakas ääni, että sen ihminenkin selvästi kuulee, vai oliko kyseessä kuitenkin joku pikkunisäkäs.