Dufourspitze Attempt

My cell phone woke me up somewhere between 1 am and 2 am. The sleep had been fragmented and Dima was as groggy as me when I nudged him awake. While we dressed up and carried our backpacks downstairs, the other people in our room carried on sleeping. All the climbers who were heading to Dufourspitze were gathered to the restaurant of Monte Rosa Hut to grab a quick breakfast. Some of them left before us, and some were still eating when we left. We put on all our clothing layers and at 02:30 am we stepped out to the night under million stars.

Somewhere in the darkness were small spots of light that were vigourosly moving up the ridge, and with our head torches we joined them. Finding the route on that rocky ridge was challenging in the dark and we were happy that we had checked the way in the daylight. We saw some of the lights climbing high up the ridge. The thought came into my mind if our choice of the route was really correct. Still, we sticked to our plan and climbed on towards the glacier.

Climbing the ridge with our backpacks on was naturally heavier than it had been without them, but I was feeling good climbing and the air was enjoyably fresh and crispy. At 04:30 am we were at the glacier and putting on our crampons. We roped together and Dima changed the batteries to my head torch that had started to blink a bit earlier. Two years ago at Großglockner climbing up the glacier had felt heavy, but now we were striding easily with our crampons. When we headed to the glacier I glanced behind me, towards Matterhorn, and saw an unforgettable sight: in the darkness the Hörnli ridge was painted with a slowly moving line of tiny lights – the Matterhorn climbers!

As a two man rope team we are everything but ideal, while I am nearly half lighter than Dima. That’s why I’m always leading on a glacier. It puts me in the greater risk of a crevasse fall, but then again Dima has better chances to self-arrest than the other way around. Of course it is still possible that a snow bridge that holds my weight will collapse under his.

The surface of the glacier started to change more uneven as we got higher. The dents in the snow were clear signs of crevasses. I was trying to find a way like I was in a labyrinth, constantly poking the snow with the spike of my ice axe to be sure I’m not stepping on a void. There was more and more dents and completely open crevasses surrounding us. The glacier was getting steeper and I progressed in the end of a rope like being on a leash. The moment, when my ice axe plunged handle-deep through the snow, was instantly engraved to my mind. I told Dima to stop and continued to probe the snow around me. There was only a few centimeters (inch or two) of hard snow and nothing underneath it. All my actions were precise and calculated. “Let’s pull back!”

We followed our own footsteps back and tried another route. There was a crevasse. Same thing again: pull back and find a new route. A crevasse. Trying to jump over the snow covered crevasses wasn’t very inviting since we had no idea how wide they might be. We kept on moving back and forth on the glacier trying to find a route. Morning was breaking. Now we should be so much further.

After 6 am we gathered to a safe spot on the glacier and had the inevitable conversation: It’s clear that we can’t climb up from here, because in front of us is crevasses, on the right we end up to Italy and on the left there is a row of seracs as big as houses. We are on the wrong route and when we return to the ridge it’s too late to take another route to the summit. We would have time to reach the summit, but crossing the glacier in afternoon sun would make the return way too risky. The decision followed the well known guidelines of many climbers: “Going to the top is optional, getting down is mandatory.” The mountain will wait and it makes no sense to take unreasonable risks. Silently we turned back.

When the sun got up the surrounding mountains were painted with unbelievably beautiful colours. Since we were no more in no hurry, we took our time to take as many photos as we wanted. I texted to my father who was waiting for us in Zermatt: “No summit this year. Failure finding the right route and impassable crevasse labyrinth. We come back down.” Coming back to the ridge, we packed our crampons and the rope and I took off some excess clothing layers. Being upset about our failure I just quickly attached the gear outside my backpack.

Dima was hopping effortlessly down the ridge and I was climbing slower behind him. The crampon bag was constantly banging against my torso and the whole backpack was a mess. After a while I fed up and sat down on a rock to unpack and repack the whole thing. Dima went on, heading to the Monte Rosa Hut, while I was reorganising my stuff. I arrived to the hut a bit after him and we decided to move on straight off towards Rotenboden.

Once again he was leaping downhill like the Scampermouse at the forest of Huckybucky (a Norwegian children’s story) and I was slouching evenly. Now that I had carried the full backpack for two days and all the adrenaline had drained down to the holes in the ground, I noticed that the hip belt was chafing me. I tried to adjust the backpack better, but it seemed that it wasn’t really built for a back as short as mine. While I was circling the rocks on my way down, I pondered if I should buy a new backpack.

After 9 am I reached Dima at Gornersee and we carried on together towards the point where the Grenz Glacier and the Gorner Glacier meet. Descending was hard on our knees and the sunshine started to be hard on our skins. At 11 am we sat down one last time to put on our crampons. We had bought new ice screws from Germany for crevasse rescue purposes. Luckily we didn’t end up needing them, but we still wanted to try them and drilled our srews to the ice just for our own amusement. While we were crossing the Gorner Glacier we started to meet people who were coming from Rotenboden. It was a friday and thus many people were heading to the Monte Rosa Hut. We climbed over the bergschrund and noticed that on the ridge the weather was really hot.

In front of us was still the gradually elevating hike to Rotenboden. We met more and more people and every once in a while we had to step off the trail to let the long line of hikers pass us. The temperature started to feel exhausting and the uphill never ending. I was babbling with Dima when we finally arrived to the Rotenboden station at 2 pm. The train was full of people and I asked a classy older couple if we could sit next to them. Climbers with sunburns and distinctive eau de action are not necessarily the most attractive company, but the elderly lady looked us with acceptance and asked: “Were you climbing Matterhorn?” No, not Matterhorn. Just Monte Rosa.

When we arrived to Zermatt my father met us at the train station. We walked together back to our apartment to freshen up and decided to celebrate anyway with a restaurant dinner – the only one that we had in Zermatt (the prices are so high that you just don’t go there for your own enjoyment as you might do in Bavaria). At Molino Seilerhaus pizzeria we had small pizzas that any kebab place at home would beat anytime. The price was twice as much as in Germany and the service was a half worse. Everything was mediocre, but the price. I didn’t even think to waste my money on beer and we decided to have the afterparty in our apartment.

After our failed attempt, Dufourspitze still haunts me. Me and Dima have decided to come back and to climb the highest summit of Switzerland one day. The mistake that we made is the one that Summitpost warns about – which in hindsight of course is vexing. But on the other hand, this was our second big mountain and I rather pay my education in this way than by being dragged in a leash of a climbing sherpa in Himalayas. We learned a lot about glacier travel and I feel now more secure on dry and snow covered glaciers. We will scale the summit of our first 4000er – when the time is right.

Dima’s GPS: MRH-Glacier-MRH and Monte Rosa Hütte-Rotenboden
Dima’s photos (day 1 and 2 on Monte Rosa)

Total time: 03:13:12

Kännykkäni herätti minut joskus yhden ja kahden välillä aamuyöllä. Olin nukkunut katkonaisesti ja tönin yhtä tokkuraisen Diman hereille. Muut huoneemme asukkaat jäivät nukkumaan sänkyihinsä kiskoessamme vaatteet päälle ja kantaessamme valmiiksi pakatut reppumme alas. Monte Rosa Hütten ravintolaan olivat kokoontuneet Dufourspitzelle suuntaavat kiipeilijät pikaiselle aamupalalle. Osa lähti ennen meitä, osa jäi vielä syömään lähtiessämme. Puimme kaikki mukana olleet vaatteet päällemme ja puolen kolmen aikaan astuimme ulos tähtikirkkaaseen yöhön.

Jossain kaukana pimeydessä liikkui valopisteitä ylös rinnettä ja liityimme otsalamppuinemme niiden seuraan. Reitin löytäminen kivikossa oli haastavaa pimeässä ja olimme tyytyväisiä, että teimme edellisenä päivänä tarkastuskierroksen päivän valossa. Näimme joitakin valoja nousevan korkealle harjanteelle ja mielessäni kävi oliko reittivalintamme sittenkään oikea. Pitäydyimme kuitenkin suunnitelmassa ja jatkoimme kohti jäätikköä.

Nouseminen reput selässä oli raskaampaa kuin edellisenä päivänä ilman niitä, mutta kiipeäminen tuntui hyvältä ja ilma kirpeän raikkaalta. Puoli viiden aikaan jäätikön reunalla puimme jääraudat ja viritimme köyden välillemme. Samalla Dima vaihtoi otsalamppuuni uudet patterit, koska valo oli alkanut vilkuttaa hieman aiemmin. Pari vuotta aiemmin Großglocknerilla jäätikön nouseminen oli tuntunut raskaalta, mutta nyt raudat jalassa harppominen tuntui suorastaan helpolta verrattuna kivikkoon. Lähtiessämme jäätikölle vilkaisin taakseni Matterhornille ja näin unohtumattoman näyn: pimeydessä Hörnli-harjanteella liikkuu minimaalisten valopilkkujen jono – Matterhornin nousijat!

Kahden miehen köysistönä olemme kaikkea muuta kuin ideaali minun painaessa lähes puolet vähemmän kuin Dima. Siten kuljen aina jäätiköllä edellä, jolloin olen korkeammassa riskissä pudota railoon, mutta toisaalta Diman resurssit pysäyttää putoaminen on parempi kuin tilanteen ollessa toisinpäin. Toki silti on aina mahdollista, että lumisilta joka kestää minun painoni ei kestä häntä.

Noustessamme ylemmäs jäätiköllä alkoi pinta muuttua epätasaisemmaksi ja painaumat pinnassa kertoivat selvästi lumen alla olevista railoista. Etsin reittiä kuin labyrintissä, kokeillen jatkuvasti jäähakkuni piikillä olinko kävelemässä tyhjän päälle. Painaumat ja täysin avoimet railot lisääntyivät jäätikön muuttuessa jyrkemmäksi, joten kuljin köysi kireänä kuin talutushihnassa. Muistiini kaivertui kertaiskulla se hetki, kun tunnustellessani jään pintaa hakkuni upposi hetkessä kahvaa myöten lumeen. Käskin Dimaa takanani pysähtymään ja jatkoin ympäröivän lumen sondaamista hakullani. Jäätynyttä lunta oli vain muutamia senttejä ja sen alla oli täysin tyhjää. Kaikki toiminta oli selvää ja harkittua. “Perutetaan!”

Kuljimme samoja jälkiä alemmas ja yritimme toista reittiä. Vastaan tuli railo. Sama kuvio uudestaan: takaisin ja uusi reitti. Railo. Lumen alla olevien railojen yli ei tehnyt mieli yrittää edes hypätä, koska railon leveydestä ei ollut varmuutta. Kuljimme edestakaisin jäätiköllä aina välillä laskeutuen ja etsien uutta reittiä. Aamu alkoi sarastaa. Nyt pitäisi olla jo huomattavasti pidemmällä.

Kuuden jälkeen aamulla hakeuduimme turvalliseen kohtaan jäätiköllä ja kävimme pakollisen keskustelun: On ilmiselvää, ettei tästä pääse nousemaan, koska edessä on railoja, oikealta päätyy Italiaan ja vasemmalla on rivi talon korkuisia serakkeja. Olemme väärällä reitillä ja laskeutuessamme takaisin harjanteelle on aamu liian pitkällä yrittääksemme enää huipulle. Ehtisimme nousta ylös, mutta jäätikön laskeutuminen iltapäivän auringossa on liian suuri riski. Päätös tiivistyi monille kiipeilijöille tuttuun mottoon: “huipulle nouseminen on vapaaehtoista, alas tuleminen on pakollista”. Vuori odottaa kyllä ja kohtuuttomia riskejä ei kannata ottaa. Hiljaisina käännyimme takaisin.

Auringon noustessa ympäröivä vuoristomaisema maalautui sanoinkuvaamattoman kauniisiin sävyihin ja otimme kaikessa rauhassa valokuvia, koska kiirettä ei ollut enää mihinkään. Lähetin Zermattissa odottavalle isälleni tekstiviestin: “Ei huippua tänävuonna. Epäonnistunut reittivalinta ja läpäisemätön railolabyrintti. Palaamme alas.” Saapuessamme jäätikön reunalle riisuimme jääraudat ja pakkasimme köyden. Vähensin samalla ylimääräisiä vaatekerroksia ja harmistuneena epäonnistumisesta kiinnitin tavarat vain nopeasti repun ulkopuolelle.

Dima loikki vauhdikkaasti kivikkoa alas edelläni ja minä kapusin hitaammin perässä. Jäärautapussi hakkasi koko ajan kylkeen ja reppu oli muutenkin ihan pieleen pakattu. Hetken kuluttua hermostuin ja istahdin kivelle purkamaan reppua. Dima jatkoi matkaa kohti Monte Rosa Hütteä samalla kun pakkasin tavarat paremmin reppuuni. Saavuin majalle jonkin verran hänen jälkeensä ja päätimme jatkaa matkaa samantien kohti Rotenbodenia.

Jälleen Dima loikki alamäkeen kuin Hyppelihiiri Myökki-Pyökki -metsässä ja minä laahustin rauhalliseen tahtiin perässä. Kannettuani toista päivää täyttä reppua ja adrenaliinin valuttua pikkuhiljaa jonnekin kivenkoloihin huomasin lantiovyön hiertävän ikävästi. Asettelin reppua hieman paremmin, mutta en saanut sitä istumaan hyvin, koska selkäosa oli minulle liian pitkä. Pohdin uuden repun ostamista kierrellessäni kiviä matkalla alamäkeen.

Saavutin yhdeksän jälkeen Diman Gornerseellä ja jatkoimme yhdessä kävelyä kohti Grenzgletscherin ja Gornergletscherin yhtymäkohtaa. Laskeutuminen tuntui polvissa ja aurinko porotti kokoajan kuumemmin taivaalla. Yhdentoista aikaan istuimme taas pukemassa jäärautoja ja päätimme samalla koeajaa railopelastustuksen varalle Saksasta ostamamme jääruuvit. Kulkiessamme Gornergletscherin yli aloimme myös kohdata vastaan tulevaa liikennettä. Oli perjantai ja Monte Rosa Hüttelle suuntasi paljon väkeä. Reunarailon ylitettyämme kallioharjanteella oli suoraansanoen kuuma.

Edessä oli vielä hitaasti ylämäkeen viettävä vaellus Rotenbodenille. Vastaan tuli kokoajan enemmän väkeä ja välillä seisoimme nurmikolla päästääksemme pitkän jonon vastaantulevia ihmisiä ohi. Kuuma ilma väsytti ja loiva ylämäki tuntui kestävän ikuisuuden. Puhelimme niitä näitä saapuessamme Rotenbodenin asemalle kahden aikoihin iltapäivällä. Junassa oli täyttä ja kysyin siististi pukeutuneelta vanhalta pariskunnalta saammeko istuutua viereen. Auringonpolttamat ja terveen liikunnallisuuden sulotuoksua levittävät kiipeilijät eivät ole unelmaseuraa, mutta rouva katseli meitä hyväksyvästi ja kysyi: “Olitteko Matterhornilla?” Ei, ei oltu Matterhornilla. Monte Rosalla.

Saapuessamme Zermattiin isäni oli vastassa asemalla. Lähdimme siistiytymään kämpälle ja päätimme joka tapauksessa juhlistaa iltaa käymällä aiemmin suunnittelemamme ainoan kerran Zermattissa ulkona syömässä. (Hinnat ovat niin korkeat, ettei ravintolaan mene ihan vain ilokseen kuten Baijerissa.) Keskustan Molino Seilerhaus -pizzeriassa saimme pienet, minkä tahansa Kebab-puljun mennen tullen pieksemät, lätyt ja maksoimme ateriasta kaksinkertaisesti verrattuna Saksaan. Reissun ilo irtosi lähinnä siitä että kaikki oli huonoa keskitasoa paitsi hinta. Olutta ei tullut mieleenkään tilata ja päätimme mennä jatkoille omaan kämppään.

Tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen Dufourspitze on jäänyt kaivelemaan mieltä. Olemme Diman kanssa päättäneet palaavamme vielä valloittamaan Sveitsin korkeimman huipun. Teimme sen virheen, josta Summitpostin reittikuvaus varottaa – mikä tietysti jälkiviisaana harmittaa. Toisaalta kyseessä on toinen oikeasti iso vuoremme ja maksan mielummin oppirahoja tässä muodossa kuin yhtenä osaamattomista turisteista kiipeilijäsherpan talutusnuorassa Himalajalla. Opimme jäätiköllä liikkumisesta paljon ja oma luottamus niin kuivalla kuin lumisella jäätiköllä kulkemiseen kasvoi. Ensimmäisen nelitonnisen huipulle nousemme sitten kun aika on kypsä.

Minun GPS-tiedot
Diman GPS-tiedot: MRH-Glacier-MRH and Monte Rosa Hütte-Rotenboden
Diman kuvat (1. ja 2. päivä Monte Rosalla)

Monte Rosa Hütte

After reaching the summit of Großglockner in 2013, I have been dreaming about my next big mountain – the top of Switzerland, Dufourspitze. This was the mountain that brought us to Switzerland and finally we had the weather window: two days of sunshine. My skin that got sunburns at Jubiläumsgrat was starting to peel off and no issues had emerged, meaning we were ready to give this mountain a go.

We woke up early, ate a nice big breakfast and headed to the Gornergrat Bahn station to catch the 8 am train. Me and Dima got return tickets (76 CHF) to Rotenboden station and my father took a one-way ticket (38 CHF) since he wasn’t climbing the mountain, but planning to hike back to Zermatt. I had made a reservation for me and Dima at the Monte Rosa Hut – our first destination.

The train took us through the beautiful landscape to the Rotenboden station (2815 m / 9236 ft), where we jumped off with all our gear. From the station there is a stunning panorama over Breithorn massif and you can see Matterhorn in its full glory. Also we saw the first time the whole Monte Rosa massif and our final destination – Dufourspitze. At 9 am all three of us started to hike along the trail towards Monte Rosa. The trail that goes along the ridge follows Gorner Glacier and descends during the 3,5 km (2,2 miles) hike more than 200 altitude meters (600 ft) to the glacier.

The sun was warming us when we arrived to the bergschrund at 11 am. The glacier was completely dry and full of crevasses. Me and Dima put on our crampons and dug out our ice axes, but since all the crevasses were clearly visible, we didn’t feel the need for a rope. We met a group of carefree tourists hiking the glacier wearing only trainers and without any gear, but the idea of slipping and sliding down into a crevasse is not that inviting for me. My father didn’t have any glacier gear so he headed back to Rotenboden and all the way down to Zermatt. There was a ladder laid over the bergschrund, but it was easier to reach the glacier by climbing under them. We were finding our way in the labyrinth of crevasses and having a good time crossing the glacier.

After we reached the moraine in between Gorner Glacier and Grenz Glacier, we took off our crampons. We reached the lowest part of the trail while circling boulders that were a size of a house to find the route. There are painted signs on the rocks, but the glacier lives all the time and the route keeps changing. We crossed a tiny part of Grenz Glacier, but it was smooth enough to travel without crampons. The rocks and the sand from the moraine also provided some extra friction on the ice.

Finally at 2470 meters (8103 ft) we started to head towards Monte Rosa Hut, after leaving Grenz Glacier behind us. The hillside was eaten away by the erosion, but the trail got better when we got a bit higher. The weather was hot and while we hiked to the small lake Gornersee you really didn’t need anything more than a t-shirt (though I had long sleeves to protect my burned skin). With determination we kept on hiking uphill and after 1 pm the shining silver Monte Rosa Hut appeared behind the hill.

The new Monte Rosa Hut was built in 2009 and it obtains 90% of its energy needs with solar panels. The hut was planned to be as nature friendly as possible to avoid any harm to the delicate glacier environment. We left our backpacks to the gear room and went to upstairs to register ourselves. Even though the hut is maintained by the Swiss Alpine Club (SAC) we were allowed to stay and have a half-pension with the reduced (membership) price (30 + 40 CHF), since we are members of the German Alpine Association (DAV). We bought something to drink and sat down to the terrace that was bathing in sunlight at 2883 meters (9459 ft). Monte Rosa Hut offers a splendid view to Monte Rosa massif, Lyskamm, Breithorn and Matterhorn, not to mention all the surrounding glaciers. The glacier trek to the hut is a wonderful trip even for a non-climber, but one should have crampons and an ice axe for crossing the glacier. For unexperienced hikers hiring a mountain guide is a good idea.

After resting for a while, we took our belonings to our room and headed once again uphill – now equipped only with our hiking poles. The article at the Summitpost recommends to check the route to the glacier during the daylight, so that no time would be wasted at the beginning of the summit day. We hiked to 3100 meters (10 170 ft) along the ridge and saw a route on our right hand side that leaded to the glacier. We went all the way to the edge of the glacier and there was a distinctive trail going up in the snow. The route seemed completely clear and the glacier didn’t look bad either. (We suffered from this misjudgement the next day.) We returned to the ridge and hiked our way back down to the hut.

The rest of the afternoon we had time to rest and wait for the dinner. We enjoyed the sun at the terrace. Even though it was very warm in the sunshine, if you stepped to the shade the temperature turned instantly freezing. At 7 pm we had a generous three course dinner and everyone hungry enough were allowed to have seconds. The sun disappeared behind the summit of Matterhorn creating magical shades. We went to bed early, since the wake-up would be before 2 am.

My GPS: Rotenboden-Monte Rosa Hütte and MRH-Glacier-MRH
Dima’s GPS: Rotenboden-Monte Rosa Hütte and MRH-Glacier-MRH
Dima’s photos (day 1 and 2 on Monte Rosa)

Route to Monte Rosa Hütte

Total time: 20:33:23

Route to glacier and back

Total time: 18:01:05

Saavutettuani Großglocknerin huipun vuonna 2013, olen tähyillyt seuraavaa isoa kohdettani – Sveitsin korkeinta huippua Dufourspitzeä. Tämä vuori oli tuonut meidät Sveitsiin ja nyt kovasti odotettu sääikkunakin näytti viimein aukeavan: kaksi päivää auringonpaistetta. Jubiläumsgratilla polttamani iho oli kuoriutunut ja ongelmia ei näyttänyt ilmenevän, joten olimme kaikin puolin valmiita lähtöön.

Heräsimme aikaisin, söimme tukevan aamupalan ja lähdimme reppuinemme kävelemään Gornergrat Bahnin asemalle ehtiäksemme kello kahdeksan junaan. Minä ja Dima ostimme meno-paluu -liput (76 CHF) Rotenbodenin asemalle ja isäni osti pelkän menolipun (38 CHF), koska hän ei ollut tulossa kanssamme vuorelle vaan suunnitteli vaeltavansa takaisin Zermattiin. Minun ja Diman ensimmäisenä kohteena oli Monte Rosa Hütte, josta olin varannut meille yöpaikat nettisivujen kautta.

Juna nousi kauniiden maisemien ympäröimänä 2815 metrin korkeuteen Rotenbodenille, jossa purkauduimme tavaroinemme pois kyydistä. Asemalta avautuu kaunis panoraama Breithornin massiivin suuntaan sekä myös Matterhorn näkyy koko komeudessaan. Saimme myös ensimmäistä kertaa kunnon näkymän Monte Rosan massiiviin ja kohteeseemme Dufourspitzeen. Yhdeksän aikoihin lähdimme kaikki kolme yhdessä vaeltamaan polkua pitkin kohti Monte Rosaa. Harjanteen reunaa kulkeva polku seuraa Gornergletscher-jäätikköä ja laskeutuu 3,5 km matkalla pikkuhiljaa reilun 200 korkeusmetriä jäätikön tasalle.

Aurinko paistoi lämpimästi saapuessamme puolen yhdentoista aikaan reunarailolle. Jäätikkö oli täysin kuiva ja railottunut. Aloimme pukemaan jäärautoja ja otimme jäähakut esiin, mutta köysi ei vaikuttanut tarpeelliselta, koska kaikki railot olivat selkeästi nähtävissä. Jäätiköltä kyllä tuli hieman epämääräisen näköisiä turisteja lenkkareissa ja ilman minkäänlaisia varusteita, mutta itseäni liukastuminen ja luisuminen railoon ei houkutellut. Isälläni ei ollut jäätikkövarusteita, joten hän lähti tässä vaiheessa takaisin kohti Rotenbodenia ja sieltä alas Zermattiin asti. Reunarailon yli oli laitettu tikkaat, mutta pääsimme helpommin jäätikölle kiipeämällä niiden alta. Kiertelimme railoja kuin labyrintissa ja tunnelma oli korkealla.

Gornergletscherin ja Grentzgletscher-jäätikön risteykseen muodostuneelle moreenille päästyämme riisuimme jääraudat ja jatkoimme taas matkaa vaeltaen. Olimme reitin matalimmassa kohdassa ja kiertelimme parhaimmillaan talon kokoisia kivenjärkäleitä etsien sopivaa reittiä eteenpäin. Matkalle on maalattu merkkejä ja pystytetty keppejä, mutta jäätikön eläessä jatkuvasti merkattu reitti on lähinnä suuntaa-antava. Ylitimme pienen alueen Grenzgletscheriä, mutta se ei tasaisuutensa ja moreenihiekoituksen ansiosta vaatinut jäärautoja.

Noin 2470 metrin korkeudesta, päästyämme Grenzgletscheriltä, lähdimme vihdoin nousemaan ylöspäin kohti Monte Rosa Hütteä. Rinne oli aluksi eroosion syömä ja irtonainen, mutta päästyämme hieman ylemmäs muuttui polku helpommin kuljettavaksi. Sää oli kuuma ja pienelle Gornersee-järvelle noustessa tarkeni aivan hyvin t-paidassa (tosin minulla oli pitkät hihat palaneen ihoni suojana). Jatkoimme määrätietoisesti matkaa ja kello yhden jälkeen ilmestyi mäen takaa hopeisena hohtava moderni Monte Rosa Hütte.

Vuonna 2009 valmistunut uusi Monte Rosa Hütte on 90%:sti omavarainen energian suhteen aurinkopaneeliensa ansiosta. Maja on muutenkin suunniteltu mahdollisimman ympäristöystävälliseksi, ettei sen asiakkaiden tuottamat jätteet vahingoittaisi herkkää jäätikköaluetta. Jätimme reput ja kengät alakerran varustehuoneeseen ja menimme ravintolan puolelle ilmoittautumaan majanpitäjälle. Vaikka maja on Sveitsin alppiklubin (SAC) ylläpitämä, niin saimme yöpymisen ja puolihoidon jäsenhintaan (30 + 40 CHF) Saksan alppiyhdistyksen (DAV) jäseninä. Ostimme samalla juotavaa ja istahdimme 2883 metrin korkeudessa auringonpaisteessa kylpevälle terassille. Monte Rosa Hütteltä on upea näkymä Monte Rosan massiivin lisäksi Lyskammille, Breithornille ja Matterhornille sekä sitä sitä ympäröiville jäätiköille. Vaellus majalle on hieno retki myös kiipeilytaidottomalle, mutta jäätikön ylittämiseen on syytä olla jääraudat ja hakku. Kokemattomille vuoristossa liikkujille on hyvä vaihtoehto palkata mukaan opas.

Levättyämme hetken ja vietyämme ylimääräiset tavarat huoneeseemme lähdimme pelkin vaellussauvoin varustettuna nousemaan moreeniharjannetta ylöspäin. Summitpostin artikkeli oli suositellut käymään tarkastamassa reitin jäätikölle päivänvalossa, jolloin aamuyöllä säästyisi aikaa. Nousimme noin 3100 metrin korkeuteen harjannetta pitkin ja näimme reitin kulkusuuntaamme katsoen oikealla menevän jäätikölle. Kävelimme jäätikön laitaan ja näimme selkeän polun nousevan jäätikköä ylös. Reitti näytti varsin selkeältä ja jäätikkö ongelmattomalta. (Tämä virhearvio kostautui meille seuraavana päivänä.) Palasimme harjanteelle ja kävelimme takaisin alas majalle.

Loppuiltapäivä meillä oli aikaa levätä ja odotella iltaruokaa. Nautiskelimme auringosta Monte Rosa Hütten terassilla. Vaikka auringonpaisteessa oli hyvin lämmin, varjoisissa paikoissa oli suoraansanoen kylmä. Seitsemän aikaan söimme täyttävän kolmen ruokalajin illallisen, jota sai halutessaan santsikierroksiakin. Aurinko katosi Matterhornin huipun taakse luoden maagisia varjoja ja me vetäydyimme hyvissä ajoin nukkumaan. Herätys olisi ennen kahta aamuyöllä.

Minun GPS-tiedot: Rotenboden-Monte Rosa Hütte ja MRH-Jäätikkö-MRH
Diman GPS-tiedot: Rotenboden-Monte Rosa Hütte ja MRH-Jäätikkö-MRH
Diman kuvat (1. ja 2. päivä Monte Rosalla)

Jubiläumsgrat: Day 2

I woke up at 6 am, at the sunrise, and told Dima to wake up too. While the two men from Dresden were still sleeping, we packed our things and went outside to enjoy a refreshing breakfast in form of Corny bars. The morning sun started to shed its first rays of light over the surrounding mountains, but it was still quite chilly so I ended up wearing an insulating hoodie under my soft shell jacket. The weather was perfectly clear and it was obvious that the day would be fantastic.

We left the bivy at 06:30. This day was very different from yesterday, since our destination, Zugspitze, was clearly visible all day. But then again the daily routine wasn’t anything new: climbing up and down. From what I had red beforehand, I knew that there would be less via Ferrata cables, but I really didn’t notice the difference. There was still cables in most of the steeper and more dangerous parts.

At 07:30 we summited the Mittlere Höllentalspitze (2743 m / 8999 ft) and saw that the guys from Dresden had left the bivy. The temperature started to rise gradually and I took off the soft shell jacket to avoid excess perspiration. At 08:30, little before reaching the Innere Höllentalspitze, we came to a crossroads that offered an opportunity to descend to Knorrhütte via Brunntalgrat. The sign said that Zugspitze was 3,5 hours away, but we used more time. Before 9 am we reached the last summit before Zugspitze: Innere Höllentalspitze (2741 m / 8993 ft).

For some reason I had (erroneously) thought that from now on the ridge would be gradually gaining elevation. And how wrong I was! Well, the average profile of the ridge was gradually rising, but in every turn we kept on climbing up and down – like we had been doing all the time. We started to meet other people, who had left from Zugspitze at dawn, meaning they were climbing to “downhill”. We saw them spread looking like a small groups of ants on the rock walls ahead of us.

After nine our friends from Dresden passed us by and abseiled with a rope one longer steeper section. We found that part being climbable and decided not to use rope just yet. The sun was shining and it was getting warmer, but the shadier parts of the ridge were significantly cooler.

We had a quick lunch break after ten on a small flat summit with many other climbers. While climbing from bivy to Zugspitze I noticed that many small flat areas like this had a tiny stonewall built around it. These places would be ideal spots for an open air bivy with a some kind of shelter from wind.

At noon we arrived to a cliff and Dima suggested that we could abseil with our rope. Terrain was climbable, but we thought that using the rope would be more safe and convenient. There was a metal ring bolted to the rock that we used as an anchor. We had a 30 m / 98 ft rope, because we didn’t think that we would need a longer one and didn’t want to carry any excess weight. The cliff was a little less than 15 m / 49 ft, so it was quite perfect for our rope. I somehow succeeded to pull my backup prusik insanely tight and because of that my abseiling was not the smooth one that I had planned, but an unsightly jerking down the rope.

Soon after our only rope action of this climb we found the crux of the day. The route was marked traversing over a 6 m / 20 ft high boulder that offered once again hanging over the void with moderate holds. I climbed over that rock, but Dima wanted to see if he could find a way around it. He did find an alternative route and we met each other on the other side of the rock.

For a while we had enjoyed the nice view down to Höllental, from where we climbed to Zugspitze two years ago. Little by little we also started to see the Höllentalferner-glacier in the end of the valley. The glacier seemed be more dry and had more crevasses open than in last few years. In addition there was a long line of ants…I mean climbers waiting for their turn to climb over the bergschrund and to proceed from the glacier to the rock. First time when I was climbing that route in 2012, this bottleneck had only a few people waiting. The second time, with Dima in 2013, there was approximately ten climbers. Now we could see far more than 50 climbers standing in line and the rock wall was also full of tiny dots moving with determination. I was utterly happy that I wasn’t climbing that “classic route” anymore. (On the very next day at the place I just described there was a climber without the appropriate gear. They got into some kind of trouble and a 24 years old man from Munich tried to help them – ending up himself falling into a crevasse and having life threatening injuries.)

The day was turning to be a really hot one and I gave up one more layer of clothing, continuing to climb in a t-shirt. I recalled that I had forgotten to take the sunscreen with me and knew that I was going to burn my skin badly. From the last small summit before Zugspitze I called to my father, who had taken a cable car to Zugspitze. He told that he had already seen us and was taking photos from the terrace of Münchner Haus that is right next to the summit of Zugspitze.

The last section to Zugspitze was a plain trail, where we happened to find an ancient VF cable leading somewhere down to Schneeferner-glacier. We also passed the crossroads where climbers coming from Höllental ascend to Jubiläumsgrat and spent a little while talking with two climbers.

Like in every sunny day, the summit of Zugspitze was full of all kinds of couture-climbers with their handbags and flip flops. You can take a cable car right next to the summit and from the terrace there is a short scramble to the summit. After spending two days climbing the ridge, my tolerance to stand in line with this crowd to get my last summit wasn’t the best possible. Still, we played nice, waited in line and summited the top of Germany, Zugspitze (2962 m / 9718 ft), about at 14:30. For Dima it was the second time and for me the third. Reaching the summit didn’t feel very special, but finishing the Jubiläumsgrat was amazing.

Once again we had to stand in line to get away from the summit and to the terrace to meet my father. We went to have a soup lunch in the highest Biergarten of Germany and discussed about what to do next. Me and Dima had considered to descend to Reintal and walk all the way to Garmisch-Partenkirchen. That would mean many hours more to our already quite exhausting day. We decided to leave that for now and take the cog wheel train down to GaPa. My father was full of energy and he wanted to descend through that only hiking route of Zugspitze.

When my father disappeared marching vigorously down hill, me and Dima took the cable car to Schneeferner and continued with the cog wheel trail to GaPa. In that fully packed train happened something that I’ve witnessed countless times: all the people who had come up with the helping hand of the modern machinery rushed in to get to sit comfortably on a chair. The bunch of exhausted climbers had to sit on the floor and on the stairs in the doorway. Well, we found our own comfort after arriving to GaPa: me and Dima (for his request) headed straight to a Irish pub and guzzeled a pint of Guinness and Magners respectively.

After fulfilling my dream to climb the Jubiläumsgrat, I can agree with many climbing sites that this route is not (only) a via Ferrata, even though there are many cables. This misconception causes every year many ill-equipped and incompetent climbers to try the route. Accidents are often lethal, because there is nearly all the time several hundred meter (more than thousand feet) fall on your both sides.

Physically the route is demanding even for a fit climber. Unless you are one of those fast-and-light climbers, I recommend to split the route for two days like we did. To be able to start from the first cable car at Alpspitze and to reach the last cable car at Zugspitze one must be a VERY fast climber. With our skills Jubiläumsgrat can be climbed without a rope in summer – we used our rope only once to abseil. In summer I believe that the 30 m / 98 ft rope is sufficient – winter conditions might be a whole different game. VF device with shock absorber is a must, since there are sections that are secured with cables, but you still might fall several meters (more than 10 ft). Semi-rigid boots are a good choice and I think wearing helmet is mandatory when climbing outdoors. We took some slings and quickdraws for belaying, but no trad rack. We ended up using none of them, but I still would consider taking some gear that works as an anchor for belaying or as a running belay, if climbing simul.

We climbed, as we say in Finnish, slowly but securely. For example DAV says in the Münchner Haus’ website that climbing Jubiläumsgrat takes 11-13 h. We used 16 h in two days. The most fierce climbers are said to use only 8-10 h, but that means really climbing fast and not enjoying the views. In addition I think that our route, climbing “uphill”, takes more time than the classic way, climbing “downhill”. There are some anchors for abseiling, but these mostly serve going “downhill”. Meaning climbing from Zugspitze to Alpspitze it’s possible to save some time by using the rope.

Jubiläumsgrat is very straightforward ridge and finding the route is mainly easy – it’s practically impossible to get lost from the ridge. The challenge is just to find if you should climb over or around every summit and boulder. There are red route marks, but those are really worn out and the red lichen on the rock looks very similar.

There are not many possible exits from the ridge once you got there, so you should pay close attention to the weather conditions and to your own resources before planning to climb Jubiläumsgrat. Between Alpspitze and Hochblassen there is one trail down to Grießkar and another to Matheisenkar. Next opportinity to exit is between Mittlere and Innere Höllentalspitze (closer to the latter) that takes you along the Brunntalgrat to Knorrhütte. Just before arriving to Zugspitze there is a chance to descend Höllental via Ferrata to Höllental, but I really wouldn’t use that as an emergency exit since Münchner Haus is behind the hill. In the eastern end of the ridge, near Alpspitze, there is no places for overnight quests in Osterfelderkopf. The closest place to offer a bunk is in Kreuzeck, that is little lower. In the middle of Jubiläumsgrat is Jubiläumsgratbiwak, where we stayed the night and in Zugspitze there is Münchner Haus. Prices for all the huts can be found from the DAV website and you must always make a reservation (except for the bivy). You must use a sleeping bag or at least a liner when sleeping in a hut or bivy for hygiene reasons. There is no water source at the bivy during the summer, so take enough of it with you (during the winter you can naturally melt the snow).

The best topo of Jubiläumsgrat can be found from Bergsteigen.com and you can download it as a PDF file. I recommend to take a map with you (I had Kompass Garmisch-Partenkirchen Mittenwald 1:35 000) and actually we were surprised to find out that the Jubiläumsgrat route is also drawn to the OpenStreetMap. There is a very good app called OsmAND (offline maps, too) for Android and iOS devices.

My GPS: Movescount
Dima’s GPS: Movescount
Dima’s photos (day 1 and 2)

Total time: 00:10:08

Heräsin aamulla kuudelta, auringonnousun aikaan, ja herätin myös Diman. Pakkasimme tavaramme Dresdeniläisten vielä nukkuessa ja menimme ulos nauttimaan aamupalaksi…mitäpä muutakaan kuin aina luotettavia Corny-patukoita. Aamuaurinko alkoi juuri valaista ympäröiviä vuoria, mutta ilma oli vielä senverran viileä, että puin softshellin alle lämpimän pitkähihaisen. Sää oli täysin kirkas ja päivästä näytti tulevan todella hieno.

Lähdimme liikkeelle noin puoli seitsemältä. Tämä päivä poikkesi merkittävästi edellisestä, koska päämäärämme, Zugspitze, oli koko päivän selkeästi näkyvissä. Mutta toisaalta ohjelma oli samaa kuin eilenkin: kiipeämistä ylös ja alas. Ennakkotietojen mukaan reitin jälkimmäisellä puoliskolla olisi huomattavasti vähemmän via Ferrata -vaijereita, mutta en erityisesti kiinnittänyt asiaan huomiota. Vaijereita oli kuitenkin melko kattavasti kaikissa jyrkemmissä ja selkeästi putoamisvaarallisimmissa paikoissa.

Ylitimme Mittlere Höllentalspitzen (2743 m) puoli kahdeksalta ja näimme samalla myös Dresdeniläisten lähteneen biviltä. Aurinko alkoi pikkuhiljaa lämmittää ja luovuin ensin softshell-takista välttääkseni tarpeetonta hikoilua. Puolen yhdeksän aikaan saavuimme hieman ennen Innere Höllentalspitzeä olevaan risteykseen, josta on mahdollista laskeutua Brunntalgratin suuntaan pois harjanteelta ja jatkaa Knorrhüttelle. Kyltti ennusteli noin 3,5 h matkaa Zugspitzelle, mutta me ylitimme sen arvion reilusti. Hieman ennen yhdeksää saavutimme viimeisen huipun ennen Zugspitzeä eli nousimme Innere Höllentalspitzen (2741 m) laelle.

Olin jotenkin erehtynyt ajattelemaan, että tästä eteenpäin harjanne olisi lähinnä tasaisesti nouseva. Arvatenkin olin väärässä, koska harjanteen keskimääräinen profiili nousi toki tasaisesti, mutta joka välissä kiivettiin taas tutuksi tulleeseen tapaan ylös ja alas. Aloimme myös pikkuhiljaa kohdata vastaantulijoita, jotka olivat lähteneet aamunkoitteessa Zugspitzeltä ja kiipesivät siis harjannetta “alamäkeen”. He levittäytyivät pienten muurahaisjonojen näköisesti edessämme oleville rinteille.

Yhdeksän jälkeen Dresdeniläiset ohittivat meidät ja laskeutuivat köydellä yhden pidemmän jyrkän pätkän. Tämä osio oli mielestämme kuitenkin ihan käytännöllisesti kiivettävissäkin, joten emme ottaneet vielä köyttä esiin. Aurinko paistoi jo melko kuumasti Jubiläumsgratille, mutta varjoisissa kohdissa oli selvästi kylmä.

Kymmenen jälkeen pidimme monen muun kiipeilijän tavoin pienellä tasanteella nopean evästauon. Bivistä Zugspitzellepäin kulkiessa huomasin monelle parin metrin tasanteelle rakennetun matalan kivimuurin. Näissä paikoissa pystyisi siis myös bivittämään kohtuullisesti tuulensuojassa tarvitsematta itse alkaa rakennuspuuhiin.

Saavuimme puolenpäivän aikaan jyrkänteen reunalle ja Dima ehdotti laskeutumista köydellä. Rinne olisi kyllä kiivettävissäkin, mutta totesimme köyden olevan tässä tapauksessa turvallinen valinta, kun tarjolla oli laskeutumiseen soveltuva kallioon pultattu rinkulakin. Mukanamme oli siis 30 m köysi, koska emme uskoneet pidempää tarvitsevamme emmekä halunneet kantaa turhaa painoa mukana. Jyrkänne oli juuri sopivasti hieman alle 15 m, jonka saatoimme siis kaksinkertaisella köydellä laskeutua. Onnistuin itse vetämään prusik-varmistukseni tarpeettoman tiukkaan ja jouduin sulavan laskeutumisen sijaan nylkyttämään itseni vähemmän esteettisesti köyttä alas.

Pian tämän laskeutumisen jälkeen tulimme toisen päivän kiipeilyllisesti haastavimpaan kohtaan. Reitti meni noin kuusimetrisen kivitöytäreen yli ja kohtalaisten otteiden varassa sai roikkua taas tyhjyyden yllä. Kiipesin reitin mukaisesti kiven yli, mutta Dima lähti katsomaan voisiko kiven kiertää sivukautta turvallisempaa reittiä. Hän löysikin jonkinlaisen vaihtoehtoisen reitin ja kohtasimme taas kiven toisella puolella.

Olimme jo aiemmin katselleet allamme avautuvaa näkymää Höllentaliin, josta olimme pari vuotta sitten itsekin kiivenneet Zugspitzelle. Aloimme pikkuhiljaa nähdä myös Höllentalin yläpäässä olevan Höllentalferner-jäätikön, joka näytti aikaisempia vuosia railottuneemmalta. Lisäksi jäätiköllä seisoi valtavan pitkä muurahaisjono…tai siis kiipeilijöitä odottamassa vuoroaan päästä ylittämään reunarailo ja siirtymään jäätiköltä kalliolle. Ensimmäisen kerran kiivetessäni tuota reittiä 2012, oli tässä pullonkaulapaikassa ehkä kourallinen ihmisiä. Toisella kertaa, kiivetessäni Diman kanssa vuonna 2013, jonossa oli noin kymmenen kiipeilijää. Nyt heitä seisoi jäätiköllä pitkälti yli viisikymmentä ja kalliokin oli täynnä pieniä määrätietoisesti eteneviä pilkkuja. Kiittelin onneani, etten ollut enää tuolla “perusreitillä”. (Seuraavana päivänä kyseisellä paikalla eräs ilman asianmukaisia kiipeilyvarusteita liikkeellä oleva henkilö oli joutunut jonkinlaisiin ongelmiin ja häntä auttamaan tullut 24-vuotias Müncheniläinen putosi railoon vammautuen hengenvaarallisesti.)

Aurinko porotti jo varsin kuumasti ja luovuin taas yhdestä vaatekerroksesta jatkaen kiipeilyä t-paidassa. Muistin kiivetessäni, että aurinkorasva oli jäänyt ottamatta mukaan ja tiesin jo odottaa palavani suorassa paahteessa. Viimeiseltä tasanteelta ennen Zugspitzea soitin isälleni, joka oli tullut meitä vastaan Zugspitzelle hissillä. Hän kertoikin jo huomanneensa meidät ja ottavansa valokuvia huipun viereiseltä Münchner Hausin terassilta käsin.

Viimeinen pätkä Zugspitzelle oli selkeää polkua, jonka varrelta löysimme myös sattumalta jonkun muinaisen via Ferrata -vaijerin. Sen irtonaiset pätkät johtivat jonnekin alas Schneeferner-jäätikön suuntaan. Ohitimme myös risteyskohdan, josta Höllentalin kiipelijät nousivat huipun luokse ja juttelimme hetken parin kiipeilijän kanssa.

Zugspitzen huippu oli kaikkien aurinkoisten päivien tapaan kaikenmaailman käsilaukkukiipeilijöiden valloittamana. Aivan huipun viereen pääsee siis hissillä ja terassilta voi kavuta lyhyen matkan itse huipulle. Kiivettyään kaksi päivää harjanteella oma sietokyky jonottaa huipulle pääsyä näiden hissituristien perässä on ehkä arvatenkin hieman huono. Seisoskelimme kuitenkin kiltisti jonossa ja nousimme (Dima toisen ja minä kolmannen kerran) Saksan korkeimmalle huipulle, Zugspitzelle (2962 m), noin puoli kolmelta. Itse huipun saavuttaminen ei tuntunut kovin erityiseltä, mutta Jubiläumsgratin selättäminen oli mahtavaa.

Jonotimme taas ihmismassan keskellä päästäksemme terassille isäni luokse. Menimme yhdessä syömään keitot ja keskustelimme jatkosuunnitelmista. Olimme Diman kanssa pohtineet laskeutuvamme Reintalin kautta jalkaisin Garmisch-Partenkircheniin, joka tarkoittaisi vielä monen monta lisätuntia raskaaseen päivään. Tulimme siihen tulokseen, että jättäisimme sen retken kuitenkin toiseen kertaan ja suuntaisimme hammasratasjunalla takaisin GaPaan. Isäni puolestaan oli tietenkin täysissä voimissaan ja hän päätti lähteä kulkemaan tuota Zugspitzen ainoaa vaellusreittiä alas.

Isäni kadotessa tarmokkaasti marssien alamäkeen, minä ja Dima ajoimme hissillä Schneefernerille ja jatkoimme sieltä junalla GaPaan asti. Täyteen ahdetussa junassa tapahtui aiemminkin todistamani ilmiö: konevoimalla huipulle nousseet turistit ryntäsivät istumaan mukavasti penkeille ja joukko väsyneitä kiipeilijöitä joutui istumaan junan eteisen lattialla. No, me keräsimme mukavuuspisteet suuntaamalla GaPaan saavuttuamme suoraan (Diman toiveesta) irlantilaiseen pubiin kaikkien kiipeilyvälineidemme kanssa ja kumosimme terassilla tyytyväisinä kurkkuumme tuopilliset Guinnessia ja Magnersia.

Kiivettyäni pitkään unelmoimani Jubiläumsgratin voin allekirjoittaa kaikkien kiipeilysivustojen toistaman mantran, ettei reitti ole (pelkkä) via Ferrata, vaikka vaijereita on paljon. Ja ymmärrän, että tämän harhaluulon takia Jubiläumsgratille päätyy vuosittain kiipeilijöitä liian vähällä kokemuksella ja huonoilla varusteilla. Onnettomuudet ovat usein kuolemaan johtavia, koska molemmille puolille on jatkuvasti satojen metrien pudotus.

Reitti on fyysisesti raskas hyväkuntoisellekin kiipeilijälle ja ellei satu olemaan hyvin nopea liikkuja vuorilla, suosittelen harkitsemaan puolittamaan työmäärän meidän tapaamme kahteen päivään. Ehtiäkseen Alpspitzen ensimmäiseltä hissiltä Zugspitzen viimeiselle hissille pitää olla TODELLA nopea kiipeilijä. Meidän tasollamme Jubiläumsgrat on kesäkaudella kiivettävissä ilman köyttä ja me käytimme köyttä siis vain yhteen (ei välttämättömään) laskeutumiseen. Kesällä uskon tuon 30 m köyden olevan sopiva mitta – talvikiipeily voi asettaa erilaisia vaatimuksia. VF-laite kannattaa ehdottomasti olla, koska Jubiläumsgratilla on mahdollista VF-vaijerein varmistetuissa paikoissa pudota useita metrejä. Puolijäykät kengät olivat hyvä valinta ja kypärä on mielestäni ulkona itsestäänselvyys. Meillä oli varmistamista varten mukana slingejä ja jatkoja, mutta ei varsinaista trädikamaa. Emme tosin käyttäneet näitä, mutta harkitsisin silti ottamaan jotain millä voi tarvittaessa kiinnittyä varmistamaan tai käyttää juoksevana varmistuksena kiivetessä simulina.

Kiipesimme reittiä sanonnan mukaisesti hitaasti, mutta varmasti. Esimerkiksi DAV arvioi Münchner Hausin sivuilla kiipeilyn kestoksi 11-13 h, me käytimme kahtena päivänä yhteensä noin 16 h. Hurjimmat arviot ovat olleet 8-10 h paikkeilla, mutta silloin täytyy jo oikeasti kiivetä todella kovaa vauhtia eikä paljon maisemia katsella. Lisäksi epäilen meidän tapaamme “ylämäkeen” kiipeämisen vievän hieman enemmän aikaa kuin tavallisen suunnan “alamäkeen”. Kallioon on asennettu jonkin verran laskeutumisankkureita, mutta nämä nimenomaan tukevat meille vastakkaiseen suuntaan kulkemista. Zugspitzeltä Alpspitzelle mennessä aikaa voi siis monessa paikassa säästää käyttämällä köyttä.

Jubiläumsgrat on suoraviivainen harjanne ja reitin löytäminen on siinä suhteessa helppoa – harjanteelta ei ole käytännössä mahdollista eksyä. Haasteet tulevat lähinnä siinä, että reittimerkit ovat kuluneita ja punaiset merkit sekoittuvat helposti samanväriseen kivien pinnassa olevaan jäkälään. Toisinaan joutuu siis katsomaan tarkasti onko suotavaa kiivetä jonkin kohouman yli vai kiertää se jommalta kummalta puolelta.

Poistumismahdollisuuksia harjanteelta on vähän, joten säähän ja omiin voimavaroihin kannattaa kiinnittää huomiota mielummin jo ennen kiipeämään lähtemistä. Alpspitzen ja Hochblassenin välistä menee polku Grießkariin ja Matheisenkariin. Mittelere ja Innere Höllentalspitzen välistä (lähempänä viimeksimainittua) menee Brunntalgratia pitkin polku Knorrhüttelle. Juuri ennen Zugspitzeä on myös mahdollisuus laskeutua Höllental via Ferrataa pitkin Höllentaliin, mutta sitä en suosittele hätäpoistumiseen, koska Münchner Haus on yhden mäen takana. Alpspitzen päässä Osterfelderkopfilla ei ole yöpymismahdollisuutta, mutta hieman alempana Kreuzeckillä voi yöpyä. Keskellä Jubiläumsgratia on Jubiläumsgratbiwak, jolla yövyimme ja Zugspitzellä on Münchner Haus, jossa voi myös yöpyä. Majakohtaiset hinnat löytyvät DAV:in sivuilta ja yöpaikka kannattaa aina varata etukäteen (biville ei voi tehdä varauksia). Majoilla ja bivillä edellytetään käytettävän hygieniasyistä omaa makuupussia tai vähintään makuupussin lakanaa. Bivillä ei ole juoksevaa vettä, joten kesällä nestettä kannattaa ottaa tarpeeksi mukaan (talvella voi tietysti sulattaa lunta).

Mielestäni ehdottomasti paras topo Jubiläumsgratista löytyy Bergsteigen.comin sivuilta ja sieltä sen voi ladata itselleen PDF-muodossa. Suosittelen ottamaan mukaan myös kartan (minulla oli Kompass Garmisch-Partenkirchen Mittenwald 1:35 000) ja itseasiassa yllätykseksemme huomasimme reittiä voivan tarkastella myös OpenStreetMapissa, josta löytyy hyvä sovellus OsmAND (myös offline-kartat) Androidille ja iOS-laitteille.

Minun GPS-tiedot: Movescount
Diman GPS-tiedot: Movescount
Diman valokuvat (1. ja 2. päivä)

Jubiläumsgrat: Day 1

We had been waiting for a good weather window for our main goal, Jubiläumsgrat, and finally it seemed to be the time. Me and Dima packed our climbing gear in the evening and woke up early in the morning. The plan was to spend a night on the mountain so we were in no hurry.

Jubiläumsgrat (Jubilee Arête) is about 5,3 km / 3,3 miles long (as the crow flies) mountain ridge more than 2000 m / 6500 ft over the sea level. The actual climbing distance is about 8,1 km / 5 miles. In the east end of the ridge is the summit of Alpspitze (2628 m / 8622 ft) and in the west end is the highest mountain in Germany, Zugspitze (2962 m / 9718 ft). In addition to these two, the route traverses over three Höllentalspitze summits – Äußere (2720 m / 8920 ft), Mittlere (2743 m / 8999 ft) and Innere (2741 m / 8993 ft) – and over Vollkarspitze (2630 m / 8630 ft). Geologically Jubiläumsgrat starts from Hochblassen (2706 m / 8878 ft) – that is a tad off from the route – but also the ridge between it and Alpspitze is a part of the Jubiläumsgrat route.

Most climb the ridge “downhill”, meaning in W-E direction, from Zugspitze to Alpspitze. Many sources state that the route is easier this way, especially for belaying some sections. We had decided to climb “uphill”, in E-W direction, from Alpspitze to Zugspitze. I can’t say any better reason for this than the gut feeling of liking the idea of going up instead of down. In any case climbing the Jubiläumsgrat means constantly climbing up and down, so the route is not easy whatever the direction. Part of the Jubiläumsgrat has via Ferrata cables, but the route is absolutely not a VF and it demands good skills in ridge climbing. The VF parts are graded to C/D and I find that being truthful. In UIAA grades Jubiläumsgrat is said to be I and II, partly III-.

The first cablecar from GaPa to Osterfelderkopf left at 8 am, but we postponed the start with an hour to avoid the first overcrowded ride of the climbers heading to Alpspitze. One-way ticket for an adult during the summer season costs 17 €. After we reached the top in 2033 m / 6670 ft, we took our time to put on all climbing gear. Before 10 am we started to follow the big crowd climbing the Alpspitze via Ferrata. The weather was partly cloudy, but the visibility was still good. We have climbed the VF route with Dima in 2013 and now we moved considerably faster.

We passed several groups of slower climbers while ascending to Alpspitze. The route splits towards Jubiläumsgrat a bit before the summit, but since it wasn’t that far we decided to go with the flow and strut around the summit. We reached the summit of Alpspitze in 2628 m / 8622 ft at noon. The cloud that had been chasing us during the climb started to reach us now and the view to GaPa was poor. We enjoyed a quick snack in form of Corny muesli bars and continued straight over the summit towards the Jubiläumsgrat. The other route, that I mentioned before, joined to this one just below the summit. Now we finally left the big crowds behind us and saw only couple other climbers ahead of us: now starts the real climbing!

Even though we could every now and then see all the way to Zugspitze through the clouds, it was difficult to understand how massive the whole ridge was and distances were difficult to define. We were in good spirits and started to climb up and down. There was more VF cables than I had expected and all were in good condition. The clouds that were surrounding us started gradually condense and while it grew to a light rain, we pulled the rain covers over our backpacks. After 1 pm we arrived to the crossroads and studied the signs and our map for a little while. On the right side of the ridge was a trail descending to Matheisenkar and all the way to Höllental. On the left was our route to Jubiläumsgrat, to Hochblassen and an exit possibility by descending to Grießkar. We had thought about taking a detour to climb Hochblassen, but now we felt that Jubiläumsgrat alone would be enough.

Little by little we began to meet people who were coming from Zugspitze and some of them asked about our plans. When I mentioned that we are going to spend the night at Jubiläumsgratbiwak, one climber told that we wouldn’t be alone and pondered that the bivy might even be full. In that case we would have to bivy out in the open, which would be doable in this weather. We reached the summit of Vollkarspitze in 2630 m / 8630 ft at 15:30, but to tell the truth we weren’t at that moment aware of it. The summit doesn’t have any kind of sign on it and while climbing inside a cloud, it didn’t really stand out of all the high points on the ridge that we climbed.

During the day it became very clear to us that even though the grade wasn’t by no means too difficult, the route is very exhausting to climb. When you are not climbing up, you’re climbing down – there is virtually no flat parts. Every once in a while the ridge might be little wider and the next moment it turns to be as sharp as a knife. You don’t always know are you actually climbing, walking or going on all fours. The most steepest sections are secured with VF cabels, which makes you feel more safe. But on the other hand we discussed about this when descending from Vollkarspitze: There is the most difficult VF section of the route, a D-grade vertical wall. The cable prevents a lethal fall, but it doesn’t take away the risk of getting major injuries. The free fall would still be several meters (more than 10 ft) and even with the shock-absorber the fall would end smashing against the rock wall.

In addition to the steep sections, many places covered with loose rocks are dangerous. You end up often climbing or traversing a steep slope that ends to a ravine. Losing the balance might easily lead to an unstoppable slide towards the void. We didn’t feel the need to rope up, since when climbing simul, one might drag another with him when falling. Belaying all the time would have slowed us down considerably. We decided to move carefully through difficult passages and that seemed to suit us well.

For me the crux of the route was before Äußere Höllentalspitze, on a steep slope with loose rocks as described earlier. At the end of the slope we had to climb around a large smooth boulder to be able to continue climbing up. Dima went first and waited for me on the other side. I started to inch myself against the surface of the rock and pushed my other leg in an uncomfortable in-rotated position to maintain the balance. I reached far around the boulder and got my hand on a small edge. In that moment I realised that I got myself into a position where it would be very hard to move to any direction. And if I would lean back a slightest bit, I would lose my grip from the edge and fall all the way to the valley. I froze completely and the paralysing fear of the death seemed to last forever. I said to Dima: “Now it’s a really bad place.” Dima instructed me to reach a little bit further of the small edge: “There is a jug!” Desperately I stretched my arm a wee bit more and felt the blissful moment of my fingers digging into a perfect jug type hold. I was able to drag myself past the boulder, but the moment of horror didn’t want to leave my head. We continued climbing and I kept on feeling the disturbing fear in my mind, until I decided that I just have to get over it. Somewhere from the dusty basement of my memories I dug out the Bene Gesserit litany against fear, from the Dune trilogy that I red perhaps 15 years ago:

I must not fear. Fear is the mind-killer. Fear is the little-death that brings total obliteration. I will face my fear. I will permit it to pass over me and through me. And when it has gone past I will turn the inner eye to see its path. Where the fear has gone there will be nothing. Only I will remain.
–Frank Herbert (Dune)

Only I will remain. For some reason this helped me to focus on climbing and let go of the fear. In hindsight it might have been a good idea to climb that section with a belayer, because the consequences of a fall would have been catastrophic. But the boulder didn’t seem that difficult to pass, until you realised that you hang on a sloper ball. Dima asked me a while later if I want to rope up. I told him that I don’t feel the need anymore, since the hardest part seems to be behind us.

We climbed on, up and down, and the bivy was nowhere to be seen. Every time when we climbed on a spike we wished to see the bivy, but there was nothing. At 6 pm we summited Außere Höllentalspitze in 2720 m / 8920 ft, once again unaware of it happening. A while after that I climbed on a small hillock and looked at the ridge ahead of me. I was starting to feel little desperate since we were quite tired. Nothing, only rocks. Then I turned my head down to see where to climb next and there it was! Right below my feet was a small red cabin. I shouted to Dima that I found the bivy, but he was unable to hear me. He was as surprised as I was, when he looked down.

I walked to the bivy, nervously thinking if there will be room for us, and opened the door. In the cabin there was two men with their excessive supper. They greeted me friendly. I told that I was a Finnish climber and my friend was about to join us. These two men were from Dresden and they had also come from Alpspitze. They had taken much more food with them than we did and they offered chocolate crackers for us.

Grathütterl or officially Jubiläumsgratbiwak is 2684 m / 8805 ft above the sea level and about the halfway of the ridge. The bivy was rebuilt in 2011 and it’s maintained by DAV Munich. There are giro transfer papers in the bivy that you can use to pay the 3 € fee for DAV Munich. They use the money to cover the maintenance expenses of the bivy. Cell phones don’t work inside the cabin, but you are able to call when you go outside. Jubiläumsgratbiwak is primarily an emergency bivouac, but it’s allowed to use it for planned bivy if there are no emergencies. We ended up having plenty of space in the 12 bed bivy, because it was just us four spending the night there. We fell asleep content after over 8 hours of climbing.

My GPS: Movescount
Dima’s GPS: Movescount
Dima’s photos (day 1 and 2)

Total time: 00:34:20

Olimme odottaneet hyvää sääikkunaa pääkohdettamme, Jubiläumsgratia, varten ja viimein se näytti koittavan. Pakkasimme Diman kanssa kiipeilyvälineet edellisenä iltana valmiiksi ja heräsimme aamulla aikaisin päästäksemme hyvissä ajoin liikkeelle. Olimme suunnitelleet viettävämme yötä harjanteella, joten varsinaista kiirettä ei ollut.

Jubiläumsgrat on linnuntietä mitattuna noin 5,3 km pitkä vuorenharjanne yli 2000 m korkeudessa, mutta kiipeilymatkaa reitillä kertyy noin 8,1 km. Harjanteen itäpäässä on Alpspitzen (2628 m) huippu ja länsipäässä Saksan korkein vuori, Zugspitze (2962 m). Reitti kulkee näiden kahden huipun lisäksi kolmen Höllentalspitzen – Äußere (2720 m), Mittlere (2743 m) ja Innere (2741 m) – sekä Vollkarspitzen (2630 m) yli ja sivuaa Hochblassenia. Geologisesti Jubiläumsgrat alkaa Hochblassenilta (2706 m), mutta sen ja Alpspitzen välinen harjanne kuuluu myös reittiin.

Suurin osa kiipeää harjanteen “alamäkeen” eli länsi-itä -suunnassa Zugspitzeltä Alpspitzelle. Reitin sanotaan myös olevan näinpäin hieman helpompi joidenkin paikkojen varmistamisen osalta. Me kuitenkin olimme päättäneet kiivetä harjanteen “ylämäkeen” eli itä-länsi -suunnassa Alpspitzeltä Zugspitzelle. En osaa tälle päätökselle sen parempaa syytä sanoa kuin että jostain syystä nousujohtoinen reitti kuullosti houkuttelevammalta. Jokatapauksessa Jubiläumsgratilla joutuu kiipeämään toistuvasti ylös ja alas, joten kevyttä kulku ei ole kumpaankaan suuntaan. Osa Jubiläumsgratista on varmistettu via Ferrata -vaijerein, mutta kyseessä ei missään nimessä ole pelkkä VF vaan reitti vaatii myös harjannekiipeilytaitoja. Via Ferratan vaikeusaste on luokiteltu useimmissa lähteissä C/D-tasolle, mikä pitää mielestäni paikkansa. UIAA-asteikolla Jubiläumsgratin sanotaan sisältävän kiipeilyä vaikeusasteilla I, II ja osittain III-.

Ensimmäinen hissi GaPasta Osterfelderkopfille lähti kahdeksalta, mutta vältimme Alpspitzelle nousijoiden aamuruuhkan saapumalla hissille hieman yhdeksän jälkeen. Yhdensuuntainen hissimatka maksaa kesäkaudella aikuiselta 17 €. Puettuamme kiipeilykamppeet päällemme hissin yläasemalla 2033 m korkeudessa, lähdimme ennen kymmentä seuraamaan kiipeilijöiden valtavirtaa Alpspitzen via Ferratalle. Sää oli osittain pilvinen, mutta näkyvyys oli tässä vaiheessa vielä hyvä. Olimme kiivenneet kyseisen VF-reitin Diman kanssa vuonna 2013 ja nyt etenimme huomattavasti edellistä kertaa nopeammin.

Ohitimme useita joukkoja hitaampia kiipeilijöitä noustessamme Alpspitzelle. Reitti haarautuu Jubiläumsgratin suuntaan hieman ennen huippua, mutta tästä kohdasta on niin lyhyt matka huipulle, että päätimme kuitenkin käydä valtavirran kanssa patsastelemassa Alpspitzellä. Saavutimme Alpspitzen huipun 2628 metrin korkeudessa puolenpäivän aikaan. Tässä vaiheessa meitä koko nousun ajan tasaisesti jahdannut pilvi alkoi saavuttaa meidät ja näkyvyys GaPan suuntaan oli huono. Söimme nopeasti yhdet Cornyt ja jatkoimme suoraan huipun yli kulkevaa reittiä kohti Jubiläumsgratia. Aiemmin mainitsemani alempaa haarautunut reitti yhdistyy tähän reittiin melko pian huipun alapuolella. Tässä vaiheessa kiipeilijöiden ruuhka jäi taaksemme ja näimme edessämme vain pari muuta ihmistä: vihdoin päästään tositoimiin!

Vaikka pilvien välistä ajoittain näki Zugspitzelle asti, oli harjanteen massiivisuutta vaikea käsittää ja etäisyydet tuntuivat hyvin epämääräisiltä. Tunnelma oli kuitenkin korkealla ja lähdimme kiipeämään vuorotellen alas ja ylös. VF-vaijereita oli enemmän kuin olin odottanut ja ne olivat hyvässä kunnossa. Pilvet ympärillämme alkoivat pikkuhiljaa tiivistyä ja kevyen sateen alkaessa vedimme suojat reppujen päälle, mutta olosuhteet olivat yhä varsin hyvät. Saapuessamme ensimmäiseen risteyspaikkaan yhden jälkeen jouduimme hetken tutkimaan kylttejä ja karttoja. Harjanteen oikeaa puolta pääsee laskeutumaan Matheisenkarin suuntaan ja sitä kautta Höllentaliin, vasempaa puolta lähtee reitti Jubiläumsgratille ja Hochblassenille sekä poistumisreitti Grießkarin kautta itään. Olimme pohtineet myös Hochblassenilla käymistä, mutta Jubiläumsgratissa on jo yksinäänkin paljon kiivettävää.

Aloimme pikkuhiljaa kohdata myös vastaantulijoita, jotka toisinaan tiedustelivat suunnitelmiamme. Kun mainitsin aikovamme viettää yötä Jubiläumsgratbiwakilla, eräs kiipeilijä kertoi, ettemme olisi bivillä yksin ja epäili siellä mahdollisesti olevan jopa täyttä. Siinä tapauksessa joutuisimme bivittämään ulkona, mikä sään puolesta oli kyllä mahdollista. Saavutimme Vollkarspitzen huipun 2630 metrissä noin puolen neljän aikaan, mutta totta puhuakseni emme edes tienneet sitä kiivetessämme, koska huippua ei ole mitenkään merkitty eikä se pilven seassa kulkiessa kummemmin erottunut muista harjanteen kohoumista.

Päivän aikana tuli hyvin selväksi, että vaikka reitin vaikeustaso ei ollut mitenkään mahdoton, se todellakin on fyysisesti raskas. Jos et ole kiipeämässä ylös niin kiipeät alas – tasaista ei ole juuri ollenkaan. Toisinaan harjanne on hieman leveämpi ja välillä se on veitsenterävä. Aina ei itsekään tiedä onko senhetkinen kulku enemmän kiipeilyä, kävelyä vai konttaamista. Jyrkimmät paikat ovat varmistettu VF-vaijerein, mikä tuo turvallisuudentunnetta. Toisaalta vaikeimmassa VF-kohdassa, laskeutuessamme D-tason jyrkännettä Vollkarspitzeltä, pudotessa vaijeri pelastaisi kuolemalta, mutta siitä huolimatta vakavan loukkaantumisen riskiä se ei poista. Vapaata pudotusta tulisi jokatapauksessa useita metrejä ja nykäyksenvaimentajasta huolimatta lopussa iskeytyisi kiviseinämään.

Jyrkkien kohtien lisäksi haastavia paikkoja ovat monet irtokivien peittämät alueet. Usein joutuu kiipeämään tai sivuttaiskulkemaan jyrkkää rinnettä, joka päättyy ammottavaan rotkoon. Horjahtaminen voi siis helposti johtaa pysäyttämättömissä olevaan luisuun kohti tyhjyyttä. Emme kuitenkaan kokeneet tarpeelliseksi käyttää köyttä, koska simulina kulkiessa pudonnut vetäisi toisen mukanaan ja varmistaminen olisi hidastanut tarpeettomasti etenemistä. Päätimme vain liikkua varovaisesti vaikeissa kohdissa ja ratkaisu sopi meille hyvin.

Minulle reitin kruksi tuli vastaan ennen Äußere Höllentalspitzeä erään tällaisen viettävän irtokivisen rinteen alareunassa, jonka päätteeksi piti kiivetä ison sileähkön kiven ympäri päästäkseen jatkamaan ylöspäin. Dima ohitti kiven ensin ja jäi odottamaan minua toiselle puolelle. Minä hivuttauduin kiven pintaa pitkin työntäen toisen jalan epäkiitolliseen asentoon sisäkierrossa, koska näin pääsin jotenkin tasapainoon. Kurotin pitkälle kiven ympäri ja tavoitin listamaisen otteen. Siinä vaiheessa tajusin olevani asennossa, josta on vaikea liikkua oikealla tai vasemmalle ja jos nojaan yhtään taakse pettää otteeni listasta ja putoan laakson pohjalle asti. Lamaannuttava kuolemanpelko ja täydellinen jäätyminen tuntui kestävän ikuisuuden ja sanoin Dimalle: “Nyt on tosi paha paikka.” Dima neuvoi minua kurottamaan vielä hieman pidemmälle listaotetta pitkin: “Siinä on kahva!” Epätoivoisesti venytin kättäni hieman pidemmälle ja koin autuaan tunteen sormieni upotessa täydelliseen kahvaotteeseen. Sain vedettyä itseni kiven turvalliselle puolelle, mutta juuri koettu kauhunhetki ei ottanut lähteäkseen. Jatkoimme matkaa eteenpäin ja pelko pyöri häiritsevästi mielessäni, kunnes päätin, että nyt tästä täytyy päästä yli voidakseni jatkaa. Jostain muistin kätköistä aivoni tarjoilivat minulle ehkä 15 vuotta sitten lukemastani Dyyni-trilogiasta Bene Gesserit -järjestön pelonhallintamantran:

En saa pelätä. Pelko on mielen tappaja. Pelko on pikku kuolema, joka tuo täydellisen sammumisen. Katson pelkoani suoraan. Annan sen kulkea ylitseni ja lävitseni. Ja kun se on mennyt ohi, käännän sisäisen silmäni näkemään sen tien. Mistä pelko on kulkenut, siinä ei ole mitään. Vain minä pysyn.
–Frank Herbert (Dyyni) suom. Anja Toivonen

Vain minä pysyn. Jostain syystä tämä auttoi kääntämään tietoisuuteni takaisin kohti meneillään olevaa tehtävää ja pois pelosta. Jälkeenpäin ajatellen tuo kohta olisi kannattanut ohittaa köyden kanssa ja varmistaen, koska putoamisen seuraukset olisivat olleet katastrofaaliset. Kuitenkin paikka näytti lähestyttäessä helpommalta kuin se oli ja vaikeus selvisi vasta huomatessaan roikkuvansa sloupperipallossa. Dima kysyi vähän ajan kuluttua, että haluaisinko kulkea köydessä. Sanoin kuitenkin, että en kaipaa sitä enää, kun vaikein paikka taisi jo mennä.

Kiipeily jatkui ylös ja alas, eikä biviä näkynyt missään. Aina noustessamme vähän korkeammalle toivoimme näkevämme bivin, mutta mitään vihjettäkään ei ollut havaittavissa. Kuuden aikaan ylitimme Außere Höllentalspitzen 2720 metrissä, mutta tämäkin huiputus tapahtui autuaan tietämättömänä. Hieman sen jälkeen kiipesin taas yhden pienen töytäreen päälle ja katselin jo hieman toivottomana eteenpäin, koska aloimme olla melko väsyneitä. Ei mitään, pelkkää kiveä. Sitten käänsin katseeni alas nähdäkseni mistä kiipeän eteenpäin ja siinä se oli! Jalkojeni juuressa muutaman metrin alempana törötti pieni punainen mökki. Hihkuin iloisesti Dimalle löytäneeni bivin, mutta hän ei kuullut mitä sanoin ja tuli väsyneen näköisenä kohti. Yllätys oli yhtä suuri hänen katsahtaessa alaspäin.

Kävelin biville ja jännittäen olisiko meille tilaa, avasin oven. Majassa istui kaksi miestä runsaiden eväiden äärellä ja tervehti minua ystävällisesti. Kerroin olevamme suomalaisia kiipeilijöitä ja ystäväni olevan tulossa perässä. Miehet olivat Dresdenistä ja kiipeämässä Jubiläumsgratia kanssamme samaan suuntaan. He olivat ottaneet huomattavasti enemmän ruokaa mukaansa ja tarjosivat meille keksejä.

Grathütterl eli virallisesti Jubiläumsgratbiwak sijaitsee 2684 metrin korkeudessa suunnilleen puolivälissä harjannetta. Maja on uusittu vuonna 2011 ja sitä ylläpitää DAV:n Münchenin osasto. Bivillä on maksulappuja, joilla voi suorittaa 3 € suuruisen yöpymismaksun, jolla DAV München kattaa ylläpitokuluja. Kännykkäverkko ei toimi bivin sisällä, mutta ulkopuolelta voi soittaa. Ensisijaisesti kyseessä on hätäbivi, mutta majalla saa yöpyä myös suunnitellusti jos hätäyöpyjiä ei ole. Yöpymistilaa 12 hengen bivissä oli siis kaikille runsaasti, koska meidän neljän lisäksi muita ei sinä yönä tullut. Nukahdimme tyytyväisinä yli kahdeksantuntisen kiipeilyn päätteeksi.

Minun GPS-tiedot: Movescount
Diman GPS-tiedot: Movescount
Diman valokuvat (1. ja 2. päivä)

Ehrwalder Sonnenspitze

Me and Dima woke up at 05:30 to catch the 06:37 train – or actually a bus replacing the train – to Ehrwald in Austria. The ticket from GaPa to Bahnhof Ehrwald-Zugspitzbahn  cost 6,10 €. It took us a half an hour to walk the 3,5 km (2,2 miles) from the train station (974 m / 3195 ft) to the beginning of the trail (1038 m / 3405 ft).

Ehrwalder Sonnenspitze, unofficially known also as the Matterhorn of Ehrwald, is a 2417 m (7929 ft) high mountain in Tirol. Despite from it stunning appearance it doesn’t seem to attract a large amount of climbers or the documentation of it is just otherwise sparse. I really didn’t succeed to find any proper information about how demanding the route is and part of what I found was contradictory. Most accurate info was in the article at Bergsteigen.com, though the grading was ambiguous. In the topo it says that the route is partly 5- (in what grading system?) and I didn’t face a single move with that grade – at least in Fontainebleau or UIAA grades. That being said, I wish to succeed in offering some little bit more accurate knowledge about climbing the Sonnenspitze.

We started by ascending the Hoher Gang to Seebensee (1657 m / 5436 ft). This via Ferrata with A/B-grade is an easy one and necessarily you don’t need any climbing gear for it at all. We didn’t use any, nor did anyone other that we saw (including a pre-teenage child). Our pace was rather easy and after two and a half an hour we reached the shore of the lake Seebensee.

From there we continued towards Coburger Hütte (1917 m / 6289 ft). The ascent from the lake to the hut is a walk along a trail, but for me this part felt heavy for some reason. Perhaps it was the skimpy breakfast that was eating my strength. This section took us about two hours. At the hut we enjoyed a good and simple lunch served by very friendly staff. You can stay a night at the Coburger Hütte and I recommend this option, since the view from the hut is beautiful and the hut is reachable without any climbing skills, too. Other routes in addition to the Sonnenspitze are near the hut and there is also a Klettergärten (rock climbing area).

After the refreshing lunch we continued from Coburger Hütte towards the south ridge of Sonnenspitze. The clouds were circling around the summit, revealing and hiding it every once in a while. About an hour later we arrived to the place where the actual climbing begins. We inspected the terrain and decided that we could climb it without belaying. The ridge was steep, but the holds were good and mostly solid, offering nice stemming in some short chimneys. Very soon we reached the first anchor. South ridge has lots of new anchors with a proper structure of two glued bolts, a chain and a carabiner. In addition we found many old anchors that I named magpie’s toes and some other old anchors or combination of an old and a new anchor. Anchors are placed frequently enough that you can abseil easily with a 60 m (197 ft) rope. We had only a 30 m (98 ft) rope with us, but we didin’t plan to descend the south ridge. Anchors can serve as stands for a belayer, but if one has a decent climbing technique (I can lead 6b indoors and something around 5 outdoors) this section can be free soloed.

Surprisingly we needed the rope first time after the steeper section, when the route changed more to a trail-like. There was a place where not more than 30 cm (1 ft) wide trail had a straight drop to the emptiness on the other side and a overhanging bulge of rock on the other side. Dima was belaying while I leaded pass that rock bulge and set a few pros on the way. Actually the place wasn’t as difficult and dangerous as it first seemed, but I wasn’t able to see that behind the rock bulge.

Shortly after this we arrived to the only via Ferrata section of the south ridge. It’s a short traverse, that might have needed belaying, if there were no wires. This was the only place where we used our VF-device. That’s why I don’t recommend bringing that excess weight with you at all, because you can easily use a sling with a carabiner for this purpose. The energy absorber doesn’t bring any additional safety since the climbing is not vertical.

The climbing continued sometimes as a bit steeper scrambling sections and sometimes as a steep hike along a trail. We surprised ourselves arriving to the summit of Sonnenspitze Vorspitze (fore-summit), that is the highest peak of the mountain at 2417 m (7929 ft). In a cloudy weather and with the ridge itself blocking the view, we didn’t see the summit before we were standing on it. We arrived the Vorspitze at 15:40, meaning we spent two and a half an hour climbing the south ridge. We took a few photos and continued climbing the last sharp ridge to the main summit. This passage was quite delicate, but luckily there were placed many magpie’s toes that we could use as protection and anchors, while climbing to the main summit. I was leading and Dima was belaying me. We reached the cross at the main summit of Ehrwalder Sonnenspitze in 2416 m (7926 ft) at 16:15.

We were all the time more or less inside a cloud, so there really was no view to enjoy for us. It started to rain while we were crossing the ridge between the summits and we got wet since there was no chance to change the clothes there. My father had hiked to the Coburger Hütte and I informed him that we were starting to descend and we agreed to meet at the Seebenalm (1575 m / 5167 ft). We abseiled the first section of the northeast/east -ridge, but realised then that we could move faster climbing down simul instead of abseiling with our 30 m (98 ft) rope. The rock was slippery due the rain, but this side of the mountain was less steep than the south ridge. Soon we found some glued clip-on bolts and we decided to use these and the magpie’s toes as protection while climbing simul.

When these protections run out, the route started to change less steep and more to trail-like again. We walked a short while roped together, but soon realised that the rope was only on our way and the difficult sections were behind us. We took off the rope and started to use our trekking poles instead. The rain kept coming and going. During the descend Dima started to have a pain in his back and every jolt sent a painful echo to his back. At some point, while he was leaning against his trekking pole, the pole bent from the middle and Dima fell down to the ground. Luckily he didn’t hurt himself badly, but the trekking pole broke in two and he had to continue with only one pole. While we were coming closer to Seebensee, his backpain was getting worse and he was clearly in agony.

The Seebenalm had closed at 18:00 and because it was raining my father decided to descend the straigthest route, Hoher Gang. He was heading to the parking lot at the Almbahn, where he had left the car. We arrived to Seebensee (1657 m / 5436 ft) after spending three hours descending slowly from the summit. We had planned to continue down along the Seebensee-Klettersteig, but Dima wasn’t able to climb for his back pains and we had to start walking along the road to the Ehrwalder Alm, located at the top of the Almbahn. I let my father know about the change of the plans and asked him to find out if he could drive up to the Ehrwalder Alm, because the Almbahn was no longer running.

Dima was suffering, but there was nothing else we could do but walk. We reached the Ehrwalder Alm (1500 m / 4921 ft) about hour and a half later. My father called to tell me that he succeeded to drive up approximately 150 vertical meters (492 ft), but then there was a closed gate. He would be waiting for us with the car at the gate. Darkness was falling and we put on our headtorches at Ehrwalder Alm. There are two roads down from there: looking from the top, on the left hand side of the Almbahn is a dirt road and on the right hand side is a paved road called Wiesenweg. We took the latter for another 40 minutes before we saw red rear lights glowing in the light of our headtorches in the middle of the forest. After a couple turns we finally arrived to the gate where my father was waiting for us. The car was very welcome view after a 15 hours on the mountain with aching legs and wet gear.

As a whole the Ehrwalder Sonnenspitze is a challenging route. If you take our route (in any direction), I don’t see VF-device being necessary. Using a rope depends on how difficult terraing you feel comfortable free soloing. If you plan descending the south ridge, I would recommend taking a 60 m (197 ft) rope that you can use for abseiling. There are plenty of anchors. Route finding on the south ridge can be challenging every once in a while, so climbing this mountain on a bad weather might not be the best idea. We managed without problems even while mostly climbing inside a cloud, though. The south ridge is not a clear uniform ridge, but full of versatile rock formations that makes the route everything but straightforward. I’m not very experienced on grading climbs, but my opinion is that on Fontainebleau grades the south ridge is nowhere more than 3. And by no means 5. Some of my sources graded the route as UIAA I and partly II. The NE/E-ridge is technically easier than the south ridge. In my opinion a person with decent climbing skills can manage the NE/E-ridge without a rope, especially if one wants to only climb the main summit and not traverse the sharp ridge to the hightest point. These views come from my background and knowledge and it’s crucial that everyone makes their own decicions based on their own skills. The route is steep in many places and a miscalculation, slipping or tripping might lead to death. It’s worth knowing that we were now moving very slowly even compared to our normal pace. We wasted time with camera gear and the problems in descending slowed us down remarkably. This route can be done faster easily.

Dima’s GPS
Dima’s photos

Total time: 06:48:28

Nousimme Diman kanssa aamulla ylös 05:30 ehtiäksemme 06:37 junaan – tai oikeammin junaa korvaavaan bussiin – kohti Ehrwaldia Itävallassa. Lippu GaPasta Bahnhof Ehrwald-Zugspitzbahnille  maksoi 6,10 €. Kävelimme 3,5 km matkan asemalta (974 m) reilussa puolessa tunnissa varsinaisen reitin alkuun (1038 m).

Ehrwalder Sonnenspitze, joka tunnetaan epävirallisesti myös nimellä Ehrwaldin Matterhorn, on 2417 m korkea vuori Tirolissa. Näyttävästä muodostaan huolimatta se joko ei houkuta valtavasti kiipeilijöitä tai on muuten vain huonosti dokumentoitu. Onnistuin löytämään melko vähän tietoa reitin vaatimuksista ja osittain tiedot olivat hyvin ristiriitaisia. Tarkinta informaatiota tarjosi Bergsteigen.comin artikkeli, jonka greidaukset tosin herättivät kysymyksiä. Topokuvassa sanotaan greidin olevan vaikeimmillaan 5- (millä asteikolla?) ja itse en kyllä hyvällä tahdollakaan löytänyt yhtään sellaista kohtaa ainakaan UIAA- tai Fontainebleau-asteikolla. Toivonkin nyt tässä yhteydessä pystyväni tarjoamaan hieman tarkempaa tietoa Sonnenspitzen kiipeämisestä.

Aloitimme nousemalla Hoher Gangia pitkin Seebenseelle (1657 m). A/B-greidattu via Ferrata on helppo ja ei vaadi välttämättä kiipeilyvälineitä ollenkaan. Itse emme niitä tällä osuudella käyttäneet ja eivät myöskään ketkään vastaantulleet (mukaanlukien ala-asteikäinen lapsi). Etenimme rauhallisesti ja saavuimme noin kahden ja puolen tunnin päästä 1657 m korkeudessa sijaitsevan Seebenseen rantaan.

Tästä jatkoimme kohti Coburger Hütteä (1917 m). Nousu järveltä majalle menee polkua pitkin kävellen, mutta itselleni tämä osuus oli yllättävän raskas. Ehkä vaatimaton aamupala verotti voimia. Tämä osuus vei noin kaksi tuntia. Söimme majalla ja ruoka oli tavanomaisesti yksinkertaista ja hyvää. Palvelu oli myös todella ystävällistä. Coburger Hüttellä voi myös yöpyä ja suosittelen tätä vaihtoehtoa lämpimästi, koska maja on hienolla paikalla ja sinne on mahdollista vaeltaa myös ilman kiipeilytaitoja. Majan lähettyvillä on myös useita muita kiipeilyreittejä sekä Klettergärten (kalliokiipeilyalue).

Ruokatauko piristi kummasti ja jatkoimme Coburger Hütteltä kohti Sonnenspitzen eteläharjannetta. Pilvet pyörivät huipun ympärillä välillä peittäen sen kokonaan näkyvistä. Noin tunnin päästä saavuimme eteläharjanteella kohtaan, josta varsinainen kiipeäminen alkaa. Katselimme maastoa ja totesimme, että kyllä tätä kiipeää ihan hyvin varmistamattakin. Kivikko oli ajoittain jyrkähköä, mutta otteita oli hyvin ja välillä tarjolla oli hauskaa stemmailua lyhyissä chimney-pätkissä. Hyvin pian vastaan tuli ensimmäinen ankkuri. Eteläharjanteelle on laitettu uusia laadukkaita ankkureita, joissa on asianmukaisesti kaksi liimapulttia, ketju ja klippiankkuri. Lisäksi vastaan tuli ajoittain harakanvarpaiksi nimittämiäni vanhanaikaisia ankkureita ja muutama muu vanha tai vanhan ja uuden ankkurin yhdistelmä. Ankkureita on tarpeeksi tiuhaan eteläharjanteella, että köydellä laskeutuminen sujuu ongelmitta, jos mukana on 60m köysi. Meillä oli vain 30m köysi, mutta emme olleet suunnitelleetkaan laskeutuvamme samaa reittiä. Tietysti ankkureita voi hyödyntää myös ständeinä, mutta jos on kohtalainen kiipeilytekniikka (itselläni sisällä liidaten 6b, ulkona jotain viitosen paikkeilla) pärjää tällä osuudella ilman köyttä.

Jyrkemmän osion jälkeen reitti muuttui välillä polkumaiseksi ja yllättäen tällä osuudella kaivoimme ensimmäisen kerran köyden käyttöön. Korkeintaan 30 cm leveän polun toisesta reunasta alkoi pystysuora jyrkänne ja polun eteen pullistui lyhyeltä matkalta negatiivinen kivipaasi. Dima varmisti minun liidatessani paikan ohi ja asettaessa muutaman kalliovarmistuksen matkalle. Paikka lopulta ei ollut niin vaikea kuin miltä näytti, mutta kivipaaden toiselta puolelta ei nähnyt kuinka pitkään tämä kohta jatkui.

Vähän tämän jälkeen tuli eteläharjanteen ainoa via Ferrata -pätkä. Kyseessä oli lyhyt poikkikulku, joka olisi vaatinut varmistamista ilman vaijereita. Tämä oli ainoa kohta, jossa käytimme VF-laitetta. Siten en suosittelisi ottamaan tuota lisäpainoa mukaan ollenkaan vaan poikkikulun voi ongelmitta mennä vaikka “lehmänhännällä” (slingi + lukittava sulkurengas). Nykäyksenvaimennin ei tuo lisähyötyä, kun kiipeäminen ei ole vertikaalisuuntaista.

Kiipeäminen jatkui ajoittain jyrkempinä skrämbläyksinä ja ajoittain polkumaisena kulkuna. Saavuimme hieman yllättäen Sonnenspitze Vorspitzelle (etu/esihuippu), joka on siis vuoren korkein kohta 2417 metrissä. Pilvisessä säässä ja muutenkin harjanteen peittäessä näkyvyyden emme nähneet huippua ennen kuin totesimme seisovamme sillä. Saavutimme Vorspitzen noin kello 15:40 eli olimme kiivenneet eteläharjannetta noin kaksi ja puoli tuntia. Otimme muutamia valokuvia ja lähdimme vielä kiipeämään viimeisen ohuen harjanteen varsinaiselle päähuipulle. Tämä pätkä oli kiitettävän ilmava. Tarjolla oli kuitenkin tiuhaan asteltuja harakanvarpaita ja käytimme niitä välivarmistuksina, kiiveten päähuipulle toisen varmistaessa ja toisen liidatessa tai kakkostellessa. Nousimme huippuristille 2416 m korkeuteen noin kello 16:15.

Olimme kokoajan enemmän tai vähemmän pilven sisällä, joten näköalaa ei tarjoutunut oikeastaan mihinkään suuntaan. Vesisade myös alkoi kiivetessämme huippujen välissä ja kastuimme aika nopeasti, koska emme voineet siinä vaiheessa vaihtaa varusteita. Ilmoitin Coburger Hüttelle vaeltaneelle isälleni lähtevämme laskeutumaan ja sovimme tapaavamme Seebenalmilla (1575 m). Laskeuduimme ensimmäisen pätkän koillis-itä -suuntaista harjannetta köydellä, mutta totesimme sen jälkeen, että liikumme nopeammin simulina kuin laskeutumalla 30 m köydellämme. Kallio oli muuttunut liukkaaksi sateesta, mutta tämä puoli vuoresta oli loivempaa kuin eteläpuoli ja kulku siten helpompaa. Pian vastaamme alkoi tulla erikoisia liimapultteja, joissa oli toinen klipattava puoli. Näiden ja harakanvarvas-ankkureiden avulla saatoimmekin kiivetä alas simulina käyttäen kiinteitä rakenteita välivarmistuksina.

Kiinteiden varmistusten loputtua rinne alkoi muuttua taas loivemmaksi ja reitti enemmän polkumaiseksi. Kuljimme hetken köysi välillämme, mutta totesimme pian sen olevan vain tiellä ja luovuimme köydestä sekä otimme vaellussauvat takaisin käyttöön. Vesisade taukosi välillä ja toisinaan satoi enemmän ja toisinaan vähemmän. Laskeutumisen aikana Diman selkä oli alkanut kipeytyä ja tärähtelyt eivät yhtään helpottaneet oloa. Jossain vaiheessa hänen nojatessa voimakkaasti vaellussauvaansa, sauva taittui keskeltä ja Dima kaatui selälleen rinteeseen. Kolhuja lukuunottamatta suurempia henkilövahinkoja ei tässä kärsitty, mutta sauva meni poikki ja Dima joutui jatkamaan laskeutumista yhdellä sauvalla. Lähestyessämme Seebenseetä Diman selkäkivut pahenivat ja hänen olonsa alkoi olla silminnähden tuskainen.

Seebensee Almin sulkeuduttua ja sateen takia isäni oli päättänyt lähteä laskeutumaan suorinta reittiä eli Hoher Gangia alas Almbahnin ala-asemalle, jonne hän oli jättänyt auton. Saavuimme Seebenseelle (1657 m) hitaan laskeutumisen jälkeen noin kolme tuntia huipulta lähdettyämme. Olimme suunnitelleet laskeutuvamme Seebensee-Klettersteigia, mutta Diman selkäongelman takia päätimme lähteä kävelemään tietä pitkin Almbahnin yläasemalla sijaitsevaa Ehrwalder Almia. Ilmoitin isälleni suunnitelmanmuutoksesta ja pyysin häntä selvittämään autolle päästyään voisiko hän ajaa yläasemalle, koska hissi ei ollut enää käynnissä.

Dima kärsi selkäkivusta, mutta emme voineet muuta kuin jatkaa kävelyä. Saavuimme Ehrwalder Almille (1500 m) noin puolitoista tuntia myöhemmin. Isäni soitti minulle kertoakseen päästyään ajamaan noin 150 korkeusmetriä hissin ala-asemalta, kunnes vastaan tuli suljettu portti. Hän jäi portille odottamaan auton kanssa. Puimme Ehrwalder Almilla otsavalot, koska ilta alkoi jo pimentyä tässä vaiheessa. Yläasemalta menee alas kaksi tietä: ylhäältä katsottuna hissin vasemmalla puolella päällystämätön hiekkatie ja oikealla puolella asfaltoitu Wiesenweg. Kuljimme siis tätä jälkimmäistä alas vielä noin 40 min, kunnes otsavalon loisteessa alkoivat pilkottaa punaiset valot jostain metsän keskeltä. Käveltyämme vähän matkaa saavuimme viimein portille, jonka luona isäni odotti auton kanssa. Väsyneinä, märkinä ja jalat kipeinä tämä oli hyvin tervetullut näky lähes 15 tunnin päivän päätteeksi.

Kokonaisuutena katsoen Ehwalder Sonnenspitze on paljon voimia vaativa kiipeilyreissu. Jos kulkee meidän reittejämme mihin tahansa suuntaan, ei VF-laite ole mielestäni tarpeellinen. Köyden käyttäminen riippuu siitä miten vaikeaa maastoa uskaltaa free solota. Jos aikoo laskeutua eteläharjannetta, suosittelisin siihen 60 m köyttä, jolloin laskeutuminen varmasti nopeutuu – ankkureita on tarjolla runsaasti. Reitin löytäminen eteläharjanteella on ajoittain haasteellista, joten erittäin huonolla ilmalla en suosittele Sonnenspitzelle kiipeämistä. Me kuitenkin pärjäsimme ongelmitta, vaikka kuljimme suurelta osin pilven sisällä. Harjanne ei ole selkeä yhtenäinen harjanne vaan täynnä hyvin monimuotoista kiveä, minkä vuoksi reitti ei ole täysin suoraviivainen. En ole kokenut greidien määrityksessä, mutta sanoisin kiipeämisen eteläharjanteella olevan Fontsugreidillä korkeintaan kolmosta – ei missään nimessä viitostasoa. Jotkin lähteet arvioivat eteläharjanteen UIAA I-tasolle ja paikoittain II. Koillis-itä -suuntainen harjanne on teknisesti helpompi kuin eteläharjanne. Kiipeilytaitoinen voi mielestäni pärjätä ilman köyttä koillis-itä -harjanteella etenkin jos haluaa vain kiivetä päähuipun ristille asti eikä kapean harjanteen erottamalle korkeimmalle kohdalle. Nämä ovat omaan kiipeilyyni suhteuteuttuja näkemyksiä, ja jokaisen täytyy tehdä tietenkin päätökset itse ja suhteessa omiin taitoihinsa. Reitti on monin paikoin jyrkkä ja virhearvio, liukastuminen tai kompastuminen voi johtaa kuolemaan. Huomionarvoista on se, että me liikuimme itsellemmekin poikkeuksellisen hidasta tahtia tällä reissulla. Askartelimme jossain määrin aikaa vievästi kameroiden kanssa ja toisaalta laskeutumiseen vaikuttaneet ongelmat hidastivat etenemistä merkittävästi. Reitti on siis helposti mentävissä huomattavasti nopeammin.

Minun GPS-tiedot
Diman GPS-tiedot
Diman valokuvat