Day 160: VT-NH

14,62 km (9.1 miles)
1756.2 / 2189.8 miles
Mink Brook, NH

Many thoughts were going around my mind while Laura was driving me back to Norwich from Stowe. I begin to understand how far in north I actually am comparing to how far south I started from. And on the other hand I wasn’t able to understand at all that I have really walked this distance. More than 2800 km (1700 miles). How is it possible to be able to do something that first you believe in, but afterwards you don’t? AT keeps driving me to the threshold of a paradox.

In Norwich it was time to say goodbye to my cousin and I hauled my horribly heavy backpack on me. In addition to the full food sack, I also had now my winter gear, meaning that my pack haven’t been this heavy since Tennessee or southern Virginia. I was a bit concerned how my body would take this load. But on the other hand, I have learned to cut down the amount of food and water that I’m carrying and that takes off some of the weight.

After walking a couple of miles along the road I came to the bridge that crosses the Connecticut River. In the middle of the river goes the state line of Vermont and New Hampshire, which allowed me to enter the penultimate state of the AT. After this there would be only Maine left.

Right across the river is the town of Hanover. AT goes through the charming downtown and I had decided to have lunch in there. Driven by pure intuition I chose to dine at Molly’s and didn’t regret the decision. The food and the service was great and I was especially enchanted by the menus made from the old vinyl record covers.

I had thought about trying to ascent the Moose Mountain, but my speed didn’t seem to be good enough to get there before dark. Hiking wasn’t painfully slow with the heavy backpack, but I noticed as I walked that the muscles on my shins were starting to cramp. One cause for this might have also been that I had changed my shoes to the Hanwags that were serving me for the first 400 miles. Walking with these hiking boots that were more rigid was of course different and my feet needed to adjust. Anyway I was happy that these boots still fit me perfectly – that meant that the arches of my feet haven’t collapsed.

The hot midday changed more cloudy and closer to the evening there started to be some rain showers. During one slightly heavier shower I took my hiking umbrella to my hand for a while, but didn’t attach it to my pack because the rain didn’t last long. And from the lighter showers the rain really didn’t get through the foliage.

I had decided to camp by the Mink Brook and I wasn’t the only one who had this plan. On the one side of the brook there was couple hammockers and on the other side a huge tent village. The latter was causing such a noise that I decided to put up my tent next to the hammocks. Even though carrying my heavy winter sleeping bag got my gluteus medius muscle to cramp when I sat down into my tent, I was still elated having this lovely puffy and soft sleeping bag. It felt like a dear old friend.

JFRM-2017-08-0097.jpg
JFRM-2017-08-0098-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0105.jpg
JFRM-2017-08-0108.jpg
JFRM-2017-08-0109.jpg

Monenlaisia ajatuksia pyöri sekavana massana päässäni Lauran ajaessa minua Stowesta takaisin Norwichiin. Aloin käsittää miten pohjoisessa todella olen suhteessa siihen miten etelästä aloitin. Ja toisaalta en käsittänyt ollenkaan sitä, että olen kävellyt tämän koko matkan. Yli 2800 km. Miten on mahdollista voida pystyä johonkin sellaiseen, johon ennakolta uskoo, mutta jälkikäteen on vaikea uskoa? AT ajaa minut paradoksien äärelle.

Norwichissa hyvästelin serkkuni ja nostin todella painavan reppuni selkään. Täyden ruokasäkin lisäksi mukana olivat nyt talvivarusteet, joten reppuni ei ole ollut näin painava sitten Tennesseen tai eteläisen Virginian. Minua hieman jännitti miten kehoni ottaisi vastaan tämän suuremman painon. Toisaalta olen tänä aikana myös oppinut viilaamaan ruoka- ja vesimääräni tarkemmin, joten se antaa hieman armoa painon osalta.

Käveltyäni pari mailia tietä pitkin tulin Connecticut-joen ylittävälle sillalle. Keskellä jokea menee Vermontin ja New Hampshiren osavaltioiden raja, joten siirryin AT:n toiseksi viimeiseen osavaltioon. Tämän jälkeen edessä olisi enää Maine.

Heti joen toisella puolella on Hanoverin kaupunki. AT kulkee viihtyisän keskustan läpi ja olin päättänyt käydä siellä lounaalla. Valitsin jonkin intuition ohjaamana Molly’s-ravintolan enkä katunut päätöstä. Ruoka ja palvelu oli hyvää sekä ihastuin erityisesti vanhojen vinyylilevyjen kansista tehtyihin ruokalistoihin.

Olin ajatellut mahdollisesti yrittää nousta Moose Mountainille, mutta vauhtini ei oikein näyttänyt riittävän sinne ennen pimeää. Vaeltaminen ei ollut mitenkään tuskallisen hidasta painavan repun kanssa, mutta huomasin kävellessä erityisesti säären alueen lihasten hieman kramppailevan. Tähän saattoi vaikuttaa myös se, että olin vaihtanut kengikseni takaisin ensimmäiset 400 mailia palvelleet Hanwagit. Näillä hieman jäykemmillä vaelluskengillä käveleminen oli tietysti erilaista ja jalkojen piti taas sopeutua. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että nämä kengät istuivat yhä erinomaisesti jalkaani – en ole siis romahduttanut holvikaariani.

Kuuma keskipäivä muuttui pilvisemmäksi ja lähempänä iltaa alkoi tulla sadekuuroja. Otin yhden voimakkaamman kuuron ajaksi sateenvarjon käteeni, mutta en kiinnittänyt sitä reppuun, koska sadetta ei kestänyt kauan. Ja kevyemmistä kuuroista vettä ei tullut paljonkaan lehtien läpi.

Olin päättänyt leiriytyä Mink Brookin varteen ja en ollut ainoa, jolla oli ollut tällainen ajatus. Joen toisella puolella oli pari riippumattoa ja toisella puolella valtava telttakylä. Jälkimmäisestä syntyi sellainen meteli, että päätin pystyttää oman telttani riippumattoilijoiden luokse. Vaikka talvimakuupussini raahaaminen sai telttaan istahtaessa vielä keskimmäisen pakaralihaksen kramppaamaan, olin kuitenkin onnellinen ihanan pulleasta ja pehmeästä makuupussistani. Se tuntui kuin hyvältä ystävältä.

Map

Total Time: 07:41:28

Days 158-159: Double Zero in Stowe

0 km (0 miles)
1746.2 / 2189.8 miles
Stowe, VT

When it comes to rest days I feel like I’ve stuck well to my planned rhythm. As a baseline I strive to have a zero every ten days, although sometimes it stretches out a bit further. I had also already thought when I started that it would be good to take a double zero approximately at every quarter of the trail. The last two of these I got to have with relatives, too, which significantly reduced my lodging expenses.

The content of my double zeros doesn’t really differ from single zeros. I edit pictures and videos, and eat and rest. At my first double zero in Damascus I swapped my winter gear for summer gear. Now at my last double zero I’m switching back from summer gear to winter gear. I had asked my cousin to mail me my winter sleeping bag, some warmer clothes, and my hiking boots. My second pair of Oboz were pretty much worn out, and the White Mountains ahead made me want back my Partioaitta-sponsored Hanwags that I had used for the first 400 miles.

The problems in the camera department were taken care of also, when I sent the shutter defective camera back, and got a replacement camera in its place. Hopefully camera number three would make it to the end.

Laura and I drove around Stowe a bit, and the neighboring Burlington. We stopped at Ben & Jerry’s ice cream factory on the way, which is very close to Stowe. In Burlington our destination was a sporting goods store, because I needed a new dry sack for my winter sleeping bag. I had gotten a Sea to Summit eVent compression bag for my summer sleeping bag, and I was very satisfied with it. I now wanted the same kind, but slightly larger, to use with my winter sleeping bag. Burlington Outdoor Gear Exchange had a good selection, and a very interesting downstairs, where they sold used equipment. Luckily life on the AT is excellent at curbing the worst shopping impulses.

Otherwise I mostly hung out in peace at Laura’s place. Surprisingly my greatest desires weren’t related to salmiakki, but decent bread, in which Laura had delighted me by baking traditional barley rieska bread. We also got it into our heads one night to make crepes, so my visit became a real Finnish food trip. And I wasn’t upset about getting to speak my native tongue face-to-face with someone for the first time in many months, either. One learns to appreciate his own language significantly more, when there’s no opportunity to speak it with anyone.

JFRM-2017-08-0093.jpg

Lepopäivien osalta olen pysynyt mielestäni hyvin suunnittelemassani rytmissä. Pyrin lähtökohtaisesti pitämään lepopäivän noin kymmenen päivän välein, vaikka toisinaan se venyy hieman pidemmälle. Lisäksi olin jo aloittaessani ajatellut, että voisi olla hyvä pitää double zero eli kaksi lepopäivää jotakuinkin ensimmäisen neljänneksen, puolivälin ja viimeisen neljänneksen kohdalla. Näistä kaksi jälkimmäistä sain vielä lisäksi vietettyä sukulaisilla, jolloin säästin huomattavasti majoituskuluissa.

Double zerojen sisältö ei ole hirveästi eronnut yksittäisistä zeroista. Editoin kuvia ja videoita sekä syön ja lepään. Ensimmäisellä double zerolla Damascuksessa vaihdoin talvivarusteet kesävarusteisiin ja nyt viimeisellä double zerolla vaihdoin kesävarusteet takaisin talvivarusteisiin. Olin pyytänyt serkkuani postittamaan minulle siis talvimakuupussin, joitakin lämpimiä vaatteita sekä vaelluskengät. Toinen Oboz-parini alkoi olla kulutettu loppuun ja edessä olevaa White Mountainsia varten halusin takaisin ensimmäisen 400 mailia käytössä olleet Partioaitan sponsoroimat Hanwagit.

Kameraosaston ongelmat tuli hoidettua myös kuntoon, kun lähetin suljinvikaisen kameran takaisin ja olin saanut korvaavan kameran tilalle. Toivottavasti kamera numero kolme kestäisi loppuun asti.

Kävimme Lauran kanssa ajelemassa hieman Stowessa sekä naapurikaupungissa Burlingtonissa. Pysähdyimme matkalla Ben & Jerry’sin jäätelötehtaalla, joka on siis aivan lähellä Stowea. Burlingtonissa kohteena oli ulkoiluliike, koska tarvitsin talvimakuupussille uuden kuivasäkin. Olin hommannut kesämakuupussille Sea to Summitin eVent-kompressiokuivasäkin, johon olin ollut erittäin tyytyväinen. Halusin nyt samanlaisen, mutta hieman isomman talvimakuupussille. Burlingtonin Outdoor Gear Exchangessa oli hyvä valikoima ja erityisen kiinnostava alakerta, jossa myytiin käytettyjä ulkoiluvälineitä. Onneksi AT:lla eläminen estää tehokkaasti pahempaa shoppailuintoa.

Muuten vietin pääasiassa rauhaiseloa Lauran kämpässä. Yllättäen pahimmat mielihaluni eivät liity salmiakkiin vaan kunnolliseen leipään, joten Laura oli ilahduttanut minua leipomalla perinteistä ohrarieskaa. Lisäksi keksimme yhtenä iltana paistaa lettuja, joten vierailustani tuli kunnollinen Suomiruokatrippailu. Enkä myöskään ollut pahoillani siitä, että sain ensimmäisen kerran moneen kuukauteen puhua äidinkieltäni kasvotusten toisen ihmisen kanssa. Omaa kieltään oppii arvostamaan huomattavasti enemmän, kun sitä ei pääse puhumaan kenenkään kanssa.

Day 157: Norwich

19,89 km (12.4 miles)
1746.2 / 2189.8 miles
Stowe, VT

Usually before a zero my body starts very clearly asking for it. Hiking is hard and my muscles don’t recover. Now I was facing the 18th hiking day without rest, and I was feeling surprisingly good. I had arranged to meet my cousing Laura in Norwich in the afternoon. She had promised to take me to her home in northern Vermont, where I would spend a couple of rest days, and we would get to hang out.

I was in a good mood as I walked downhill toward the town of West Hartford. The AT goes through it and then climbs once more uphill before descending into Norwich. From the forest the trail cropped up onto Elm Street on the edge of Norwich, and I followed this road downhill while admiring the especially gorgeous houses on either side with their large yards. In front of one house was a box for AT hikers, and to my delight I found cake made by the residents. As I munched on a piece of cake a young couple jogged past me and called out support for my through hike.

Elm Street joins directly to the main street in the center of Norwich. As Laura was still on her way I walked to a nearby store to buy something to drink and ice cream. I sat outside enjoying the warm day, my treats, and the beautiful state of stopping. Before long my cousin arrived also, and we started the trip to Stowe.

A bit over an hour’s drive later I pried my stiff self out of the car. Laura’s landlords had offered me the use of their guestroom, so I got some unexpectedly great accommodations. We went to dinner at The Bench, after which was heavenly to be clean and sink into a soft bed.

JFRM-2017-08-0080.jpg
JFRM-2017-08-0081.jpg
JFRM-2017-08-0083.jpg
JFRM-2017-08-0084.jpg
JFRM-2017-08-0087.jpg
JFRM-2017-08-0088.jpg
JFRM-2017-08-0090.jpg
JFRM-2017-08-0091.jpg

Yleensä ennen lepopäivää kehoni alkaa hyvin selkeästi pyytää sitä. Vaeltaminen on vaikeaa ja lihakset eivät palaudu. Nyt kuitenkin oli edessä jopa 18. vaelluspäivä ilman lepoa ja olin yllättävän hyvässä vireessä. Olin sopinut iltapäivällä tapaavani serkkuni Lauran Norwichissä. Hän oli luvannut viedä minut kotiinsa pohjoiseen Vermontiin, jossa pitäisin pari lepopäivää ja samalla ehtisimme viettää aikaa yhdessä.

Olin hyvällä tuulella kävellessäni alamäkeen kohti West Hartfordin kylää. AT kulkee sen läpi ja nousee sitten vielä kerran ylämäkeen ennen laskeutumistaan Norwichiin. Metsästä polku putkahti Elm Streetille Norwichin laidalla ja seurasin tätä katua alamäkeen ihaillen sen molemmin puolin olevia varsin hulppeita taloja suurine pihoineen. Erään talon edessä oli laatikko AT-vaeltajille ja ilokseni löysin sieltä asukkaiden tekemää kakkua. Mutustaessani kakun palaa lenkkeili ohi nuori pariskunta huikaten kannustusta läpivaellukselle.

Elm Street yhtyy suoraan Norwichin pääkatuun kylän keskustassa. Lauran ollessa vielä matkalla kävelin läheiseen kauppaan ostamaan juotavaa ja jäätelöä. Istuin ulkopuolelle nauttimaan lämpimästä päivästä, herkuistani ja ihanasta pysähtymisen tilasta. Ennen pitkää saapui myös serkkuni ja aloitimme matkan kohti Stowea.

Reilun tunnin ajomatkan jälkeen kampesin itseni jäykistyneenä ulos autosta. Lauran vuokranantajat olivat luvanneet käyttööni heidän vierashuoneensa, joten sain aivan odottamattoman hyvät oltavat. Kävimme vielä illallisella The Benchissä, minkä jälkeen oli taivaallista upota puhtaana pehmeään sänkyyn.

Map

Total Time: 07:13:36

Day 156: The Lookout

25,22 km (15.7 miles)
1733.0 / 2189.8 miles
Thistle Hill Shelter, VT

My intention had been to get up at six, but I was tired and slept an hour later. The forecasts I had seen yesterday promised rain all day, but at least yet it had not started. I couldn’t check the forecast, as I had no service on my phone.

There’s a small cabin called The Lookout along the AT where hikers can spend the night. It has apparently gotten its name from the viewing platform that has been built on its roof. I decided to go take a peek at the view, even though I wasn’t sure whether I would be able to see anything through the clouds. The clouds didn’t block the view though, instead they made the scenery more impressive as they rolled as a dark mass toward me.

The rain didn’t come until the afternoon, and even then in short showers. After the first shower I came to a field where I had to force my way through the growth. This time there weren’t nettles or thorns, but my clothes were drenched more than by the rain itself. As I came from the field into an intersection I saw a sign advertising On the Edge farm 0.2 miles away was selling drinks and snacks. I didn’t have to think about this pit stop twice. The farm’s shop turned out to have a great selection and the clerk was a sweet older lady. I was able to assemble a nice lunch for myself and at the same time avoided another – significantly stronger – rain shower.

With renewed energy the hiking machine started to move at a good pace, and I threw myself over the next hill almost without noticing. I had hoped for about an 18 mile day to Thistle Hill Shelter, and this actually seemed possible before dark.

I walked past an old rock wall, when the setting sun suddenly struck a perfectly golden glow through the tall, narrow trees. The magical light phenomenon lasted only seconds and then was over. The arresting beauty however left me feeling happy.

I arrived at the shelter just as it was getting dark. It felt good to get a longer day done, and my feet weren’t very sore either. Tomorrow I would have just 13 miles left to Norwich, and then I would get to have a zero.

“Ei toistoa saa
Variointeja vaan
Juuri tällaista kauneutta
Ei saa samanlaista
Tartutaan kii
Painetaan sydämiin
Tämä hetki
Tämä onni”
-Chisu
(Onni, 2015)

 

“You can’t get a repeat
Only variations
The beauty just like this
Similar you cannot get
Let’s grasp it
Press it into our hearts
This moment
This happiness”
-Chisu
(Onni, 2015)

JFRM-2017-08-0068.jpg
JFRM-2017-08-0055-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0069.jpg
JFRM-2017-08-0070.jpg
JFRM-2017-08-0071.jpg
JFRM-2017-08-0073.jpg
JFRM-2017-08-0074-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0077.jpg

Aikomukseni oli herätä kuudelta, mutta minua väsytti ja nukuin tunnin pidempään. Eilen näkemäni sääennusteen mukaan koko päiväksi oli luvattu sadetta, mutta ainakaan vielä sade ei ollut alkanut. En voinut tarkastaa sääennustetta, koska kännykässä ei ollut kenttää.

AT:n varrella on pieni mökki nimeltä The Lookout, jossa vaeltajat saavat yöpyä. Paikka on ilmeisesti saanut nimensä siitä, että mökin katolle on rakennettu näköalatorni. Päätin käydä vilkaisemassa maisemaa, vaikka en ollut varma näkyisikö pilvisessä säässä mitään. Pilvet eivät kuitenkaan peittäneet näkymää vaan ennemminkin tummana kohti vyöryvä massa sai maiseman entistä vaikuttavammaksi.

Sadetta ei tullut ennen kuin iltapäivällä ja silloinkin kuuroina. Ensimmäisen kuuron jälkeen tulin niitylle, jossa täytyi puskea voimalla tiheän kasvuston läpi. Tällä kertaa mukana ei ollut nokkosia ja piikkejä, mutta vaatteet kastuivat enemmän kuin itse sateesta. Tullessani niityltä tienristeykseen näin lapun, jossa kerrottiin 0,2 mailin päässä olevan On the Edge -farmin myyvän juomista ja pikkupurtavaa. Tätä varikkopysähdystä ei tarvinnut miettiä kahdesti. Farmin myymälä osoittautui yllättävän monipuoliseksi ja myyjä oli sympaattinen vanhempi nainen. Sain kasattua itselleni hyvän lounaan ja samalla vältin myös toisen – huomattavasti voimakkaamman – sadekuuron.

Uudella energialla vaelluskone lähti taas vauhdilla käyntiin ja heitin itseni seuraavan mäen yli lähes huomaamatta. Olin pitänyt toiveissa noin 18 mailin päivää Thistle Hill Shelterille ja tämä näytti olevan todellakin mahdollista ennen pimeää.

Kävelin vanhan kiviaidan viertä, kun laskeva aurinko yhtäkkiä loi täydellisen kultaisen loisteen pitkien kapeiden puiden lävitse. Maaginen valoilmiö kesti vain sekunteja ja sitten se oli ohi. Kuitenkin sen pysäyttävä kauneus sai minut tuntemaan itseni onnelliseksi.

Saavuin shelterille juuri pimeän tullessa. Tuntui hyvältä saada kasaan pidempi päivä eivätkä jalatkaan olleet erityisen kipeät. Huomenna jäljellä olisi 13 mailia Norwichiin ja pääsisin viettämään lepopäivää.

“Ei toistoa saa
Variointeja vaan
Juuri tällaista kauneutta
Ei saa samanlaista
Tartutaan kii
Painetaan sydämiin
Tämä hetki
Tämä onni”
-Chisu
(Onni, 2015)

Map

Total Time: 10:46:59

Day 155: Thundering Falls

18,06 km (11.2 miles)
1715.7 / 2189.8 miles
Unofficial campsite, VT

The breakfast at Inn at Long Trail was good, but not quite as filling as I would have liked. I sat in the lobby for a bit after eating so I could utilize the internet and take care of some things. I had received approval from Amazon to return my shutter deficient camera, so it was time to order a new one. My two cousins in Georgia and Vermont luckily helped in running this circus.

As I set off hiking I had to first climb up a side trail to get back to the AT. I was a bit upset at what I felt had been a light breakfast, until I came to nearby Gifford Woods State Park. Two hikers and their relatives had been there for a couple of days doing trail magic. They were already wrapping up, but there was still beer, so I sat with a couple of other hikers day drinking.

The AT continued along the beautiful shore of Kent Pond, and I stopped every once in a while to admire the view. It seems there are more of these ponds and small lakes in the North, where in the South most lakes are reservoirs or other manmade lakes. Another beautiful water element is right near the AT and I did a small detour to Thunder Falls. The narrowish falls were very picturesque.

As I climbed to Quimby Mountain I found a bucket of oranges that a dayhiker I passed earlier had told me he had left. I gladly ate the refreshing fruit and continued a bit further up the hill. As I sat to rest the trail magic hikers passed me. They said they had a few more cans of beer left, and asked if I wanted one so they wouldn’t have to carry them all. Well, I can’t refuse to help a fellow hiker in a situation like this. I slipped the can into my pack and decided to save it for the evening.

I had red in the comments on the Guthook app that a small stream nearby would have some good spots to camp, and it sounded like a good place for me to spend the night. I wanted to pass the shelter, but I wouldn’t make it to the next one before dark.

The information turned out to be accurate and as dusk started to settle I pitched my tent near the stream. I got to fill my water supplies and spend the night in a fantastic spot in peace. I sat enjoying my tuna tortilla and the saved beer can. Tired but content I crawled into my sleeping bag and thought, that no one else writes about loss like Don DeLillo.

JFRM-2017-08-0035.jpg
JFRM-2017-08-0037.jpg
JFRM-2017-08-0038.jpg
JFRM-2017-08-0043.jpg
JFRM-2017-08-0044.jpg
JFRM-2017-08-0053.jpg

Aamiainen Inn at Long Trailissa oli hyvää, mutta ei aivan niin täyttävää kuin olisin toivonut. Istuin syömisen jälkeen hetken aulassa voidakseni hyödyntää nettiä ja hoitaa muutamia asioita. Olin saanut Amazonilta luvan palauttaa sulkijavikaisen kameran, joten oli aika tilata taas kerran uusi kamera. Kaksi serkkuani Georgiassa ja Vermontissa auttoivat onneksi tämän sirkuksen pyörittämisessä.

Lähtiessäni vaeltamaan jouduin ensin nousemaan sivupolkua pitkin ylämäkeen päästäkseni takaisin AT:lle. Olin hieman pahoillani mielestäni kevyeksi jääneestä aamupalasta, kunnes tulin lähellä olevaan Gifford Woods State Parkiin. Siellä oli ollut kaksi vaeltajaa läheistensä kanssa muutaman päivän tekemässä trail magicia. He olivat jo lopettelemassa, mutta jäljellä oli vielä olutta, joten istuin sitten muutaman muun vaeltajan kanssa päiväkaljalle.

AT jatkui kulkien kauniin Kent Pondin rantaa pitkin ja pysähdyin aina välillä ihailemaan maisemaa. Pohjoisessa näitä lampia ja pieniä järviä tuntuu olevan enemmän, kun etelässä monet järvistä olivat reservuaareja tai muita keinotekoisia järviä. Myös toinen kaunis vesielementti oli aivan lähellä AT:a ja tein pienen sivulenkin Thunderin Fallsille. Kapeahko korkea vesiputous oli hyvin maisemallinen.

Noustessani Quimby Mountainille löysin ämpärillisen appelsiineja, jotka eräs aiemmin vastaan tullut päivävaeltaja oli kertonut sinne jättäneensä. Söin hyvillä mielin raikkaan hedelmän ja jatkoin vähän matkaa taas ylämäkeen. Istuessani levähtämään kävelivät ohitseni trail magicia tehneet vaeltajat. He sanoivat heille jääneen vieläkin yli oluttölkkejä ja kysyivät haluaisinko yhden, ettei heidän tarvitsisi kantaa niitä kaikkia. No, enhän minä toki voi tällaisessa tilanteessa kieltäytyä auttamasta kanssavaeltajaa. Sujautin tölkin reppuuni ja päätin säästää sen illaksi.

Olin lukenut Guthook-sovelluksen kommenteista, että erään pienen virran lähellä olisi muutama hyvä telttapaikka ja se kuulosti minulle soveltuvalta yöpaikalta. Halusin nimittäin mennä edessä olevan shelterin ohi, mutta en ehtisi ennen pimeää sitä seuraavalle.

Tiedot osoittautuivat paikkaansa pitäviksi ja hämärän alkaessa laskeutua pystytin telttani virran lähelle. Sain täytettyä vesivarastot ja yöpyä erinomaisella paikalla omassa rauhassa. Istuin nauttimassa tonnikalatortillaani sekä säästämääni oluttölkillistä. Väsyneenä, mutta tyytyväisenä kömmin makuupussiini lempikirjailijani seuraan ja ajattelin, että kukaan ei kirjoita menetyksestä niin kuin Don DeLillo.

Map

Total Time: 08:58:44