Post-AT: Due South

https://youtu.be/jPMEJGz6imU

“Third boxcar midnight train, destination Bangor, Maine
Old worn out suit and shoes, I don’t pay no union dues
I smoke old stogies I have found, short but not too big around
I’m a man of means by no means, king of the road”
-Roger Miller
(King of the Road, 1965)

I spent one day in Millinocket before I started to unravel the distance that I hiked. Part of my hiking gear and other stuff was still at my cousin’s in Georgia, hence I needed to travel there to pick up my belongings before returning to Finland. In addition I of course wanted to see Noora, who had done a lot of work helping me with my thru-hike.

I heard that Toro had summited the Mount Katahdin a day after me, but unfortunately we didn’t meet in Millinocket. Instead I bumped into Slim Chance while having breakfast. He told me that he was trying to arrange a ride from Millinocket to Bangor. Some hostels offer shuttle rides, but there is no public transportation whatsoever in Millinocket. Bangor is the closest town where there is an airport and a long distance bus terminal.

Steven, a follower from my Facebook page, had contacted me and offered to pick me up from Millinocket and to take me to Bangor. I had decided to take this exceptionally friendly offer. I told Slim Chance that we could ask Steven if he was willing to take two hikers with him. When we returned at the Appalachian Trail Lodge, Steven was already waiting with a big smile on his face. He promised to take us both to Bangor, where we would continue south with a Greyhound bus.

Our hour-long ride to Bangor went swiftly while we were chatting. I would have liked to pay Steven some kind of compensation for his efforts, but he didn’t want any. All this altruistic kindness that I faced on my AT journey had been a truly remarkable experience to me. In future I will try my best to pay it forward and try to help other people and spread general benevolence.

I had bought my bus ticket ($165) in advance from internet that gave me a small discount. I had three transfers (in Boston, NYC and Richmond) and in addition I was passing through Baltimore, Washington D.C. and Charlotte on my way to Atlanta. In next 38 hours I would rewind that distance that took me six months to walk. It wasn’t my first long bus trip on the Greyhound, because I have taken +30 hour ride from Seattle to Los Angeles and a three day long ride from coast to coast.

Slim Chance was traveling with me all the way to Boston, but after that I was alone. The last sign of my hiker community had vanished beside me. I probably looked like a homeless hobo with my backpack, overgrown hair and long beard. Other people mostly ignored me, save the few Amish people who were smiling kindly.

In New York there was a four hour layover. It didn’t seem practical to roam around the city carrying all my things, but I went to have a dinner anyway and stretched my legs walking near the Port Authority bus terminal. Finally I ended up killing time by sitting on the terminal floor and writing a letter.

Before Philadelphia the bus stood several hours in a traffic jam caused by a bad accident. A truck had rolled over, burned down and the driver died. The rescue workers came every once in a while to inform the bus driver about the situation. I was concerned if I would catch my connecting bus in Richmond, but luckily the layover was long enough that the said bus was waiting for passengers from our bus.

Finally after the 38 long hours I arrived in the ams to the Atlanta bus station. Noora came to pick me up and we were happy to be reunited. I stopped at the Waffle House for a late night snack on our way home. When we got to her house I was completely ready to hit the hey.

JFRM-2017-09-1254.jpg
JFRM-2017-09-1255.jpg
JFRM-2017-09-1256.jpg
JFRM-2017-09-1257.jpg
JFRM-2017-09-1258.jpg
JFRM-2017-09-1259.jpg
JFRM-2017-09-1261.jpg

“Third boxcar midnight train, destination Bangor, Maine
Old worn out suit and shoes, I don’t pay no union dues
I smoke old stogies I have found, short but not too big around
I’m a man of means by no means, king of the road”
-Roger Miller
(King of the Road, 1965)

Vietin yhden lepopäivän Millinocketissa ennen kuin lähdin kulkemaan takaisin vaeltamaani matkaa. Osa vaellusvarusteistani ja muita tavaroita oli yhä serkullani Georgiassa, joten minun täytyi käydä hakemassa ne ennen paluuta Suomeen. Lisäksi halusin tietysti vielä tavata Nooran, joka oli tehnyt valtavasti töitä auttaakseen minua läpivaelluksessa.

Kuulin Toron nousseen Mount Katahdinin huipulle päivän minua myöhemmin, mutta en valitettavasti kohdannut häntä Millinocketissa. Sen sijaan törmäsin aamupalalla Slim Chanceen, joka kertoi järjestelevänsä kyytiä Millinocketista Bangoriin. Hostellit järjestävät shuttle-kyytejä, mutta mitään julkista liikennettä Millinocketissa ei ole. Bangor on lähin paikka, jossa on lentokenttä ja pitkänmatkan bussiterminaali.

Minuun oli ottanut yhteyttä eräs Facebook-sivuni seuraaja, Steven, joka oli tarjoutunut tulemaan hakemaan minut Millinocketista ja viemään Bangoriin. Olin päättänyt tarttua tähän poikkeuksellisen ystävälliseen tarjoukseen. Kerroin Slim Chancelle, että voisimme kysyä Steveniltä ottaisiko hän kyytiinsä kaksi vaeltajaa. Palatessamme Appalachian Trail Lodgen pihaan iloisesti hymyilevä Steven olikin jo odottamassa. Hän lupasi viedä meidät molemmat Bangoriin, josta tarkoituksemme oli nousta etelään suuntaavaan Greyhound-bussiin.

Reilun tunnin automatka Bangoriin meni mukavasti jutellessa. Olisin mielelläni korvannut Stevenille hänen vaivannäkönsä jotenkin, mutta mies ei halunnut ottaa vastaan mitään korvausta. Kaikki tämä AT-reissun aikana kohtaamani pyyteetön ystävällisyys on ollut minulle todella merkittävä kokemus ja yritän parhaani voidakseni omassa elämässäni jatkossa auttaa muita ihmisiä samalla tavalla ja levittää yleistä hyväntahtoisuutta.

Olin ostanut bussilippuni ($165) ennakkoon netistä, jolloin siitä saa hieman alennusta. Matkalla olisi kolme vaihtoa, Bostonissa, New York Cityssa ja Richmondissa, joiden lisäksi reitti kulki Baltimoren, Washington D.C:n ja Charlotten kautta Atlantaan. Seuraavan 38 tunnin aikana kelaisin takaisin sen etäisyyden, jonka kävelemiseen oli kulunut puoli vuotta. Kyseessä ei ollut ensimmäinen pitkä bussimatkani Greyhoundilla, koska olen aiemmin matkustanut yli 30-tuntisen reitin Seattlesta Los Angelesiin sekä kolmipäiväisen reissun rannikolta rannikolle.

Slim Chance kulki samaa matkaa Bostoniin asti, jonka jälkeen olin yksin. Viimeinenkin merkki vaeltajayhteisöstä oli nyt kadonnut viereltäni. Näytin luultavasti kodittomalta hobolta rinkkoineni, ylikasvaneine hiuksineni ja pitkine partoineni. Muut ihmiset eivät juurikaan ottaneet kontaktia minuun, mutta Amishit hymyilivät ystävällisesti.

New Yorkissa oli neljän tunnin vaihto. Kaikkien tavaroideni kanssa ei tuntunut järkevältä lähteä suuremmin seikkailemaan kaupungissa, mutta kävin kuitenkin syömässä ja jaloittelemassa hieman Port Authorityn bussiterminaalin lähistöllä. Lopuksi tapoin aikaa istuen terminaalin lattialla ja kirjoittaen yhden kirjeen.

Ennen Philadelphiaa jouduimme seisomaan useamman tunnin ruuhkassa, koska tiellä oli tapahtunut paha onnettomuus. Rekka oli kaatunut nurin ja syttynyt palamaan ja kuski oli ilmeisesti menehtynyt. Pelastustyöntekijät kävivät välillä tiedottamassa tilanteen etenemisestä bussikuskille. Pohdin ehtisinkö jatkoyhteyteeni Richmondissa, mutta onneksi vaihto siellä oli niin pitkä, että kyseinen bussi oli jäänyt hetkeksi odottamaan tästä bussista tulevia matkustajia.

Lopulta 38 tunnin jälkeen saavuin aamuyöllä Atlantan bussiasemalle. Noora tuli hakemaan minua ja jälleennäkeminen oli iloinen. Pysähdyimme matkalla Waffle Housessa iltapalalla ja perillä olin aivan kypsää kamaa sänkyyn.

Day 10: GA-NC

17,10 km (10.6 miles)
87.5 / 2189.8 miles
Standing Indian Mountain, NC

The roof of my tent had bowed inward from the weight of the snow, and I had to poke from the inside to get most of it off. It had snowed 1-2 inches overnight. The air wasn’t terribly cold though. It took some effort to get the frozen dry sack out of the tree and to pack the tent, but I was in a good mood.

As I set off the trail was completely covered in snow, so no one had gone ahead of me. I only saw animal tracks intermittently. All day long there were very few hikers on the trail. I read from a trail register that several people had decided to quit due to the snow. This was disappointing to me because for me a day in the snow felt very familiar, and was one of the best so far. My boots stayed waterproof and I relished the crunching of the snow beneath my feet.

I crossed my first state line today. Meaning I left Georgia and I am now in North Carolina. The AT crosses fourteen states, so only thirteen left to go.

I had planned to spend the night at Standing Indian Shelter, but it was quite full and noisy. Since there was daylight left I went a few miles further to the summit of Standing Indian Mountain and set up by myself. I made food mountain climber style by melting snow. A few more days of hiking to go before a well-deserved rest day.

JFRM-2017-03-6472.jpg

JFRM-2017-03-6474.jpg

JFRM-2017-03-6476.jpg

JFRM-2017-03-6477.jpg

JFRM-2017-03-6478.jpg

JFRM-2017-03-6480.jpg

JFRM-2017-03-6481.jpg

JFRM-2017-03-6483.jpg

JFRM-2017-03-6484.jpg

JFRM-2017-03-6486.jpg

JFRM-2017-03-6491.jpg

JFRM-2017-03-6492.jpg

JFRM-2017-03-6494.jpg

JFRM-2017-03-6495.jpg

JFRM-2017-03-6496.jpg

JFRM-2017-03-6498-Pano.jpg

JFRM-2017-03-6505.jpg

JFRM-2017-03-6509.jpg

Teltan katto oli painunut märän lumen painosta ja jouduin ensin sisäpuolelta tönimällä pudottelemaan suurimmat lumimassat pois. Yön aikana oli satanut 2-5 cm lunta. Ilma ei kuitenkaan ollut kamalan kylmä. Jäätyneen ruokapussin saaminen alas puusta ja jäätyneen teltan pakkaaminen olivat hieman työläitä hommia, mutta olin hyvällä tuulella.

Lähtiessäni vaeltamaan polku oli täysin lumen peitossa eli kukaan ei ollut kulkenut edelläni. Vain eläinten jälkiä näkyi ajoittain. Koko päivän aikana vaeltajia oli liikkeellä poikkeuksellisen vähän. Luin yhdestä trail registeristä, että ihmisiä oli päätynyt lopettamaan lumen takia. Tämä tuntui minusta harmilliselta, koska itselleni luminen päivä oli hyvin kotoisa ja parhaita tähän mennessä. Kenkäni pitivät hyvin vettä ja nautin narskuvasta lumesta.

Ylitin tänään ensimmäisen osavaltion rajan. Poistuin siis Georgiasta ja olen nyt Pohjois-Carolinassa. AT kulkee neljäntoista osavaltion kautta, joten kolmetoista on vielä vaellettavana.

Olin ajatellut yöpyä Standing Indian Shelterillä, mutta siellä oli aika täyttä ja äänekästä. Päivänvalon vielä salliessa jatkoin pari mailia eteenpäin Standing Indian Mountainin huipulle ja asetuin taas yksin telttailemaan. Tein ruokaa vuorikiipeilijätyyliin sulattamalla lunta. Pari päivää olisi vielä vaellettava ennen hyvin ansaittua lepopäivää.

Map

Total Time: 08:25:39

Day 9: Trail Name

16,14 km (10 miles)
76 / 2189.8 miles
Unnamed camping, GA

I was feeling the 13 miles from the previous day enough that I decided to take it a bit easier. Most of the hikers were heading to Dick’s Creek Gap and then to Hiawassee to spend a zero day, because there was snow in the forecast. The thought was tempting, but I didn’t feel the need for a rest day yet. I wanted instead to get to North Carolina and Franklin, a few days’ hike further.

I passed Dick’s Creek Gap in the cool morning and continued with a camping spot in a nameless hollow in my sights. On the way I started seeing the first signs of the forest fires that had ravaged Georgia, North Carolina, and Tennessee. Some of the trees were completely burned, some only from the base. On the side of the path were ghostly charred stumps.

A little before my destination I crossed a small dirt road on which a couple was creating trail magic. I got a welcome can of coke from them, and we chatted for a bit. The gentleman told me he had through hiked in 2012. We talked about trail names that are used on the AT. Some pick their own name even before they leave, some let it happen along the way. He suggested that since I’m from Finland, a good name for me would be The Finnisher. I thought about it and it started to sound quite good to me.

It had snowed intermittently throughout the afternoon, and as I pitched my tent it started coming down in earnest. It cycled between snow, rain, and slush. I tossed my dry sack into a tree completely by myself for the first time (until now I have stayed in places with cables or bear boxes) and I was pleased with the result. Now I am on the AT completely by myself for the first time at night. Sleeping alone in the woods is nothing new to me, although I do keep thinking about what I heard just today about the first hiker to have encountered a bear this season.

JFRM-2017-03-6446.jpg

JFRM-2017-03-6447.jpg

JFRM-2017-03-6451.jpg

JFRM-2017-03-6456.jpg

JFRM-2017-03-6457.jpg

JFRM-2017-03-6461.jpg

JFRM-2017-03-6463.jpg

JFRM-2017-03-6465.jpg

JFRM-2017-03-6466.jpg

JFRM-2017-03-6468.jpg

JFRM-2017-03-6469.jpg

Edellisen päivän 13 mailin kävely oli tuntunut sen verran jaloissa, että ajattelin ottaa hieman rauhallisemmin. Suuri osa vaeltajista oli suuntaamassa Dick’s Creek Gapiin ja sieltä Hiawasseen pitämään zeroa eli nollapäivää, koska sääennusteet uhkailivat lumisateella. Ajatus houkutteli minuakin, mutta en kokenut vielä tarvetta lepopäivälle. Halusin mielummin päästä Pohjois-Carolinan puolelle Frankliniin, jonne olisi vielä muutaman päivän matka.

Kuljin viileähkössä aamussa Dick’s Creek Gapin ohi ja jatkoin tähtäimessäni nimettömässä notkelmassa oleva teltta-alue. Matkalla alkoi tulla vastaan ensimmäisiä merkkejä Georgian, Pohjois-Carolinan ja Tennesseen alueella riehuneista maastopaloista. Osa puista oli palanut kokonaan ja osa vain tyvestä. Polun varrella seisoi aavemaisia hiiltyneitä kantoja.

Hieman ennen määränpäätäni ylitin pienen hiekkatien, jolla oli pariskunta tekemässä trail magicia. Sain heiltä hyvin tervetulleen Cola-tölkin ja juttelimme hetken aikaa. Mies kertoi läpivaeltaneensa itse 2012. Keskustelimme trail namesta – vaeltajanimestä – jota käytetään AT:lla lempinimenä. Osa nimeää itsensä jo ennen vaellusta ja osa antaa trail namen tapahtua. Mies ehdotti, että koska olen suomalainen, voisi minulle sopiva trail name olla Finnisher. Jäin miettimään sitä ja se alkoi kuulostaa mielestäni aika hyvältä.

Lunta oli sadellut pitkin iltapäivää hetkittäin ja pystyttäessäni telttaa alkoi tulla enemmänkin tavaraa taivaalta. Välillä lunta, välillä vettä ja välillä räntää. Kävin heilauttamassa ensimmäisen kerran täysin omatoimisesti ruokapussini puuhun (tähän asti olen ollut yötä paikoissa, joissa on ollut kaapelit tai bear box) ja lopputulos oli mielestäni tyydyttävä. Olen nyt ensimmäistä kertaa AT:lla yötä aivan yksin. Minulle yksin metsässä yöpyminen ei ole mitään uutta, mutta hieman toki mietityttää kuultuani juuri tänään ensimmäisen kerran jonkun vaeltajan kohdanneen karhun.

Map

Total Time: 07:01:55

Day 8: Deep Gap

20,21 km (12.6 miles)
65.7 / 2189.8 miles
Deep Gap Shelter, GA

https://youtu.be/Pbc5k1tDVZY

After a night in a soft bed I had breakfast at the motel and decided to try to lift back to Unicoi Gap. A taxi or a shuttle would have cost over $30. I got a ride quite quickly for a unique individual, who wanted $20 for gas. I had heard of this being the case in Helen and Hiawassee, but I took the deal.

I left Unicoi Gap with an open mind to see how far the day would take me. The weather was windy in the morning, but got sunnier. I decided to stretch the day’s hike to 13 miles and make it to Deep Gap Shelter.

The start of the day went at a good clip, but in the afternoon my strength started fading. I judged that I would still make it to Deep Gap before dark so I kept my aim. I climbed the last peak, Kelly Knob, with pure sisu. My muscles had completely given up. After the trudge to get over the crest I thought I would quickly gallop down the other side to the shelter, and already started fantasizing about my dinner.

I didn’t make it far down the hill though before I saw a man leaning against a tree, crying inconsolably. I stopped and asked if he was alright. I inquired if he had hurt himself or if he was sad. He told me that he was experiencing major pain, and he was going to get off the AT. I took him by the hand and comforted him, and told him the shelter was under a mile away. I hugged him and promised to accompany him the rest of the way to the shelter. My descent down wasn’t quite as swift as I had planned, but maybe compassion comes first. I got my dinner eventually, too.

JFRM-2017-03-6437.jpg

JFRM-2017-03-6438.jpg

JFRM-2017-03-6439.jpg

JFRM-2017-03-6440.jpg

JFRM-2017-03-6441.jpg

JFRM-2017-03-6442.jpg

JFRM-2017-03-6443.jpg

Pehmeässä sängyssä nukutun yön jälkeen kävin motellin aamupalalla ja päätin yrittää liftata takaisin Unicoi Gapiin. Taksimatka tai shuttle-kyytikin olisi maksanut yli $30. Sain kyydin melko nopeasti hieman erikoiselta tyypiltä, joka halusi bensarahaa $20. Olin kuullut tällaista olevan Helenissä ja Hiawasseessa, mutta tartuin kuitenkin tarjoukseen.

Lähdin Unicoi Gapista hieman kokeilumielellä katsomaan miten pitkälle päivä tänään veisi. Sää oli aamusta tuulinen, mutta muuttui aurinkoisemmaksi. Päätin yrittää venyttää päivämatkan 13 mailiin ja päästä Deep Gap Shelterille.

Alkuosa päivästä menikin hyvää tahtia, mutta iltapäivästä alkoi voimat loppua. Katsoin kuitenkin ehtiväni Deep Gapiin ennen pimeää, joten tähtäsin yhä sinne. Viimeisen vuoren, Kelly Knobin, nousu tapahtui jo pelkällä sisulla. Lihaksista ei ollut mihinkään. Päästyäni pitkän puurtamisen jälkeen harjanteen yli ajattelin laukkaavani nopeasti alamäen shelterille ja fantasioin jo iltaherkuista.

En kuitenkaan päässyt alamäkeä pitkällekään kun näin puuhun nojaavan lohduttomasti itkevän miehen. Pysähdyin hänen luokseen ja kysyin onko hän kunnossa. Tiedustelin sattuiko häntä jonnekin vai oliko hänellä paha olla. Mies kertoi olevansa kovissa kivuissa ja aikovansa pois AT:lta. Otin miestä kädestä ja lohdutin häntä sekä kerroin shelterin olevan alle mailin päässä. Halasin häntä ja lupasin saattaa hänet shelterille. Laskeutumiseni vuorelta ei siten tapahtunutkaan niin rivakasti kuin olin suunnitellut, mutta ehkä inhimillinen hätä pitää laittaa etusijalle. Sain kuitenkin lopulta sen kaipaamani iltapalankin.

Map

Total Time: 08:10:37

Day 7: Helen

14,44 km (9 miles)
52.6 / 2189.8 miles
Super 8 Motel, Helen, GA

As the sun rose in Low Gap I opened my eyes, but stayed in the warmth of my sleeping bag. The familiar hikers in a nearby tent left a little before me – most seemed to be aiming for Unicoi Gap like myself. I called the Super 8 in Helen before I left and reserved a room. A city-trip is unavoidable as my food rations are starting to dwindle.

The first 4 km went at a record pace in about an hour, and the terrain was easy and level. After that the day got so warm that it slowed down my pace. I met a group of older hikers, and one of the ladies told me she had through-hiked in 2014. I also met a group of friends with whom I had chatted yesterday, and gotten a turkey sandwich. Well, to my surprise it turned out that it was these guys who had been hollering after drinking the previous night in Low Gap. I kindly told them that the campers probably weren’t very enthused about this performance, and even though one can have fun it might be a good idea to limit yelling late at night.

I arrived in Unicoi Gap a little after two in the afternoon, so a 10-mile day went relatively swiftly. I sat a moment with a few other hikers in the shade by the road and then set off to find a ride to Helen. This time hitchhiking wasn’t as easy as last time, cars just buzzed by about 15 minutes. Finally a pick-up stopped on the shoulder and the hikers on the other side who had been following my quest cheered. Behind the wheel I found a nice man, who said he was on his way to Helen and gave me a ride. I was brought once again right up to the door, and after I dragged my stuff into the motel I headed to the local charming Betty’s Country Store for groceries. Helen is a german-style town right down to the road names, and as my spiritual home is in Bavaria I of course found myself a German dinner. The restaurant Bodensee is right around the corner from the motel, and the food was not far off compared to an authentic authentic Bavarian kitchen. I seemed to have developed some kind of a hiker hunger as I stuffed my face in a completely unnatural style to me, and even had a snack as I went back to the motel.


JFRM-2017-03-6411.jpg

JFRM-2017-03-6412.jpg

JFRM-2017-03-6414.jpg

JFRM-2017-03-6415.jpg

JFRM-2017-03-6417.jpg

JFRM-2017-03-6418.jpg

JFRM-2017-03-6426.jpg

JFRM-2017-03-6428.jpg

JFRM-2017-03-6433.jpg

JFRM-2017-03-6435.jpg

Auringon noustessa Low Gapissa raottelin silmiäni, mutta pysyttelin vielä hetken makuupussin lämmössä. Lähistöllä telttailleet tutut vaeltajat lähtivät hieman minua ennen – useimmilla tuntui olevan tähtäimessä Unicoi Gap kuten minullakin. Soitin ennen lähtöä vielä Super 8 -motelliin Heleniin varatakseni itselleni huoneen. Kaupunkireissu oli väistämättä edessä, koska ruokavarastoni alkoivat huveta.

Ensimmäiset 4 km menin ennätyksellisesti noin tunnissa ja maasto olikin helppoa ja tasaista. Sen jälkeen päivä alkoi kuitenkin olla niin lämmin, että se vähän hidasti menoa. Tapasin joukon hieman iäkkäämpiä vaeltajia, joista eräs rouva kertoi läpivaeltaneensa 2014. Heidän lisäkseen kohtasin kaveriporukan, jonka kanssa olin jutellut eilen ja saanut heiltä silloin kalkkunavoileivän. No, yllätyksekseni selvisi, että ne olivatkin olleet nämä kaverit, jotka olivat kiljua juotuaan huudelleet edellisenä iltana Low Gapissa. Sanoin pojille ystävällisesti, että telttailijat eivät olleet tästä tempusta oikein ilahtuneet ja vaikka hauskaa saa pitää niin ehkä myöhään huutamista kannattaa rajoittaa.

Saavuin Unicoi Gapiin kahden jälkeen iltapäivällä, joten tämä 10 mailin päivä meni suhteellisen rivakasti. Istuin hetken muiden valtajien kanssa varjossa tien laidassa ja lähdin sitten metsästämään kyytiä Heleniin. Tällä kertaa liftaaminen ei sujunut yhtä onnekkaasti kuin viimeeksi vaan autot suhahtelivat ohi noin vartin ajan. Lopulta eräs pick-up pysähtyi penkereelle ja edesottamuksiani seuranneet vaeltajat hurrasivat tien toisella puolella. Ratin takaa löytyi mukava mies, joka sanoi olevansa matkalla Heleniin ja otti minut kyytiinsä. Pääsin taas aivan ovelle asti ja roudattuani tavarani motellin huoneeseen lähdin käymään paikallisessa todella sympaattisessa Betty’s Country Storessa ruokaostoksilla. Helen on kadunnimiä myöten saksalaisvaikutteinen kaupunki ja henkisen kotini ollessa Baijerissa etsin tietenkin saksalaisen illallispaikan. Ravintola Bodensee on motellilta aivan kulman takana ja ruoka ei kovin pahasti jäänyt toiseksi aitoon baijerilaiseen keittiöön verrattuna. Ehkä myös jonkinlainen hiker hunger – vaeltajan nälkä – on päässyt kehittymään, koska sulloin minulle epätyypilliseen tapaan kaiken suuhuni ja palasin vielä iltapalalle motellille.

Map

Total Time: 05:40:23