Ukonmäki Trail

As the number of sunny days keeps increasing, so does my excitement about hiking. Although the streets and backyards are already dry and snow-free, in the woods things are developing more slowly. That’s why I still need to wait until I can plan any longer hikes. But the musky scent rising from the earth is sending a tempting invitation.

After one night of unrestful sleep, I decided that getting some fresh air might be a good idea. I drove myself to the eastern side of Lappeenranta, Joutseno, to check a nature trail near the harbour. You won’t find Likosenlahti by accident, so using for example the restaurant Sataman Torni as a navigating spot might help. I parked my car in front of this restaurant, which remotely reminds me of the Moominhouse. There is space also on the other side, near the carpet washing place, but now it was still occupied by big piles of snow.

Some gaffers roaming around their boats still on trailers were giving me a pretty reserved look as I took off with my camera bag – perhaps I didn’t belong in the picture. I presume that the nature trail, which is only about one kilometre long (0.6 mi), doesn’t quite often draw that much attention. Well, despite that I shuffled between the carpet washing places, over the snow and around the puddles to the trail that circles the Ukonmäki hill.

Similarily to my last trip the trail was icy, but no treading in snow was required. Trail, following the shore, offered pleasant views to Lake Saimaa. Already in the beginning I noticed that the trail seems to be popular among the local dog walkers. And as such it’s no problem – the dog walkers keep the trail open through the winter. But unfortunately many of them had settled for letting their canine friends do their business right on the trail. Especially when the snow starts to melt this is rather unpleasant for a poo-pile-avoiding hiker. And it’s not actually really appreciating the Leave No Trace guidelines. (A pet is not a wild animal and its owner is responsible for its actions.)

While walking along I saw a small building by the lake and out of the curiosity went to see what it was. What at first glance seemed like a privy was actually a beach hut. The small rocky opening was apparently an unofficial beach.

About in the midway there was signs with the trail map and another saying welcome to the trail. It seems like the trail is meant to be approached by a boat. After this the trail takes a turn into the woods and from there uphill. Luckily going up the icy slope went ok.

While the beginning of the trail was going through a snowy landscape, on the top of the hill all the snow was gone, birds were singing and altogether it was full blown spring. Apparently the harbour side of the hill is such a shady spot that the snow is melting significantly slower.

Return to the harbour was type two fun, because the downhill leading there was an icy chute. Sliding sideways in surfer style took me to the bottom without falling. Rest of the trail took me back to the winter landscape. The Ukonmäki Trail is easy one, being only about one kilometre long (0.6 mi), but finding there requires a bit of navigation. Especially during the springtime there are poo piles to dodge, but then again the trail is likely doable during the winter too. There is no designated place to make a fire, but if you are returning towards Lappeenranta there is the possibility to stop at the Ilottula shelter to fry your sausages later in the spring, when the road there is free from snow.

Total time: 00:41:31

Aurinkoisten päivien lisääntyessä intoni päästä vaeltamaan tuntuu kasvavan kasvamistaan. Vaikka kaduilla ja pihoilla on jo kuivaa ja lumet kadonneet niin metsässä tilanne ei ole vielä aivan vastaava. Siksi yritän vielä malttaa odottaa vähän pidempien retkien osalta. Kosteasta maasta nouseva mullan tuoksu kuitenkin houkuttelee metsään.

Erään huonosti nukutun yön jälkeen päätin, että pieni tuulettautuminen tekisi hyvää. Ajoin Lappeenrannan itälaidalle Joutsenoon ajatuksenani lähteä katsastamaan Joutsenon pienen venesataman tuntumassa olevan luontopolun. Likosenlahteen ei löydä vahingossa, joten navigaattorin maamerkkinä toimii vaikkapa veneseuran ravintola Sataman Torni. Parkkeerasin autoni etäisesti Muumitaloa muistuttavan ravintolan eteen. Myös alueen toisella reunalla mattojenpesupaikan tuntumassa on parkkitilaa, mutta se oli vielä lumikasojen täyttämää.

Vielä trailereilla istuvia veneitään päivystävät sedät katselivat minua hieman omituisesti lähtiessäni kamerareppuineni polulle – en tainnut oikein kuulua maisemaan. Ehkä noin kilometrin mittainen luontopolku ei ole omiaan houkuttelemaan ihmisiä kovin pitkästä matkasta. No, kaikesta huolimatta loikin mattojenpesupaikan lomassa hankien ja lätäköiden yli polulle, joka kiertää viereistä Ukonmäkeä.

Polku oli edellisen retken tapaan tallautunut jäiseksi, mutta umpihangessa ei tarvinnut tarpoa. Rantaa myötäilevältä polulta oli mukavat maisemat Saimaalle. Jo alkumatkasta huomasin, että polku on selvästi paikallisten koiranulkoiluttajien suosiossa. Eikä tämä itsessään ole mikään ongelma – koiranulkoiluttajat pitävät monet polut auki talvellakin. Mutta valitettavan moni oli tyytynyt kakattamaan koiransa aivan keskelle polkua. Tämä on etenkin lumien sulaessa pökäleitä väistelevälle kulkijalle epäkiitollista, eikä muutenkaan kuulu hyvään Leave No Trace -käytäntöön. (Lemmikkieläin ei ole luonnonvarainen eläin ja ihminen on sen toiminnasta vastuussa.)

Yhdessä kohdassa huomasin rannalla pienen rakennuksen ja menin mielenkiinnosta katsomaan mikä se on. Ensisilmäyksellä huussin näköinen rakennus osoittautukin pukukopiksi eli pieni kallioinen aukeama oli ilmeisesti epävirallinen uimaranta.

Noin polun puolivälissä tuli vastaani kyltit, joissa oli reittikartta ja toivotettiin tervetulleeksi luontopolulle. Tämä ilmeisesti tarkoittaa, että polkua on ajateltu lähestyttävän vesiltä. Tämän jälkeen polku kaartaakin rannasta metsään ja sieltä pian oikealle ylämäkeen. Jäisen ylämäen nousu sujui onneksi hyvin.

Siinä missä polun alku oli ollut lumista, niin päästyäni mäen toiselle laidalle olikin kaikki lumi kadonnut, linnut lauloivat ja tunnelma muutenkin keväinen. Ilmeisesti satamanpuoleinen reuna mäestä on niin varjossa, että lumi sulaa sieltä huomattavasti myöhempään.

Paluu satamaan oli asteen jännempää, kun sinne johtava alamäki oli sileä jäinen kouru. Surffaustyylillä liukumalla pääsin kuitenkin pystyssä alas asti. Loppumatka oli taas paluu talviseen maisemaan. Ukonmäen luontopolku on noin kilometrin mittaisena helppo kohde, mutta paikan päälle löytämiseen kannattaa käyttää käynnykkää navigointiapuna. Koiranjätöksiä saa väistellä aika tiuhaan ainakin näin alkukeväästä, mutta toisaalta polku on luultavammin talvellakin kuljettavissa. Tulentekopaikkaa ei ole, mutta Lappeenrannan suunnalta tulija voi kevään edettyä pidemmälle kotimatkalla pistäytyä esimerkiksi Ilottulan laavulla paistamassa makkarat.

Parkinmäki Trail

I have on my agenda to roam through the nature trails and hiking trails nearby, but for some reason I have had never heard about the Parkinmäki Trail in Skinnarila. Behind the Lappeenranta University of Technology (LUT), near the historical Skinnarila mansion, is a trail that is maintained by the university. Many Finns relate the Skinnarila mansion to the early 1900s singer Alma Kuula and her national romantic composer husband Toivo Kuula – because the house was built by the parents of Alma.

You can reach the trail head by bus, getting off at the university stop. Basically you can leave your own car to the parking lot of the Skinnarila mansion, but this early in the spring I really didn’t feel like trying my luck on a slushy road. During the weekend there was all the space you could need at the university.

Although the snow had melted at places, the snow on the trail had been treaded into solid ice. But perhaps this will be soon gone, too. The Parkinmäki Trail is marked with red blazes in the trees and there are fairly enough to keep you on the track. I took the counter-clockwise approach and got to walk along the shore of Lake Saimaa in the warm afternoon. The trail signs are in Finnish and in English, but I saw also some older sings that were only in Finnish.

After I had passed the silent boats waiting for the summer at the shore I noticed an opening and a two buildings by the lake. It looked like a beach and that it was indeed. Although I found out from the beach hut and the privy (which had seen better days) that the town quit maintaining the beach in 2014. Anyway it could be a great place to have a little swim during the summer.

After the beach the trail goes up on a small hill and takes a turn to a dirt road that takes back to the Skinnarila mansion. This trail, being only 1,9 km (1.2 mi), doesn’t take long to walk, but if you feel adventurous there are more trails in the woods. Or if you wish to take a longer walk, you can continue all the way to the downtown Lappeenranta along the Lappeenrannan Rantaraitti. Being a short one, the Parkinmäki Trail is an ideal hike for families with small children.

Total time: 00:47:01

Olen pyrkinyt koluamaan läpi lähialueiden luontopolut ja vaellusreitit, mutta jostain syystä en ollut aiemmin kuullutkaan Skinnarilassa sijaitsevasta Parkinmäen luontopolusta. Lappeenrannan teknillisen yliopiston (LUT) takana, historiallisen Skinnarilan hovin lähimaastossa kulkee yliopiston ylläpitämä luontopolku. Monelle tulee Skinnarilan hovista mieleen 1900-luvun alun laulaja Alma Kuula ja hänen kansallisromanttinen säveltäjämiehensä Toivo Kuula – talohan on siis Alman vanhempien rakennuttama.

Luontopolulle pääsee julkisilla ajamalle Yliopiston pysäkille. Oman auton voi periaatteessa jättää Skinnarilan hovin parkkipaikalle, mutta näin aikaisin keväänä en lähtenyt kokeilemaan onneani sohjoisella tiellä. Yliopiston pihassa oli viikonloppuna reilusti parkkitilaa.

Vaikka lumi oli jo monin paikoin sulanut, oli polulle tiiviiksi tallautunut lumi muodostunut paikoin liukkaaksi jääksi. Tosin tämäkin lähipäivien lämmössä kadonnee. Parkinmäen luontopolku on merkitty punaisin merkein puihin ja niitä onkin kiitettävän tiuhassa. Lähdin kiertämään reittiä vastapäivään ja sainkin kulkea Saimaan rannan viertä lämpimässä iltapäivässä. Reitin opaskyltit ovat suomeksi ja englanniksi, mutta joitain vanhempia pelkästään suomenkielisiäkin kylttejä tuli vastaan.

Ohitettuani rannassa hiljaisena kesää odottavat veneet huomasin avoimemman kohdan ja pari rakennusta. Paikka näytti selvästi uimarannalta ja sehän se olikin. Tosin jo hieman huonokuntoisiksi menneistä pukukopeista ja huussista kävi ilmi, että kaupunki ei ole enää ylläpitänyt rantaa vuoden 2014 jälkeen. Joka tapauksessa se voisi kesäisellä kävelyllä olla mukava paikka pulahtaa järveen.

Uimarannan jälkeen polku nousee pienelle mäelle ja kaartuu takaisin hiekkatielle, joka vie Skinnarilan hoville. Vain noin 1,9 km mittainen polku on nopeasti kävelty, mutta metsässä risteilee muitakin reittejä seikkailunhaluisille. Ja pidempää kävelyä kaipaavalle on mahdollista jatkaa matkaa Lappeenrannan Rantaraittia pitkin lähes keskustaan asti. Parkinmäen luontopolku sopii lyhyytensä puolesta hyvin myös pienten lasten kanssa kulkeville.

Hämmäauteensuo Winter Edition

The early spring has offered nice weathers and sunshine this year. Unfortunately I have had very little time to enjoy this, because most of my days are filled either with work or with my master’s dissertation. But today after a short morning shift me and Nina decided to go for a little stroll.

Not all trails are accessible during the winter months, but the most popular ones often get a trail tramped in snow, although there would be no actual maintenance. Hence we headed to the Hämmäauteensuo wetlands, that is especially popular among families with children. And it does have all the good sides: easy access with a car, only one kilometre (0.6 mi) hike to the lean-to and the bog is beautiful on all seasons. I have written a bit about visiting Hämmäauteensuo in autumn 2016.

Hämmäauteensuo (the name have tried to be explained, but with no actual proven success as far as I know) is located along the Vanha Viipurintie road, about 8 km (5 mi) south from the downtown Lappeenranta. You can get there also by bike, but there is not a bike road all the way and the shoulder of the road is narrow. There is a small parking lot in the beginning of the trail and you can squeeze a few cars underneath the power lines before turning to the parking lot. Now during the winter the road was rather bumpy. From this very same parking lot it’s easy to head to the Tupamäki Cave during the summer.

As expected, the trail had formed in the snow as well as the bog bridge that go over the wetlands. (Although you really couldn’t see the bog bridge for the snow, but it was there.) As the sun was shining the -8°C (17°F) temperature didn’t feel that cold at all. As I mentioned, it was about one kilometre (0.6 mi) hike to reach the lean-to and there are all modern amenities (that is a privy and a wood shed). After my last visit someone had upgraded the lean-to with a floor, which would make it quite a nice sleeping place also. We met a few other people during our hike.

We returned the same route across the bog, but there is also another return route of a similar length following the southern edge of the wetlands. In addition I saw a new (?) sign saying that there is also a more than two kilometre long trail going around the bog. I have to check that during the summer season. As the sun was setting behind the trees the temperature started to feel clearly much colder, and as we got into our warm car that nice drowsy feeling begun to creep in.

Total time: 01:41:29

Kevättalvi on tarjoillut tänä vuonna kauniita kelejä ja auringonpaistetta. Valitettavan vähän olen päässyt tästä kuitenkaan nauttimaan, koska päivät ovat kuluneet joko töissä tai maisterintyötä kirjoittaessa. Nyt kuitenkin lyhyen aamuvuoron päätteeksi olimme suunnitelleet Ninan kanssa lähtevämme hieman ulkoilemaan.

Kaikki retkeilyreitit eivät ole talvikelillä välttämättä kuljettavassa kunnossa, mutta suosituimmille reiteille yleensä muodostuu polku, vaikka varsinaista kunnossapitoa ei olisikaan. Niinpä suuntasimme Hämmäauteensuolle, joka on erityisesti perheiden suosiossa. Kohteessa on kaikki hyvät puolet: autolla pääsee lähelle, laavulle on vain kilometri ja suomaisema on kaikkina vuodenaikoina viehättävä. Olen kirjoittanut Hämmäauteensuosta aiemmin syksyllä 2016.

Hämmäauteensuo (jonka nimelle ei muuten tiettävästi ole vahvistunut selkeää selitystä) sijaitsee Vanhan Viipurintien varrella, noin 8 km Lappeenrannan keskustasta etelään. Paikalle pääsee myös polkupyörällä, mutta loppumatkasta ei ole kevyenliikenteenväylää ja piennar on kapea. Polun alkupäässä on pieni parkkipaikka ja muutama auto mahtuu myös sähkölinjojen alle kohtaan, josta parkkipaikalle menevä tie kääntyy. Nyt talvella tie oli aika kuoppaisessa kunnossa. Samalta parkkipaikalta on kesäkelillä helppo suunnistaa myös Tupamäen luolalle.

Polku oli odotusten mukaisesti tallattu hyvin kuljettavaan kuntoon ja samoin suon ylittävät pitkospuut. (Tosin pitkospuita ei juurikaan näkynyt lumen alta.) Auringon paistaessa -8°C pakkaskeli ei tuntunut mitenkään kylmältä. Laavulle on tosiaan noin kilometri ja sieltä löytyy kaikki mukavuudet (eli huussi ja puuvaja). Sitten viime käynnin laavuun oli rakennettu myös lattia, joten yöpymismahdollisuudetkin ovat paremmat. Muutaman muun ihmisen näimme päiväkävelyllä.

Palasimme samaa reittiä suon yli takaisin, mutta myös suon eteläreunaa kulkee noin kilometrin mittainen reitti parkkipaikalle. Lisäksi huomasin uuden (?) kyltin, että suon ympäri kulkisi myös reilun kahden kilometrin mittainen polku. Tämä pitää käydä tarkastamassa joskus sulan maan aikaan. Auringon laskiessa puiden latvojen taa alkoi ilma tuntua huomattavasti kylmemmältä, joten lämpimään autoon päästyään alkoi iskeä raukea olo.

Rutola Village Trail

The Rutola village is located west from Lappeenranta – near the intersection of routes 6 and 13. In 19th century the village started to form near a log driving passage and a sawmill was built. Now one can dive into that history and experience the charming nature hiking the Rutola Village Trail, which starts from the Rutola volunteer fire department (VFD). As a bonus attraction the Salpalinja also runs though Rutola, hence there are bunkers along the trail.

On a sunny day of May me and Nina decided to check out the Rutola Village Trail. The trail is about 3 km (about 2 mi) and suits well for families with children also. Car can be parked at the VFD and there is also a route map on the wall.

Most of the buildings of the old sawmill are long gone, but ruins can be found throughout the trail. There are signs along the trail (much like on nature trails in general) that give more detailed information about the history and lives of the people.

The trail follows mainly dirt roads, but there are sections of forest trails, too. What it comes to the old sawmill, the most interesting sight might be the ruins of the sawmill itself. There are piles of moss covered rocks in a place where the sunlight gracefully falls though the spruce trees – a great photography location.

In Lapatonniemi the trail comes to the shore of the Lake Saimaa. There are boats of some locals, but I think nothing prevents one from dipping in though there is no official swimming place there.

On the way back the trail meets the Vanha Mikkelintie, where there are the Salpalinja bunkers. For these one should have a head torch (or actually it’s a good idea to have one always with you, though you wouldn’t plan for an overnight hike) because there is pitch black inside.

Already when we arrived to the trail I had paid attention of a gated area near the VFD and on our way back to the car we took a closer look. There is a huge cave – part of the Salpalinja – but gates and barbed wire fences are restricting the access. There are also warning signs in the area. (Jukka Siiskonen has written an interesting blog post in Finnish about the cave and there are photos, too.) I was of course excited about the cave, as usual, but getting there would need some special arrangements.

The Rutola Village Trail is a loop trail, hence it returns back to the VFD. Terrain is easy and the trail is well marked, so this is an excellent place for even beginner outdoor people.

Exceptionally this post won’t have a trail map, because my GPX recording app failed to create one. The trailhead can be found from here, though.

Rutolan kylä sijaitsee Lappeenrannan länsipuolella – 6- ja 13-teiden risteyksen tuntumassa. 1800-luvulla kylä muodostui tukinuittoväylän varteen ja sinne perustettiin saha. Nyt tähän historiaan ja alueen viehättäviin maisemiin pääsee tutustumaan Rutolan kyläpolulla, joka alkaa Rutolan VPK:n pihasta. Bonuksena Rutolan läpi kulkee myös Salpalinja, joten polulla on myös bunkkereita.

Aurinkoisena toukokuun päivänä lähdimme siis Ninan kanssa tutkimaan Rutolan kyläpolkua. Reitti on reilun kolmen kilometrin mittainen ja sopii hyvin myös perheille. Auton voi jättää VPK:n pihaan ja siellä on myös nähtävillä reittikartta.

Suurin osa vanhaan sahaan liittyvistä rakennuksista on tuhoutunut, mutta niiden raunioita löytyy pitkin metsää. Polun varrelle on pystytetty luontopolkujen tapaan kylttejä, jotka kertovat tarkemmin rakennuksista ja elämästä sahalla.

Reitti kulkee suurelta osin hiekkateitä pitkin, mutta kääntyy hetkittäin myös metsäpolulle. Kiinnostavin nähtävyys sahan osalta oli itse sahan rauniot, jotka sammaloituneina kiviröykkiöinä ovat myös varsin valokuvaukselliset valon siivilöityessä hienovaraisesti kuusikon läpi.

Polku tulee Saimaan rantaan Lapatonniemen kärjessä, jossa on paikallisten venepaikkoja. Mikään ei varmaan estäisi uimastakaan täällä, vaikka paikka ei virallinen uimaranta olekaan.

Paluumatkalla reitti tulee Vanhalle Mikkelintielle, jonka varressa sijaitsevat Salpalinjan bunkkerit. Näitä varten kannattaa olla otsalamppu mukana (ja muutenkin se on hyvä varuste pitää aina mukana, vaikka ei olisikaan menossa yön yli retkelle), jos haluaa mennä pimeisiin bunkkereihin.

Jo tullessamme olin kiinnittänyt huomiota VPK:n lähellä olevaan aidattuun alueeseen ja autolle palatessamme kävimme tutkimassa sitä tarkemmin. Kallioon on nimittäin louhittu Salpalinjaan kuuluva valtava miehistöluola, mutta pääsy sinne on estetty aidoin ja portein. Alueella on myös sortumisvaarasta varoittavia kylttejä. (Jukka Siiskonen on kirjoittanut luolasta kiinnostavan blogitekstin, jossa on myös kuvia luolasta.) Luolien ystävänä paikka tietenkin kiinnostaisi, mutta sinne pääsy vaatisi erityisjärjestelyjä.

Rutolan kyläpolku tekee luupin ja palaa siis takaisin VPK:lle. Maasto on helppoa ja reitti on hyvin merkitty, joten tämä on erinomainen kohde aloittelevallekin ulkoilijalle.

Poikkeuksellisesti tässä postauksessa ei ole reittikarttaa, koska GPX-tallentimeeni tuli jonkinlainen vika retken aikana. Reitin alku löytyy joka tapauksessa täältä.

Alajoki Trail

Couple of years ago I had been checking the Alajoki (lit. down river) canoeing route from the map, but wasn’t aware that along the river runs also a hiking trail. Now as I was searching for new less crowded hiking destinations, I happened to find the Alajoki Trail.

The corona virus pandemic started to affect Finland in the end of March and in April there was already significant restrictions set by the government. Outdoor activities in small groups were still allowed and this has made hiking more popular quite fast. In my personal life the dance teaching had gone to distance learning mode and hospital work also its own kind of state of emergency.

The south-east end of the Alajoki Trail is near Vainikkala and that is where you should approach the trail. There is not an actual parking lot at the trail head, but the narrow dirt road (Korpelantie) has a wider section where fits 2-3 cars and few more to the intersection nearby.

The route is marked with blue blazes and it’s very easy to follow. The terrain is variable, but not exceptionally difficult anywhere. Few sections of the trail are split to upper and lower routes – where the lower one is partially closed early in spring due flooding. The trail is 3 km (1.9 mi) one way and 6 km (3.7 mi) with return.

Before the halfway the trail leads up to a small hill from where there is a view over the wetlands and the railroad that leads to Russia. Despite of the pandemic there were trains passing by every now and then. There is also a bench where one can sit trainspotting.

At the halfway there is the Tuhkakangas lean-to, a wood shed and a privy. There is also a bridge crossing the river, but I didn’t really find out why. On the other side is not much more than the railroad.

From the lean-to we continued along the river. There had been one car at the parking lot and apparently the owner of the car was walking towards us on the trail. We talked with her for a while and agreed that this is a quite nice trail indeed. What makes it so good is the clarity (good trail signs), good maintenance (no bushwhacking) and versatility. There was flat sections and uphills and downhills and pine trees and wetlands and whatnot. I would call this one of the less known local gems.

As we arrived to the Kiekan mutka, the end of the trail, there was a field with a privy on its edge and a bridge across the river leading to a rest spot with a covered table. There is some trail going even further, but the official hiking route ends here. We had a short break and then started our return trip. Because the trail has partially these upper and lower alternatives, one can return with a slightly different route.

Total time: 02:45:29

Olin joskus pari vuotta aiemmin katsellut kartalta Alajoen melontareittiä, mutta en silloin ollut tietoinen, että joen vartta kulkee myös vaelluspolku. Nyt etsiessäni uusia vähemmän ruuhkaisia retkikohteita löysin sattumalta Alajoen retkeilyreitin.

Koronaviruspandemia alkoi vaikuttaa Suomessa maaliskuun lopulla ja huhtikuussa käytössä oli jo merkittäviä rajoitustoimia. Ulkoilua pienissä ryhmissä ei oltu kuitenkaan rajoitettu ja tämä onkin nostanut retkeilyn suosiota varsin nopeasti. Omassa elämässäni tanssinopetustyöt olivat siirtyneet etäaikaan ja sairaalatyöt taas omanlaisiinsa poikkeustoimiin.

Alajoen retkeilyreitin kaakkoispää on lähellä Vainikkalaa ja sieltä reittiä kannattanee lähestyä. Varsinaista parkkipaikkaa ei ole, mutta kapealla hiekkatiellä (Korpelantie) on pieni levennys, johon mahtuu 2-3 autoa ja viereiseen tienristeykseen pari lisää.

Reitti on merkitty sinisillä täplillä puuhun ja sitä on muutenkin helppo seurata. Maasto on vaihtelevaa, mutta ei erityisen vaikeakulkuista. Muutamassa kohdassa reitistä on valittavissa ylempi ja alempi – jälkimmäinen on osittain alkukeväästä suljettu tulvimisen takia. Yhteen suuntaan polku on 3 km eli edestakaisin kulkiessa matkaa tulee 6 km.

Ennen puoltaväliä reitti nousee pienelle mäelle, josta on näköala kosteikolle ja Venäjän puolelle vieville junaraiteille. Korona-ajasta huolimatta junia kulki retkemme aikana jonkin verran. Näköalapaikalla on myös penkki, jos haluaa rauhassa istua alas junabongailemaan.

Noin puolivälissä Tuhkakankaan laavu, jonka tuntumassa on myös puuvaja sekä huussi. Laavun läheltä Alajoen yli menee myös silta, mutta sen merkitys ei täysin avautunut minulle. Toisella puolella pääsee lähinnä junaradan luokse.

Laavulta jatkoimme pitkin jokirantaa. Parkkipaikalla oli ollut yksi auto tullessamme ja ilmeisesti tämän auton omistaja käveli nyt vastaamme. Juttelimme naisen kanssa hetken ja totesimme yhdessä, että tämä on kyllä erittäin mukava vaelluspolku. Miellyttävän reitistä tekee sen selkeys, siisteys (ei puskemista pusikoituneiden osioiden läpi) ja monipuolisuus. Välillä on tasaisempaa, välillä mäkisempää, hetkittäin ollaan havumetsässä ja toisinaan kosteikkoalueella. Sanoisinkin kyseessä olevan yksi paikallisista vähemmän tunnetuista helmistä.

Saapuessamme Kiekan mutkaan, reitin loppuun, tulimme ensin pellolle, jonka laidalla on huussi. Siltaa pitkin pääsee joen yli taukopaikalle, jossa on katettu pöytä. Polkua jatkuu tästä eteenpäinkin, mutta virallinen reitti päättyy tähän. Pidimme lyhyen evästauon ja lähdimme sitten palaamaan takaisinpäin. Koska reitillä on osittain ylempi ja alempi versio, voi halutessaan palata hieman eri polkua pitkin.