Bosnia and Herzegovina: Srebrenica

In a scenic valley between mountains is located the town of Srebrenica. This home of few thousand people in rural eastern Bosnia and Herzegovina wouldn’t have been etched to the minds of my generation unless it became a scene of a horrible ethnic cleansing during the Jugoslav Wars. In the last months of Bosnian War, in summer of 1995, the town was declared an UN safe zone, where stayed thousands of Bosnian muslims. The Bosniaks had also attacked the Serbs, but the Serbs taking over Srebrenica was a start for a massacre that took more than 8000 lives – mainly muslim men and boys – in two weeks.

Before our trip to Serbia I had been checking a map and realised that Srebrenica was within a day trip from Belgrade. During the Jugoslav Wars I was in elementary school and although I didn’t understood much what was going on, I remember those news. In addition I have been following the career of an internationally acclaimed Finnish forensic dentist, Helena Ranta, and had red about her work in Srebrenica. First I didn’t even know if there was anything to see in Srebrenica, but I wanted to visit there. When we think about the horrors of the WW2, it’s easy to point your finger to the previous generations. But it’s very hard to swallow the fact that something like this have happened during my lifetime. And so close.

In the morning me and Marlo headed to a car rental and made sure that we were allowed to take our ride across the border. Though it’s only about 160km (100mi) from Belgrade to Srebrenica, you should prepare for a long drive. Google Maps estimated the trip to take 3h one way, but it was actually more like 4h. We rode through the Serbian countryside that looked like it was stuck somewhere in the 50s. The roads were not in great condition and there were lots of tractors, which both slow you down. When we started to get closer to Bosnia, the terrain was changing from flat plains to forests and mountains. We stopped for a while just to enjoy the scenic view.

The border of Serbia and Bosnia and Herzegovina runs along the River Drina. After crossing the bridge we were at the border officer’s booth. The guy who checked and stamped our passports said me something in (what I presumed was) Serbian. I asked if he spoke English and the answer was short and adamant: “no”. I think he was intentionally putting some heat on us, because after a moment he handed over our passports and signaled us to move on.

Srebrenica is not far from the border and before arriving to the town there is the Srebrenica-Potočari Memorial and Cemetery for the Victims of the 1995 Genocide right next to the road. This was the main destination of our trip. Next to the old UN buildings there is a large cemetery that is filled with white gravestones right next to each other. In the middle of the area there is a covered prayer platform for muslims and circling it a marble wall with names of the victims engraved to it. From over 8000 victims about 7000 have been identified and buried. I have visited many places where you can feel the insanity of a war being thrown right on your face. Just like the Auschwitz in Poland or Arlington cemetery in USA make you silent, also Srebrenica hits with that same disturbing and unfathomable feeling. How something like this could have been done in few days.

As I stood there watching the Srebrenica cemetery I couldn’t help thinking how we (at least western and norther Europeans) are raised to be horrified about the holocaust, but at the same time we close our eyes from the things, that are happening now. And just as near. (I don’t mean that things happening far away wouldn’t be any less horrible, but people have been proved to be less able to emotionally attach to those.) Getting to know places like Srebrenica would do us really good – help us understand that genocides aren’t just something that happened in the 40s. As a travel destination this remote corner of Bosnia is of course more challenging than Auschwitz or Dachau. And as important as they are, they might give a wrong idea, that the human rights violations are only a part of historical events.

In the building that is on the other side of the road is a photography exhibition. It’s not the most strictly curated – the themes are loosely tied to the aftermath of the massacre. The name of the exhibition itself gives a hint of the Bosnian emotions towards the UN: “UN safe zone” can be read also as “un-safe zone”. And you can’t really blame them. International community failed royally in Srebrenica. Although the UN troops in Srebrenica asked for backup, they weren’t granted any. In the exhibition the wall writings of the international troops show mostly despise towards the locals. The people that we see as saviour have not so shiny halo after all. The wide-eyed western attitude makes me want to puke.

Me and Marlo visited quickly also the town itself. The buildings in downtown are reconstructed, but the ones on the outskirts still have bullet holes in the walls. The surrounding mountains and nature would make Srebrenica an ideal travel destination, but I don’t know how much unexploded surprises are still in the woods.

On our way back to Belgrade we were deep in our thoughts. We had chance to see only a small, and unfortunately sad, part of Bosnia and Herzegovina. I hope that I will once return to this part of the Balkans, because the nature is extremely beautiful. Srebrenica is an important lesson of human rights violations and the acts of the international community (or lack of it). Perhaps visiting these places could teach us that it’s not enough to keep chanting “never again” in front of the memory of the WW2. Bad things happen when good people do nothing.

JFRM-2018-10-0298-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0308.jpg
An old woman in Serbian countryside
Vanha nainen Serbian maaseudulla
JFRM-2018-10-0309.jpg
JFRM-2018-10-0314-Pano.jpg
Approaching Bosnia
Lähestymässä Bosniaa
JFRM-2018-10-0324.jpg
Front gate of the memorial
Muistomerkin portti
JFRM-2018-10-0328-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0337.jpg
Engraved names on the marble wall
Kiveen kaiverrettuja uhrien nimiä
JFRM-2018-10-0343.jpg
JFRM-2018-10-0346.jpg
JFRM-2018-10-0349-Pano.jpg
From over 8000 victims, about 7000 are identified and buried
Yli 8000 uhrista noin 7000 on tunnistettu ja haudattu
JFRM-2018-10-0359.jpg
JFRM-2018-10-0363.jpg
Burials still happen, when new remains are identified
Vainajia haudataan yhä, kun jäänteitä onnistutaan tunnistamaan
JFRM-2018-10-0367-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0373.jpg
JFRM-2018-10-0377.jpg
JFRM-2018-10-0381.jpg
JFRM-2018-10-0384.jpg
JFRM-2018-10-0386.jpg
JFRM-2018-10-0387.jpg
JFRM-2018-10-0388-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0394.jpg
Photo exhibition has items that were used to identify some of the remains
Valokuvanäyttelyssä on esineitä, jotka olivat apuna uhrintunnistuksessa
JFRM-2018-10-0402.jpg
JFRM-2018-10-0403.jpg
JFRM-2018-10-0407.jpg
JFRM-2018-10-0409.jpg
JFRM-2018-10-0410-Pano.jpg

Srebrenican kaupunki sijaitsee viehättävällä paikalla ympäröivien vuorien muodostamassa notkelmassa. Muutaman tuhannen asukkaan koti Bosnia-Hertsegovinan syrjäisessä itäosassa tuskin olisi syöpynyt sukupolveni mieliin ellei Jugoslavian hajoamissotien aikana siitä olisi tullut järkyttävän etnisen puhdistuksen näyttämö. Bosnian sodan loppuvaiheilla, kesällä 1995, kaupunki toimi YK:n turva-alueena, jonne oli majoittunut monituhatpäinen joukko Bosnian muslimeja. Myös bosniakit olivat tehneet hyökkäyksiä serbejä vastaan, mutta serbien lopulta vallattua Srebrenican alkoi joukkomurha, joka vei kahdessa viikossa yli 8000 henkeä – pääasiassa muslimipoikia ja -miehiä.

Ennen Serbian reissuamme olin katsellut karttaa ja todennut Srebrenican olevan sellaisen matkan päässä Belgradista, että Bosnian puolelle voisi hyvinkin tehdä päiväretken autolla. Olin Jugoslavian sotien aikaan peruskoulussa ja vaikka en ymmärtänyt tapahtumista paljoa, ne ovat jääneet uutisista mieleen. Lisäksi seurattuani vuosia mielenkiinnolla kansainvälistä tunnustusta saaneen suomalaisen oikeushammaslääkäri Helena Rannan uraa, olin myös lukenut hänen työstään Srebrenicassa. En edes aluksi tiennyt olisiko Srebrenicassa mitään nähtävää, mutta halusin käydä siellä. Toisen maailmansodan tapahtumia kauhistellessa on helppo osoitella sormella menneitä sukupolvia, mutta on todella vaikea niellä, että jotain tällaista on tapahtunut minun elinaikanani. Näin lähellä.

Menimme aamulla Marlon kanssa vuokraamaan auton ja varmistimme vielä, että sen kanssa saa kulkea rajan yli. Vaikka matkaa Belgradista Srebrenicaan on vain reilut 160km, sen ajamiseen kannattaa varata reilusti aikaa. Google Maps arvioi ajoajaksi noin 3h, mutta todellisuudessa matkaan kului noin 4h suuntaansa. Matka kulkee läpi Serbian maaseudun, joka näyttää pysähtyneen jonnekin 50-luvulle. Teiden kunto ei ole erityisen hyvä ja liikkeellä oli paljon traktoreita, mikä hidastaa kulkua. Lähestyessämme Bosniaa alkoivat maisemat muuttua vuoristoisemmiksi ja pysähdyimme välillä ihailemaan tieltä avautuvaa näköalaa.

Serbian ja Bosnia-Hertsegovinan raja kulkee Drina-jokea pitkin, joten ylitettyämme sillan oli vastassa rajavartioiden koppi. Passimme tarkastanut ja leimannut mies sanoi minulle jotain (luultavasti) serbiaksi. Kysyin puhuuko hän englantia ja vastaus oli lyhyt ja ytimekäs: “ei”. Rajavirkailija taisi kiusallaan kuumotella meitä hetken, koska ojensi lopulta passit ja huitoi menemään.

Rajalta ei ole enää pitkä matka Srebrenicaan ja ennen varsinaista kaupunkia on tien varressa Srebrenica-Potočarin muistomerkki ja hautausmaa vuoden 1995 kansanmurhan uhreille. Tämä oli meidän retkemme pääasiallinen kohde. YK-joukkojen entisten rakennusten viereen on perustettu suuri hautausmaa, jossa seisoo vierivieressä valkoisia hautakiviä. Alueen keskellä on eräänlainen rukouskatos muslimeille ja sen vieressä valtava kiviseinämä, johon on kaiverrettu uhrien nimet. Yli 8000 uhrista noin 7000 on tähän mennessä tunnistettu ja haudattu. Olen käynyt monissa paikoissa, joissa sodan järjettömyys iskee vasten kasvoja. Niin Auschwitz Puolassa kuin Arlingtonin hautausmaa Yhdysvalloissa vetää hiljaiseksi. Srebrenica iskee samalla järkyttävällä käsittämättömyydellä. Miten jotain tällaista on voitu tehdä muutamassa päivässä.

Srebrenican hautausmaata katsellessani en voinut olla ajattelematta, että meidät (ainakin länsi- ja pohjois-eurooppalaiset) kasvatetaan kauhistelemaan holokaustia, mutta samalla suljemme silmämme asioilta, jotka tapahtuvat nyt. Ja aivan yhtä lähellä. (Enkä tarkoita, että kaukana tapahtuvat asiat olisivat vähäpätöisempiä, mutta ihmisten on tutkitusti vaikeampi sitoutua niihin tunnetasolla.) Srebrenican kaltaisiin paikkoihin tutustuminen tekisi meille todella hyvää – auttaa käsittämään, etteivät kansanmurhat ole vain jotain mitä tapahtui viimeeksi 40-luvulla. Kohteena tämä Bosnian syrjäinen nurkka on kuitenkin hankalampi kuin Auschwitz tai Dachau. Niin tärkeitä kuin edellämainitutkin ovat, ne voivat synnyttää vääristyneen ajatuksen, että ihmisoikeusloukkaukset ovat jotain mikä kuuluu vain historiaan.

Tien toisella puolella hautausmaasta olevassa rakennuksessa on valokuvanäyttely. Sisältö ei ole tiukasti kuratoitu vaan aiheet liikkuvat löyhästi Srebrenican kansanmurhan jälkimaininkien ympärillä. Näyttelyn nimi jo vihjaa bosnialaisten tunteista YK:a kohtaan: “UN safe zone” on luettavissa “YK:n turva-alue” tai “Turvaton alue”. Eikä heitä voi tästä syyttää. Kansainvälinen yhteisö mokasi todella pahasti Srebrenican kohdalla. Vaikka paikalliset YK-joukot pyysivät apuvoimia, niitä ei annettu. Valokuvanäyttelyssä kansainvälisten joukkojen seinäkirjoitukset osoittavat halveksuntaa paikallisia kohtaan. Pelastajiksi mieltämiemme ihmisten sädekehä ei olekaan niin puhtoinen kuin toivoisimme. Läntinen kirkasotsaisuus alkaa hieman oksettaa.

Kävimme Marlon kanssa pyörähtämässä myös itse Srebrenican kaupungissa. Keskustan talot ovat korjattuja, mutta kaupungin laitamilla seinät ovat yhä täynnä ampumisen jälkiä. Ympäröivä luonto olisi omiaan tekemään paikasta upean matkailukohteen, mutta en tiedä miten täynnä metsät ovat vielä räjähtämättömiä yllätyksiä.

Paluumatka Belgradiin meni mietteliäissä merkeissä. Ehdimme nähdä vain pienen, valitettavan surullisen, siivun Bosnia-Hertsegovinasta. Toivon saavani vielä mahdollisuuden palata näihin osiin Balkania, koska luonto on aivan todella kaunista. Srebrenica on tärkeä oppitunti ihmisoikeusloukkauksista ja kansainvälisen yhteisön toiminnasta (tai sen puutteesta). Ehkä tällaisissa paikoissa vierailu voisi opettaa meille, ettei riitä hokea toisen maailmansodan muiston äärellä “ei enää koskaan”. Pahoja asioita tapahtuu silloin, kun hyvät ihmiset eivät tee mitään.

Serbia: Belgrade

Although I have been traveling a lot around Europe, Balkans have remained unvisited. My friend Marlo happens to know that corner of the world better and hence I decided to team up with him and spend my fall break in Serbia.

We flew via Berlin Tegel to the Nikola Tesla airport that is close to Belgrade, the capital of Serbia. I generally avoid gypsy taxis because I have one slightly uncomfortable experience from Las Vegas about a decade ago, but for some unexplainable reason we decided to take ride from an unknown guy. Well, the price was sky high and perhaps I will now remember to avoid gypsy taxis for the next ten years again.

We stayed for a week and lived rather close to the old town. Our accommodation was located in Savamala in a quite neat apartment that we found from Airbnb. There are a lot of great places for a cheap price available in Belgrade through Airbnb, so staying in a hotel is a needless expense. In the old town it’s easy to move around by walking, but also buses and trams are available. You can buy a day ticket for public transportation from most of the kiosks – salesperson might not speak much anything else, but Serbian, though it’s usually easy to find mutual understanding. Even if one might have limited skills in that language. The easiest way to find the maps and schedules for the public transportation is using the Moovit app. Serbia is not part of the EU, so you should check your operator for the possible travel data packages.

In Belgrade there are too many museums and historical sights to see in one visit. We decided to visit only a few to avoid spending the whole trip indoors. Belgrade Fortress is located in Stari Grad, where rivers Sava and Danube meet. We slowly strolled around and enjoyed the warm fall weather. Because I’m generally known as the macabre one within my friends, I naturally demanded that we visit the Medieval Torture Museum that is situated in the fortress. The exhibition includes a grandiose iron maiden, a classic Judas cradle and a piece of torture equipment that every dancer secretly dreams about – a rack (that is used to stretch one’s limbs to different directions).

Other museum where I wanted to visit was the Nikola Tesla Museum. The exhibition itself is kinda small, but the tour was entertaining, especially when it came to the tesla coil tricks. I was surprised to learn that the ashes of Nikola Tesla are in the museum – inside a golden ball shaped urn.

At the moment the visual vibes of Belgrade are quite exciting. Near the old downtown there are beautiful old buildings right next to the mighty modern glass palaces and collapsing colossuses, which all are decorated with vivid graffitis. In this city you can somehow sense the will to join the (western) Europe, while at the same time some local pubs have their walls covered with communist symbols and flags of Yugoslavia. Where especially the young people seem to looking to the future, part of the nation feels to live in some kind of Yugoslavia nostalgia. Now that the East-Berlin doesn’t look anymore like “east” at all, soon might Belgrade not show this rough side of itself either.

One part of this roughness in Belgrade is all the stray cats and dogs that are roaming around. Part of them look quite well and people clearly feed them and bring water cups to their nests. But then part of them are suffering from injuries caused by people or other animals as well as untreated tumours.

Bunch of decadence can be found also from the Belgrade Central Railway Station. The building has been empty only from the summer of 2018, but the rails are growing weeds like in any post-apocalyptic movie scene. While new modern buildings are rising along the river Sava, the demolition area just keeps adding this austere feel.

The balkan cuisine and the good selection of affordable restaurants were especially rewarding during this trip. Also there is no lack of cozy pubs. On our last evening we headed for a dinner to a bit finer restaurant that was located right along the river Danube and continued the evening in the Serbian National Theatre. Tickets for the floor seats for the Marriage of Figaro opera weren’t expensive and we didn’t mind though the opera was in Italian and subtitles in Serbian (either which we didn’t understand). Performing arts can be enjoyed regardless.

Belgrad is a pleasant choice for a city break and still quite affordable. Travellers have already found Croatia with its endless coastline and Albania as well as Montenergro seems to becoming more popular. Still Balkans has much more to offer than just the sea shores. I recommend putting Serbia on your list especially if you are interested in history, museums, the changes in architecture and variety of restaurants.

JFRM-2018-10-0056-Pano.jpg
Our Airbnb flat in Savamala
Meidän Airbnb-huoneisto Savamalassa
JFRM-2018-10-0085.jpg
JFRM-2018-10-0086.jpg
JFRM-2018-10-0095.jpg
Belgrade is full of fascinating graffitis
Belgrad on pullollaan kiehtovia graffiteja
JFRM-2018-10-0106.jpg
JFRM-2018-10-0127.jpg
JFRM-2018-10-0134.jpg
Yours truly at Belgrade Fortress
Allekirjoittanut Belgradin linnoituksessa
JFRM-2018-10-0135-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0159-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0185.jpg
Medieval Torture Museum
Keskiaikainen kidutusmuseo
JFRM-2018-10-0181.jpg
JFRM-2018-10-0188.jpg
JFRM-2018-10-0201.jpg
JFRM-2018-10-0202.jpg
Even the local police enjoy their afternoon bier
Jopa paikallinen poliisi nauttii iltapäiväoluensa
JFRM-2018-10-0212.jpg
JFRM-2018-10-0217.jpg
JFRM-2018-10-0224.jpg
Some of the stray cats are not in great condition
Kaikki kulkukissat eivät ole erityisen hyvässä kunnossa
JFRM-2018-10-0233.jpg
JFRM-2018-10-0247.jpg
JFRM-2018-10-0252.jpg
Nikola Tesla Museum
Nikola Tesla -museo
JFRM-2018-10-0277.jpg
The ashes of Nikola Tesla
Nikola Teslan tuhkat
JFRM-2018-10-0293.jpg
JFRM-2018-10-0430.jpg
JFRM-2018-10-0440-Pano.jpg
The view from our balcony
Näkymä parvekkeeltamme
JFRM-2018-10-0447-Pano.jpg
Belgrade Main Railway Station has been abandoned since 1st of July 2018
Belgradin päärautatieasema on ollut tyhjillään heinäkuun 1. 2018 lähtien
JFRM-2018-10-0471.jpg
JFRM-2018-10-0475.jpg
JFRM-2018-10-0476.jpg
JFRM-2018-10-0479.jpg
JFRM-2018-10-0521.jpg
JFRM-2018-10-0527.jpg
JFRM-2018-10-0537.jpg
JFRM-2018-10-0557.jpg
Stray dogs can be very cuddly
Kulkukoirat voivat olla hellyydenkipeitä
JFRM-2018-10-0584-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0626.jpg
JFRM-2018-10-0633.jpg
JFRM-2018-10-0792-Pano.jpg
Our penthouse jacuzzi
Meidän kattohuoneisto-poreamme
JFRM-2018-10-0855-Pano.jpg
Last evening sunset over river Danube
Viimeisen illan auringonlasku Tonvan yllä

Vaikka olen matkustellut paljon Euroopassa, on Balkan jäänyt itselleni hyvin tuntemattomaksi alueeksi. Ystäväni Marlo puolestaan tuntee aluetta paremmin, joten päädyimme lähtemään hänen kanssaan yhdessä syysloman viettoon Serbiaan.

Lensimme Berlin Tegelin kautta Serbian pääkaupungin, Belgradin, kupeessa sijaitsevalle Nikola Teslan lentokentälle ja suunnittelimme ottavamme taksin keskustaan. Yleensä välttelen pimeitä takseja, koska ne voivat yllättää puolin ja toisin. Kerran olen sellaisella ajellut kymmenisen vuotta sitten Las Vegasissa ja kokemus oli hieman kuumoitteleva. Kuitenkin jostain hetken mielijohteesta päätimme lähteä kentältä tuntemattoman kuskin kyytiin. No, ryöstöhintainenhan se matka oli ja ehkä taas muistan olla seuraavat kymmenen vuotta ajamatta pimeillä takseilla.

Reilun viikon mittaisella matkallamme majoitumme Airbnb:sta löytämässämme asunnossa Savamalan kaupunginosassa lähellä vanhan kaupungin keskustaa. Belgradista löytyy todella paljon hyvätasoisia ja edullisia asuntoja Airbnb:stä, joten hotellista on turha maksaa. Vanhan kaupungin alueella liikkuu helposti kävelemälläkin ympäriinsä, mutta myös busseilla ja raitiovaunuilla pääsee moneen paikkaan. Päivälipun bussiin saa useimmista kioskeista – myyjät eivät välttämättä puhu paljon muuta kuin serbiaa, mutta yleensä yhteisymmärrykseen päästään vaikka oma kielitaito olisikin tältä osin rajallinen. Julkisen liikenteen reitit ja aikataulut selviävät helposti Moovit-sovelluksesta. Serbia ei kuulu EU-alueeseen, joten omalta operaattorilta kannattaa selvitellä reissudatamahdollisuudet.

Belgradissa on valtavasti museoita ja historiallisia nähtävyyksiä. Tutustuimme niihin hyvin valikoivin osin, koska emme halunneet viettää koko viikkoa museokierroksella. Stari Gradin kaupunginosassa, Savan ja Tonavan risteyskohdassa, on Belgradin linnoitus, jossa kävimme kävelemässä ja ihailemassa maisemia. Koska olen ystävieni keskuudessa yleensäkin jo tunnettu makaaberina tahona, vierailimme tietenkin linnoituksen kidutusmuseossa. Näyttävän rautaneitsyen ja klassisen Juudaksen tuolin lisäksi esillä oli mm. kaikkien tanssijoiden salaisesti unelmoima piinapenkki, jossa venytetään raajoja eri suuntiin.

Toinen museo, jossa halusin vierailla oli Nikola Tesla -museo. Itse näyttely siellä on pienehkö, mutta museokierros oli viihdyttävä etenkin teslakäämillä tehtyjen sähkötemppujen myötä. Yllätyksekseni museossa ovat näytillä myös Nikola Teslan tuhkat kullatussa pallon muotoisessa uurnassa.

Belgrad on tällä hetkellä visuaaliselta olemukseltaan jännittävä. Vanhan keskustan ympäristössä ovat sulassa sovussa kauniit vanhat rakennukset, huippumodernit lasipalatsit, pommitetun näköiset sortuvat kolossit, joita kaikkia koristaa paikoin hyvin taidokkaatkin graffitit. Koko kaupungin tunnelmassa voi aistia jonkinlaista halua eurooppalaistumiseen ja samalla joidenkin pubien seiniä koristelevat kommunistiset symbolit ja Jugoslavian liput. Siinä missä etenkin nuoret vaikuttavat katsovan vahvasti tulevaisuuteen, osa kansasta kuitenkin yhä elää Jugoslaviaa nostalgisoiden. Siinä missä Itä-Berliini ei enää todellakaan näytä “idältä”, ei todennäköisesti Belgradkaan enää kovin pitkään näytä rujoa puoltaan.

Yksi osa tätä rujoutta on kaupungissa liikkuvat kulkukissat ja -koirat. Osa niistä näyttää hyvinvoivilta ja ihmiset selvästi tuovat niiden pesäpaikoille ruokaa ja vesiastioita. Osalla taas on selvästi ihmisten tai lajitoveriensa aiheuttamia vammoja sekä hoitamattomia kasvaimia.

Dekadenssia löytyy myös Belgradin vanhalta päärautatieasemalta. Rakennus lähtölaitureineen on seissyt tyhjänä vasta kesästä 2018 asti, mutta raiteet pukkaavat heinää jo siihen mallin, että alueella on hyvin post-apokalyptinen tunnelma. Sava-joen rannan hulppeiden uudisrakennusten tieltä on romutettu vanhaa, mikä lisää entisestään paikan karua vaikutelmaa.

Antoisaksi osoittautui Belgradin hyvät ja edulliset ravintolat sekä balkanilainen ruokakulttuuri. Viihtyisiä pubeja löytyy myös runsaasti. Viimeisenä iltana kävimme illallisella Tonavan varrella sijaitsevassa ravintolassa ja siitä jatkoimme iltaa Serbian kansallisteatterin Figaron häitä katsellen. Permantopaikat eivät montaa kymppiä maksaneet, eikä esittävässä taiteessa tarvitse välttämättä häiriintyä, vaikka laulu olisi italiaa ja tekstitys serbiaa (eikä kumpaakaan osaa).

Belgrad on viihtyisä kaupunkilomakohde, joka on ainakin vielä melko edullinen. Matkailijat ovat löytäneet jo Kroatian upeine rannikkoineen sekä Albania ja Montenegro alkavat olla myös nosteessa. Balkanilla on kuitenkin myös paljon muuta nähtävää kuin rantakohteet, joten Serbia kannattaa nostaa omalle listalle, jos kiinnostuksen kohteena ovat historia, museot, arkkitehtuurin muutokset ja hyvä ravintolatarjonta.

Weekend Getaway in Bavaria

The next Christmas is soon closer than the last one, but I found some too good video clips from my iPhone not to share with you. In late-Novermber/early-December me and my friend Leena took an extended weekend getaway to Bavaria. In addition to all the goodies at the Christmas market, we had time to enjoy some outdoor activities too.

We flew from Helsinki to Munich, from where there is an excellent train connection right to the feet of the alps, to Garmisch-Partenkirchen. The early flight and the time zone leap brought us there in the morning, giving us time to check the Christmas market in Munich with its crêpes and glühwein.

When we arrived to GaPa it was already dark, but as the morning came we got a beautiful view to the mountains right from out balcony. With the weather on our side, we took a ride with the Eibsee bus to the homonymous lake that is located in 1000 m (3280 ft) elevation in the village of Grainau.

Along the shore of Eibsee is a hiking trail (Eibsee Rundweg) that is open year-round and is accessible also with a wheelchair or with strollers. During the summer it’s possible to rent a boat, but now on the first day of December the surface of the water stood still and silent. In the summer one can also go swimming in the clear blue water of this mountain lake or then just enjoy the liquid of choice internally at the lakeside bar.

The trail is 7,5 km (4,7 mi) long and walking around the Eibsee takes about an hour (there is a map in the end of this post). If one chooses to hike the trail clockwise, the views keep getting better all the time, because from the north side there is an unobstructed view to the highest mountain in Germany, Zugspitze. The summit can be reached (in addition to climbing) with a gondola lift right next to the bus stop. We slightly missed the bus on return, so we decided to take the cog wheel train of the Bayerische Zugspitzbahn back to GaPa instead. The one-way ticket costs same 4,70 € as in the bus.

In the evening we dropped in to the Christmas market in GaPa and weren’t disappointed with with the amount of the goodies in here either. We did a short evening walk to the ski jumping stadium, where there were a long line of snow cannons. The ski area in the Zugspitze glacier was already open, but the slopes at GaPa were still waiting for a thicker layer of snow.

On the second day I borrowed a car from our family friend Aino. We took the road south and drove through Austria back to Germany again and to the small village of Schwangau. No one would have ever even heard of this place unless Maximilian II the king of Bavaria would have built his castle Hochenschwangau on the hill and after him king Ludwig II his own castle Neuschwanstein on the next hill. Schloss Neuschwanstein is said to be the most photographed building in the world. And as the tourist buses kept spitting out groups of Asian travellers with their cameras, it’s easy to believe that it’s a fact. If that white castle with its hight towers looks somewhat familiar, the Disney classic animation Sleeping Beauty is the reason. Her castle that can also be seen on the Walt Disney Pictures logo is based on the Neuschwanstein castle.

We got our tickets for the castle tour and while we were waiting for our turn, we had time to visit the restaurant at the lake Alpsee and have an apple strudel and an afternoon beer. From the village there is a 1,5 km (1 mi) uphill walk to the castle that takes about half an hour. Or one can always go with a style and take an affordable horse carriage ride.

In the castle all photographing and filming is prohibited, so you must go yourself to see the elaborate decor of king Ludwig. The murals that are mainly based on the stories of Richard Wagner’s operas are well worth seeing. The tour has quite a few flights of stairs, but I have understood that it’s possible to book an accessible tour for wheelchair users.

On our way back to GaPa we decided to take the northern route and had a short stop in the village of Oberammergau. This small village has made a product of itself by performing a passion play once in a decade. There is even a designated theatre for this, the Passionsspielhaus. The next time this spectacular event is in 2020.

The last day of our trip we spent around GaPa. We slept in and in the afternoon we started to walk towards the ski jumping stadium and from there along the river Partnach to the Partnachklamm. Partnachklamm is a gorge and the river runs through it. Along the edges of the narrow passage there is built a walkway that you can follow through the gorge. In Hammersbach, a village nearby, there is even more beautiful gorge than this one, called Höllentalklamm, but it’s closed during the winter. When the weather (and the amount of water) allows, Partnachklamm is open around the year. A ticket to the gorge costs 4-5 €.

Partnachklamm is fascinating in the summer, too, but in the winter the steep rocky walls are decorated with big icicles. With her fear for the heights, Leena wasn’t able to go very far, but we agreed that she would wait for me while I went further. I walked all the way to the other end of the gorge, stopping every now and then to take photos. From the end of the gorge it’s possible to hike uphill and return to the starting point circling above the gorge. But because Leena was waiting for me, I returned the same way that I came. From the Partnachklamm starts also the longest and terrain-wise easiest route to the Zugspitze. I haven’t done that route myself, but have climbed two more demanding ones (via Höllental and the Jubiläumsgrat traverse).

In the evening on out way back we had one more time a chance to stop at the Christmas market in downtown GaPa. In the next morning we took a train back to Munich and while waiting for our flight we were passing the time in the city. Perhaps for my next alpine vacation it’s about the time to pack my climbing gear with me.

JFRM-iP-2017-11-9635.jpg
Leena at the Christmas market in Munich
Leena Münchenin joulumarkkinoilla

JFRM-2017-11-0815.jpg

JFRM-2017-12-0816-Pano.jpg
The view from our balcony in GaPa
Näköala parvekkeeltamme GaPassa

JFRM-2017-12-0820.jpg
Leena at the lake Eibsee
Leena Eibsee-järvellä

JFRM-2017-12-0822.jpg
JFRM-2017-12-0823.jpg
JFRM-2017-12-0827-Pano.jpg
JFRM-2017-12-0834.jpg
JFRM-2017-12-0836-Pano.jpg
JFRM-2017-12-0844.jpg
JFRM-2017-12-0845-Pano.jpg

JFRM-2017-12-0857.jpg
Zugspitze in all its glory is standing behind us
Zugspitze kaikessa komeudessaan takanamme

JFRM-2017-12-0859.jpg
JFRM-2017-12-0860.jpg
JFRM-2017-12-0861.jpg
JFRM-2017-12-0862.jpg

JFRM-2017-12-0865.jpg
Christmas market in GaPa
Joulumarkkinat GaPassa

JFRM-2017-12-0871.jpg
The ski jumping stadium
Mäkihyppystadion

JFRM-2017-12-0881.jpg
The Neuschwanstein castle in Schwangau
Neuschwansteinin linna Schwangaussa

JFRM-2017-12-0882.jpg
JFRM-2017-12-0884.jpg
JFRM-2017-12-0886-Pano.jpg
JFRM-2017-12-0899.jpg
JFRM-2017-12-0901.jpg
JFRM-2017-12-0902-Pano.jpg
JFRM-2017-12-0906.jpg
JFRM-2017-12-0908.jpg
JFRM-2017-12-0909.jpg
JFRM-2017-12-0910.jpg
JFRM-2017-12-0911.jpg

JFRM-2017-12-0912.jpg
The Passionsspielhaus in Oberammergau
Passionsspielhaus Oberammergaussa

JFRM-2017-12-0913.jpg

JFRM-2017-12-0915.jpg
Gästehaus Maurer, our home in Gapa
Gästehaus Maurer, majapaikkamme GaPassa

JFRM-2017-12-0925.jpg
The entry to the Partnachklamm
Partnachklammin sisäänkäynti

JFRM-2017-12-0927.jpg
JFRM-2017-12-0929-Pano.jpg
JFRM-2017-12-0934.jpg
JFRM-2017-12-0936.jpg
JFRM-2017-12-0939.jpg
JFRM-2017-12-0940.jpg
JFRM-2017-12-0941-Pano.jpg
JFRM-2017-12-0945.jpg
JFRM-2017-12-0946.jpg
JFRM-2017-12-0955.jpg
JFRM-2017-12-0957.jpg
JFRM-2017-12-0961.jpg
JFRM-2017-12-0965.jpg
JFRM-2017-12-0966.jpg
JFRM-2017-12-0969.jpg

JFRM-2017-12-0971.jpg
A Swiss sausage salad. (No salad in it.)
Sveitsiläinen makkarasalaatti. (Ei sisällä salaattia.)

JFRM-2017-12-0972.jpg

Seuraava joulu alkaa kohta olla lähempänä kuin edellinen, mutta kännykkäni kätköistä löytyi liian herkullisia videoita jättääkseni ne vain omiin arkistoihini. Teimme marras-joulukuun vaihteessa ystäväni Leenan kanssa pidennetyn viikonloppureissun Baijeriin ja joulumarkkinoiden herkkujen lisäksi ehdimme nauttia ulkoilustakin.

Lensimme Helsingistä Müncheniin, josta on erinomainen junayhteys aivan alppien juurelle Garmisch-Partenkircheniin. Koska aamulennon ja aikaerohyödyn myötä olimme jo aikaisin perillä, ehdimme menopäivänä katsastaa Münchenin joulumarkkinat lettuineen ja glühweineineen.

Saapuessamme GaPaan oli jo hämärää, mutta aamun koittaessa kirkkaana avautui parvekkeeltamme esteetön näkymä ympäröiville vuorille. Mainion sään saattelemana hyppäsimme Eibsee-bussiin matkustaaksemme tuolle noin 1000 m korkeudessa Grainaun kylässä sijaitsevalle järvelle.

Eibseen ympäri kiertää koko vuoden auki oleva polku (Eibsee Rudweg), joka on kuljettavissa myös pyörätuolilla tai lastenvaunujen kanssa. Kesäisin järvellä voi myös veneillä, mutta joulukuun ensimmäisenä päivänä vielä sulana oleva järven pinta seisoi tyynenä ja tyhjänä. Kesällä on myös mahdollista pulahtaa uimaan vuoristojärven kirkkaaseen veteen tai huuhdella itsensä sisäisesti valitsemillaan nesteillä rannan terassiravintolassa.

Reitin pituus on 7,5 km ja Eibseen kiertämiseen menee noin tunti (kartta tämän postauksen lopussa). Jos kierroksen tekee myötäpäivää, muuttuvat maisemat koko ajan paremmiksi, sillä järven pohjoisrannalta avautuu upea näkymä Saksan korkeimmalle vuorelle, Zupgspitzelle. Vuoren huipulle pääsee (kiipeilemisen lisäksi) hissillä aivan bussipysäkin vierestä. Bussi oli juuri ehtinyt mennä palattuamme kierrokselta, joten suuntasimme takaisin GaPaan Bayerische Zugspitzbahnin hammasratasjunalla, joka maksaa saman 4,70 € suuntaansa kuin bussikin.

Illalla kävimme katsastamassa myös GaPan joulumarkkinatarjonnan eikä baijerilaisten herkkutarjonta pettänyt täälläkään. Teimme pienen kävelylenkin mäkihyppystadionille, jossa lumitykit lauloivat. Zugspitzen jäätikön laskettelukeskus oli jo avattu, mutta GaPan puoleiset mäet odottelivat vielä paksumpaa lumipeitettä.

Toisena reissupäivänä sain perheystävältämme Ainolta lainaksi auton ja ajelimme Itävallan kautta Schwangaun pikkukylään. Paikasta olisi tuskin kukaan koskaan kuullutkaan ellei ensin Baijerin kuningas Maximilian II olisi rakennuttanut Hochenschwangaun linnaa kylän mäelle ja hänen jälkeensä kuningas Ludwig II Neuschwansteinin linnaa viereiselle mäelle. Schloss Neuschwansteinia sanotaan maailman valokuvatuimmaksi rakennukseksi ja turistibussien tyhjentäessä lastin toisensa jälkeen Aasialaisia matkailijoita kameroineen, en voi tätä väitettä oikein mennä kiistämäänkään. Jos valkoinen korkeatorninen linna näyttää jotenkin etäisesti tutulta, on siitä kiittäminen Disneyn klassikkoanimaatioita. Walt Disney Picturesin logossakin esiintyvä Prinsessa Ruususen linna on nimittäin piirretty Neuschwansteinin pohjalta.

Kävimme ostamassa liput kierrokselle ja odotellessamme vuoroamme ehdimme pyörähtää Alpseen rannalla olevassa ravintolassa omenastrudelilla ja päiväoluella. Kylältä lähtee tie ylös linnalle ja tuon 1,5 km matkan kävelee noin puolessa tunnissa. Vaihtoehtoisesti ylös voi ajella kohtuuhintaan hevosvaunuilla.

Linnan sisällä ei saa valokuvata eikä videoida, joten Ludwigin prameaa sisustustyyliä pitää mennä ihailemaan aivan itse. Suurelta osin Richard Wagnerin oopperoiden maailmaa kuvailevat muraalit ovat kuitenkin ehdottomasti näkemisen arvoisia. Kierros pitää sisällään melko runsaasti portaita, mutta linnaan on ilmeisesti mahdollista päästä myös liikuntaesteisten kierrokselle hissien avulla.

Paluumatkan GaPaan ajoimme pohjoisen kautta ja pysähdyimme matkalla hetkeksi Oberammergaun kylään. Tämä pikkupaikka on tuotteistanut itsensä kymmenvuosittain esitettävällä Jeesuksen kärsimysnäytelmällä, jota varten on rakennettu oma teatterinsakin, Passionsspielhaus. Seuraava spektaakkeli on nähtävissä vuonna 2020.

Viimeisenä reissupäivänä pysyimme GaPan alueella. Nukuimme pitkään ja iltapäivällä lähdimme kävelemään mäkihyppystadionille ja sieltä Partnach-jokea seuraillen Partnachklammille. Partnachklamm on eräänlainen sola tai rotko, jonka läpi joki kulkee. Kapean kallio-onkalon reunoille on rakennettu reitti, jota pitkin voi kulkea solan läpi. Viereisessä Hammersbachin kylässä on vielä näyttävämpi Höllentalklamm, mutta se on talvisin suljettu. Partnachklamm on sään (ja veden määrän) salliessa auki ympäri vuoden. Lippu solaan maksaa 4-5 €.

Partnachklamm on hieno paikka kesälläkin, mutta talvella sen jyrkät seinämät tulevat vielä juhlavamman näköisiksi suurien jääpuikkojen ansiosta. Leena ei päässyt korkeanpaikankammoisena kovinkaan pitkälle, mutta sovimme hänen jäävän odottelemaan minua. Kävelin solan toiseen päähän pysähtyen aina välillä valokuvaamaan. Solan loppupäästä on mahdollista kiertää yläkautta alkupaikkaan, mutta Leenan odotellessa minua kuljin samaa reittiä takaisin. Partnachklammilta alkaa myös pisin ja maastoltaan helpoin reitti Zugspitzelle. En ole itse tätä reittiä vielä ehtinyt kulkea, mutta kaksi vaativampaa (Höllentalin kautta ja Jubiläumsgratia pitkin) on tullut kiivettyä.

Illalla paluumatkalla ehdimme vielä pistäytyä GaPan joulumarkkinoilla. Seuraavana aamuna palasimme junalla Müncheniin ja lennon lähtöä odotellessa kiertelimme kaupungilla. Ehkä seuraavalle alppilomalle olisi jo korkea aika pakata taas kiipeilyvälineet mukaan.

Eibsee Map

Total time: 02:16:30

Farewell to the Mountains

In the morning we gathered our belongings and headed to Zermatt’s railway station after a quick breakfast. We rode back to Täsch and continued our journey on our rental car towards Germany. While we drove through the Furka Pass (that some may know from a James Bond classic Goldfinger), we passed an endless line of cyclist who were taking part of some kind of race. Not until we reached the Munich airport did we stop for a lunch. The evening flight back to Helsinki offered us the last glance on the mountains, before returning to the uneventful Finnish landscape.

All my blog posts of this journey can now be found under the Alps 2015 category. In addition to the photos already seen in my blog posts, there are tons of more where those came from. See the links below!

My Flickr album
Dima’s Flickr collection
Dima’s travel blog: 2015 Alpit Finland

JFRM-2015-08-0814-2.jpg
One-way ticket back to Täsch
Paluulippu Täschiin

JFRM-2015-08-0815-2.jpg

JFRM-2015-08-0816.jpg
Up the Furka Pass!
Ylös Furkasolaa!

JFRM-2015-08-0821.jpg

JFRM-2015-08-0829.jpg
Flying home with the moon on our wing…
Kuu istui siivellämme lentäessämme kotiin

Keräsimme aamulla tavaramme ja suuntasimme nopean aamupalan jälkeen Zermattin juna-asemalle. Palasimme tuttua reittiä Täschiin ja jatkoimme sieltä vuokra-autollamme kohti Saksaa. Alkumatka kulki pyöräkilpailijoita ohitellen pitkin viikon takaa tutun Furkasolan serpentiiniteitä, jotka ovat Bond-faneille tuttuja elokuvasta 007 ja kultasormi. Ajoimme yhtä kyytiä Müncheniin asti ja kävimme syömässä vasta lentokentällä. Iltalento takaisin Helsinkiin tarjosi meille vielä viimeiset näkymät vuorille ennen paluuta tasaisempaan maastoon.

Kaikki tämän reissun blogitekstit ovat nyt luettavissa Alps 2015 -kategorian alta. Lisäksi blogissa nähtyjen kuvien lisäksi aimo annos valokuvia löytyy minun ja Diman Flickr-albumeista.

Minun Flickr-albumi
Diman Flickr-kokoelma
Diman matkablogi: 2015 Alpit Finland

The last day in Zermatt

We decided to spend our last day in Zermatt recovering and walking around the town. The 150th anniversary of the first ascent of Matterhorn inspired us to find the graves of those climbers that are located in Zermatt. In 1865 Edward Whymper, lord Francis Douglas, Charles Hudson, Douglas Hadow, Michel Croz and two Peter Taugwalders (a father and a son) reached the summit of Matterhorn. During the descent Hadow slipped and pulled three others down the mountain – leaving Taugwalders and Whymper the only ones to survive the climb.

Hudson is buried beneath the altar of the English Church and on the wall there is a memorial plaque. In addition he has a small memorial stone at the Mountaineers’ cemetery, that is located behind the church of St. Mauritius. There are also buried the survivors of the first ascent, both Taugwalders, and Michel Croz who died on descent. Hadow’s grave should be outside the English Church, but we were not able to find it (even though there are not that many graves there). Lord Douglas has no grave since his body was never found and Whymper is buried in Chamonix.

There is a Grave of the Unknown Climber at the Mountaineers’ cemetery to remind us of those who have disappeared on the mountains and of those whose remains have been fragmented beyond recognition. At the “normal” local cemetery there is a memorial for mountaineers and for the mountain guides who have died on duty. I find these interesting as a part of the cultural history of mountaineering, but also an important reminding of how dangerous my sport can be.

JFRM-2015-08-0728.jpg
A view over Zermatt from our house
Näkymä Zermattin yli taloltamme

JFRM-2015-08-0729.jpg
The English Church
Englantilainen kirkko

JFRM-2015-08-0730.jpg
150 years ago seven men made the first ascent to Matterhorn, three of them survived. Charles Hudson was killed on the mountain and is buried beneath the holy table of the English Church.
150 vuotta sitten seitsemän miestä saavutti ensimmäisen kerran Matterhornin huipun, mutta vain kolme heistä selvisi paluumatkasta. Charles Hudson menehtyi vuorella ja hänet on haudattu Englantilaisen kirkon alttarin alle.

JFRM-2015-08-0738.jpg

JFRM-2015-08-0740-Pano.jpg
Parish church of St. Mauritius
Pyhän Maurituksen kirkko

JFRM-2015-08-0742.jpg

JFRM-2015-08-0744.jpg

JFRM-2015-08-0746.jpg
Matterhorn and the broze alphorn
Matterhorn ja pronssinen alppitorvi

JFRM-2015-08-0747.jpg
A firetruck, the Zermatt way…
Paloauto Zermattin tapaan…

JFRM-2015-08-0749.jpg
Mountaineers graveyard. The grave of two Peter Taugwalders (father and son), who survived the first ascent of Matterhorn.
Vuorikiipeilijöiden hautausmaa. Kahden Peter Taudwalderin (isä ja poika) hauta. He selvisivät hengissä Matterhornin ensinoususta.

JFRM-2015-08-0750.jpg
Another first ascender of Matterhorn who died on the descent, Michel Croz.
Myös Matterhornin ensinousulla menehtynyt Michel Croz.

JFRM-2015-08-0751.jpg
Memorial of Charles Hudson
Charles Hudsonin muistomerkki

JFRM-2015-08-0753.jpg
Countless mountaineers have disappeared on the mountains and have never been found. This “grave of the unknown climber” was heartbreaking.
Lukemattomat vuorikiipeilijät ovat kadonneet vuorille, eikä heitä ole koskaan löydetty. Tämä “tuntemattoman vuorikiipeilijän hauta” on mielestäni hyvin liikuttava.

JFRM-2015-08-0754.jpg
The writing on the headstone of young Donald Williams’ grave resonated with me: “I chose to climb”. Nothing else needs to be said.
Nuoren Donald Williamsin hautakiven teksti resonoi minussa: “Minä valitsin kiivetä.” Se kertoo kaiken tarpeellisen.

JFRM-2015-08-0756.jpg
Dying on mountaineering hardly means “passing on into fuller life”…
Vuorikiipeillessä kuoleminen tuskin on “siirtymistä täydempään elämään”…

JFRM-2015-08-0761.jpg

JFRM-2015-08-0762.jpg

JFRM-2015-08-0764.jpg
The memorial of foreign climbers, who died here
Ulkomaisten, Zermattissa kuolleiden, kiipeilijöiden muistomerkki

JFRM-2015-08-0768.jpg
The memorial of mountain guides who died on duty
Työssään kuolleiden vuoristo-oppaiden muistomerkki

JFRM-2015-08-0769.jpg

JFRM-2015-08-0770.jpg
The author enjoys the sunny day
Kirjoittaja nauttii aurinkoisesta päivästä

JFRM-2015-08-0772.jpg
150 years from the FA of Matterhorn…it’s everywhere!
150 vuotta Matterhornin ensinoususta…se näkyy joka paikassa!

JFRM-2015-08-0773.jpg
A car! In carfree Zermatt!
Auto! Autottomassa Zermattissa!

JFRM-2015-08-0774.jpg
I said it before: You can use crampons to sell anything
Sanoin sen jo aiemmin: Jääraudoilla voi myydä mitä vain

JFRM-2015-08-0775.jpg
Found a Finnish flag!
Löysimme Suomen lipun!

JFRM-2015-08-0776.jpg
Buidings in the old Zermatt
Taloja vanhassa Zermattissa

JFRM-2015-08-0780.jpg

JFRM-2015-08-0781.jpg

JFRM-2015-08-0801-HDR-Pano.jpg
180° HDR panorama from our balcony
180° HDR-panoraama parvekkeeltamme

Viimeisen päivän Zermattissa päätimme käyttää palautumiseen ja kävelykierrokseen. Matterhornin ensinousun 150-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi suunnittelimme käyvämme etsimässä kaikki Zermattissa sijaitsevat ensinousijoiden haudat. Huipun saavuttivat 1865 Edward Whymper, lordi Francis Douglas, Charles Hudson, Douglas Hadow, Michel Croz ja kaksi Peter Taugwalderia (isä ja poika). Laskeutuessa kuitenkin Hadow liukastui ja veti mukanaan kolme muuta kiipeiljää – jättäen ainoiksi vuorelta hengissä selvinneiksi Taugwalderit ja Whymperin.

Hudson on haudattu Englantilaisen kirkon alttarin alle ja kirkon sisällä on asiasta kertova kyltti. Tämän lisäksi hänellä on pieni hautamuistomerkki vuorikiipeilijöiden hautausmaalla, joka sijaitsee Pyhän Maurituksen kirkon takana. Vuorikiipeilijöiden hautausmaalle on haudattuna Matterhornin valloituksesta selvinneet Taugwalderit ja laskeutuessa menehtynyt Michel Croz. Hadown hauta pitäisi olla Englantilaisen kirkon pihalla, mutta emme sitä jostain syystä löytäneet (vaikka hautoja ei ole monta). Lordi Douglasilla ei ole hautaa, koska hänen ruumistaan ei ole löydetty. Whymper puolestaan on haudattu Chamonix’in.

Vuorikiipeilijöiden hautausmaalla on myös “tuntemattoman vuorikiipeilijän hauta” muistuttamassa heistä, joita ei ole koskaan löydetty tai joiden jäännökset eivät ole tunnistettavissa. Tämän lisäksi Zermattin “tavallisella” hautausmaalla on vuorikiipeilijöiden muistomerkki ja työssään menehtyneiden vuoristo-oppaiden muistomerkki. Mielestäni nämä paikat ovat paitsi vuorikiipeilyn kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia, myös tärkeitä muistutuksia oman harrastuksen vaaroista.