Day 168: South Twin Mountain

17,39 km (10.8 miles)
1839.2 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

Translation available later.

“Joskus me eksytään yksin pimeään
Huudetaan kunnes itketään
Sanat on turhia eikä ne tuu riittämään
Annan mun rakkauden enkä pyydä mitään
En oo unohtanu sitä mitä sanoin
En oo luovuttanu siitä minkä vannoin
Ja jos sanoinkin sen ääneen liian harvoin,
Niin sua jatkuvasti mielessäni kannoin

Täällä mä oon, vieläkin sun
Nousen pystyyn jos kaadun
Haluun saada syttyyn sun soihdun
Sun hymystä mä voimaannun
Ja täällä mä oon niin kauan kun
viimeisen kerran kaadun
Jos sä haluut sotilaan mä varustaudun
Jos haluut rauhaa mä antaudun”
-Reino Nordin
(Antaudun, 2017)

 

“Sometimes we get lost alone in the dark
Screaming until we are crying
The words are useless and they won’t be enough
I give my love and I won’t ask for anything
I haven’t forgot what I said
I haven’t given up for what I vowed
And even if I said it out loud too seldom
I constantly carried you in my mind

Here I am, still yours
I get up if I fall
I want to light up your torch
I am empowered by your smile
And here I am as long until
I fall for the last time
If you want a soldier, I gear up
If you want peace, I surrender”
-Reino Nordin
(Antaudun, 2017)

JFRM-2017-08-0359.jpg
JFRM-2017-08-0361-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0368.jpg
JFRM-2017-08-0369.jpg
JFRM-2017-08-0370-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0380.jpg
JFRM-2017-08-0381.jpg
JFRM-2017-08-0382.jpg
JFRM-2017-08-0384.jpg

Aamu oli viileä. Minulla ei ollut kylmä makuupussissani, mutta sieltä ulos tultuani tuntui mukavimmalta vaihtoehtolta vetää untuvatakki päälle. Lähdin vaeltamaankin untuvatakissa ja pipossa, mutta hyvin pian sekä päivä että kehoni alkoi lämmetä, jonka jälkeen tarkenin taas hyvin t-paidassa.

Olin päättänyt pysähtyä Galehead Hutilla lounaskeitolla ja olin katsellut AT:n olevan sinne asti vailla suurempia korkeuseroja. No, suuria vaihteluita ei ollut, mutta pientä kapuamista koko ajan siinä määrin, etten edennyt ollenkaan niin nopeasti kuin olin ajatellut.

Tulin kuitenkin vähän puolenpäivän jälkeen majalle ja vedin hyvillä mielin kaksi lautasellista peruna-tilli -keittoa. Olen kehittänyt parin sairaalakokemuksen jälkeen vastenmielisyyden sosekeittoja kohtaan, mutta nyt tämä soossi upposi aivan ongelmitta. Nälkä oli ehkä osatekijänä ja ehkä keitossa oli myös enemmän makua kuin sairaalan sörsseleissä.

White Mountainsilla on siis AMC:n eli Appalachian Mountain Clubin ylläpitämä majaverkosto. Yhdistys on saanut myös pilkkanimen Appalachian Money Club, koska majojen yöpymishinnat ovat omastakin mielestäni aika kohtuuttomia – reilusti yli sata dollaria yö. Vaikka tähän sisältyykin illallinen ja aamiainen niin olen päässyt huomattavasti halvemmalla alppien majoilla. Jopa kalliissa Sveitsissä. AMC:n majat eivät siis ole ehkä budjettimatkailijan suosiossa, mutta ne kuitenkin tarjoavat läpivaeltajille work-for-stay -mahdollisuutta. WFS sisältää tietääkseni pari tuntia työtä majalla ja vastineeksi saa nukkua majan lattialla sekä syödä ilta- ja aamuruuan ylijäämät. Kuitenkin halutessan tehdä WFS:ta pitää majalla olla aikaisin ja siten se ei sovi omaan tapaani vaeltaa pitkään illalla. Mutta joka tapauksessa majat tarjoavat kaltaiselleni ohikulkijallekin tuota edullista lounaskeittoa sekä juomavettä ja mukavuuslaitoksen.

Majalta alkoi jyrkkä nousu South Twin Mountainille. Kiipesin hitaasti kallioista rinnettä tuuliselle huipulle. Laskeutuminen oli aluksi yhtä jyrkkää kuin nousukin, mutta lopulta rinne muuttui loivemmaksi. Marssin alamäkeä kohti Zealand Falls Hutia, jonka lähellä oli tiedossani parikin telttapaikkaa. Majalle saapuessani alkoi tulla hämärä, joten kaivoin otsalampun valmiiksi esiin.

Pian löysinkin telttapaikan, mutta siellä oli jo väkeä. No, jatkoin syvenevässä pimeässä kohti seuraavaa. Myös tämä paikka oli vallattu. Vilkaisin Guthook-sovellusta ja ainakin parin mailin päässä oli sen mukaan telttapaikka. Ei auttanut muu kuin painaa menemään läpi pimeyden. Onneksi AT oli todella tasainen ja etenin vauhdilla. Oli selvää, ettei mitään yllätystelttapaikkoja olisi tarjolla, koska toisella puolellani nousi kallioseinämä ja toisella puolella oli jyrkkä rinne alas.

Minua väsytti ja halusin vain päästä nukkumaan. Lopulta saavuin Thoreau Fallsin lähelle ja löysinkin etsimäni telttapaikan. Tilaa oli hieman niukasti, mutta sain telttani pystyyn ja helpottuneena istuin sen sisälle. Oma pieni todellisuuteni pimeän keskellä tuntui yksinäiseltä paikalta.

“Joskus me eksytään yksin pimeään
Huudetaan kunnes itketään
Sanat on turhia eikä ne tuu riittämään
Annan mun rakkauden enkä pyydä mitään
En oo unohtanu sitä mitä sanoin
En oo luovuttanu siitä minkä vannoin
Ja jos sanoinkin sen ääneen liian harvoin,
Niin sua jatkuvasti mielessäni kannoin

Täällä mä oon, vieläkin sun
Nousen pystyyn jos kaadun
Haluun saada syttyyn sun soihdun
Sun hymystä mä voimaannun
Ja täällä mä oon niin kauan kun
viimeisen kerran kaadun
Jos sä haluut sotilaan mä varustaudun
Jos haluut rauhaa mä antaudun”
-Reino Nordin
(Antaudun, 2017)

Leave a comment

Leave a Reply