Ice Climbing Season is on Full Swing

Even though the beginning of the winter seemed promising, the warm weather in December destroyed all the dreams of icefalls from everywhere south from Lapland. Luckily around the New Year we finally got some sub zero weather that fixed the damages rather quickly. And in early January me and Dima finally got to start the ice climbing season.

The Haminalahti icefall in Kuopio seems to be quite thin this year and so we headed to Neulamäki – where there was actually more ice than last year. Now the Neulamäki icefall has at least two lines with enough ice for screws and even more to climb with a top rope.

The tender sub zero weather wasn’t too freezing and not too wet, so we spend the whole day from dawn till dusk climbing different variations across the icefall. Climbing with a top rope starts to feel now a bit too easy, but lead climbing is still quite intimidating. In couple of weeks we are planning to head north to test our limits on some bigger icefalls.

Location: 62°52’53” N, 27°35’43” E

JFRM-2017-01-0002.jpg

JFRM-2017-01-0015.jpg
My first ice lead of the season.
Kauden ensimmäinen jääliidini.
JFRM-2017-01-0017.jpg
Dima is cleaning the route.
Dima putsaa reittiä.
JFRM-2017-01-0019.jpg
Top roping to see if the ice is thick enough for screws.
Yläköysittelyä selvittäessäni riittääkö jään paksuus ruuveille.
JFRM-2017-01-0026.jpg
Put a dancer to climb and this is what you get…
Laita tanssija kiipeilemään ja seuraukset ovat odotettavissa…
JFRM-2017-01-0037.jpg
Rope was frozen solid and hard to get trough my GriGri.
Kalikaksi jäätynyt köysi oli vaikea tunkea GriGrin läpi.

JFRM-2017-01-0048-Pano.jpg

JFRM-2017-01-0050.jpg

JFRM-2017-01-0051.jpg

Vaikka alkutalvi oli lupaava, joulukuun lämpimät säät ehtivät sulattaa parhaatkin jääputouksen alut Lappia etelämpää. Alkuvuoden pakkaset kuitenkin korjasivat vahingon nopeasti ja pääsimme viimein tammikuun alkupäivinä korkkaamaan Diman kanssa jääkiipeilykauden.

Kuopiossa Haminalahden puikko ei näytä tänävuonna muodostuneen kovin paksuksi, joten suuntasimme kiipeilemään Neulamäkeen, joka puolestaan oli viimevuotta paremmassa kunnossa. Neulamäen putoukselle muodostuu nyt ainakin kaksi linjaa, joissa on tarpeeksi jäätä ruuveille ja yläköydellä voi kiivetä useampaakin reittiä.

Pienessä pakkassäässä ei tarvinnut palella eikä kastua, joten kiipesimme erilaisia variaatioita päivänkoitosta illan hämärtymiseen asti. Yläköydellä jään kiipeäminen alkaa tuntua jo vähän liian helpolta, mutta toisaalta liidaaminen on aika jännittävää. Parin viikon päästä on suunnitelmissa lähteä kokeilemaan rajojaan taas hieman isommille putouksille.

Sijainti: 62°52’53” N, 27°35’43” E

Neulaniemi Trad Climbing

While bouldering with Riikka last spring, I found a potential trad climbing crag from Neulaniemi in Kuopio. The other side of Neulamäki is a nature reserve and rock climbing that is kind of borderline case in freedom to roam (or everyman’s rights as they are called in Finnish) is prohibited there (theoretically rock climbing can be considered as roaming, but it often includes removal of the moss). I examined some maps at home and saw that the nature reserve doesn’t extend to the Neulaniemi side. That means climbing should be allowed there.

When we finally found some free time, me and Dima packed our trad racks and headed to Neulaniemi to find out what this cliff was actually like. We took a 60 m (200 ft) dynamic rope and a 30 m (100ft) static rope, because we didn’t know if we needed a top rope anchor. We were wandering around a while before we found the cliff that seemed rather dry and free of moss. Taking a little detour around the rock we succeeded reaching the top of the climb and decided to abseil down. The top of the cliff is formed of two steps and the lower one has a tree where we attached our rope. The 30 m (100 ft) static rope was just long enough to reach the ground as a double rope, meaning the cliff was about 15 m (50 ft) high. We abseiled down and decided to leave the static rope in place, in case we wanted to use a top rope.

Boldly I decided to try to lead climb the wall. As usual, more cams would have been nice, since the cracks were mostly too wide for nuts. Still I got protection nicely in and was able to position myself comfortably. I admit that I felt a bit chilly when I tried to pull myself on a small shelf, but somehow I succeeded. All my pro was not bomb-proof and I hesitated to climb on, since nothing that I got in was such a protection that one would trust to take a fall. After a while of meaningless hustle-bustle I told Dima to lower me down and it was his turn to climb.

Dima was able to reach the same shelf and got in a bit better piece of protection, but still either of us was unable to proceed from here. We weren’t far from the top, but the sloping and moss-covered top wasn’t easy to climb on. The best thing about climbing here was definitely the unknown route. When you climb a set route, the grading tells you that it won’t get any more difficult than this. Even though you might not be able to see what is above you. Climbing a completely new project you never know what is coming next and you need to find your own solutions and make more decisions. That is when I feel the climbing is somehow at its purest and most authentic form. Kind of what it’s like to climb a mountain. On a set rock climbing route you can fine tune your technique, but you don’t have to learn that much decision making. And in my opinion that is one of the key skills in mountaineering, that can make a difference between a living and a dead climber.

At the end of the day Dima was prusiking himself up the wall to clean the route and to collect the top rope. We were climbing only one crack, but there are more in Neulaniemi – though this was the one with least moss. We will return to this project sometime when I’m back in Kuopio again.

Location: 62°53’55” N, 27°36’15” E

JFRM-2016-08-5477.jpg
Arriving to the crag
Saapumassa kalliolle
JFRM-2016-08-5478.jpg
Dima peering down to see where can be abseil
Dima tähyilee alas nähdäkseen mistä voimme laskeutua
JFRM-2016-08-5479.jpg
Daisy, I’m chained to you…
Daisy, olen kiinni sinussa…
JFRM-2016-08-5480.jpg
Dima is abseiling first
Dima laskeutuu ensimmäisenä
JFRM-2016-08-5485.jpg
“May I go?” “You may go.”
“Saako mennä?” “Saa mennä.”
JFRM-2016-08-5491.jpg
Dima is using static top rope for back-up
Dima käyttää staattista yläköyttä back-upina

JFRM-2016-08-5492.jpg

JFRM-2016-08-5495.jpg
Dima prusiking up the wall
Dima prusikoi ylös

JFRM-2016-08-5501.jpg

JFRM-2016-08-5503.jpg

Olin löytänyt keväällä boulderointireissulla Riikan kanssa potentiaalisen trädikiipeilykallion Kuopion Neulaniemestä. Neulamäen toinen puoli on kuitenkin luonnonsuojelualuetta ja siellä jokamiehenoikeuksien rajamailla liikkuva kalliokiipeily on kielletty (teoriassa kiipeily on oikeuksien turvaamaa luonnossa liikkumista, mutta käytännössä se usein vaatii mm. sammaleen poistamista). Katselin kotona karttoja ja totesin, että Neulaniemen puolelle luonnonsuojelualue ei kuitenkaan ulotu, joten kiipeilylle ei pitäisi olla estettä.

Sopivan tilaisuuden viimein koittaessa pakkasimme Diman kanssa trädiräkkimme ja lähdimme katsastamaan tarkemmin tuota Neulaniemen kalliota. Otimme mukaan 60 m dynaamisen ja 30 m staattisen köyden, koska emme tienneet tulisimmeko tarvitsemaan yläankkuria. Pienen harhailun jälkeen löysimme kallion, joka näytti kuivalta ja sammaleettomalta. Kiersimme mäkeä ylös päästäksemme kallion päälle ja päätimme laskeutua sieltä köydellä alas. Kallion päällä on kaksi töyrästä, jolta alemmalle viritimme köyden kiinni puuhun. 30 m staattinen köysi riitti juuri ja juuri kaksinkertaisena alas asti eli kallio oli noin 15 m korkea. Laskeuduimme alas ja päätimme jättää staattisen köyden paikalleen, jolloin sitä voisi käyttää myös yläköysivarmistuksena.

Päätin lähteä rohkeasti liidaamaan seinää ylös. Camuja olisi saanut olla enemmän, koska halkeamat olivat kiiloille pääosin liian suuria. Pääosin varmistusten asettaminen oli kuitenkin helppoa ja itsensä sai asemoitua mukavasti. Hieman jännittävää oli nousta pienelle hyllylle, mutta sain itseni ujutettua jotenkin sen päälle. Kaikki asettamani varmistukset eivät olleet aivan pomminvarmoja ja epäröin nousta hyllyltä ylöspäin, koska en mielestäni saanut sisään mitään sellaista varmistusta, jonka varaan olisin huolettomasti voinut pudota. Hetken härväämisen jälkeen sanoin Dimalle laskeutuvani alas ja hänen saavan vuoronsa yrittää.

Dima kiipesi samalle hyllylle asti ja sai paremman varmistuksen asetettua ylemmäs, mutta emme lopulta pääseet juurikaan etenemään tästä pisteestä. Reitin toppaaminen ei ollut erityisen kaukana, mutta slouppaavalle ja sammaleen peittämälle loppuosalle nouseminen osoittautui haastavaksi. Parasta kiipeämisessä oli ehdottomasti reitin tuntemattomuus. Kun kiipeää ns. olemassa olevaa reittiä, tietää sen greidistä, että tämän vaikeammaksi kiipeäminen ei muutu vaikka ei näkisi mitä ylempänä odottaa. Täysin uutta reittiä kiivetessä ei voi olla ollenkaan varma mitä vastaan tulee ja ratkaisuja ja päätöksiä joutuu tekemään aivan eri tavalla. Silloin koen itse olevani jollain tavalla aidon kiipeilyn äärellä ja tunnelma on hyvin samanlainen kuin vuorilla liikkuessa. Valmiiksi greidattuja kallioreittejä kiivetessä pääsee kyllä treenaamaan tekniikkaa, mutta päätöksentekoa siinä ei kovin paljon joudu opettelemaan. Ja se on mielestäni vuorikiipeilyssä yksi keskeisistä taidoista, joka voi ratkaista hengissä selviämisen.

Päivän kiipeilysession päätteeksi Dima prusikoi itsensä kallion päälle putsaten samalla reitin ja noutaen yläköyden pois. Ehdimme kiivetä nyt vain yhtä halkeamaa, mutta Neulaniemessä on niitä vielä lisääkin – tosin tämä oli niistä vähiten sammaleen peitossa. Palaamme projektin ääreen taas joskus liikkuessani Kuopiossa.

Sijainti: 62°53’55” N, 27°36’15” E

Bouldering in Neulaniemi

All the snow wasn’t yet gone from the forest, but me and my classmate Riikka wanted to check out some local boulders. I train bouldering mostly indoors when I have no belayer, but otherwise I don’t fancy climbing low that much. I have been bouldering outdoors only once before. Now that all the bigger cliffs were still wet, we thought that boulders might offer us something to climb.

We rode along Neulaniementie and left our car at the parking lot in Viinaniemi. Carrying the crashpad, we spent a while searching because the map in 27 Crags was everything but accurate (later it has been improved, though). First we found Polkukivi that is near the road and started to climb it up and down. The rock was horribly cold. Though the friction was perfect it doesn’t really help when your hands freeze instantly numb.

We hiked deeper into the forest and found Proviisori that has multiple lines around it. After few tries our hands were frozen solid and we decided to change climbing into hiking. Straying for our own amusement we ended up finding first a smaller cliff and then a bigger one. The rock looked very inviting and it had exellent cracks for trad climbing. The only thing was that I wasn’t sure if this side of Neulamäki was part of the nature reserve nearby where rock climbing was prohibited. Hence I took some photos to examine this thing more thoroughly later…

Polkukivi: 62°53’56” N, 27°36’23” E
Proviisori: 62°53’55” N, 27°36’20” E

JFRM-2016-04-3584.jpg
Riikka and her crashpad are ready to roll
Riikka ja hänen pädinsä ovat valmiina toimintaan
JFRM-2016-04-3585.jpg
Sun is piercing through the woods
Auringonsäteet tunkeutuvat oksiston lävitse
JFRM-2016-04-3589.jpg
Riikka seen from the top of Polkukivi
Riikka Polkukiven päältä nähtynä

JFRM-2016-04-3591.jpg

JFRM-2016-04-4819.jpg
Riikka admires the ice covering the rock
Riikka ihailee jään peittämää kalliota
JFRM-2016-04-4826.jpg
This is the trad heaven that we found
Löytämämme träditaivas
JFRM-2016-04-4827.jpg
Frozen plants at the bottom of the rock face
Jäätynyttä kasvustoa kallion juurella

JFRM-2016-04-4831.jpg

JFRM-2016-04-4832.jpg

Kaikki lumi ei ollut vielä sulanut metsästä, mutta halusimme lähteä luokkakaverini Riikan kanssa katsastamaan paikallisia kiviä. Treenaan boulderointia sisällä silloin, kun ei ole köysikaveria, mutta muuten en ole erityisen kiinnostunut matalalla kiipeämisestä. Ulkona olen boulderoinut kerran aiemmin. Nyt isommat kalliot olivat vielä kuitenkin niin märkiä, että ajattelimme boulder-osastolta löytyvän todennäköisemmin jotain kiivettävää.

Ajoimme Neulaniementietä ja jätimme auton Viinaniemessä olevalle parkkipaikalle. Pädi selässä etsiskelimme metsässä tovin, koska 27 Cragsin karttapisteet olivat jotain sieltä tännepäin eli eivät erityisen selkeitä (asia on tosin sittemmin parantunut). Löysimme ensin tien lähellä sijaitsevan Polkukiven ja kiipesimme hetken sitä. Kivi oli todella kylmää. Vaikka kitka oli erinomainen, ei siitä ole hirveästi iloa, jos kädet jäätyvät tunnottomiksi hetkessä.

Jatkoimme syvemmälle metsään ja löysimme Proviisorin, jonka ympärille muodostuu useampikin reitti. Muutaman yrityksen jälkeen kädet alkoivat kuitenkin olla aivan jäässä ja päätimme siirtyä kiipeilymoodista retkeilymoodiin. Harhailimme huviksemme ympäriinsä ja löysimme läheltä ensin vähän isompia jyrkänteitä ja lopulta paljon isomman jyrkänteen. Kallio oli todella houkuttelevan näköinen ja siinä oli erinomaisia halkeamia trädikiipeilyä ajatellen. En vain ollut varma oliko Neulamäen tämä reuna luonnonsuojelualuetta, jolla kalliokiipeily on kielletty. Otin kuitenkin kallioista kuvia palatakseni aiheeseen myöhemmin…

Polkukivi: 62°53’56” N, 27°36’23” E
Proviisori: 62°53’55” N, 27°36’20” E

Searching for New Lines

Me and Dima had been examining the maps of Neulamäki area and knew that there were more cliffs near the Neulamäki icefall. We decided to find out if there were any other icefalls to climb. We took the same trail as before, but now headed down towards Vuorilampi. At the bottom of the gorge we took a right turn and begun to hike through the snow, scoping out the rock face that we were following. Finally we found ourselves from the bottom of the icefall, but we decided to hike further. After sloshing around a while, we reached Vuorilampi and took the trail to the campfire site that is in the other end of the pond. Then we headed back, crossing the pond to get better view to the cliffs. Nothing more than few meters (10 ft) high icefalls could be seen and we thought that we’d better hike back to the bottom of the “old” icefall.

After hour and a half of adventure in the snowy forest, we dug out our rope and Dima was ready to lead to the top of the icefall. The surface of the ice had melted into soft sludge, which was clearly a sign of the end of the ice climbing season. We had enough time to climb couple rounds both of us before I started to have a hurry to my saxophone lesson. Because the approach from the bottom of the icefall was a strenuous one, we decided to haul all our gear up and take the easier trail on the top. With the pulka this was actually quite a smooth process and finally I climbed as second to the top. Then we double-timed to the car and I headed to my sax lesson – wearing still all my climbing gear.

Location: 62°52’53” N, 27°35’43” E

JFRM-2016-02-2540.jpg

JFRM-2016-02-2542.jpg
Heading down towards Vuorilampi
Suuntaamme alas kohti Vuorilampea
JFRM-2016-02-2547-Pano.jpg
Trail to the bottom of the icefall had some obstacles
Jääputouksen juurelle johtavalla polulla oli esteitä
JFRM-2016-02-2552-Pano.jpg
At Vuorilampi
Vuorilammella
JFRM-2016-02-2556.jpg
The spring is coming!
Kevät tulee!
JFRM-2016-02-2560-Pano.jpg
Panorama over Vuorilampi from the campfire site
Panoraama Vuorilammen yli nuotiopaikalta
JFRM-2016-02-2570-Pano.jpg
Dima is trying to find any new icefalls
Dima yrittää havaita uusia jääputouksia

JFRM-2016-02-2575.jpg

JFRM-2016-02-2578.jpg

JFRM-2016-02-2583.jpg
Dima leading the relatively soft and wet ice
Dima liidaa suhteellisen pehmeää ja märkää jäätä

JFRM-2016-02-2587.jpg

JFRM-2016-02-2593.jpg
U haul, me watch
Sinä haulaat, minä katson

Olimme katselleet Diman kanssa kartasta, että Neulamäen jääputouksen lähellä olisi muitakin potentiaalisia jyrkänteitä. Päätimme lähteä katsomaan löytäisimmekö alueelta mahdollisesti uutta kiivettävää. Kuljimme tuttua reittiä kallion päälle, mutta päätimme jatkaa alas kohti Vuorilampea. Rotkon pohjalta käännyimme oikealle ja kuljimme osittain umpihangessa tutkaillen vieressä olevaa jyrkännettä. Päädyimme lopulta tutun jääputouksen juureen, mutta päätimme mennä vielä eteenpäin. Aikamme rämmittyä saavuimme Vuorilammelle ja kiersimme sen päädyssä olevalle nuotiopaikalle lammen reunaa kulkevaa polkua pitkin. Lähdimme sitten paluumatkalle lammen jään yli ja yrittäen saada sieltä parempaa näkyvyyttä jyrkänteelle. Mitään muutamaa metriä korkeampaa jääputousta emme kuitenkaan erottaneet ja lopulta päätimme suunnata takaisin “vanhan” jääputouksen juurelle.

Reilun puolentoista tunnin seikkailun jälkeen kaivoimme köyden esiin ja Dima liidasi Neulamäen jääputouksen päälle. Jää alkoi olla jo pinnasta sulaa mössöä, joten jääkiipeilykauden loppu alkoi selkeästi olla käsillä. Ehdimme kiivetä pari kierrosta kumpikin, kunnes minulla alkoi olla kiire soittotunnille. Koska putouksen lähestyminen alakautta oli osoittautunut työlääksi rämpimiseksi, päätimme haulata kaikki tavarat ylös ja poistua yläkautta kulkevaa polkua pitkin. Pulkan kanssa varusteet nousivat onneksi varsin hyvin ja lopuksi minä kakkostelin myös putouksen päälle. Palasimme juoksumarssia autolle ja minä suuntasin kaikkine kiipeilyvarusteineni soittamaan saksofonia.

Sijainti: 62°52’53” N, 27°35’43” E

Alpine Conditions in Laivonsaari

The big boys had told us last winter, that Laivonsaari island near Kuopio has a cliff where forms an icefall. Since we had been hammering the Haminalahti icefall to the bitter point of boredom we were more than willing to check out a new place to climb with Dima. In summertime you need a boat to access the island, but in winter you can just parade over the frozen lake.

We drove to Neulaniemi, all the way to the end of the Neulaniementie, where we parked our car. Then a short walk along the ice road and a right turn towards Laivonsaari. There was a ski track made with a snowmobile that we followed, passing Palosaari island and Parviaisniemi peninsula. Near Laivonsaari we left the ski track and started to walk through the snow, trying to reach the shore north from Nimismiehennokka. Luckily Dima had a pair of snowshoes, so he went ahead pulling our gear pulka with him and I (being the lighter one) was able to lope along the snowshoe tracks. We succeeded to hit the shore right were the icefall is, even though it wasn’t easy to see due all the snow.

At the bottom of the icefall we tamped down a belay spot and I demanded to be the one to deflower the ice. I chose the line that was in the middle of the icefall. I had to dig out some snow to even find the ice, but slowly I was able to proceed climbing. The surface of the ice that was under the snow was fragmented and loose. I had to really search to find any decent placement for my ice screws, because the thickness of the ice varied. Climbing wasn’t as straightforward as it is to climb a snowfree icefall, but then again it felt somehow more authentic. I was forced to constantly examine the quality of the ice and make new decisions how to climb. Exposed rocks also didn’t allow me to swing my ice tool where ever I wanted.

When I reached the top of the more than 10 m (more than 30 ft) high icefall, I built an anchor and abseiled down. Dima was next to lead and he chose the left line. The partially thin ice took him by surprise and Dima blunted one ice screw when it hit the rock surface. I climbed then the right line, because the chimney-like cavity at the beginning of the line felt inviting. Though my choice of the route ended up being less convenient, since I had to push myself through a bush in the middle of the climb. Just before the evening started to creep in Dima climbed the middle line that I had opened. Then it was time to walk over the lake and back to the car. Laivonsaari icefall wasn’t a spectacle beyond comprehension and the snow degraded the quality of the ice. The moderate steepness makes it still a good place for a beginner lead climber and the alpine conditions today actually served our climbing goals quite nicely.

Location: 62°55’9″ N, 27°35’8″ E

Dima’s photos in Flickr

JFRM-2016-02-2462.jpg
Gear sits nicely in a pulka
Varusteet kulkevat kivasti pulkassa
JFRM-2016-02-2465.jpg
Though it’s not easy to see, the icefall is here
Jääputous on tässä, vaikka se ei kovin selkeästi lumen alta näykään
JFRM-2016-02-2474.jpg
Dima leading the left line
Dima liidaa vasenta reunaa

JFRM-2016-02-2480.jpg

JFRM-2016-02-2484.jpg
Hey you, down there! I glance down after leading the right line.
Hei siellä alhaalla! Katselen alas liidattuani oikean reunan.
JFRM-2016-02-2486.jpg
Dima climbs the center line
Dima liidaa keskimmäistä linjaa
JFRM-2016-02-2494.jpg
Let’s call it a day!
Päivä pulkassa!
JFRM-2016-02-2498.jpg
As sky turns blue, we head back to mainland
Taivaan alkaessa sinertää, suuntaamme pois saaresta

Isot pojat olivat kertoneet edellisenä talvena, että Kuopion lähellä sijaitsevaan Laivonsaaren jyrkänteeseen muodostuu jääputous. Hakattuamme Haminalahden putousta lähes kyllästymiseen asti, lähdimme hyvin mielellämme Diman kanssa katsastamaan uusia kiipeilymahdollisuuksia. Kesällä saareen päästäkseen tarvitsee veneen, mutta talvella voi onneksi kulkea jään yli.

Ajoimme Neulaniemeen, aivan Neulaniementien päähän, jonne jätimme auton parkkiin. Jatkoimme kävellen lyhyen matkaa jääautotietä ja käännyimme sitten oikealle Palosaaren ja Parviaisnimen välistä menevälle hiihtoladulle. Saatoimme seurata moottorikelkalla ajettua reittiä lähes Laivonsaarelle asti, kunnes erkaannuimme reitistä suunnataksemme Nimismiehennokan pohjoispuolelle. Dimalla oli onneksi lumikengät, joten hän meni varustepulkan kanssa edeltä ja minä saatoin kevyempänä loikkia lumikenkien jäljissä uppoamatta hankeen. Onnistuimme tulemaan rantaan juuri jääputouksen kohdalla, vaikka putousta oli vaikea havaita kauempaa lumipeitteen takia.

Tamppasimme varmistuspaikan putouksen alle ja minä vaadin saada korkata jään lähtien ensimmäisenä liidaamaan. Valitsin putouksen keskeltä menevän linjan. Jouduin kaivamaan lunta pois tieltä päästäkseni käsiksi jäähän, mutta pikkuhiljaa saatoin edetä ylemmäs. Lumen alla oleva jää oli pinnasta sohjoa ja huonolaatuista. Jääruuveille sai etsiä tarkasti paikkaa, koska jää oli myös hyvin eri paksuista eri kohdista. Kiipeily ei ollut samalla tavalla suoraviivaista ja selkeää kuin puhtaalla jääputouksella, mutta se oli toisaalta jollain oudolla tavalla autenttista. Jäätä piti jatkuvasti tutkia ja tehdä päätöksiä mitä kautta olisi järkevin edetä. Joissain kohdin oli myös kiviä hyvin pinnassa, joten jäähakkua ei voinut lyödä minne tahansa.

Päästyäni reilun kymmenmetrisen putouksen päälle tein yläankkurin ja laskeuduin alas. Dima lähti seuraavana liidaamaan putouksen vasenta reunaa ja onnistui reitin puolivälissä ruuvaamaan jääruuvin kiveen. Jää oli paikoin siis hyvinkin ohutta. Minä liidasin vielä jääputouksen oikean reunan, jonka alussa oli kiinnostava chimneymäinen kolo. Reittivalinta osoittautui kuitenkin hieman erikoiseksi, koska jouduin puolivälissä tunkemaan kalliolla kasvavien puskien läpi. Dima kiipesi vielä avaamani keskilinjan, jonka jälkeen ilta alkoi tummua lähdön merkiksi. Kävelimme jään yli samaa reittiä takaisin autolle. Laivonsaaren putous ei ollut erityisen suuria tunteita herättävä kiipeilykohde ja jään kunto oli lumesta johtuen monin paikoin huono. Sen suhteellinen loivuus teki siitä kuitenkin hyvän kohteen aloittelevalle liidaajalle ja toisaalta tämän päivän alppihenkiset olosuhteet sopivat meidän yleisiin kiipeilytavoitteisiimme.

Sijainti: 62°55’9″ N, 27°35’8″ E

Diman kuvat Flickrissä