While bouldering with Riikka last spring, I found a potential trad climbing crag from Neulaniemi in Kuopio. The other side of Neulamäki is a nature reserve and rock climbing that is kind of borderline case in freedom to roam (or everyman’s rights as they are called in Finnish) is prohibited there (theoretically rock climbing can be considered as roaming, but it often includes removal of the moss). I examined some maps at home and saw that the nature reserve doesn’t extend to the Neulaniemi side. That means climbing should be allowed there.
When we finally found some free time, me and Dima packed our trad racks and headed to Neulaniemi to find out what this cliff was actually like. We took a 60 m (200 ft) dynamic rope and a 30 m (100ft) static rope, because we didn’t know if we needed a top rope anchor. We were wandering around a while before we found the cliff that seemed rather dry and free of moss. Taking a little detour around the rock we succeeded reaching the top of the climb and decided to abseil down. The top of the cliff is formed of two steps and the lower one has a tree where we attached our rope. The 30 m (100 ft) static rope was just long enough to reach the ground as a double rope, meaning the cliff was about 15 m (50 ft) high. We abseiled down and decided to leave the static rope in place, in case we wanted to use a top rope.
Boldly I decided to try to lead climb the wall. As usual, more cams would have been nice, since the cracks were mostly too wide for nuts. Still I got protection nicely in and was able to position myself comfortably. I admit that I felt a bit chilly when I tried to pull myself on a small shelf, but somehow I succeeded. All my pro was not bomb-proof and I hesitated to climb on, since nothing that I got in was such a protection that one would trust to take a fall. After a while of meaningless hustle-bustle I told Dima to lower me down and it was his turn to climb.
Dima was able to reach the same shelf and got in a bit better piece of protection, but still either of us was unable to proceed from here. We weren’t far from the top, but the sloping and moss-covered top wasn’t easy to climb on. The best thing about climbing here was definitely the unknown route. When you climb a set route, the grading tells you that it won’t get any more difficult than this. Even though you might not be able to see what is above you. Climbing a completely new project you never know what is coming next and you need to find your own solutions and make more decisions. That is when I feel the climbing is somehow at its purest and most authentic form. Kind of what it’s like to climb a mountain. On a set rock climbing route you can fine tune your technique, but you don’t have to learn that much decision making. And in my opinion that is one of the key skills in mountaineering, that can make a difference between a living and a dead climber.
At the end of the day Dima was prusiking himself up the wall to clean the route and to collect the top rope. We were climbing only one crack, but there are more in Neulaniemi – though this was the one with least moss. We will return to this project sometime when I’m back in Kuopio again.
Location: 62°53’55” N, 27°36’15” E
Olin löytänyt keväällä boulderointireissulla Riikan kanssa potentiaalisen trädikiipeilykallion Kuopion Neulaniemestä. Neulamäen toinen puoli on kuitenkin luonnonsuojelualuetta ja siellä jokamiehenoikeuksien rajamailla liikkuva kalliokiipeily on kielletty (teoriassa kiipeily on oikeuksien turvaamaa luonnossa liikkumista, mutta käytännössä se usein vaatii mm. sammaleen poistamista). Katselin kotona karttoja ja totesin, että Neulaniemen puolelle luonnonsuojelualue ei kuitenkaan ulotu, joten kiipeilylle ei pitäisi olla estettä.
Sopivan tilaisuuden viimein koittaessa pakkasimme Diman kanssa trädiräkkimme ja lähdimme katsastamaan tarkemmin tuota Neulaniemen kalliota. Otimme mukaan 60 m dynaamisen ja 30 m staattisen köyden, koska emme tienneet tulisimmeko tarvitsemaan yläankkuria. Pienen harhailun jälkeen löysimme kallion, joka näytti kuivalta ja sammaleettomalta. Kiersimme mäkeä ylös päästäksemme kallion päälle ja päätimme laskeutua sieltä köydellä alas. Kallion päällä on kaksi töyrästä, jolta alemmalle viritimme köyden kiinni puuhun. 30 m staattinen köysi riitti juuri ja juuri kaksinkertaisena alas asti eli kallio oli noin 15 m korkea. Laskeuduimme alas ja päätimme jättää staattisen köyden paikalleen, jolloin sitä voisi käyttää myös yläköysivarmistuksena.
Päätin lähteä rohkeasti liidaamaan seinää ylös. Camuja olisi saanut olla enemmän, koska halkeamat olivat kiiloille pääosin liian suuria. Pääosin varmistusten asettaminen oli kuitenkin helppoa ja itsensä sai asemoitua mukavasti. Hieman jännittävää oli nousta pienelle hyllylle, mutta sain itseni ujutettua jotenkin sen päälle. Kaikki asettamani varmistukset eivät olleet aivan pomminvarmoja ja epäröin nousta hyllyltä ylöspäin, koska en mielestäni saanut sisään mitään sellaista varmistusta, jonka varaan olisin huolettomasti voinut pudota. Hetken härväämisen jälkeen sanoin Dimalle laskeutuvani alas ja hänen saavan vuoronsa yrittää.
Dima kiipesi samalle hyllylle asti ja sai paremman varmistuksen asetettua ylemmäs, mutta emme lopulta pääseet juurikaan etenemään tästä pisteestä. Reitin toppaaminen ei ollut erityisen kaukana, mutta slouppaavalle ja sammaleen peittämälle loppuosalle nouseminen osoittautui haastavaksi. Parasta kiipeämisessä oli ehdottomasti reitin tuntemattomuus. Kun kiipeää ns. olemassa olevaa reittiä, tietää sen greidistä, että tämän vaikeammaksi kiipeäminen ei muutu vaikka ei näkisi mitä ylempänä odottaa. Täysin uutta reittiä kiivetessä ei voi olla ollenkaan varma mitä vastaan tulee ja ratkaisuja ja päätöksiä joutuu tekemään aivan eri tavalla. Silloin koen itse olevani jollain tavalla aidon kiipeilyn äärellä ja tunnelma on hyvin samanlainen kuin vuorilla liikkuessa. Valmiiksi greidattuja kallioreittejä kiivetessä pääsee kyllä treenaamaan tekniikkaa, mutta päätöksentekoa siinä ei kovin paljon joudu opettelemaan. Ja se on mielestäni vuorikiipeilyssä yksi keskeisistä taidoista, joka voi ratkaista hengissä selviämisen.
Päivän kiipeilysession päätteeksi Dima prusikoi itsensä kallion päälle putsaten samalla reitin ja noutaen yläköyden pois. Ehdimme kiivetä nyt vain yhtä halkeamaa, mutta Neulaniemessä on niitä vielä lisääkin – tosin tämä oli niistä vähiten sammaleen peitossa. Palaamme projektin ääreen taas joskus liikkuessani Kuopiossa.
Sijainti: 62°53’55” N, 27°36’15” E
