Climbing gear & me

When you start your climbing hobby, every single gear has a special place in your heart and you remember buying it better than your mother’s birthday. But when your climbing gear begins to need a room of its own, it’s more difficult to remember every piece you have. The trad rack for rock climbing in summer, all that ice gear for winter, some miscellaneous things for your alpine adventures and then all those things that you use no matter the season.

Some people like to twiddle their gear more and get all the gimmicks – for some the gear is the unavoidable evil. But still, if you are doing any rope climbing, you have to face the fact that not all gear lasts forever. And some of them even have the best before date. It’s fairly easy to get rid of the pro that bent over backwards when it took a hard fall, but one has to keep some kind of record for the gear that looks ok even after being expired.

You can always make an Excel or write your gear down in a small black book – as long as you remember to look when it’s time to retire ropes, harnesses, slings and prusiks from climbing use. My friend Dima started to solve this problem using his web developer skills. He ended up creating a service called Climbing gear & me – or CliGe. I was helping him as a test user and suggesting new features. After we had tweaked CliGe a bit, Dima opened the service for everyone to use last year.

CliGe is a free service where you can list all your climbing gear. You can add everything down to their serial numbers or just the things with expiration dates. In CliGe you will get your own gear book page, that I recommend you save in your bookmarks.

In the gear book you can list several similar pieces of gear at once, which is really convenient when you have bought for example a set of six quickdraws. You can also copy the gear information – meaning you don’t have to always write everything from the scratch. CliGe sends you email when you gear is expiring and you can set the expiration date yourself. Often the recommended lifespan of a gear depends how much you use it and to help to figure that out, there is a rule of thumb list for ropes, harnesses, helmets, slings and quickdraws in CliGe.

CliGe is for climbers as well as for companies that are selling climbing services and thus need a log for their customer use gear. Additional feature in CliGe is a public gear book that is useful when planning a climbing trip with a friend or just for showing off. Dima also developed a fall factor calculator that can be used to examine the forces that affect your gear when taking a fall. Another feature in CliGe is a Lost and Found -page, where you can log a gear that you have found. If its serial number is in CliGe, the owner will be informed. Though the problem is that not all gear have a unique serial number.

Listing your gear to CliGe can be useful when a manufacturer makes a product recall due a defect. Using the listed serial numbers, you can easily check if you gear is part of the recall without having to go through your rack. The initial listing of all your gear might be a big project, but after that it’s quite effortless to log all your new gear.

CliGe is made by climbers for climbers and any ideas how to develope it further can be sent to Dima. Also all the other groups that use climbing gear, such as geocachers, people doing altitude work and arborists, are welcome to use CliGe for their gear.

JFRM-2017-02-8000.jpg
The front page of CliGe.me
CliGe.me:n etusivu
JFRM-2017-02-8001.jpg
A view of my gear book
Näkymä minun gear bookiini

Kiipeilyharrastuksen alussa jokainen väline tuntuu erityiseltä ja hankinnat ovat elävänä mielessä. Kuitenkin kun kamaa alkaa kerääntyä komerollinen, on haastavaa pysyä enää kartalla varusteistaan. Trädiräkki kesäisiin kalliotouhuihin, jääkamat talven putouskiipeilyyn, jotain sekalaista alppitavaraa ja sitten vielä se kaikki, mikä kulkee mukana kaudesta riippumatta.

Toiset tykkäävät hypistellä tavaroitaan enemmän ja hankkia uusinta uutta – toisille varusteet ovat välttämätön paha. Jos kuitenkin harrastaa mitä tahansa köysikiipeilyn muotoa, joutuu kohtaamaan sen tosiasian, että kaikki varusteet eivät ole ikuisia. Ja joillain on parasta ennen -päivämäärä. Kovista pannutuksista vääntynyt varmistus on helppo heittää romukoppaan, mutta päällisin puolin ehjän näköisten varusteiden vanhenemisesta pitäisi muistaa pitää kirjaa.

Kiipeilykamat voi tietenkin kirjata omaan Exceliin tai muistivihkoon – kunhan tulee katsoneeksi sieltä milloin on aika hylätä köydet, valjaat, slingit ja prusikit kiipeilykäytöstä. Ystäväni Dima alkoi ratkoa tätä kiipeilijöille yhteistä ongelmaa koodaamalla. Hän päätyi kehittelemään Climbing gear & me -palvelun eli lyhyesti CliGen. Minä autoin häntä projektissa toimimalla testikäyttäjänä ja ehdottamalla toiminnallisuuksia. Viilattuamme yhdessä CliGeä Dima julkaisi palvelun viime vuonna kaikkien saataville.

CliGe on ilmainen sivusto, jonka avulla voi pitää kirjaa kiipeilyvarusteistaan. Sinne voi syöttää kaikki tavaransa sarjanumeron tarkkuudella tai vaikka vain ne, joiden käyttöikä on rajoitettu. Kirjautuessa CliGen käyttäjäksi kiipeilijä saa oman varustesivun eli gear bookin, jonka löytää jatkossa helpoiten tallentamalla sen osoitteen kirjanmerkkeihinsä.

Gear bookiin voi kirjata kerralla useamman kappaleen samaa välinettä, mikä voi olla käytännöllistä esimerkiksi kuuden kappaleen jatkosetin hankittuaan. Lisäksi olemassa olevan varusteen tiedot voi kopioida, jolloin uutta samanlaista välinettä ei tarvitse kirjata alusta alkaen. CliGe ilmoittaa sähköpostilla vanhenevista varusteista ja käyttöiän voi määritellä itse. Monien varusteiden elinikä on kiinni käytön aktiivisuudesta ja arviota helpottamaan on CliGeen tehty suuntaa-antava taulukko köysien, valjaiden, kypärien ja slingien sekä jatkojen suositellusta käyttöajasta.

CliGeä voivat käyttää yksityiset henkilöt, mutta myös yritykset, jotka myyvät kiipeilypalveluja ja joille on siten tärkeää pysyä kartalla asiakaskäyttöön hankittujen varusteiden kelpoisuudesta. Lisäpalveluina CliGeen on tehty julkinen gear book, jolla voi jakaa katseluversion gear bookistaan vaikka yhteistä reissua suunnitellessa tai ihan vain brassailutarkoituksissa. Dima on koodannut myös fall factor -laskimen, jolla voi tutkia välineisiin kohdistuvia voimia. Kokeilussa on myös “löytötavaratoimisto”, johon voi ilmoittaa löydetyn varusteen. Jos sarjanumero löytyy palvelusta, ilmoitetaan omistajalle asiasta sähköpostilla. Tämän toiminnallisuuden kohdalla on tosin haasteita sen osalta, että kaikilla välineillä ei ole yksilöivää sarjanumeroa.

Varusteiden listaamisesta CliGeen on hyötyä myös silloin kun ilmoitetaan mahdollisesta valmistusvirheestä johtuvasta takaisinvedosta. Sarjanumeroiden avulla voi helposti tarkistaa onko itsellä takaisinvedon piirissä olevia välineitä ilman, että tarvitsee penkoa räkkiä läpi. Varusteiden syöttäminen voi toki olla aluksi melkoinen projekti, jos tavaraa on paljon, mutta jatkossa uusien välineiden lisääminen palveluun on vähemmän työlästä.

CliGe on kiipeilijöitä varten tehty palvelu ja ideoita sen kehittämisestä voi lähettää Dimalle. Myös muut kiipeilyvälineitä käyttävät henkilöt, kuten geocaching-harrastajat, korkean paikan työskentelijät ja arboristit, voivat hyödyntää CliGeä varusteidensa listaamiseen.

Korouoma Adventure

A year ago me and Dima travelled first time to Korouoma in Posio. Then we climbed the Brown River and now we were eager to see what other icefalls Korouoma has to offer. On the Friday evening we drove from Kuopio to Posio. In the wee hours we put on our backpacks, packed our pulka and headed towards Kanjonilaavut (canyon lean-tos) that are on the bottom of Korouoma gorge. There was another car on the Saukkovaara parking lot and we presumed that someone might be spending the night at the paid goahti nearby.

When we arrived at 3 am to Kanjonilaavut, we noticed that one of the lean-tos was occupied by some sleeping climbers. We tried to set our camp as silently as possible to the other lean-to. The weather forecast was showing -9°C (15°F) temperature for the night, but while I was cold in my new -10°C (13°F) Marmot sleeping bag, I was cussing to the whoever it was who figured out these comfort temperatures. Since Korouoma seems to be the place where the cold air goes to sleep, we found out in the morning that the temperature had actually dropped to -19°C (-2°F). So, no wonder it was unexpectedly cold.

When we woke up we got to know that the other climbers who were spending the night at the lean-to were actually someone we knew. These two guys from Joensuu had been at the same time in Korouoma with us last year, too. They were also planning to head southeast and look for some other icefalls than the Brown River that was nearby. For me and Dima the target was to find something nice to climb and then spend the next night at the Pajupuro wilderness hut.

We started to hike along the bottom of Korouoma gorge, following the hiking trail there. On the way we passed the Brown River, Mammoth Fall and Charlie Brown. The last of them looked interesting to climb, but also quite thin from the base, so we decided to hike further. Finally we saw the guys from Joensuu climbing a one pretty beautiful icefall (we later found out that it was the Diamondchute). At the same time we noticed that the route to wilderness hut was covered with snow and there was still more than 2 km (1,2 miles) to go. We left the pulka to the crossroads and headed towards the Diamondchute carrying only our climbing gear.

There was no trail to Diamondchute either, but we followed the steps in snow to the base of the icefall. While we were putting on our climbing gear the Joensuu guys were finishing their climbing and we got the whole icefall for us. They informed us that the ice was hard and breaking to large junks. The icefall is about 40 m (131 feet) high and 10-20 m (32-65 feet) wide, formed to a bit step-like.

Dima started to lead, but getting the first ice screw in took a long time, since the ice was thin and proper placement took time to find. He succeeded to climb on and took a little rest hanging on a fifi-hook every once in a while. We were both surprised how well the lead went on. Dima climbed in a relaxed manner and I was freezing solid while belaying. While he was climbing our communication worked well, but when he reached the top we started to have problems. While I was standing at the bottom of the gorge and he was above it, all the voices were echoing around. I had a hard time to understand what he was trying to shout and he couldn’t hear anything that I was saying.

When Dima was pulling the rope up vigorously I knew he was ready to belay and I changed to the climbing mode. Because I had to pay extra attention to hear anything that he was shouting, I forgot to do one thing that I usually always do – to attach my ice tools with a leash to my harness. This is not necessarily a must when ice climbing, but I always use the leash just in case if I happen to drop my ice tool.

I started to climb as second and went on with even pace while collecting the ice screws on the way. When I was in the middle of the icefall there was a difficultly placed tight ice screw. My arms were getting pumped and a decided to rest a while. I shouted Dima (which he likely didn’t hear) that I will sit on the rope and tried to lower my weight. Everything seemed ok. Later I got to know that while I put my full weight on the rope, on the top of the climb the rope cut through the snow, which gave me unexpected amount of slack. This resulted me falling 2 m (6 feet) lower. This wouldn’t have been any problem, if I hadn’t lost my grip to my ice tools. The ice tools without the leash. I found myself sitting on a rope, 20 m (65 feet) from the ground, 2 m (6 feet) from my ice tools and unable to communicate with my belayer.

There was no acute danger, but I was basically stuck. I started to figure out different ways to solve the problem. The easiest solution would have been that Dima would have either lowered be down or hauled me up to my ice tools, but he couldn’t hear me. I knew that Dima would eventually find out that if I don’t move, these two would be his options. It didn’t seem to be a good idea to sit still in the freezing weather for waiting that to happen and so I tried to solve the problem on my own. I tried to pull myself up with the rope, but the dynamic rope was stretching so much that this really didn’t help me at all. I could have put a prusik loop on the rope and climb up the rope with that, but with the poor dextrity while wearing the gloves this didn’t feel most inviting thing to do. I had another rope hanging from my harness and that offered an option to build an anchor and to abseil using that rope. In this scenario I would have had to cut the rope that I was tied into (since there was no way opening the knot while my weight was on the rope). And I didn’t feel like scaring the living shit out of Dima. So, while I was hanging there at the end of the rope I figured out a new way of climbing – ice bouldering. I was able to climb normally with my feet since I had my crampons, so I decided to try if I could get any grip of the ice with my hands. There was luckily some small holes in the ice and the dents left by the ice tools. I was able to jam my fist in these holes and jamming my knee with a kneebar technique. I fell a few times to the rope, but decided to try again. Dima understood that I needed help to proceed and when he got any slack, he pulled it quickly through the belay device. And so I was able to slowly climb all the way to my ice tools.

Feeling victorious I attached quickly the leashes to my ice tools and was again able to climb on. I climbed the rest of the ice fall to Dima’s belay station and told him that I got to do some ice bouldering without ice tools on the way. We analysed the situation there and also later in the evening. All the problems followed the disability to communicate properly, but we agreed that we are in pretty good place with the skill to read the movement of the rope. If there would have been no movement, Dima would have abseiled with the rope he had to see if I was injured. It was actually interesting to see that even in this kind of situation we have multiple ways solve the problem. The best thing to do in the first place would have been using walkie-talkies and the whole thing could have been avoided.

We abseiled at the dusk and when we floundered back to the pulka it was already dark. With the light of our head torches we hiked through the beautiful forest and decided to go back to our car, because the wilderness hut was unreachable without snow shoes. We packed our things to the car and discussed if we should drive all the way back to Kuopio or stay the night somewhere on the way. We decided to check if there was anything available in Kuusamo and surprisingly the cheapest option was the Holiday Club Kuusamo Tropic spa hotel. We skipped the spa option, but the soft beds were welcome luxury after the long day out.

Dima’s photos in Flickr

JFRM-2017-01-6093.jpg
Crispy -19°C (-2°F) and ready for breakfast
Kirpakka -19°C ja valmiina aamiaiselle
JFRM-2017-01-6095.jpg
Brown river looks nice this year
Ruskeavirta näyttää hyvältä tänävuonna
JFRM-2017-01-6096.jpg
Morning breaks, we had luxurious 5 hours of daylight
Aamunkoitto ja päivän pituus viisi tuntia
JFRM-2017-01-6100.jpg
Mammoth fall
Mammuttiputous
JFRM-2017-01-6102.jpg
Charlie Brown
Jaska Jokunen

JFRM-2017-01-6103.jpg

JFRM-2017-01-6107.jpg
Dima approaching the Diamondchute
Dima lähestymässä Timanttikourua

JFRM-2017-01-6110.jpg

JFRM-2017-01-6116.jpg
Dima doing an epic lead on Diamondchute
Dima ja eeppinen liidi Timanttikourussa

JFRM-2017-01-6124.jpg

JFRM-2017-01-6127.jpg
Collecting our gear and packing the pulka
Keräämässä kamoja ja pakkaamassa ahkiota

JFRM-2017-01-6146.jpg

JFRM-2017-01-6151.jpg

Vuosi sitten kävimme ensimmäisen kerran jääkiipeilemässä Diman kanssa Posion Korouomassa. Silloin korkkasimme Ruskeavirran ja nyt halusimme nähdä tarkemmin millaisia muita jääputouksia Korouomassa on. Ajoimme perjantai-iltana Kuopiosta Posiolle. Aamuyön puolella heitimme reput selkäämme ja ahkion perään sekä otimme suunnaksi Kanjonilaavut Korouoman pohjalla. Saukkovaaran parkkipaikalla oli toinenkin auto ja ajattelimme varauskodalla mahdollisesti olevan yöpyjiä.

Saapuessamme kolmen aikoihin aamuyöllä Kanjonilaavuille, huomasimme toisten kiipeilijöiden olevankin laavulla, joten yritimme mahdollisimman hiljaa levitellä omat yökamppeemme toiseen laavuun. Sääennustus oli näyttänyt yölle alimmillaan -9°C pakkasia, mutta nukkuessani uudessa Marmotin makuupussissani kirosin comfort-lämpötilojen määrittäjät palellessani kymmenen miinusasteen pussissa. Koska Korouoma on ilmeisesti se paikka, jonne kylmä ilma menee nukkumaan, selvisikin aamulla lämpötilan pudonneen -19°C:n asti. Ei siis ihme, että oli odottamattoman kylmä.

Toisen laavun yöpyjät paljastuivatkin aamulla tutuiksi kiipeilijöiksi. Kaksi Joensuulaista kaveria olivat olleet viimevuonna kanssamme samaan aikaan Korouomalla. He suunnittelivat meidän tapaan jatkavansa kaakkoon päin etsimään muita putouksia kuin lähimpänä olevan Ruskeavirran. Meidän tavoitteena oli löytää joku kiinnostava putous kiivettäväksi ja jatkaa illaksi Pajupuron autiotuvalle yöpyäksemme siellä.

Lähdimme etenemään Korouoman pohjaa pitkin kulkevaa retkeilyreittiä ja ohitimme matkalla Ruskeavirran, Mammuttiputouksen ja Jaska Jokusen. Viimeiseksi mainittu näytti kiipeilyllisesti kiinnostavalta, mutta alaosastaan ohuelta, joten jatkoimme vielä eteenpäin. Näimme lopulta joensuulaiset kiipeilemässä herkullisen näköistä putousta, joka myöhemmin osoittautui Timanttikouruksi. Huomasimme samassa yhteydessä reitin Pajupuron autiotuvalle olevan ummessa ja matkaa upottavassa umpihangessa olisi pitänyt taittaa vielä yli 2 km. Jätimme ahkion yöpymiskamoineen tähän risteykseen ja lähdimme pelkkien kiipeilyvarusteiden kanssa lähestymään Timanttikourua.

Timanttikourullekaan ei vienyt polkua, mutta seurasimme joensuulaisten jäljissä jääputouksen alle. Meidän pukiessa varusteitamme he olivat juuri lopettamassa kiipeämistä putouksella, joten saimme vapaasti valita kiivettävän linjan. He kertoivat jään olevan kovaa ja lohkeilevaa. Putous on noin 40 m korkea ja 10-20 m leveä, hieman portaittaiseksi muodostunut.

Dima lähti liidaamaan putousta, mutta ensimmäisen ruuvin asettamiseen meni melko paljon aikaa, koska jää oli alaosasta ohutta ja mahdollista paikkaa piti etsiä tovi. Hän pääsi kuitenkin jatkamaan onnistuneesti putousta ylöspäin, välillä leväten fifi-koukun varassa. Yllätyimme molemmat miten hyvin liidi eteni. Dima eteni rauhallisesti ja minä palelin varmistajan ominaisuudessa. Kiivetessä kommunikointi sujui hyvin, mutta Diman päästyä lopulta putouksen päälle tuli vastaan ongelmia. Minun ollessa rotkon pohjalla ja hänen sen yläpuolella kaikki äänet kaikuivat niin, ettei puheesta saanut mitään selvää. Minulla oli vaikeuksia tulkita Diman viestejä ylhäältä ja hän ei kuullut minun huudoistani mitään.

Diman vetäessä köyttä tarmokkaasti ylös tiesin hänen olevan varmistusvalmiudessa ja vaihdoin itseni kiipeilymoodiin. Koska jouduin kiinnittämään erityistä huomiota saadakseni jotain selvää hänen huudoistaan, unohdin tehdä yhden asian, jonka yleensä aina teen – kiinnittää jäähakut leashilla valjaisiini. Tämä ei ole välttämätöntä jääkiipeillessä, mutta käytän itse aina leashia hakun putoamisen varalta.

Lähdin kiipeämään kakkosena ja nousin tasaista tahtia jääruuveja matkalta keräillen putouksen puoliväliin. Tässä vaiheessa vastaan tuli hankalassa paikassa tiukasti kiinni oleva jääruuvi, jota irroittaessa kädet alkoivat mennä pumppiin ja päätin levätä hetken. Huusin Dimalle istuvani köyteen (mitä hän ei todennäköisesti kuullut) ja kokeilin laskea painoni köyden varaan. Kaikki vaikutti hyvältä. Myöhemmin selvisi, että laskiessani koko painon köyden varaan, putouksen päällä köysi uppoutui lumikinoksen läpi ja löysää tuli odottamattoman paljon. Tuloksena oli se, että putosin köyden varassa noin kaksi metriä alemmas. Tämähän ei itsessään olisi ollut mikään ongelma ellei otteeni olisi irronnut jäähakuista. Hakuista, joissa ei ollut leasheja. Löysin itseni istumassa köydestä 20 m maanpinnasta, 2 m päässä jäähakuistani ja kykenemättömänä kommunikoimaan varmistajani kanssa.

Mitään akuuttia vaaraa ei ollut, mutta olin käytännössä katsoen jumissa. Aloin pohtia eri mahdollisuuksia ratkaista tilanne. Helpointa olisi ollut, että Dima joko laskisi minut alas tai haulaisi pari metriä ylös, mutta hän ei kuullut huutojani. Tiesin myös Diman tajuavan varmasti lopulta, että jos minä en liiku niin nämä olisivat hänen mahdollisuutensa. En pitänyt kuitenkaan hyvänä ratkaisuna istua pakkassäässä odottamassa Diman apua vaan yritin ratkaista ongelman itse. Kokeilin kiskoa itseäni köydestä ylöspäin, mutta dynaaminen köysi antoi niin paljon periksi, ettei tästä ollut apua. Olisin voinut virittää köyteen prusik-lenkin köyttä pitkin kiipeämiseksi, mutta hanskat kädessä prusik-narun kanssa näpertäminen ei houkutellut ensimmäisenä vaihtoehtona. Vedin perässäni toista köyttä, mikä tarjosi myös mahdollisuuden ankkuroitumiseen ja laskeutumiseen tällä toisella köydellä. Silloin minun olisi kuitenkin pitänyt leikata toinen köysi itsestäni irti (koska en saisi solmua auki painoni ollessa köyden varassa) ja en halunnut säikäyttää Dimaa tällä tempulla. Niinpä siinä köyden jatkona roikkuessani kehitin uuden kiipeilymuodon – jääboulderoinnin. Jääraudoilla pystyin yhä työskentelemään jaloillani normaalisti, joten päätin kokeilla saisinko jäästä käsin mitään otetta. Jääpuikkojen välissä oli onneksi pieniä koloja ja jäässä oli jäähakkujen iskemiä lovia, joihin sain tehtyä nyrkkijammeja ja kneebar-tyyppisiä polvijammeja. Putosin muutamaan otteeseen köyteen tässä touhussa, mutta yritin uudestaan. Dima tajusi minun tarvitsevan apua etenemiseen ja hän alkoi vetää köyttä reippaasti aina minun noustessani, joten pääsin pikkuhiljaa etenemään – lopulta hakuilleni asti.

Voittotunnelmissa kiinnitin äkkiä leashit hakkuihini ja pääsin vihdoin jatkamaan kiipeämistä normaalisti. Nousin loput putouksesta Diman luokse ja kerroin hänelle päässeeni harrastamaan jääboulderointia ilman hakkuja. Analysoimme tilannetta siinä putouksen päällä ja vielä myöhemmin illan aikana. Kaikki ongelmat olivat selvästi seurausta mahdottomuudesta kommunikoida, mutta totesimme olevamme myös hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että osaamme lukea toistemme toimintaa köyden liikkeiden perusteella. Jos köydessä ei olisi tapahtunut mitään liikettä, Dima olisi laskeutunut hänellä olevalla köydenpätkällä katsomaan olenko loukkaantunut. Oli oikeastaan kiinnostava huomata, että tällaiseenkin tilanteeseen itseltä löytyy jo useita ratkaisumalleja. Paras vaihtoehto tietysti olisi ollut käyttää radiopuhelimia, jolloin koko ongelmalta olisi vältytty.

Laskeuduimme alas hämärän tullessa ja rämpiessämme takaisin ahkion luokse oli jo pimeä. Kuljimme otsalamppujen valossa upeaa metsämaisemaa pitkin ja päätimme palata autolle, koska autiotuvalle emme pääsisi ilman lumikenkiä. Pakkasimme tavarat autoon ja pohdimme lähtisimmekö ajamaan takaisin Kuopioon asti vai etsisimmekö jonkinlaisen yöpaikan matkan varrelta. Päätimme katsoa matkan varrelle osuvasta Kuusamosta majoitusvaihtoehtoja ja yllättäen edullisin hinta oli Holiday Club Kuusamon Tropiikissa. Kylpyläosastolle emme sentään lähteneet enää lillumaan, mutta pehmeät sängyt olivat tervetullutta luksusta päivän rehkimisen päätteeksi.

Diman kuvat Flickrissä

Ice Climbing Season is on Full Swing

Even though the beginning of the winter seemed promising, the warm weather in December destroyed all the dreams of icefalls from everywhere south from Lapland. Luckily around the New Year we finally got some sub zero weather that fixed the damages rather quickly. And in early January me and Dima finally got to start the ice climbing season.

The Haminalahti icefall in Kuopio seems to be quite thin this year and so we headed to Neulamäki – where there was actually more ice than last year. Now the Neulamäki icefall has at least two lines with enough ice for screws and even more to climb with a top rope.

The tender sub zero weather wasn’t too freezing and not too wet, so we spend the whole day from dawn till dusk climbing different variations across the icefall. Climbing with a top rope starts to feel now a bit too easy, but lead climbing is still quite intimidating. In couple of weeks we are planning to head north to test our limits on some bigger icefalls.

Location: 62°52’53” N, 27°35’43” E

JFRM-2017-01-0002.jpg

JFRM-2017-01-0015.jpg
My first ice lead of the season.
Kauden ensimmäinen jääliidini.
JFRM-2017-01-0017.jpg
Dima is cleaning the route.
Dima putsaa reittiä.
JFRM-2017-01-0019.jpg
Top roping to see if the ice is thick enough for screws.
Yläköysittelyä selvittäessäni riittääkö jään paksuus ruuveille.
JFRM-2017-01-0026.jpg
Put a dancer to climb and this is what you get…
Laita tanssija kiipeilemään ja seuraukset ovat odotettavissa…
JFRM-2017-01-0037.jpg
Rope was frozen solid and hard to get trough my GriGri.
Kalikaksi jäätynyt köysi oli vaikea tunkea GriGrin läpi.

JFRM-2017-01-0048-Pano.jpg

JFRM-2017-01-0050.jpg

JFRM-2017-01-0051.jpg

Vaikka alkutalvi oli lupaava, joulukuun lämpimät säät ehtivät sulattaa parhaatkin jääputouksen alut Lappia etelämpää. Alkuvuoden pakkaset kuitenkin korjasivat vahingon nopeasti ja pääsimme viimein tammikuun alkupäivinä korkkaamaan Diman kanssa jääkiipeilykauden.

Kuopiossa Haminalahden puikko ei näytä tänävuonna muodostuneen kovin paksuksi, joten suuntasimme kiipeilemään Neulamäkeen, joka puolestaan oli viimevuotta paremmassa kunnossa. Neulamäen putoukselle muodostuu nyt ainakin kaksi linjaa, joissa on tarpeeksi jäätä ruuveille ja yläköydellä voi kiivetä useampaakin reittiä.

Pienessä pakkassäässä ei tarvinnut palella eikä kastua, joten kiipesimme erilaisia variaatioita päivänkoitosta illan hämärtymiseen asti. Yläköydellä jään kiipeäminen alkaa tuntua jo vähän liian helpolta, mutta toisaalta liidaaminen on aika jännittävää. Parin viikon päästä on suunnitelmissa lähteä kokeilemaan rajojaan taas hieman isommille putouksille.

Sijainti: 62°52’53” N, 27°35’43” E

Neulaniemi Trad Climbing

While bouldering with Riikka last spring, I found a potential trad climbing crag from Neulaniemi in Kuopio. The other side of Neulamäki is a nature reserve and rock climbing that is kind of borderline case in freedom to roam (or everyman’s rights as they are called in Finnish) is prohibited there (theoretically rock climbing can be considered as roaming, but it often includes removal of the moss). I examined some maps at home and saw that the nature reserve doesn’t extend to the Neulaniemi side. That means climbing should be allowed there.

When we finally found some free time, me and Dima packed our trad racks and headed to Neulaniemi to find out what this cliff was actually like. We took a 60 m (200 ft) dynamic rope and a 30 m (100ft) static rope, because we didn’t know if we needed a top rope anchor. We were wandering around a while before we found the cliff that seemed rather dry and free of moss. Taking a little detour around the rock we succeeded reaching the top of the climb and decided to abseil down. The top of the cliff is formed of two steps and the lower one has a tree where we attached our rope. The 30 m (100 ft) static rope was just long enough to reach the ground as a double rope, meaning the cliff was about 15 m (50 ft) high. We abseiled down and decided to leave the static rope in place, in case we wanted to use a top rope.

Boldly I decided to try to lead climb the wall. As usual, more cams would have been nice, since the cracks were mostly too wide for nuts. Still I got protection nicely in and was able to position myself comfortably. I admit that I felt a bit chilly when I tried to pull myself on a small shelf, but somehow I succeeded. All my pro was not bomb-proof and I hesitated to climb on, since nothing that I got in was such a protection that one would trust to take a fall. After a while of meaningless hustle-bustle I told Dima to lower me down and it was his turn to climb.

Dima was able to reach the same shelf and got in a bit better piece of protection, but still either of us was unable to proceed from here. We weren’t far from the top, but the sloping and moss-covered top wasn’t easy to climb on. The best thing about climbing here was definitely the unknown route. When you climb a set route, the grading tells you that it won’t get any more difficult than this. Even though you might not be able to see what is above you. Climbing a completely new project you never know what is coming next and you need to find your own solutions and make more decisions. That is when I feel the climbing is somehow at its purest and most authentic form. Kind of what it’s like to climb a mountain. On a set rock climbing route you can fine tune your technique, but you don’t have to learn that much decision making. And in my opinion that is one of the key skills in mountaineering, that can make a difference between a living and a dead climber.

At the end of the day Dima was prusiking himself up the wall to clean the route and to collect the top rope. We were climbing only one crack, but there are more in Neulaniemi – though this was the one with least moss. We will return to this project sometime when I’m back in Kuopio again.

Location: 62°53’55” N, 27°36’15” E

JFRM-2016-08-5477.jpg
Arriving to the crag
Saapumassa kalliolle
JFRM-2016-08-5478.jpg
Dima peering down to see where can be abseil
Dima tähyilee alas nähdäkseen mistä voimme laskeutua
JFRM-2016-08-5479.jpg
Daisy, I’m chained to you…
Daisy, olen kiinni sinussa…
JFRM-2016-08-5480.jpg
Dima is abseiling first
Dima laskeutuu ensimmäisenä
JFRM-2016-08-5485.jpg
“May I go?” “You may go.”
“Saako mennä?” “Saa mennä.”
JFRM-2016-08-5491.jpg
Dima is using static top rope for back-up
Dima käyttää staattista yläköyttä back-upina

JFRM-2016-08-5492.jpg

JFRM-2016-08-5495.jpg
Dima prusiking up the wall
Dima prusikoi ylös

JFRM-2016-08-5501.jpg

JFRM-2016-08-5503.jpg

Olin löytänyt keväällä boulderointireissulla Riikan kanssa potentiaalisen trädikiipeilykallion Kuopion Neulaniemestä. Neulamäen toinen puoli on kuitenkin luonnonsuojelualuetta ja siellä jokamiehenoikeuksien rajamailla liikkuva kalliokiipeily on kielletty (teoriassa kiipeily on oikeuksien turvaamaa luonnossa liikkumista, mutta käytännössä se usein vaatii mm. sammaleen poistamista). Katselin kotona karttoja ja totesin, että Neulaniemen puolelle luonnonsuojelualue ei kuitenkaan ulotu, joten kiipeilylle ei pitäisi olla estettä.

Sopivan tilaisuuden viimein koittaessa pakkasimme Diman kanssa trädiräkkimme ja lähdimme katsastamaan tarkemmin tuota Neulaniemen kalliota. Otimme mukaan 60 m dynaamisen ja 30 m staattisen köyden, koska emme tienneet tulisimmeko tarvitsemaan yläankkuria. Pienen harhailun jälkeen löysimme kallion, joka näytti kuivalta ja sammaleettomalta. Kiersimme mäkeä ylös päästäksemme kallion päälle ja päätimme laskeutua sieltä köydellä alas. Kallion päällä on kaksi töyrästä, jolta alemmalle viritimme köyden kiinni puuhun. 30 m staattinen köysi riitti juuri ja juuri kaksinkertaisena alas asti eli kallio oli noin 15 m korkea. Laskeuduimme alas ja päätimme jättää staattisen köyden paikalleen, jolloin sitä voisi käyttää myös yläköysivarmistuksena.

Päätin lähteä rohkeasti liidaamaan seinää ylös. Camuja olisi saanut olla enemmän, koska halkeamat olivat kiiloille pääosin liian suuria. Pääosin varmistusten asettaminen oli kuitenkin helppoa ja itsensä sai asemoitua mukavasti. Hieman jännittävää oli nousta pienelle hyllylle, mutta sain itseni ujutettua jotenkin sen päälle. Kaikki asettamani varmistukset eivät olleet aivan pomminvarmoja ja epäröin nousta hyllyltä ylöspäin, koska en mielestäni saanut sisään mitään sellaista varmistusta, jonka varaan olisin huolettomasti voinut pudota. Hetken härväämisen jälkeen sanoin Dimalle laskeutuvani alas ja hänen saavan vuoronsa yrittää.

Dima kiipesi samalle hyllylle asti ja sai paremman varmistuksen asetettua ylemmäs, mutta emme lopulta pääseet juurikaan etenemään tästä pisteestä. Reitin toppaaminen ei ollut erityisen kaukana, mutta slouppaavalle ja sammaleen peittämälle loppuosalle nouseminen osoittautui haastavaksi. Parasta kiipeämisessä oli ehdottomasti reitin tuntemattomuus. Kun kiipeää ns. olemassa olevaa reittiä, tietää sen greidistä, että tämän vaikeammaksi kiipeäminen ei muutu vaikka ei näkisi mitä ylempänä odottaa. Täysin uutta reittiä kiivetessä ei voi olla ollenkaan varma mitä vastaan tulee ja ratkaisuja ja päätöksiä joutuu tekemään aivan eri tavalla. Silloin koen itse olevani jollain tavalla aidon kiipeilyn äärellä ja tunnelma on hyvin samanlainen kuin vuorilla liikkuessa. Valmiiksi greidattuja kallioreittejä kiivetessä pääsee kyllä treenaamaan tekniikkaa, mutta päätöksentekoa siinä ei kovin paljon joudu opettelemaan. Ja se on mielestäni vuorikiipeilyssä yksi keskeisistä taidoista, joka voi ratkaista hengissä selviämisen.

Päivän kiipeilysession päätteeksi Dima prusikoi itsensä kallion päälle putsaten samalla reitin ja noutaen yläköyden pois. Ehdimme kiivetä nyt vain yhtä halkeamaa, mutta Neulaniemessä on niitä vielä lisääkin – tosin tämä oli niistä vähiten sammaleen peitossa. Palaamme projektin ääreen taas joskus liikkuessani Kuopiossa.

Sijainti: 62°53’55” N, 27°36’15” E

Bouldering in Neulaniemi

All the snow wasn’t yet gone from the forest, but me and my classmate Riikka wanted to check out some local boulders. I train bouldering mostly indoors when I have no belayer, but otherwise I don’t fancy climbing low that much. I have been bouldering outdoors only once before. Now that all the bigger cliffs were still wet, we thought that boulders might offer us something to climb.

We rode along Neulaniementie and left our car at the parking lot in Viinaniemi. Carrying the crashpad, we spent a while searching because the map in 27 Crags was everything but accurate (later it has been improved, though). First we found Polkukivi that is near the road and started to climb it up and down. The rock was horribly cold. Though the friction was perfect it doesn’t really help when your hands freeze instantly numb.

We hiked deeper into the forest and found Proviisori that has multiple lines around it. After few tries our hands were frozen solid and we decided to change climbing into hiking. Straying for our own amusement we ended up finding first a smaller cliff and then a bigger one. The rock looked very inviting and it had exellent cracks for trad climbing. The only thing was that I wasn’t sure if this side of Neulamäki was part of the nature reserve nearby where rock climbing was prohibited. Hence I took some photos to examine this thing more thoroughly later…

Polkukivi: 62°53’56” N, 27°36’23” E
Proviisori: 62°53’55” N, 27°36’20” E

JFRM-2016-04-3584.jpg
Riikka and her crashpad are ready to roll
Riikka ja hänen pädinsä ovat valmiina toimintaan
JFRM-2016-04-3585.jpg
Sun is piercing through the woods
Auringonsäteet tunkeutuvat oksiston lävitse
JFRM-2016-04-3589.jpg
Riikka seen from the top of Polkukivi
Riikka Polkukiven päältä nähtynä

JFRM-2016-04-3591.jpg

JFRM-2016-04-4819.jpg
Riikka admires the ice covering the rock
Riikka ihailee jään peittämää kalliota
JFRM-2016-04-4826.jpg
This is the trad heaven that we found
Löytämämme träditaivas
JFRM-2016-04-4827.jpg
Frozen plants at the bottom of the rock face
Jäätynyttä kasvustoa kallion juurella

JFRM-2016-04-4831.jpg

JFRM-2016-04-4832.jpg

Kaikki lumi ei ollut vielä sulanut metsästä, mutta halusimme lähteä luokkakaverini Riikan kanssa katsastamaan paikallisia kiviä. Treenaan boulderointia sisällä silloin, kun ei ole köysikaveria, mutta muuten en ole erityisen kiinnostunut matalalla kiipeämisestä. Ulkona olen boulderoinut kerran aiemmin. Nyt isommat kalliot olivat vielä kuitenkin niin märkiä, että ajattelimme boulder-osastolta löytyvän todennäköisemmin jotain kiivettävää.

Ajoimme Neulaniementietä ja jätimme auton Viinaniemessä olevalle parkkipaikalle. Pädi selässä etsiskelimme metsässä tovin, koska 27 Cragsin karttapisteet olivat jotain sieltä tännepäin eli eivät erityisen selkeitä (asia on tosin sittemmin parantunut). Löysimme ensin tien lähellä sijaitsevan Polkukiven ja kiipesimme hetken sitä. Kivi oli todella kylmää. Vaikka kitka oli erinomainen, ei siitä ole hirveästi iloa, jos kädet jäätyvät tunnottomiksi hetkessä.

Jatkoimme syvemmälle metsään ja löysimme Proviisorin, jonka ympärille muodostuu useampikin reitti. Muutaman yrityksen jälkeen kädet alkoivat kuitenkin olla aivan jäässä ja päätimme siirtyä kiipeilymoodista retkeilymoodiin. Harhailimme huviksemme ympäriinsä ja löysimme läheltä ensin vähän isompia jyrkänteitä ja lopulta paljon isomman jyrkänteen. Kallio oli todella houkuttelevan näköinen ja siinä oli erinomaisia halkeamia trädikiipeilyä ajatellen. En vain ollut varma oliko Neulamäen tämä reuna luonnonsuojelualuetta, jolla kalliokiipeily on kielletty. Otin kuitenkin kallioista kuvia palatakseni aiheeseen myöhemmin…

Polkukivi: 62°53’56” N, 27°36’23” E
Proviisori: 62°53’55” N, 27°36’20” E