In 2015 I first heard about the Appalachian Trail and in spring 2017 I started to thru-hike that 3500 km (2200 mi) long trail on the east coast of the United States. When I arrived to the Mount Katahdin next fall, I already knew the next destination – the Pacific Crest Trail.
Now five years has passed since my AT thru-hike and it’s time to start the next chapter. In April 2022 I will start thru-hiking the PCT from the US-Mexican border and hopefully by fall I will reach the US-Canadian border. This 4200 km (2600 mi) long trail runs along the west coast of United States, through the states of California, Oregon and Washington.
I will be documenting my hike on several platforms when the cell service allows. Most actively I will be updating this blog, but I will be writing only in Finnish. The posts will be translated to English, but with a delay. In addition I will be blogging for The Trek in English. All platforms that you can use to follow my hike are listed below.
You may support my hike by sharing my content in social media. If you wish to show your support in cash, you may visit my merchandise store (buying my designs or doing your own). If you do any shopping in US Amazon anyway, you can do so by following this link, which allows me to get a small provision (the link won’t work for German, UK, Swedish etc. Amazon). Then I can buy any replacement gear that I might need from Amazon.
Most of all I hope that as many as possible will be thrilled to follow this adventure. Some of my current followers have been inspired to do their own amazing trips and some are following because this kind of adventures are not available for them. I wish that everyone can live and share this trek with me.
Vuonna 2015 kuulin ensimmäisen kerran Appalachian Trailista ja keväällä 2017 lähdin läpivaeltamaan tuota 3500 kilometrin reittiä Yhdysvaltain itärannikolla. Seuraavana syksynä saapuessani Mount Katahdinin laelle oli mielessäni jo seuraava kohde – Pacific Crest Trail.
Nyt viisi vuotta on kulunut AT:n läpivaelluksesta ja aika on kypsä uudelle pitkälle vaellukselle. Huhtikuussa 2022 aloitan PCT:n läpivaelluksen Meksikon rajalta ja toivottavasti syksyyn mennessä saavun Kanadan rajalle. Tämä 4200 km pitkä polku kulkee Yhdysvaltain länsirannikolla Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden läpi.
Dokumentoin matkan etenemistä useisiin kanaviin aina kännykkäverkon salliessa. Aktiivisimmin tulen päivittämään tätä blogia, johon kirjoitan ensisijaisesti suomeksi. Tekstit käännetään englanniksi jonkinlaisella viiveellä. Lisäksi bloggaan The Trekiin englanniksi. Kaikki kanavat, joista vaellusta voi seurata löytyvät alta.
Reissuani voi tukea jakamalla sisältöjäni sosiaalisessa mediassa. Jos haluat osoittaa rahallista tukea, voit tehdä ostoksia tuotekaupassani (minun suunnittelemia tai itse tekemiäsi). Jos teet muutenkin ostoksia Yhdysvaltain Amazonissa (linkki ei toimi esim. Saksan, Britannian tai Ruotsin Amazoniin), voit mennä sivustolle tämän linkin kautta, jolloin saan pientä provisiota. Se mahdollistaa minulle vaellustarvikkeiden korvaamista uusilla Amazonin kautta.
Eniten kuitenkin toivon, että mahdollisimman moni innostuu seuraamaan tätä seikkailua. Osa nykyisistä seuraajistani on itse inspiroitunut tekemään omia reissujaan ja osa seuraa siksi, etteivät voi itse päästä tällaiselle retkelle. Toivon kaikkien halukkaiden voivan myötäelää tätä matkaa.
A year ago I climbed to the highest peak in Maine carrying my green Osprey backpack. Summiting the Baxter Peak of Mount Katahdin was the end of my 199 day journey of hiking more than 3500 km (2200 mi) over the Appalachian mountains.
Now I have been back in the society for a year. The change wasn’t easy, although I had a home and a job waiting for me. First two months I was suffering what we hikers call the PTHD (Post Thru-hike Depression). I had been warned, but I didn’t take it seriously that this could be a real thing. I was extremely passive and constantly tired. The symptoms started finally fade in December and during the spring I started to find the good old active me.
All the larger scale outdoor adventures have been out of my reach recently for budget reasons, but I can see hiking the French Way of the Camino de Santiago in my future and one day attempting to thru-hike the Pacific Crest Trail. While I’m building up the funds for these trips, I’m exploring the more environmentally friendly locations in my home country and trying to especially find the interesting outdoor activities in Southern Karelia. My goal is also to provide new kind of content on my YouTube channel by doing hiking tutorial videos and I’m starting to write a more comprehensive story about my Appalachian Trail thru-hike. There are so many juicy things that I have not shared in my blog…
Otherwise my life is pretty much in its usual frame. I have two part-time jobs and somewhere in between I try to focus in my artistic work. This week I will also start my studies for a master’s degree. One confusing change there has been during the last year. You might remember that on the AT we used to eat overnight oats for breakfast, because this was the most convenient way to silence the growling stomach in the morning. Now someone has realised that this is something super trendy and every store is selling the overnight oats as a some kind of superfood. If this development should continue, brace yourselves, because next you will be having tuna tortillas for dinner, do your number two into a cathole, do your groceries by hitch-hiking and taking a shower once in a week, because nothing is as fashionable as the hiker trash lifestyle!
Vuosi sitten kiipesin vihreä Ospreyn rinkka selässäni Mainen osavaltion korkeimmaille huipulle, Mount Katahdinin Baxter Peakille. Se oli päätös 199 päivää kestäneelle yli 3500 kilometrin vaellukselle Appalakkien yli.
Nyt olen ollut vuoden ajan takaisin osana yhteiskuntaa. Muutos ei ollut helppo, vaikka minulla oli koti ja työpaikka odottamassa. Pari ensimmäistä kuukautta kärsin ongelmasta, joka kulkee nimellä PTHD (Post Thru-hike Depression) eli läpivaelluksen jälkeisestä masennuksesta. En ollut ottanut aivan tosissani varoituksia siitä, että tällainen jälkiseuraus voi iskeä. Olin hyvin passiivinen ja väsynyt jatkuvasti. Oireet alkoivat kuitenkin helpottaa joulukuussa ja keväällä aloin taas löytää oman aktiivisen itseni.
Isomman mittakaavan ulkoilureissut ovat olleet katkolla budjettisyistä, mutta suunnitelmissa siintää Camino de Santiagon vaeltaminen ns. ranskalaista reittiä sekä jossain määrittämättömässä tulevaisuudessa Pacific Crest Trail. Reissubudjettia kasvatellessa pyrin tutustumaan ilmastoystävällisempiin lähiretkeilykohteisiin ja nostamaan esiin kiinnostavia paikkoja etenkin Etelä-Karjalassa. Tavoitteena on myös tuottaa uudenlaista sisältöä YouTube-kanavalleni opasvideoiden muodossa sekä aloittaa kirjoittamaan laajempaa tarinaa Appalachian Trailin vaelluksestani. Reissusta jäi nimittäin paljon mehukkaita tarinoita, joita en ole täällä blogin puolella kertonut.
Muuten elämä jatkaa omilla uomillaan. Keikkailen kahdessa työpaikassa ja välillä keskityn tekemään taiteellista työtä. Tällä viikolla aloitan myös opiskelut maisteriohjelmassa. Yksi hämmentävä muutos tähän vuoteen on kuitenkin mahtunut. AT:lla söimme overnight oatseja eli tuorepuuroa, koska se oli käytännöllisin tapa saada täyttävää aamupalaa. Nyt joku on keksinyt tämän olevan supertrendikästä ja tuorepuuroa myydään joka marketissa todellisena superfoodina. Jos tämä kehitys jatkuu, voitte pian varautua syömään illalliseksi tonnikalatorilloja, tekemään tarpeenne pusikkoon, hoitamaan kauppareissunne liftaamalla ja käymään suihkussa kerran viikossa, koska mikäpä olisi sen muodikkaampaa kuin hiker trash lifestyle!
“How much does your pack weigh?” This is that vernal mating call on the Appalachians that tells you there is a thru-hiker nearby. I got my base weigh (without food and water) a day before I started my hike and that was 12 kg (26,5 lbs). The next day, with all those (excess) snacks, my pack weigh at the Amicalola Falls was about 18 kg (40 lbs). That was the last time I put my backpack on a scale and honestly I really didn’t care about the weight. Then again the other hikers were interested or perhaps asking the pack weight was just that “it’s been a nice weather” type small talk. I’m not an ultralight enthusiast and for me it’s important that I’m not unnecessary cold or wet. Thus I decided that I’m allowed to carry as much as I am willing to carry.
My gear list is of course premeditated, but there are lots of things that I could have survived without. Still everything had some kind of meaning to me, because I was willing to haul them 3500 km (2200 mi) from Georgia to Maine. The only item that I didn’t use at all was a mosquito headnet, but perhaps that 12 grams (0,4 oz) didn’t change a lot. I’m quite sure that I had at least that amount of debris and dead leaves on my backpack all the time (not to mention the hitch-hiking spiders).
During the first week on the trail you start to understand what you really need and that’s when many hikers fine-tune their gear. Also rangers at the Amicalola Falls and many hostels offer free pack shakedowns, where the staff goes through all your gear. I didn’t want to have one, because I felt that the gear choices and preferences are very personal. In two months or so the gear set-up is really stripped down to the essentials, but after that many hikers start to carry some extra luxuries. Perhaps it’s some hot dogs or a beer for the first night after leaving a town or a present that your hiker friend gave you. Very few of the hikers really give up of the things they carry in a linear way.
On the video above I go through all my gear and share my thoughts about them. That’s why I don’t repeat all of that in this blog text. In the image below there is a list of all the things mentioned on the video, their weight and from where to where I was carrying it (as accurately as I remember). My cousin Noora helped me to change from winter gear to summer gear and vice versa. She mailed my things where and when I told her to and I mailed her the things that I didn’t need anymore. There are not the things that were in my bounce box on my gear list. I will likely write another post later about using the bounce box.
The things that broke down or were worn out I replaced when I went into a town or ordered replacement from Amazon (either myself or Noora helping me). Many hostels and motels keep your mail from Amazon waiting for you. If you are not spending the night there, they might ask a small fee. Also some of the outdoor retailers will hold your maildrops, but it’s not good manners to order something (cheaper) from Amazon if you could buy the same thing from that local entrepreneur. The addresses of these places and the possible fees can be found from the Awol AT Guide.
I discussed with many of my hiker friends about the ethical issue of stealing toilet paper. We all agreed that it’s never ok to steal TP from hostels, because they operate on a shoestring and pretty much do charity for the hikers. Instead when you pay $80 for a night in a motel room, I think it’s appropriate to presume that one extra roll of TP is included in the price. Although you can buy a single roll of TP from almost every town. And in case you have to buy a pack of 2-4, you can always leave the ones you don’t need in the hiker box – every hostel and motel usually have one.
A hiker box is a leave-what-you-don’t-need and take-what-you-need box. In the best places there are own boxes for everything – for example one for hygiene items and another for food etc. It should be clear without saying that it’s good to help keeping these organised by leaving your things in the right box. It’s a good idea to check the hiker box before heading to the grocery store to resupply, because sometimes you might get almost all of your resupply from the hiker box. Especially things that are sold in large quantities like oatmeal pouches and granola bars can often be found there. It’s also possible to find clothes to wear while you do your laundry from the hiker box. Some hostels also offer free loaner clothes (that is haute couture like nothing else). And then there is always the option to wear your rain gear while doing laundry.
If there are some questions about my gear, feel free to ask in the comments of this blog post or on the YouTube page for my gear review video. I wrote about the shoes that I got from my sponsor Partioaitta (and about choosing the right shoes in general) in more detail in their blog: Puoli vuotta Appalakeilla (in Finnish only).
“Kuinka paljon reppusi painaa?” Tämä on se appalakeilla kaikuva keväinen kutsuhuuto, josta tunnistaa läpivaeltajan. Minä punnitsin reppuni peruspainon (ilman ruokaa ja vettä) lähtöä edeltävänä päivänä, jolloin se painoi 12 kg. Seuraavana päivänä kaikkine (kohtuuttomine) eväineen ennen vaelluksen aloitusta Amicalola Fallsilla paino oli noin 18 kg. Tämän jälkeen en punninnut reppuani kertaakaan eikä minua totta puhuen edes kiinnostanut kuinka paljon se painoi. Muita vaeltajia tämä tieto kyllä kiinnosti tai ehkä kyseessä vain oli sellainen “on ilmoja pidellyt” -tyyppinen keskustelunavaus. En ole grammanviilaaja ja minulle oli tärkeää, etten ole tarpeettomasti kylmissäni tai märkä. Siten totesin, että voin kantaa aivan niin paljon tavaraa kuin olen itse valmis kantamaan.
Varustelistani on toki harkittu, mutta siellä on paljon tavaroita, jotka olisi voinut jättää poiskin ja silti olisi selvinnyt reissusta hengissä. Kaikilla varusteilla oli kuitenkin minulle joku merkitys, koska olin niitä halukas raahaamaan 3500 km Georgiasta Maineen. Ainoa varusteeni, jota en käyttänyt kertaakaan oli hyttysverkko, mutta ehkä tuo 12 grammaa ei olisi muuttanut paljoakaan. Sen verran kun repun mukana varmasti kulki ihan maasta tarttuneita roskia ja kuolleita lehtiäkin (puhumattakaan liftaavista hämähäkeistä).
Vaelluksen ensimmäisellä viikolla alkaa saada käsityksen mitä oikeasti tarvitsee ja tässä vaiheessa moni vaeltaja hienosäätää varustustaan. Myös Amicalola Fallsilla ja monessa hostellissa on mahdollisuus ns. shakedowniin, jossa henkilökunta katsoo varusteet läpi. Itse en halunnut shakedownia, koska lopulta varustevalinnat ovat hyvin henkilökohtaisia. Parin ensimmäisen kuukauden aikana kamat tulee viilattua useimmilla minimiin, mutta sen jälkeen moni alkaa kantaa mukanaan pientä mukavuuslisää. Ehkä se on hot dogeja tai olutta ensimmäiselle illalla kaupungista lähdön jälkeen tai joku vaeltajaystävältä lahjaksi saatu tavara. Harva tuntemani vaeltaja olisi vähentänyt tavaran määrää lineaarisesti loppua kohden.
Käyn yllä olevassa videossa läpi kaikki varusteeni ja kommentoin niiden toimivuutta. En siten toista samoja asioita tässä blogitekstissä. Yllä olevasta kuvasta löytyy kaikkien videolla lueteltujen varusteiden painot ja mistä mihin ne kulkivat mukanani (niin tarkkaan kuin muistan). Kesä- ja talvivarusteiden vaihdon tein serkkuni Nooran avustuksella eli hän postitti tavarat ilmoittamaani paikkaan ja minä postitin samalla pois menevät hänelle. Varustelistassa ei ole tavaroita, jotka kulkivat mukanani bounce boxissa, jota postitin itselleni eteenpäin. Kirjoitan bounce boxin käytöstä todennäköisesti myöhemmin oman tekstinsä.
Rikkoutuneiden varusteiden tilalle ostin uusia kaupasta mennessäni kaupunkiin tai tilasin joko itse suoraan tai Nooran avustuksella Amazonista. Moneen hostelliin ja motelliin voi tilata Amazon-verkkokaupan paketteja odottamaan saapumistaan. Jos et yövy paikassa, he saattavat pyytää pienen maksun paketin säilyttämisestä. Myös osa vaeltajatarvikkeita myyvistä liikkeistä tekee tätä palvelua, mutta ei ole hyvää käytöstä tilata Amazonista halvemmalla tavaroita kauppaan, josta voisit ostaa ne suoraan paikalliselta yrittäjältä. Näiden paikkojen osoitetiedot ja mahdollinen paketinsäilytysmaksu löytyy Awol AT Guide -opaskirjasta.
Keskustelimme myös useiden vaeltajaystävieni kanssa sellaisesta eettisestä kysymyksestä, että mistä on soveliasta varastaa vessanpaperia. Olimme kaikki sitä mieltä, että hostelleista ei ole ikinä oikein ottaa vessanpaperirullaa mukaansa, koska ne toimivat todella pienellä budjetilla ja lähes hyväntekeväisyysasenteella vaeltajia kohtaan. Sen sijaan, jos maksat $80 motellihuoneesta, voi mielestäni hyvällä omatunnolla olettaa, että yksi ylimääräinen vessanpaperirulla kuuluu hintaan. Tosin lähes kaikista kaupungeista saa kaupasta yksittäisiä vessanpaperirullia ja jos joutuu ostamaan vaikka 2-4 rullan paketin, voi ylimääräiset jättää hiker boxiin, joka yleensä kaikissa hostelleissa ja motelleissa on.
Hiker box on “jätä mitä et tarvitse ja ota mitä tarvitset” -periaatteella toimiva laatikko. Parhaissa paikoissa laatikot on järjestetty teemoittain, jolloin vaikka hygieniatarvikkeet ovat omassaan ja ruuat omassa laatikossaan. On sanomattakin selvää, että tätä järjestystä on hyvä auttaa pysymään yllä laittamalla itse jättämänsä tavarat oikeisiin laatikoihin. Hiker boxiin kannattaa kurkistaa ennen kuin lähtee ruokaostoksille, koska joskus lähes koko ruokatäydennyksensä voi tehdä hiker boxista. Erityisesti isoissa pakkauksissa myytäviä tavaroita kuten pikapuuropusseja ja myslipatukoita löytyy laatikosta. Hiker boxista voi löytää myös vaatteet itselleen siksi ajaksi, kun pesee kaikki omat vaatteensa. Myös joistakin hostelleista löytyy lainavaatteet (sellaista haute couturea ei näe edes Pariisissa). Muussa tapauksessa pyykkiä pestessä voi pukeutua sadevaatteisiinsa.
Jos varusteistani ilmenee kysymyksiä, niitä voi heittää joko tämän blogitekstin kommentteihin tai käydä kommentoimassa varustevideon YouTube-sivulle. Partioaitan sponsoroimista kengistä (ja ylipäänsä kenkävalinnoista) olen kirjoittanut yksityiskohtaisemmin heidän blogiinsa: Puoli vuotta Appalakeilla.
On this day, exactly one year ago, I lifted the painfully heavy backpack up on a sunny, but chilly morning at the Amicalola Falls State Park in Georgia and started to chase my dream. Two years earlier I had heard about the 3500 km (2200 mi) long Appalachian Trail and the idea of thru-hiking got me at hello. And it didn’t leave me until 199 days later, when I summited the Mount Katahdin in Maine.
I knew lot about camping and hiking, but I didn’t know how it would be to live six months in a tent. When I reached the souther terminus of the AT, the Springer Mountain, on that first day, I thought in my tent that night if this makes any sense at all. I thought about quitting many times, but there was never regret that I started. And the only time, when I really seriously considered quitting was after I got what was likely a noro virus in the Great Smoky Mountains National Park. The stomach bug got me off the trail for a week, but after I recovered I returned to the trail and finished my hike.
When I came back to Finland I started to work a lot. I was working as a radiographer and as a dance teacher. Planning new choreographies and visiting dance seminars kept me busy. My life was like that for a month and then suddenly I didn’t have so much work anymore. I stayed at home and got very passive. I didn’t have the energy to do anything and I was interested about nothing. I had been told that the post-hike depression is a real thing, but I didn’t take it very seriously. It took me until the late December before I started to admit to myself that I was depressed. The life change from a thru-hiker to a member of society was surprisingly big. After I understood this my life took a turn to better and now I feel like the normal vigorous me again. I’m dancing like there’s no tomorrow and I’m full of new ideas. I want to take my students closer to their dreams.
Quite often after finishing the AT people tend to ask “well, what about the PCT”. The Pacific Crest Trail is slightly longer trail than the AT and it’s in the west cost of the USA. And yes, it seems to be pulling me stronger and stronger. At the moment my economical situation is not allowing another six months in the woods, so the PCT may wait until I get my economy in balance. Before that I will keep on posting smaller scale outdoor adventures here to my blog and to my YouTube channel.
Tänä päivänä tasan vuosi sitten nostin tuskallisen painavan repun selkääni aurinkoisena, mutta viileänä aamuna Georgian Amicalola Falls State Parkissa ja lähdin tavoittelemaan unelmaani. Olin pari vuotta aiemmin kuullut yli 3500 km pitkästä Appalachian Trailista ja ajatus läpivaelluksesta vei mennessään. Eikä se jättänyt rauhaan ennen kuin 199 päivää myöhemmin, kun nousin Mount Katahdinin laelle Mainessa.
Tiesin paljon retkeilystä ja vaeltamisesta, mutta en tiennyt millaista olisi elää puoli vuotta teltassa. Saavutettuani tuona ensimmäisenä päivänä AT:n eteläisen päätepisteen, Springer Mountainin, mietin illalla teltassani, että onko tässä mitään järkeä. Mietin lopettamista monta kertaa, mutta en koskaan katunut, että lähdin. Ja ainoa kerta, kun todella vakavissani mietin lopettamista oli sairastuttuani mitä ilmeisimmin noro-virukseen Great Smoky Mountains National Parkissa. Tauti veti minut viikoksi pois vaeltamasta, mutta palasin toivuttuani ja vein unelmani päätökseen.
Palattuani Suomeen aloin heti työskennellä paljon. Minulla oli keikkaa röntgenhoitajana ja tanssinopettajana. Aloitin suunnittelemaan uusia koreografioita ja kävin tanssialan seminaareissa. Tätä jatku noin kuukauden ja sitten työn määrä väheni. Jäin kotiin ja passivoiduin. En jaksanut tehdä mitään enkä kiinnostunut mistään. Minulle oltiin vakuuteltu, että post-hike depression – vaelluksen jälkeinen masennus – on todellinen asia, mutta en ollut ottanut sitä aivan vakavissani. Vasta joulukuun lopulla aloin myöntää itselleni, että olin masentunut. Elämänmuutos läpivaeltajasta yhteiskunnan jäseneksi on yllättävän suuri. Ymmärrettyäni asian alkoi muutos parempaan ja nyt koen olevani taas täysissä voimissani. Treenaan tanssia innokkaasti ja pursuan ideoita. Haluan viedä omia oppilaitani kohti heidän unelmiaan.
Usein AT:n vaeltamisen jälkeen ihmiset kysyvät, että no entäs PCT. Pacific Crest Trail on vielä hieman AT:a pidempi reitti Yhdysvaltain länsirannikolla. Ja kyllä se vetää minua kokoajan voimakkaammin puoleensa. Tällä hetkellä rahallinen tilanne ei kuitenkaan salli uutta puolen vuoden irtiottoa, joten PCT saa jäädä odottamaan, kunnes saan talouteni parempaan kuntoon. Sitä ennen kuitenkin aion jatkaa pienempiä ulkoilmaseikkailuja, joita jaan tänne blogiin ja YouTube-kanavalle.
I was pondering for a long time if I should make a gear video, since I feel that I want to make my gear decisions myself – without the sometimes overly helpful internet community. But I have got so much out of other hikers’ gear videos that I finally decided to do one too. The video above is showing nearly everything that will be in my backpack, when I start my Appalachian Trail thru-hike tomorrow on Friday. The base weight (without food and water) is a bit above 12 kg (26,5 lbs), which I’m quite happy with. I’m not really an ultra light enthusiast, but more of an ultra comfort hiker. Of course I try to keep my weight down, but I do consider my options also from the comfort point of view. (A good article of how the ultra light thinking might turn into ultra stupid is in Andrew Skurka’s blog.)
Now that we have the gear talk on, I’d like to make an announcement. A Finnish outdoors retailer called Partioaitta has agreed to be my gear sponsor and they offer two pairs of shoes for my thru-hike. I will begin using the Hanwag Tatra Lady GTX hiking boots that I got from them. (I use the women’s model, since I have small feet.) I know that many AT thru-hikers prefer using lighter hiking shoes. I’m used to hike in sturdy hiking boots and that’s why I thought that these shoes would give my feet some time to adjust, before I move on to lighter footwear. The other pair of shoes is Salomon Speedcross 4 W trail runners. These are then part of that more minimalistic shoe selection that many AT hikers prefer. As a customer, I have always got exceptionally good service from Partioaitta and the company is known for embracing ecological values. That’s why I feel privileged to work with them.
Mietin pitkään haluaisinko kuvata varuste-esittelyvideota, koska koen haluavani tehdä päätökset varusteistani itse – ilman joskus yliavuliaan verkkoyhteisön painostusta. Koska olen itse saanut paljon apua muiden varustevideoista päätin kuitenkin sellaisen tehdä. Tämän postauksen alussa olevalta videolta voi siis nähdä lähes kaiken, mitä repussani on aloittaessani Appalachian Trailin vaelluksen huomenna perjantaina. Repun lähtöpaino (ilman vettä ja ruokaa) on tällä hetkellä hieman reilun 12 kg, mihin olen varsin tyytyväinen. En pidä itseäni erityisen ultra light -intoilijana, vaan kutsuisin varustevalintojani enemmänkin ultra comfort -tyyliksi. Pyrin pitämään repun painon alhaisena, mutta teen harkittuja valintoja myös mukavuusnäkökulmista. (Hyvä artikkeli ultra light -ajattelun menemisestä stupid light -osastolle löytyy Andrew Skurkan blogista.)
Kun varusteista puhutaan niin haluan samalla kertoa iloisen uutisen. Suomalainen ulkoiluliike Partioaitta on ryhtynyt varustesponsorikseni ja tarjoaa vaellukselle käytettäväkseni kahdet kengät. Aloitan vaelluksen käyttämällä Partioaitalta saatuja Hanwag Tatra Lady GTX -vaelluskenkiä. (Käytössäni on naisten malli, koska olen hyvin pienijalkainen.) Monet AT:n läpivaeltajat suosivat kevyempiä kenkiä. Olen itse tottunut vaeltamaan tukevammissa kengissä, joten ajattelin näiden kenkien tarjoavan jaloille hieman sopeutumisaikaa ennen kuin siirryn kevyempiin jalkineisiin. Toinen kenkäpari on Salomonin Speedcross 4 W -polkujuoksulenkkari. Nämä edustavat sitten sitä minimalistisempaa kenkävalintaa ja ovat monien AT-vaeltajien suosiossa. Olen itse aina saanut asiakkaana Partioaitasta erinomaista palvelua ja yhtiö tunnetaan myös ekologisesta ajattelustaan, joten olen etuoikeutettu voidessani tehdä yhteistyötä heidän kanssaan.
