Day 172: Wildcat Mountain

11,08 km (6.9 miles)
1880.0 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

After a well slept night I felt at last even bit more rested. I was also happy to have left the Presidentials behind me. There would be only the peaks of Wildcat Mountain and Carter summits to traverse, before I could have my next zero. Though these weren’t any small hills.

In addition to my normal act of hiking the trail I was also trying to keep my eye on the skies. There was a solar eclipse about to happen that would be a total eclipse in certain parts of the US. And for this reason the Americans had of course given it a pompous name too: The great American eclipse. I was way too far up north to see the total eclipse – it would have been at its best in Georgia where I started from.

The day started with a steep climb to the E and D peaks of the Wildcat Mountain. In between there was a ski lift and on the top there were lots of people who had taken the ride up. One little boy would have wanted to hike those few hundred meters (about 1000 ft) to the D peak, but his mother said no. Too dangerous or difficult or something. On the summit there was a lookout tower, but the view was covered by the trees.

I continued on climbing first the C peak and hiking then towards the A peak. The trail was intermittently rocky, but not in a bad way. At the A peak there was a vista and I decided to have a little break there. I sat down talking with a father and his teenager son. Before too long a familiar slender bearded figure emerged from the woods. Greybeard,  a spry man in tender age of 82, was trying to break the record of the oldest AT thru-hiker. I had met him first time somewhere in Virginia. As usual, he was full of energy and taking videos of the view with his cell phone.

The downhill from the last Wildcat peak was steep, but I was able to hike it with a good speed. I was skittering fast, because I was looking forward to reach the Carter Notch Hut. I was out of water and also missing the luxury of a privy. I had enough patience still to stop for a while to admire the view at the pond near the hut. On the other side was the beautifully massive Wildcat Mountain.

The croo at the Carter Notch Hut was still serving the lunch soup, bread and baked goods even though it was late in the afternoon. My hunger had grown into scale of its own, because I was able to shovel in two bowls of cream soup, bread and a piece of cake without feeling any kind of fulfilment. It was like I had poured the food down to a bottomless well.

In the morning I had suffered for being thirsty and had to ration my water. Especially in the White Mountains I have tried to carry as little water as I can, because the climbs are strenuous even without any extra load. But then again nothing is as agonising as being thirsty. You cannot stop thinking about it. That’s why I decided that I would fill my bladder with two liters of water even I was facing a big climb. It was likely that I wouldn’t reach the next water before the night and I would have to have enough water until tomorrow morning.

My backpack felt very heavy when I started to haul it up the steep hill of the Carter Dome. Still I was on the good mood and decided to hike with a relaxed pace. Knowing this helped with the climb and slowly behind me was opening a fantastic view down to Carter Notch and to the Wildcat Mountain. From the Carter Dome the trail descended to a saddle and then it went back up to the Mount Hight. The sun was slowly starting to set and the summit offered a beautiful 360° panorama.

And once more I was descending, just to be able to climb up again. Ahead of me were the three Carter summits and I had planned to search for a tent spot somewhere between them. The dusk was setting in when I came to the tree covered summit of South Carter Mountain. On the summit there was a spot large enough for my tent, but there was only a thin sheet of moss covering the rock. So, nowhere to put my stakes to.  I continued downhill looking for another tent spot. It was coming dark and I put my headtorch on. I got to walk about 20 m (65 ft) with my headtorch when I saw a flat spot surrounded with ferns on the left hand side of the trail. There was just enough space, so I started to put up my tent. A small tree happened to be just in front of the tent door, but actually it was a very useful aid of getting up from the tent with my stiff legs.

I was tired and my muscles were horribly stiff, but I was still feeling very content. The White Mountains was almost done and dusted and tomorrow I would reach Gorham. A friend of my cousin’s had promised to pick me up from there and let me stay at her house. After ordeal of traversing the Whites, I was waiting for a chance to rest more than anything.

JFRM-2017-08-0474.jpg
JFRM-2017-08-0476.jpg
JFRM-2017-08-0477.jpg
JFRM-2017-08-0483-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0490.jpg
JFRM-2017-08-0491.jpg
JFRM-2017-08-0492-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0495-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0501.jpg
JFRM-2017-08-0502-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0506.jpg
JFRM-2017-08-0507.jpg
JFRM-2017-08-0508-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0521.jpg

Hyvin nukutun yön jälkeen tunsin oloni vihdoinkin edes jossain määrin levänneeksi. Olin myös tyytyväinen Presidentialsin jäätyä taakse. Edessä olisi enää Wildcat Mountainin huippujen ja Carter-huippujen ylitykset, kunnes pääsisin viettämään lepopäivää. Nämä tosin eivät olleet mitään pieniä mäkiä.

Tavanomaisen tallustamiseni lisäksi yritin seurailla tänään taivaan tapahtumia. Päivällä oli tulossa auringonpimennys, joka näyttäytyi osassa Yhdysvaltoja täydellisenä pimennyksenä. Maan ylittävä täydellinen auringonpimennys oli toki saanut amerikkalaiseen tapaan mahtipontisen nimen: The great American eclipse. Olin kuitenkin itse liian pohjoisessa nähdäkseni täydellisen pimennyksen – parhaimmillaan se olisi ollut vaellukseni lähtöpaikassa Georgiassa.

Päivä siis alkoi jyrkällä nousulla Wildcat Mountainin E- ja D-huipuille. Näiden välissä oli hiihtokeskuksen hissi ja yläasemalla liikkui runsaasti hissillä tulleita retkeilijöitä. Eräs pieni poika olisi halunnut kävellä muutaman sadan metrin matkan hissiltä D-huipulle, mutta hänen äitinsä kieltäytyi tästä. Liian vaarallista tai vaikeaa tai jotain. Huipulla oli näköalatorni, mutta puiden takaa ei kyllä oikein maisemia avautunut.

Jatkoin matkaani nousten ensin C-huipulle ja sieltä kohti A-huippua. Reitti oli ajoittain kivikkoista, mutta ei muuten erityisen pahaa. A-huipulla menin näköalapaikalle pitämään pienen tauon ja keskustelin siellä istuskelevan isän ja teini-ikäisen pojan kanssa. Ennen pitkää metsästä ilmestyi tutun näköinen hoikka parrakas hahmo. Greybeard, virkeä 82-vuotias, yritti rikkoa ennätystä vanhimpana läpivaeltajana ja olin tavannut hänet ensimmäisen kerran muistaakseni Virginiassa. Hän oli tapansa mukaan tarmoa täynnä ja kuvasi kännykällään videota näköalapaikalla.

Alamäki viimeiseltä Wildcat-huipulta oli jyrkkä, mutta kuitenkin nopeakulkuista maastoa. Kipitin vauhdilla alamäkeen, koska odotin pääseväni Carter Notch Hutille. Vesi oli lopussa ja halusin päästä myös nauttimaan huussin tarjoamasta ylellisyydestä. Hetkeksi maltoin pysähtyä matkalla ihailemaan majan lähellä olevaa lampea, jonka yli oli kaunis näkymä Wildcat Mountainille päin.

Carter Notch Hutilla oli myöhäisestä saapumisajankohdastani huolimatta vielä tarjolla lounaskeittoa sekä myös leipää ja leivoksia. Nälkä alkoi olla kasvanut melkoisiin mittoihin, koska lapioin kaksi lautasellista sosekeittoa, leivän ja kakkupalan suuhuni tuntematta pienintäkään täyttymisen tunnetta. Aivan kuin ruoka olisi hävinnyt pohjattomaan kaivoon.

Olin aamulla kärsinyt janosta ja joutunut säännöstelemään vettä. Erityisesti White Mountaisilla olen pyrkinyt kantamaan mahdollisimman vähän vettä, koska nousut ovat raskaita ilman ylimääräistä painoakin. Mutta toisaalta harva asia ahdistaa niin paljon kuin jano. Sitä ei voi olla ajattelematta. Niinpä päätin, että vaikka edessäni oli taas kerran iso nousu niin nyt täyttäisin juomarakkooni pari litraa vettä. Olisi nimittäin todennäköistä, etten pääsisi seuraavalle vedelle ennen iltaa ja tällä määrällä pitäisi pärjätä huomiseen aamupäivään asti.

Reppu siis tuntui todella painavalta lähtiessäni nousemaan jyrkkää ylämäkeä kohti Carter Domea. Mielialani oli kuitenkin hyvä ja päätin mennä rauhallista tahtia. Jotenkin tämän ajatuksen tiedostaminen auttoi nousussa ja pikkuhiljaa takanani avautui upea näköala Carter Notchiin sekä Wildcat Mountainille. Carter Domelta reitti laskeutui hieman vuorten väliseen satulaan ja nousi taas Mount Hightille. Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea ja huipulta tarjoutui hieno 360° näkymä.

Laskeuduin taas kerran voidakseni vielä lähteä uuteen nousuun. Edessä oli kolme Carter-huippua ja olin ajatellut etsiä telttapaikan jostain niiden väliltä. Ilta alkoi hämärtää tullessani South Carter Mountainin puiden peittämälle huipulle. Vuoren laella oli telttani kokoinen avoin alue, mutta ohuen sammalkerroksen alla oli kallio, joten en olisi saanut teltan kiiloja minnekään. Jatkoin siis alamäkeen katsellen sivuilleni telttapaikan toiveissa. Pimeä alkoi tulla ja oli aika laittaa otsalamppu päähän. Ehdin kävellä ehkä 20 metriä otsalampun kanssa, kun polun vasemmalla puolella näkyi saniaisten reunustama tasainen paikka. Tilaa oli juuri sopivasti, joten tyytyväisenä aloin teltanpystytyspuuhiin. Pieni puu osui teltan oven kohdille, mutta itseasiassa se osoittautui oivaksi apuvälineeksi, kun jäykin jaloin yritti nousta teltasta ylös.

Olin väsynyt ja lihakseni olivat todella jumissa, mutta olin kuitenkin hyvin tyytyväisellä mielellä. White Mountais oli melkein taputeltu ja huomenna saapuisin Gorhamiin. Serkkuni ystävä oli luvannut tulla hakemaan minut sieltä ja tarjota minulle yöpaikan kotonaan. White Mountainsin koettelemusten jälkeen odotin tätä lepomahdollisuutta enemmän kuin mitään.

Map

Total Time: 09:55:52

Leave a comment

Leave a Reply