Category: Long Distance Hiking

0 km (0 miles)
179.4 / 2650 miles
Idyllwild, CA

I had pondered the topic for a while. Carried the stress that had started to feel heavier than my pack. It’s normal for one’s body and feet to be sore on a long distance hike. I knew that well from my AT experiences.

In my opinion, though, it wasn’t normal that I would have unusual foot pain from almost day one. On the left, the pain in my heel felt like it was just getting worse. On the right, the pain in the ball of the foot was a bit more alternating. Nothing that would be a big deal in everyday life, but when hiking 12-18 miles a day carrying a pack… well you can guess.

I had been in touch with my partner Nina as soon as I arrived in Idyllwild. We called throughout the day and spoke for a long time. We pondered together whether it was worth continuing the hike. It was immensely helpful that I didn’t have to be alone with this, even though I had to make the decision myself.

It’s true that this is just that critical spot, where many end up quitting. Usually, only about 20-25% of through-hikers end up finishing, so the odds really aren’t in anyone’s favor. I also recognize in myself, that at the start of every big project comes that hard spot where you have to consider reasonableness. This happened on the AT when I caught the noro-virus – that time I decided to continue. This happened on Salpapolku when I veered off the route – then I decided to make another attempt later.

My other worry was that I hadn’t emotionally enjoyed hiking like I normally do, I thought it might have a lot to do with the pressure created by the timetable, which was a result of immigration issues. A central tenet of long-distance hiking is Hike Your Own Hike (HYOH), which means moving at your own pace, and in a way that suits you. Now I felt like I was hiking someone else’s hike under a completely wrong type of pressure. It created daily anxiety.

Through hiking the PCT has been my dream for several years and I had been warned that I wouldn’t have the opportunity again. I myself think that the time (and money) is a question of planning, the route isn’t going anywhere. Making the decision wasn’t easy, and I changed my mind several times. I wondered if different shoes would help with my foot problems. I pondered flip-flopping. I thought of all kinds of options.

I finally made the hard decision that my attempt to through-hike the PCT this year will end here. Fighting through the trail just for the achievement wasn’t what I had come here for. The symptoms in my left foot pointed very strongly to plantar fasciitis, which is generally treated with rest.

I was disappointed to have to leave my wonderful new hiking friends. I was disappointed to leave apparently great conditions. I am not going to regret wanting to keep my feet in hiking shape for the future, though. I also strongly feel that I will return to the PCT one day.

Olin miettinyt asiaa jo pitkään. Kantanut huolta, joka alkoi tuntua reppuanikin painavammalta. Pitkänmatkanvaelluksella on normaalia, että jalat ja muukin kroppa on kipeä. Tiesin sen varsin hyvin AT:n kokemuksistani.

Mielestäni ei kuitenkaan ollut normaalia, että olin kärsinyt epätavallisista jalkakivuista ensimmäisestä päivästä lähtien. Vasemmalla puolella kantaluun kipu tuntui vain pahenevan. Oikealla puolella päkiäkipu oli vaihtelevampaa. Ei mitää sellaista, mikä olisi normaalissa elämässä erityinen ongelma, mutta vaeltaessa rinkka selässä 20-30 km päivässä…no arvaatte varmaan.

Olin ollut yhteydessä kumppaniini Ninaan jo saapuessani Idyllwildiin. Soitimme myös päivän mittaan ja puhuimme pitkään. Pohdimme yhdessä kannattaako minun jatkaa vaellusta. Auttoi huomattavasti, ettei asian kanssa tarvinnut olla yksin, vaikka päätös pitikin tehdä itse.

On totta, että tämä on juuri se kriittinen kohta, jossa monet päätyvät lopettamaan. Läpivaeltajista yleensä vain 20-25% onnistuu tavoitteessaan eli todennäköisyydet eivät varsinaisesti ole kenenkään puolella. Tunnistan myös itsessäni sen, että jokaisen isomman projektin alkupuolella tulee se vaikea kohta, jossa joudun miettimään mielekkyyttä. Näin kävi AT:lla, kun sain noro-viruksen – silloin päädyin jatkamaan. Näin kävi Salpapolulla, kun harhauduin reitiltä – silloin tein uuden yrityksen myöhemmin.

Toinen huoleni oli se, että en ollut henkisesti nauttinut vaeltamisesta sillä tavalla kuin normaalisti nautin. Luulin sen johtuvan suuresti aikataulupaineesta, joka oli seurausta maahantulo-ongelmista. Pitkänmatkanvaelluksessa keskeinen käsite on Hike Your Own Hike (HYOH), joka tarkoittaa etenemistä omaan tahtiin ja itselle sopivalla tavalla. Nyt olin mielestäni vaeltamassa jonkun ihan muun vaellusta aivan vääränlaisen paineen alla. Se aiheutti päivittäistä ahdistusta.

PCT:n läpivaeltaminen on ollut unelmani useita vuosia ja minua on varoiteltu siitä, että tämä tilaisuus ei toistu. Itse puolestani ajattelen, että aika (ja raha) on järjestelykysymys ja reittihän ei minnekään ole katoamassa. Päätöksen tekeminen ei ollut helppoa ja mielipiteeni vaihteli useita kertoja. Mietin riittäisikö kenkien vaihtaminen jalkaongelmiin. Mietin flip-floppaamista. Mietin kaikenlaisia vaihtoehtoja.

Lopulta tein sen vaikean päätöksen, että yritykseni läpivaeltaa PCT jää tältä vuodelta nyt tähän. Reitin läpi taisteleminen pelkän taistelun vuoksi ei ollut se, mitä olin tullut hakemaan. Vasemman jalan oireet viittasivat vahvasti plantaarifaskiittiin, joka paranee lähinnä levolla.

Minua jää harmittamaan se, että joudun jättämään mahtavat uudet vaeltajaystävät. Minua jää harmittamaan ilmeisen hyvien olosuhteiden missaaminen. En kuitenkaan aio katua sitä, että haluan pitää jalkani vaelluskunnossa vielä jatkossakin. Minusta myös vahvasti tuntuu, että ehkä jonain päivänä palaan vielä PCT:lle.

23,09 km (14.3 miles)
179.4 / 2650 miles
Idyllwild, CA

My alarm went off at five. A candy bar for breakfast as I pack my things and take down my tent. The sun starts to rise as I swing my pack on to my back,

Have to go forward. Have to get miles in. Have to. Or do I? I push uphill in the crisp morning. I pass other tents from which emerge other hikers into their morning routines.

The ball of my right foot hurts. A pain shoots through the heel bone of my left foot with every step. This isn’t normal, and I’m not enjoying this. I’ve been mulling these thoughts around for several days. Does this make sense? Who am I doing this for?

There are a lot of fallen trees on the trail again. Some I could step or throw my leg over. But most I had to climb over or crawl under. On a steep hill this kind of balancing is quite tense.

I took a short lunch break when I found a shady spot, and ate a small bag of potato chips. Then it was time to push forward again. I had seen a few small spots of snow throughout the day, but in the afternoon I encountered larger swaths of the stuff, too. I did just fine without micro spikes though, because there were many clear footprints in the snow and the spots weren’t steep or otherwise dangerous.

The last miles to Saddle Junction were a lovely pine forest. As I turned off the PCT onto Devil’s Slide Trail I started encountering dayhikers, too. The descent into Idyllwild was long, and the altitude difference from the PCT to the parking lot is almost 1000 feet. Even though the downhill went quickly, I was still very worn out on all levels.

From the parking lot into the town was still some way and I asked for a ride from some climbers who were packing up their car. They had so much gear though that I didn’t fit, but told me other climbers were heading down from the cliffs. I continued downhill along the road, and a pick up truck came up behind me. I hopefully stuck out my thumb and the young couple in the vehicle stopped and promised me a ride into Idyllwild.

I just had time to sit down when 3 Pairs came to ask me how I was doing. They were also having shoe problems and I told them I wasn’t doing very well. I received empathy and practical help when they showed me where to get the keys to my Airbnb.

Completely worn out I marched to the Airbnb, sat on the floor, and took my time to gather my strength before I headed to dinner after taking a shower. Tomorrow would be a rest day in any case, and during that would be time to make big decisions.

.

Herätys soi viideltä. Aamupalaksi suklaapatukka samalla kun pakkaan tavaroita ja puran telttaa. Aurinko alkaa hiljalleen nousta, kun heilautan repun selkääni.

On mentävä eteenpäin. On saatava maileja kasaan. On pakko. Vai onko? Pusken raikkaassa aamussa ylämäkeen. Ohitan muita telttoja, joista nousee vaeltajia aamutoimilleen.

Oikean jalan päkiään sattuu. Vasemman jalan kantaluun läpi tuntuu kipu jokaisella askeleella. Tämä ei ole normaalia, enkä nauti tästä. Olen pyöritellyt näitä ajatuksia useita päiviä. Onko tässä järkeä? Ketä varten tätä teen?

Polulla oli taas runsaasti kaatuneita puita. Joistain saattoi astua yli tai hivuttautua hajareisin toiselle puolelle. Suurimmasta osasta täytyi kuitenkin kiivetä yli tai ryömiä ali. Jyrkässä rinteessä tämä tasapainoilu oli ajoittain melko jännittävää.

Pidin lyhyen lounastauon löytäessäni varjoisan paikan ja söin pienen pussin perunalastuja. Sitten oli aika puskea taas eteenpäin. Olin nähnyt päivän mittaan pieniä lämpäreitä lunta, mutta iltapäivästä tuli vastaan vähän laajempiakin lumipeitteisiä pätkiä. Pärjäsin kuitenkin aivan hyvin ilman microspikeseja, koska lumessa meni usein selvät askelmat eivätkä paikat olleet jyrkkiä tai muuten vaarallisia.

Viimeiset mailit Saddle Junctioniin olivat miellyttävää mäntymetsää. Kääntyessäni pois PCT:ltä Devil’s Slide Trailille alkoi vastaan tulla myös päivävaeltajia. Laskeutuminen Idyllwildiin on pitkä ja korkeuseroa PCT:ltä parkkipaikalle on noin 300m. Vaikka alamäki meni vauhdikkaasti olin silti hyvin uupunut kaikilla tasoilla.

Parkkipaikalta on vielä matkaa itse kylään ja kyselin eräiltä autoaan pakkaavilta kiipeilijöiltä kyytiä. Heillä oli kuitenkin niin paljon varusteita, ettei autoon mahtunut, mutta kertoivat kalliolta olevan tulossa muitakin kiipeilijöitä. Jatkoin tietä pitkin matkaa alamäkeen, kun takaani tuli lava-auto. Toiveikkaasti nostin peukalon pystyyn ja autossa oleva nuori pariskunta pysähtyikin luvaten kyydin Idyllwildiin.

Ehdin juuri ja juuri istahtaa alas kun 3 Pairs tuli luokseni kyselemään miten menee. Hänelläkin oli ollut kenkäongelmia ja kerroin, että ei mennyt oikein hyvin. Sain myötätuntoa ja käytännön apua, kun hän kävi näyttämässä mistä Airbnb-kämppäni avaimet saa.

Aivan takki tyhjänä marssin kämpälle, istahdin lattialle ja keräsin aikani voimia ennen kuin pääsin suihkun kautta illalliselle. Huomenna olisi joka tapauksessa lepopäivä ja sen aikana pitäisi tehdä isoja päätöksiä.

30,21 km (18.8 miles)
166.6 / 2650 miles
Fobes Ranch Trail Junction

The slow miles of the morning brought me to an intersection from which I could get to Paradise Valley Cafe. I tried to hitchhike but ended up having to walk it. There were a lot of hikers present and the atmosphere was very restless and noisy. Donna had come to meet Big Owl, and I sat with them as I ate French toast and a salad.

From the restaurant, Big Owl, Donna, and Gottfried left for Idyllwild, but I returned to the PCT. On the return trip, I called into Idyllwild to reserve a place to stay in a couple of days, but because that would be Easter weekend everything was full. About an hour was wasted in sorting this out, and the cheapest option, in the end, was an Airbnb at over $400 for two nights.

Leaving the intersection I ended up hiking a stone labyrinth made up of giant boulders. At one point I already thought I had turned the wrong way because all the rocks looked the same.

The day was mostly all uphill. I tired out faster than normal and was out of breath. At some point, I realized from the contour profile that I was at about 2000 meters (about 6500 feet), so of course, that was the reason for getting out of breath faster.

I had climbed onto a very windy ridge and wanted to get to somewhere more sheltered for the night. Dusk was settling, but I was prepared to hike in the dark. Suddenly, I saw something orange shine on the trail, and I suspected it was a reflector off another hiker’s gear. When I got closer I saw that it was actually an eye, and a peculiar little bird, which looked a bit like an owl, was sitting on the trail. Based on the shape of its head it probably wasn’t an owl though. It stayed there for a moment and then flew away.

Night fell and I was on a very steep downslope. I started to wonder whether this was really a very good idea. But in that situation, there wasn’t really any other option but to continue forward. I just had to go.

As I descended further I came to a forest that was full of burnt trees, dead but still standing. The wind was strong. There’s a reason why Americans call this kind of trees widow makers. I could only hope the trees would remain upright.

There were also many fallen trees on the trail. Which I climbed over. Which I crawled under. Some were full of branches that spread across the trail like a spider’s legs. These I threaded through.

When I got to Fobes Rach Trail intersection I had finally left the killer trees behind me, and the area had flat ground. A few other tents were also in the area and in the high wind I set up mine. The wind was so strong that I knew I wouldn’t sleep much tonight. The fabric of the tent rattled noisily in the wind. I was tired, my feet hurt, and my muscles ached. I wouldn’t have had any more energy to fight the elements. I noticed I had gone into some kind of survival mode, which I didn’t particularly enjoy. I just had to get through.

. 

Aamun hitaat mailit toivat minut tienristeykseen, josta pääsee Paradise Valley Cafeen. Yritin liftata noin mailin päässä olevaan ravintolaan, mutta kävelyksihän se meni. Paikalla oli paljon vaeltajia ja tunnelma oli mieleeni kovin levoton ja meluisa. Donna oli tullut tapaamaan Big Owlia ja istuin heidän seurassaan syödessäni köyhiä ritareita ja salaatin.

Big Owl, Donna ja Gottfried lähtivät ravintolalta Idyllwildiin, mutta minä palasin PCT:lle. Paluumatkalla soittelin Idyllwildiin varatakseni yöpaikan parin päivän päähän, mutta pääsiäisviikonloppuna kaikkialla oli täyttä. Noin tunti tuhraantui tätä selvitellessä ja halvin vaihtoehto oli lopulta yli 400 dollarin Airbnb kahdelle yölle.

Tienristeyksestä lähdettyäni päädyin vaeltamaan läpi valtavista järkäleistä muodostuvan kivilabyrintin. Kerran jo luulin kääntyneeni väärään suuntaan, koska kivet näyttivät niin samoilta.

Päivä oli suurelta osin pelkkää nousua. Uuvuin normaalia nopeammin ja olin hengästynyt. Jossain vaiheessa tajusin korkeuskäyrästä, että olin noin 2000 metrissä, joten siinä oli tietysti syy nopeammalle hengästymiselle.

Olin noussut hyvin tuuliselle harjanteelle ja halusin päästä sieltä suojaisampaan paikkaan yöksi. Hämärä alkoi tulla, mutta olin varautunut pimeässä vaeltamiseen. Yllättäen näin jotain oranssia kiiltämässä polulla ja epäilin sen olevan heijastin jonkun vaeltajan varusteista. Lähemmäs päästyäni huomasinkin sen olevan silmä ja polulla istui erikoinen pieni lintu, joka näytti hieman pöllöltä. Pään muodon perusteella se ei ehkä kuitenkaan ollut pöllö. Se kökötti paikallaan hetken ja lennähti sitten pois.

Pimeä tuli ja olin hyvin jyrkässä alamäessä. Aloin miettiä, että onkohan tämä oikeasti nyt kovin hyvä idea. Mutta siinä tilanteessa ei voi oikein muuta kuin jatkaa. Nyt vaan pitää mennä.

Laskeutuessani alemmas tulin metsään, joka oli täynnä palaneita, pystyyn kuolleita puita. Tuuli oli kova. Sille on syynsä, miksi amerikkalaiset kutsuvat tällaisia puita widow makereiksi, leskentekijöiksi. Saatoin vain toivoa puiden kestävän pystyssä.

Polulla oli myös paljon kaatuneita puita. Joistain kiipesin yli. Joistain ryömin ali. Jotkut olivat oksaisia kokonaisuuksia, jotka levittäytyivät polun ylle kuin jättimäisen hämähäkin raajat. Niistä pujottelin läpi.

Päästyäni Fobes Rach Trailin risteykseen olin viimein jättänyt tappajapuut taakseni ja alueella oli tasaista maata. Muutama muukin teltta oli tällä alueella ja kovassa tuulessa pystytin telttani. Tuuli oli niin voimakasta, että tiesin ettei tänä yönä paljoa nukuttaisi. Telttakangas rätisi voimakkaasti tuulessa. Olin väsynyt, jalkoja särki, lihaksia särki. En olisi enää jaksanut taistella olosuhteita vastaan. Huomasin meneväni jonkinlaiseen selviytymismoodiin, mistä en erityisesti nauttinut. Tämä on nyt vain kestettävä.

23,40 km (14.5 miles)
148.2 / 2650 miles
Tentsite near Table Mountain

In the morning everything felt hard. I was worried about multiple things, relating to hiking and otherwise. The night was cold, so I stayed in the tent until the sun started to warm things up. 

As I packed up my things Big Owl came by and her compassion brought comfort to the dreary morning. Gottfried also passed me just before I started moving. 

Despite my foot problems and late start, the morning progressed well. I listened to podcasts about quantum computers and defending the Earth from asteroids as I pushed on downhill. 

After a break for lunch, it was uphill again, which zapped my juices as the afternoon got hotter. After four I got to Mary’s Place where a local woman keeps a water tank for hikers, a mini library, and a campsite. Gottfried, Craig, and I chatted about shoes – Craig had also decided to change out of Altras. 

Gottfried and Big Owl decided to stay at Mary’s Place for the night, and I continued on. After the short pause, my feet felt surprisingly good and I made it about another three miles to a sheltered site to camp.

.

Aamulla kaikki tuntui vaikealta. Olin huolissani useista asioista sekä vaellukseen liittyen että muuten. Yö oli ollut kylmä, joten pysyttelin teltassa, kunnes aurinko alkoi lämmittää.

Pakatessani tavaroita Big Owl tuli ohitseni ja hänen myötätuntonsa toi lohtua ankeaan aamuun. Myös Gottfried ohitti minut juuri ennen lähtöä.

Jalkaongelmista ja myöhäisestä startista huolimatta aamu eteni hyvin. Kuuntelin podcasteja kvanttitietokoneista ja maapallon puolustamisesta asteroideilta painellessani alamäkeen.

Lounastauon jälkeen oli taas ylämäkeä, mikä imi mehut iltapäivän kuumetessa. Neljän jälkeen tulin Mary’s Placeen, jossa paikallinen nainen pitää vaeltajille vesisäiliötä, minikirjastoa ja telttailupaikkaa. Juttelimme Gottfriedin ja Craigin kanssa kenkäaisioista – myös Craig oli päätynyt vaihtamaan Altrat pois.

Gottfried ja Big Owl päättivä jäädä Mary’s Placeen yöksi ja minä jatkoin matkaa. Pienen tauon jälkeen jalat tuntuivat yllättävän hyvältä ja kuljin vielä noin kolme mailia suojaisaan telttapaikkaan.

24,04 km (14.9 miles)
131.5 / 2650 miles
Tentsite near Combs Peak

An unfortunately large number of days on this hike have been hard. Today was another of those days, through which I had to fight. That eats at motivation and makes me wonder if I’m enjoying this.

The seven miles uphill went in small pieces. The balls of my feet ached in the morning, and the new shoes waiting for me in Idyllwild didn’t comfort me much. I saw Gottfried, but we hiked by ourselves. Both of us seemed to desire peace.

In the afternoon I detoured off the PCT to Mike’s Place. A very eccentric summer cabin from whose water tank hikers can fill up. Gottfried and Big Owl, the latter of which arrived just as I left, decided to camp there. I wanted to continue forward.

The rest of the evening went a bit better, but mentally my tank was pretty empty. I found a campsite a bit before sunset. After hiking in the cold wind I passed out in the warmth of my sleeping bag pretty quickly.

Tämän vaelluksen päivistä valitettavan monet ovat olleet raskaita. Taas oli yksi sellainen päivä, jonka läpi piti lähinnä taistella. Se syö motovaatiota ja saa miettimään nautinko tästä.

Aamun seitsemän mailin ylämäki meni pienissä paloissa. Jalkateriä särki jo aamusta ja uusien kenkien tulo Idyllwildiin ei oikein lohduttanut. Näin Gottfriedin, mutta vaelsimme itsekseen. Molemmat tuntuivat kaipaavan rauhaa.

Iltapäivästä poikkesin PCT:ltä Mike’s Placeen. Hyvin eksentrinen kesämökki, jonka vesitankista vaeltajat saavat ottaa vettä. Gottfried ja juuri lähtiessäni saapunut Big Owl päättivät jäädä telttailemaan sinne. Minä halusin jatkaa vielä eteenpäin.

Loppuilta meni hieman paremmin, mutta henkisesti takki oli aika tyhjä. Löysin telttapaikan hieman ennen auringonlaskua. Kylmässä tuulessa vaellettuani sammuin aika nopeasti päästyäni makuupussin lämpöön.