Day 170: Mount Washington

15,69 km (9.7 miles)
1860.2 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

Translation available later.

Yöllä oli satanut rankasti. Ja vaikka telttapaikkani oli kaikin puolin surkea, olin kuitenkin sen verran osannut valita, etten olisi veden valuma-alueella. Nousin tavallista aikaisemmin, koska yrittäisin tehdä noin 15 mailia ja saada Presidential rangen poikkikulun tehtyä. Lisäksi suunnitelmissa oli syödä Mount Washingtonilla.

Ohitin ensimmäiseksi aamulla Mizpah Spring Hutin, jossa kävin täyttämässä vesipulloni. Sitten alkoi nousu. Mount Piercelle vievä polku oli jyrkkä, mutta sen jälkeen ylämäet olivat maltillisempia. AT ei kulje kaikkien presidenttien huippujen yli, vaikka sekin on mahdollista tehdä sivupolkujen kautta. Itselleni oli kuitenkin nyt tärkeämpää kulkea AT:a pitkin kuin kerätä huippuja. Ohitin siten Mount Eisenhowerin, ylitin Mount Franklinin ja ohitin Mount Monroen. Kuten olin arvellut, oli reiteillä paljon päivä- ja viikonloppuvaeltajia, koska oli lauantai.

Tullessani Mount Washingtonin juurella olevalle Lakes of the Clouds Hutille päätin pitää lounastauon ja käydä syömässä keittoa. Ajattelin sen antavan hieman vauhtia viimeiseen nousuun. Aurinko oli ajoittain paistanut pilvien lomasta kulkiessani puurajan yläpuolella kohti Lakes of the Cloudsia. Majalle tullessani kuitenkin päädyin täysin pilven nielaisemaksi.

Keiton syötyäni teippailin hieman jalkojani. Eilisen jäljiltä märät sukat ja kengät olivat pehmittäneet ihoa, mistä seurasi hiertymiä vähän joka puolelle jalkaterää. Yleensä olen käyttänyt märissä kengissä Sealskinz-kalvosukkia ja siten onnistunut välttämään tämän ongelman. Nyt kuitenkin Amazonista tilaamani pidempivartiset (Obozin kenkiä korkeavartisimpiin Hanwageihin sopivat) Sealskinzit olivat olleet myöhässä ja en ollut niitä saanut. Oli selvittävä sillä mitä oli.

Nousu Mount Washingtonille oli lopulta helpompi kuin olin odottanut. Rinne oli hyvin samanlaista rakka-kivikkoa kuin Lapissa, mutta ei mitenkään jyrkkää. Hetkittäin taivasta peittävään pilvimassaan tuli reikä ja aurinko pilkahti esiin, mutta pääasiassa kuljin pilven sisällä. Näkyvyys oli hetkittäin vain noin 20 m.

Ennen pitkää alkoi pilven läpi hahmottua Mount Washingtonin laella oleva sääasema ja pian muitakin rakennuksia. Varoituskyltit kertoivat alueella olevan “maailman huonoin sää”, millä varmaankin viitattiin vuoren nopeasti vaihteleviin sääoloihin ja siellä mitattuihin maailman kovimpiin tuuliin. Olin odottanut näkeväni turistilauman, mutta silti yllätyin vuoren laella olevasta väenpaljoudesta. Junalla paikalle tulleet ihmiset seisoivat pitkässä jonossa ottaakseen itsestään kuvan vuoren huipulla.

Hain snack barista pari siivua pizzaa ja täytetyn leivän. Pakenin eväideni kanssa meluisasta ravintolasalista alakerran huoneeseen, joka oli periaatteessa vaeltajien reppujen säilytystä varten, mutta sielläkin oli pari pöytää. Sain samalla laitettua myös kännykän ja powerbankin lataukseen. Rakennuksessa on pikkuinen postitoimisto, josta voi lähettää kortteja saaden niihin Mount Washington -leiman. Niinpä päätin syömisen ohessa kirjoittaa myös muutaman kortin.

Lähdin ennen viittä tunkemaan pilven läpi alas vuorelta. Ylitin hammasratasjunan raiteet ja AT kulki jonkin aikaa radan viertä. Yksi AT:n traditioista on, että vaeltajat vilauttavat junassa matkustaville turisteille takapuolensa. Tämä amerikkalaiseen alastomuutta kauhistelevaan kulttuuriin sopimaton ele on kuitenkin kitketty ottamalla vaeltajia kiinni ja sakottamalla heitä. Viisumin palamisen pelossa en siis uskaltautunut paljastamaan pakaroitani ohi kulkevan junan matkustajille.

Laskeutuminen oli yhtä louhikkoista kuin nousukin oli ollut. Kulkiessani Mount Clayn ohi alkoi pilviin ilmestyä aukkoja ja hetkittäin aloin nähdä hieman maisemiakin. Mount Washingtonin huippu pysyi kuitenkin pilven sisällä.

Olin ajatellut yrittää puurajalle asti, koska sen yläpuolella telttailua on rajoitettu kasvien suojelemiseksi. Tiesin edessä olevan siten yövaellusta, mutta energiatasoni oli hyvä. Minut kuitenkin pääsi yllättämään eilen kastuneiden kenkien ja sukkien provosoima vaiva. Märkä iho oli haurastunut sekä lisäksi erityisesti varpaani olivat jotenkin turvonneet. Tästä seurauksena varpaat alkoivat hiertää kenkää vasten. Aluksi epämiellyttävä tuntemus alkoi nopeasti muuttua sellakseksi kuin joku hinkkaisi varpaitani juustoraastimella. Kivun tullessa sietämättömäksi kävelystä alkoi tulla mahdotonta. Yritin oikoa sukkia, löysätä kenkiä ja vaikka mitä, mutta varpaisiin sattui.

Ohittaessani Mount Jeffersonia jouduin toteamaan, etten pääsisi näillä jaloilla enää pitkälle. Vaihtoehtoina olisi jatkaa Crocseissa, mikä ei tuntunut erityisen hyvältä vaihtoehdolta kivikossa, tai telttailla puurajan yläpuolella ja toivoa turvotuksen laskevan aamuksi. Päätin iskeä teltan pystyyn.

Etsin rinteestä paikan, jossa kasvusto olisi vähiten haurasta ja löysin juuri ja juuri telttani kokoisen ruoholäntin, jossa roskista päätellen jotkut vaeltajat olivat istuneet tauolla. Harkitsin myös laskeutumista hieman alemmas Edmands Coliin. Päättelin kuitenkin, että vuoren rinteessä saisin enemmän suojaa tuulelta kuin mahdollisesti tuulitunneliksi muuttuvassa vuorten välisessä satulassa.

Edellisen yön telttapaikan tavoin tämäkin oli epätasainen, mutta sain kuoppaisuutta hieman kompensoitua työntämällä vaellushousuni patjan alle. Riisuin kosteat sukat ja sain todeta varpaiden todellakin olevan turvoksissa sekä punoittavat väriltään. Moneen oli syntymässä syvällä olevia rakkoja. Yhdestä varpaasta oli irtoamassa kynsi. Tilanne ei tuntunut oikein rohkaisevalta, mutta en voinut oikein muuta kuin toivoa jalkojen olevan paremmassa kunnossa aamulla.

“I have climbed mountains
I have lost my toes
I don’t mind
Now I’m alone”
-Cocoon
(Cliffhanger, 2007)

Leave a comment

Leave a Reply