Day 170: Mount Washington

15,69 km (9.7 miles)
1860.2 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

During the night it rained heavily. And although my tent spot was atrocious in all scales, I had still been able to pick a place where the water wouldn’t be flowing into. I got up earlier than usual, because I was trying to do 15 miles and get the Presidential traverse done. In addition I was planning to dine at the Mount Washington.

The first hut that I passed in the morning was the Mizpah Spring Hut where I filled my water bottle. From there begun the climbing. The trail to Mount Pierce was steep, but then the uphill changed to more gentle. The AT doesn’t traverse all the summits of the Presidentials, but that can be done following the side trails. For me it was now more important to take the AT than to go peakbagging. That meant I passed Mount Eisenhower, climbed over Mount Franklin and passed Mount Monroe. As I had expected there were lots of day hikers and weekenders, because it was Saturday.

When I arrived to the Lakes of the Clouds Hut that sits right beneath Mount Washington, I decided to have a lunch break. I was thinking that the soup might give a nice push for the last ascent. The sun had been shining between the clouds every once in a while, when I had been walking above the treeline towards the Lakes of the Clouds. However at the hut I was completely swallowed by the cloud.

After the soup lunch I sat outside to tape my feet. My socks and shoes that were still wet had softened my skin, which caused abrasions all over my feet. Usually I have been using Sealskinz membrane socks when my shoes are wet and thus avoided this problem. But the taller Sealskinz socks that I had ordered from Amazon (to use in the Hanwags that have bigger ankle height than the Oboz) arrived late and I didn’t get them in time for the Whites. I had to deal with what I got.

The climb to the Mount Washington was actually easier than I had expected. The uphill was very similar rocky ”rakka” terrain that we have in Lapland, but not too steep. Intermittently a hole appeared to the surrounding clouds and the sun shone through, but mostly I was hiking in the cloud. Visibility was often only 20 m (65 ft).

Before too long the weather station on the top of Mount Washington started to form through the clouds. The warning signs advertised the ”worst weather on the planet”, that I presumed were indicating the erratic weather and the record breaking windspeed of 372 km/h (231 mph). I had expected to see a tourist crowd, but I was still surprised by the amount of people lounging near the summit. The horde that had been hauled up the hill with the cog wheel train were standing in line to have their photo taken on the summit.

I went to the snack bar to grab a couple slices of pizza and a sandwich. I retreated with my food from the noisy restaurant to the hikers’ backpack room in basement. There were also few tables and outlets that I could use to charge my phone and power bank. The building has a small post office where you can mail cards and get a special Mount Washington stamp on them. So, I decided to write a few cards while I was eating.

After five I started to push through the clouds and down the mountain. I crossed the rails of the cog wheel train and the AT then followed the rails for a while. One of the AT traditions is that the hikers are mooning to the people sitting on the train. This gesture, that doesn’t fit the Americal culture that is horrified by any kind of nudity, has been killed off by catching and prosecuting the hikers. I was too afraid for my visa to flash my derrière to the train passing by.

The descent was as rocky as the climb up had been. When I passed Mount Clay the sheet of clouds was finally ripping off and I was able to see some views. The summit of Mount Washington was still in the clouds though.

I had planned to try to get to the treeline, because camping above it is restricted to protect the vegetation. I knew that this meant some night hiking, but my energy levels were good. However I was caught off-guard by an issue that was provoked by my wet shoes and socks. The soggy skin was friable and especially my toes were somehow swollen. This resulted a constant chafing against the shoe. What was an uncomfortable feeling in the beginning started to change quite fast to such as someone would be rubbing my toes with a cheese grater. When the pain grew unbearable the walking was also impossible. I tried to pull my socks straight, loosen my hiking boots and all that jazz, but my toes were in pain.

While I was passing Mount Jefferson I had to admit that I couldn’t go much further with these feet. My options were to continue hiking in Crocs, which didn’t sound like a good idea in the rocky terrain, or to bivy above the treeline and hope that the swelling would be gone in the morning. I decided to pitch my tent.

I looked for a place where the vegetation would be least fragile and found a grassy spot that could just fit my tent. The trash on the ground indicated that some hikers had had their lunch break there. I also considered to descend a short distance to Edmands Col. I was reasoning though, that the hillside would offer me better shield from the wind and the col might actually turn into a wind tunnel.

Like my campsite last night, this was also anything but flat. Still I was able to even it out by stuffing my hiking pants underneath the mattress. I took off the wet socks and saw that my toes truly were swollen and completely red. Many of them were developing deep blisters. One toenail was about to fall off. The situation didn’t seem very encouraging, but there was nothing else to do than to wish that my feet would be in better condition in the morning.

“I have climbed mountains
I have lost my toes
I don’t mind
Now I’m alone”
-Cocoon
(Cliffhanger, 2007)

JFRM-2017-08-0395.jpg
JFRM-2017-08-0397.jpg
JFRM-2017-08-0400-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0404.jpg
JFRM-2017-08-0405.jpg
JFRM-2017-08-0406.jpg
JFRM-2017-08-0407.jpg
JFRM-2017-08-0409.jpg
JFRM-2017-08-0410.jpg
JFRM-2017-08-0411.jpg
JFRM-2017-08-0412.jpg
JFRM-2017-08-0413.jpg
JFRM-2017-08-0414.jpg
JFRM-2017-08-0415.jpg
JFRM-2017-08-0416.jpg
JFRM-2017-08-0417.jpg
JFRM-2017-08-0421.jpg
JFRM-2017-08-0422.jpg
JFRM-2017-08-0423.jpg
JFRM-2017-08-0425.jpg
JFRM-2017-08-0427.jpg
JFRM-2017-08-0429.jpg
JFRM-2017-08-0430.jpg
JFRM-2017-08-0432.jpg

Yöllä oli satanut rankasti. Ja vaikka telttapaikkani oli kaikin puolin surkea, olin kuitenkin sen verran osannut valita, etten olisi veden valuma-alueella. Nousin tavallista aikaisemmin, koska yrittäisin tehdä noin 15 mailia ja saada Presidential rangen poikkikulun tehtyä. Lisäksi suunnitelmissa oli syödä Mount Washingtonilla.

Ohitin ensimmäiseksi aamulla Mizpah Spring Hutin, jossa kävin täyttämässä vesipulloni. Sitten alkoi nousu. Mount Piercelle vievä polku oli jyrkkä, mutta sen jälkeen ylämäet olivat maltillisempia. AT ei kulje kaikkien presidenttien huippujen yli, vaikka sekin on mahdollista tehdä sivupolkujen kautta. Itselleni oli kuitenkin nyt tärkeämpää kulkea AT:a pitkin kuin kerätä huippuja. Ohitin siten Mount Eisenhowerin, ylitin Mount Franklinin ja ohitin Mount Monroen. Kuten olin arvellut, oli reiteillä paljon päivä- ja viikonloppuvaeltajia, koska oli lauantai.

Tullessani Mount Washingtonin juurella olevalle Lakes of the Clouds Hutille päätin pitää lounastauon ja käydä syömässä keittoa. Ajattelin sen antavan hieman vauhtia viimeiseen nousuun. Aurinko oli ajoittain paistanut pilvien lomasta kulkiessani puurajan yläpuolella kohti Lakes of the Cloudsia. Majalle tullessani kuitenkin päädyin täysin pilven nielaisemaksi.

Keiton syötyäni teippailin hieman jalkojani. Eilisen jäljiltä märät sukat ja kengät olivat pehmittäneet ihoa, mistä seurasi hiertymiä vähän joka puolelle jalkaterää. Yleensä olen käyttänyt märissä kengissä Sealskinz-kalvosukkia ja siten onnistunut välttämään tämän ongelman. Nyt kuitenkin Amazonista tilaamani pidempivartiset (Obozin kenkiä korkeavartisimpiin Hanwageihin sopivat) Sealskinzit olivat olleet myöhässä ja en ollut niitä saanut. Oli selvittävä sillä mitä oli.

Nousu Mount Washingtonille oli lopulta helpompi kuin olin odottanut. Rinne oli hyvin samanlaista rakka-kivikkoa kuin Lapissa, mutta ei mitenkään jyrkkää. Hetkittäin taivasta peittävään pilvimassaan tuli reikä ja aurinko pilkahti esiin, mutta pääasiassa kuljin pilven sisällä. Näkyvyys oli hetkittäin vain noin 20 m.

Ennen pitkää alkoi pilven läpi hahmottua Mount Washingtonin laella oleva sääasema ja pian muitakin rakennuksia. Varoituskyltit kertoivat alueella olevan “maailman huonoin sää”, millä varmaankin viitattiin vuoren nopeasti vaihteleviin sääoloihin ja siellä mitattuihin maailman kovimpiin tuuliin. Olin odottanut näkeväni turistilauman, mutta silti yllätyin vuoren laella olevasta väenpaljoudesta. Junalla paikalle tulleet ihmiset seisoivat pitkässä jonossa ottaakseen itsestään kuvan vuoren huipulla.

Hain snack barista pari siivua pizzaa ja täytetyn leivän. Pakenin eväideni kanssa meluisasta ravintolasalista alakerran huoneeseen, joka oli periaatteessa vaeltajien reppujen säilytystä varten, mutta sielläkin oli pari pöytää. Sain samalla laitettua myös kännykän ja powerbankin lataukseen. Rakennuksessa on pikkuinen postitoimisto, josta voi lähettää kortteja saaden niihin Mount Washington -leiman. Niinpä päätin syömisen ohessa kirjoittaa myös muutaman kortin.

Lähdin ennen viittä tunkemaan pilven läpi alas vuorelta. Ylitin hammasratasjunan raiteet ja AT kulki jonkin aikaa radan viertä. Yksi AT:n traditioista on, että vaeltajat vilauttavat junassa matkustaville turisteille takapuolensa. Tämä amerikkalaiseen alastomuutta kauhistelevaan kulttuuriin sopimaton ele on kuitenkin kitketty ottamalla vaeltajia kiinni ja sakottamalla heitä. Viisumin palamisen pelossa en siis uskaltautunut paljastamaan pakaroitani ohi kulkevan junan matkustajille.

Laskeutuminen oli yhtä louhikkoista kuin nousukin oli ollut. Kulkiessani Mount Clayn ohi alkoi pilviin ilmestyä aukkoja ja hetkittäin aloin nähdä hieman maisemiakin. Mount Washingtonin huippu pysyi kuitenkin pilven sisällä.

Olin ajatellut yrittää puurajalle asti, koska sen yläpuolella telttailua on rajoitettu kasvien suojelemiseksi. Tiesin edessä olevan siten yövaellusta, mutta energiatasoni oli hyvä. Minut kuitenkin pääsi yllättämään eilen kastuneiden kenkien ja sukkien provosoima vaiva. Märkä iho oli haurastunut sekä lisäksi erityisesti varpaani olivat jotenkin turvonneet. Tästä seurauksena varpaat alkoivat hiertää kenkää vasten. Aluksi epämiellyttävä tuntemus alkoi nopeasti muuttua sellakseksi kuin joku hinkkaisi varpaitani juustoraastimella. Kivun tullessa sietämättömäksi kävelystä alkoi tulla mahdotonta. Yritin oikoa sukkia, löysätä kenkiä ja vaikka mitä, mutta varpaisiin sattui.

Ohittaessani Mount Jeffersonia jouduin toteamaan, etten pääsisi näillä jaloilla enää pitkälle. Vaihtoehtoina olisi jatkaa Crocseissa, mikä ei tuntunut erityisen hyvältä vaihtoehdolta kivikossa, tai telttailla puurajan yläpuolella ja toivoa turvotuksen laskevan aamuksi. Päätin iskeä teltan pystyyn.

Etsin rinteestä paikan, jossa kasvusto olisi vähiten haurasta ja löysin juuri ja juuri telttani kokoisen ruoholäntin, jossa roskista päätellen jotkut vaeltajat olivat istuneet tauolla. Harkitsin myös laskeutumista hieman alemmas Edmands Coliin. Päättelin kuitenkin, että vuoren rinteessä saisin enemmän suojaa tuulelta kuin mahdollisesti tuulitunneliksi muuttuvassa vuorten välisessä satulassa.

Edellisen yön telttapaikan tavoin tämäkin oli epätasainen, mutta sain kuoppaisuutta hieman kompensoitua työntämällä vaellushousuni patjan alle. Riisuin kosteat sukat ja sain todeta varpaiden todellakin olevan turvoksissa sekä punoittavat väriltään. Moneen oli syntymässä syvällä olevia rakkoja. Yhdestä varpaasta oli irtoamassa kynsi. Tilanne ei tuntunut oikein rohkaisevalta, mutta en voinut oikein muuta kuin toivoa jalkojen olevan paremmassa kunnossa aamulla.

“I have climbed mountains
I have lost my toes
I don’t mind
Now I’m alone”
-Cocoon
(Cliffhanger, 2007)

Map

Total Time: 12:19:36

Leave a comment

Leave a Reply