Day 176: NH-ME

10,03 km (6.2 miles)
1908.0 / 2189.8 miles
NH-ME state line, NH/ME

The morning was chilly. For the first time after the spring I put on a long sleeve shirt and would have also needed gloves while taking down the tent. I just had them already packed in the bottom of my pack. My body warmed up when I started hiking and in the afternoon it was even hot for a while. The weather anyway seems to have taken the turn towards the autumn.

All day my hiking was afflicted by some sort of slowness. The trail was rocky and rooty or in the wetlands the bog bridges had broken or completely sunk. Hence I had to keep on hopping and inching and trying to find a route where I wouldn’t sink in the mud. Once I thought that I stepped on a rock, but the ground beneath me was completely squashy. Rapidly I pulled my foot from the submerging sludge – just in time that my hiking boot did not get that muddy stuff in it.

When I was going uphill towards the Mount Success I saw a hiker coming to my way. This was not anyhow unusual, but this man looked familiar. And also he was looking at me with a strange expression on his face.  When we met, both stopped and then I realised that he was Hodge Podge. I got to know him in the Smokies when I returned to the trail after getting sick and the last time I saw him was in Erwin, Tennessee. The reunion was as jubilant as it was unexpected. He told me that he had injured his ankle near the midpoint of the AT and had to get off the trail for ten weeks. Then he had returned to the trail to finish the hike as a flip-flop, because he wouldn’t have had enough time to reach the Katahdin going NOBO (Baxter State Park doesn’t let overnight hikers in after mid-October). That meant Hodge Podge was hiking the northern half of the AT going south.

Two years ago I had seen a thru-hiker video of a plane fuselage near the Mount Success and since then wanted to visit the site. And today, climbing up the Mount Success, I was trying to find a certain side trail. I hadn’t found the coordinates, but in many blog posts people had described the route.

On November 30th in 1954 the Northeast Airlines flight 792 from Boston to Berlin (in New Hampshire, not in Germany) got into a blizzard and crashed to the southern slope of the Mount Success. The twin-engine Douglas DC-3 was carrying four crew members and three passengers. Everyone survived the crash, but two of the crew members died for their injuries while waiting to be rescued. The survivors had to sit and wait in bad weather until December 2nd before they were found.

South from the southern summit of Mount Success there is an unmarked side trail on the right hand side (trail east), when going NOBO. I left my backpack to the AT, when I was sure that this indeed was the trail that I was looking for. Close to this trail there is a boulder about the size of a fridge on an open rocky slope. This was the sign that many blogs described as the indicator of being on the right trail. The trail went first straight and then turned right and downhill. Soon after that I came to a T-intersection with a yellow blazed trail. I had red about this too, but didn’t know which way to go. First I went left, but I soon realised that I was going the wrong way. I returned to the intersection and followed the branch of the trail that was going right. I started to hesitate if I was on the right place at all, when I had to push through the spruce trees that were growing over the trail.

Finally I saw something white behind the trees. And there it was: a huge pile of aeroplane aluminium. I was circling this first pile, that seemed to have parts of the fuselage, the engines and apparently parts of a wing. Then next to this site I found the largest part – a segment of the fuselage. I walked over the moss covered wreck and climbed inside the plane. In the rear part of the fuselage there was a kitchenette and a toilet. The ceiling and the walls were full of tasteless engravings made by the people who had visited the site. I really don’t care about the graffitis and engravings in shelters or privies, but in this kind of place it’s destroying a historical site. I stepped out from the door and found one more part of the fuselage. Altogether there were plane parts everywhere, but walking in the dense forest and in the middle of the wreckage was a bit challenging. I was happy that I had decided to leave my backpack to the AT.

Visiting the crash site had took quite a while, but I think that this little adventure was well worth doing. As a child of the president of an aviation museum society I had seen my share of plane wrecks, but this might have been the best one of them. It reminded me of the TV show Lost, that starts with a plane crashing to (what is presumed to be) a deserted island.

As I continued my hike my speed didn’t really get any better, but quite the opposite. When I was descending from the Mount Success the soles of my feet started to be in pain and the downhill was steep at times. In one place it was not just steep, but the whole trail was just huge boulders with their surfaces worn to smooth and slippery. In between there were empty voids. I was climbing down first using a root as my support and then inching myself down sitting on my butt and sliding towards a fallen tree that I could use to walk across. Sliding even a small amount to the wrong direction would have had me falling several meters (more than 10 ft) into a void between the boulders.

At six I arrived to the place that I had dreamed of for such a long time: the state line of New Hampshire and Maine. I had walked through 13 states from Georgia to Maine, the last state of the AT. Now there was only 280 miles to the Mount Katahdin, the northern terminus of the AT.

The moment was less emotional than I had expected, because my feet were in pain. I started to think if should just call it a day. I hadn’t done very big miles and I had still couple hours of daylight left. But then again my feet felt awful and for some reason I was surprisingly tired. I sat down for a while and thought that dammit, isn’t this an accomplishment to celebrate. I could afford to give my feet some slack. So, I put up my tent to an excellent spot at the state line and as a cherry on the top, ate the salmiakki (salty Finnish candy) that Noora had sent me.

(In the end of this post are the detailed directions how to find the plane crash site, the coordinates and a map with a downloadable GPX file of the route from the AT to the fuselage.)

JFRM-2017-08-0582.jpg
JFRM-2017-08-0583.jpg
JFRM-2017-08-0585.jpg
JFRM-2017-08-0586.jpg
JFRM-2017-08-0587.jpg
JFRM-2017-08-0588.jpg
JFRM-2017-08-0592.jpg
JFRM-2017-08-0593.jpg
JFRM-2017-08-0594.jpg
JFRM-2017-08-0595.jpg
JFRM-2017-08-0596.jpg
JFRM-2017-08-0597.jpg
JFRM-2017-08-0599.jpg
JFRM-2017-08-0604.jpg
JFRM-2017-08-0605.jpg
JFRM-2017-08-0606.jpg
JFRM-2017-08-0607.jpg
JFRM-2017-08-0608.jpg
JFRM-2017-08-0609-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0616-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0622.jpg
JFRM-2017-08-0624.jpg
JFRM-2017-08-0626.jpg

Aamu oli viileä. Puin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa päälleni pitkähihaisen paidan ja hanskatkin olisivat olleet telttaa purkaessa tarpeen. Olin vain ehtinyt jo pakata ne reppuun. Lämpenin toki päästyäni liikkeelle ja keskipäivällä oli hetken aikaa kuumakin. Sää on kuitenkin selvästi muuttunut syksyisemmäksi.

Koko päivän tuntui vaellusta vaivaavan hidas eteneminen. Polku oli kivistä ja juurakkoista tai kosteikkojen kohdalla pitkospuut olivat usein poikki tai uponneet. Niinpä jouduin loikkimaan ja etsimään reittiä ollakseni uppoamatta mutaan. Yhden kerran luulin astuvani kiven päälle, mutta siirsinkin painoni täysin löysään kohtaan. Ripeästi kiskoin jalkani irti upottavasta liejusta ja ehdin juuri estää vaelluskenkää hörppäämästä mutaa sisäänsä.

Kulkiessani ylämäkeen kohti Mount Successia tuli minua vastaan toinen vaeltaja. Tämä ei itsessään ollut mitenkään poikkeuksellista, mutta mies näytti jotenkin tutulta. Ja myös hän tuijotti minua erikoinen ilme kasvoillaan. Tullessamme toistemme kohdalle pysähdyimme ja tajusin vaeltajan olevan Hodge Podge. Olin tutustunut häneen palattuani AT:lle mahataudin jälkeen Smokiesilla ja olimme nähneet viimeeksi Erwinissä, Tennesseessä. Jälleennäkeminen oli yhtä yllättävä kuin iloinenkin. Sain tietää, että Hodge Podge oli loukannut nilkkansa AT:n puolivälissä ja joutunut parantelemaan vammaa kymmenen viikkoa. Siten hän oli päätynyt jatkamaan vaellusta filp-flop -tyyliin, koska ei olisi enää ehtinyt Katahdinille ajoissa (Baxter State Park sulkee porttinsa yön yli vierailevilta talvikaudeksi lokakuun puolivälissä). Nyt siis Hodge Podge oli vaeltamassa tämän pohjoisen puolikkaan päinvastaiseen suuntaan.

Kaksi vuotta sitten olin nähnyt AT-vaeltajan videon Mount Successin lähellä olevasta lentokoneen hylystä ja olin päättänyt haluavani käydä paikalla. Niinpä tänään noustessani Mount Successia etsin erästä tiettyä sivupolkua. En ollut löytänyt koordinaatteja, mutta useasta blogista löysin kuvailuja reitistä.

Marraskuun 30. päivä vuonna 1954 Northeast Airlinesin lento 792 Bostonista Berliniin (New Hampshireen, ei Saksaan) joutui lumimyrskyyn ja iskeytyi Mount Successin etelärinteeseen. Kaksimoottorisen Douglas DC-3:n kyydissä oli neljä miehistön jäsentä ja kolme matkustajaa. Kaikki selvisivät hengissä putoamisesta, mutta kaksi miehistön jäsentä ehti kuolla vammoihinsa pelastusta odottaessa. Huonossa säässä eloonjääneet joutuivat odottamaan joulukuun toiseen päivään asti ennen kuin heidät löydettiin.

Mount Successin etelähuipun eteläpuolelta lähti kulkusuuntaani nähden oikealle merkkaamaton sivupolku. Jätin reppuni risteykseen varmistuttuani kyseessä olevan oikea polku. Sen lähellä kallion päällä oli noin jääkaapin kokoinen lohkare, jonka useampi blogi oli kuvaillut merkiksi. Polku kulki ensin suoraan ja kaartoi sitten oikealle alamäkeen. Pian tämän jälkeen edessäni oli keltaisilla merkitty risteävä polku. Olin lukenut myös tästä, mutta en ollut varma kumpaan suuntaan minun pitäisi mennä. Lähdin ensin vasemmalle, mikä osoittautui vääräksi suunnaksi. Palasin risteykseen ja menin oikealle kääntyvää haaraa. Aloin jo epäillä olinko edes oikeassa paikassa, kun jouduin puskemaan polkua peittävien kuusien läpi.

Lopulta näin kuitenkin jotain vaaleaa pilkottavan puiden takaa. Ja sieltä se sitten löytyi: valtava kasa lentokonepeltiä. Kiertelin tätä ensimmäistä läjää, jossa näytti olevan jotain osia rungosta, moottorit ja ilmeisesti osa siivestä. Sitten sitten löysin hieman sivummalta isoimman yhtenäisen osan eli pätkän koneen runkoa. Kävelin sammaloituneiden rojujen yli ja kiipesin sisälle koneeseen. Rungon perällä oli ilmeisesti keittiönurkkaus ja vessa. Seiniin ja kattoon ihmiset olivat kaivertaneet mielestäni varsin mauttomasti merkkejä käynnistään. Minua eivät seinäkirjoitukset sheltereillä tai huussissa vaivaa, mutta tällaisessa paikassa tuhotaan mielestäni historiallista ympäristöä. Menin ulos koneen sivuovesta ja löysin vielä pienen osan runkoa. Ylipäänsä metsässä oli siellä tällä koneen osia, mutta kulkeminen tiiviin metsän ja romun keskellä oli paikoin haastavaa. Olin tyytyväinen, että jätin reppuni AT:lle.

Lentokoneella käymiseen oli kulunut melko paljon aikaa, mutta tämä sivuretki oli mielestäni tekemisen arvoinen. Lentomuseon museomestarin lapsena olen nähnyt muitakin lentokoneen raatoja, mutta tämä oli ehkä parhaiten säilynyt. Mieleeni tuli muutamien vuosien takainen tv-sarja Lost, jossa lentokone putoaa oletetusti autiolle saarelle.

Jatkaessani matkaa tahtini ei ainakaan nopeutunut vaan pikemminkin päin vastoin. Mount Successilta laskeutuessani alkoivat jalkapohjat tuntua kipeiltä ja ajoittain rinne oli jyrkkä. Yhdessä kohdassa itseasiassa ei pelkästään jyrkkä vaan koko reitti muodostui suurista kivenjärkäleistä, joiden pinnat olivat kuluneet sileiksi ja väleissä oli ammottavia tyhjiä aukkoja. Kiipesin ensin puun juuresta tukea ottaen alaspäin, sitten istuin hivuttautuen takapuolellani kohti kaatunutta puuta, jota pitkin onnistuin kävelemään hieman tasaisemmalle kohdalle. Pienikin luisuminen olisi saattanut pudottaa useita metrejä syvään koloon kivien välissä.

Kuuden aikaan tulin pitkään odottamaani paikkaan: New Hampshiren ja Mainen osavaltioiden rajalle. Olin kävellyt 13 osavaltion kautta Georgiasta Maineen, viimeiseen osavaltioon. Nyt edessäni olisi enää 280 mailia Mount Katahdinille, AT:n pohjoiselle päätepisteelle.

Hetki oli vähemmän tunteikas kuin olin odottanut, koska jalkojani särki. Aloin miettiä, että jos lopettaisinkin tältä päivältä tähän. En ollut tehnyt kovin suurta mailimäärää ja ehtisin vielä vaeltaa pari tuntia ennen pimeää. Mutta kuitenkin toisaalta jaloissa tuntui pahalta ja olin jostain syystä yllättävän väsynyt. Istuin hetken ja päätin, että hitto vie eiköhän tässä saavutuksessa ole syytä juhlaan sen verran, että voin antaa vähän armoa jaloilleni. Iskin teltan pystyyn osavaltion rajalla olevalle hyvälle paikalle ja kruunasin illan syömällä Nooran minulle lähettämät salmiakit.

(Tämän postauksen lopussa on yksityskohtaiset ohjeet miten löytää koneen hylyn luokse, koordinaatit sekä kartta ja ladattava GPX-tiedosto reitistä AT:lta hylylle.)

Map

Total Time: 08:11:47

 

Directions and coordinates to the Douglas DC-3 crash site

Hiking the Appalachian Trail northbound there is a side trail (44°28’6″ N 71°2’28” W) on the right hand side (“trail east”) right before the south summit of Mount Success. After a short walk on this trail you see a boulder about the size of a fridge on your left hand side. The trail turns right and downhill and then meets a yellow blazed trail. Turn right and follow the yellow blazes. This trail is very overgrown, so you can’t see the fuselage before you get there (44°28’1″ N 71°2’33” W). The distance from the AT is about 300 m (0.2 mi). Below the map is a download link to get the GPX file.

Kulkiessa Appalachian Trailia pohjoiseen päin (NOBO) on juuri ennen Mount Successin etelähuippua oikealle (“trail east”) menevä sivupolku (44°28’6″ N 71°2’28” W). Lyhyen matkan tätä polkua kuljettua näkyy vasemmalla kallion päällä noin jääkaapin kokoinen irtolohkare. Polku tekee mutkan oikealle ja alamäkeen, jonka jälkeen se tulee keltaisella merkitylle polulle. Käänny oikealle ja seuraa keltaisia merkkejä. Polku on umpeen kasvanut, joten näet lentokoneen vasta, kun saavut aivan sen lähelle (44°28’1″ N 71°2’33” W). Matka AT:lta on noin 300 m. Kartan alla on latauslinkki GPX-tiedostoon.

Total Time: 00:48:00
Download

Day 175: Dream Lake

13,73 km (8.5 miles)
1901.2 / 2189.8 miles
Dream Lake, NH

Kim’s husband, Patrick, took me back to the AT in the morning and along came the children and his parents. We said goodbye at the parking lot and once more I thanked them of all that hospitality. I yanked my backpack on and took the road to the familiar direction: to north.

The AT was following the road for a while, until it took a turn to a dirt road and finally back to the woods. The full food bag made my pack heavy once again, but going uphill still felt quite good.

As I was climbing to Mount Hayes I saw a hiker behind me and I stepped off the trail to let him pass. To my surprise the hiker turned out to be Mojo. We exchanged the experiences of past few days and then Mojo went on with his usual energetic speed. A bit later we met again, when Mojo had stopped to talk with Kickstand. I chatted a while with the men and hiked on.

When I decided to stop for a lunch I found a nice and scenic spot from a gently sloping rocky hilltop. I sat down and enjoyed the view to the surrounding mountains as I was eating. I laid down on the warm rock and saw a small plane somewhere far on the sky above.

Around seven I arrived to the Dream Lake and lowered my backpack to the ground. I went to see that charming lake closer and spotted an idyllic tent site with a view to the lake. I had planned to hike couple more miles, but this place just seemed too good to miss. I pondered for a while and finally decided that it was time to enjoy the good things in life and to choose this spot to spend the night at. Could it have been anything better than the Dream Lake.

JFRM-2017-08-0556.jpg
JFRM-2017-08-0557.jpg
JFRM-2017-08-0560-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0563.jpg
JFRM-2017-08-0564-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0569.jpg
JFRM-2017-08-0571-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0575.jpg
JFRM-2017-08-0576.jpg
JFRM-2017-08-0578.jpg
JFRM-2017-08-0579.jpg

Kimin mies, Patrick, lähti viemään minut aamulla takaisin AT:lle ja matkaan lähti mukaan myös lapset ja hänen vanhempansa. Hyvästelimme parkkipaikalla ja kiittelin vielä kaikesta vieraanvaraisuudesta. Kiskoin repun selkääni ja lähdin tietä pitkin tuttuun suuntaan: pohjoiseen.

AT kulki hetken tien reunaa, kunnes se kääntyi hiekkatielle ja lopulta metsään. Täydessä ruokalastissa oleva reppuni painoi taas paljon, mutta nousu ylämäkeen sujui silti varsin hyvin.

Noustessani Mount Hayesille näin takaani tulevan vaeltajan ja astuin sivuun päästääkseni hänet ohi. Yllätyksekseni tulija olikin Mojo. Vaihdoimme viimepäivien kuulumisia ja Mojo jatkoi eteenpäin ripeään tahtiinsa. Törmäsimme hetken kuluttua uudestaan, kun Mojo oli jäänyt keskustelemaan Kickstandin kanssa. Juttelin heidän kanssaan hetken ja jatkoin matkaa.

Pysähtyessäni ruokatauolle löysin mukavan maisemapaikan loivasta kallionrinteestä. Istuin syömässä katsellen ympäröiviä vuoria ja lopuksi jäin hetkeksi makaamaan lämpimälle kalliolle. Pikkuinen lentokone näkyi jossain kaukaalla taivaalla.

Tulin seitsemän aikoihin Dream Laken rannalle ja laskin reppuni maahan. Menin katsomaan viehättävää järveä ja näin idyllisen telttapaikan järvinäköalalla. Olin aikonut vaeltaa vielä ehkä pari mailia, mutta paikka tuntui aivan liian hyvältä missattavaksi. Pohdin hetken ja päätin sitten nauttia elämästä valitsemalla tämän yöpaikaksi. Olisiko se voinut parempi ollakaan kuin Dream Lake.

Map

Total Time: 08:59:34

Day 174: Zero in Chatham

0 km (0 miles)
1891.5 / 2189.8 miles
Chatham, NH

My zero in Chatham, as a guest of Kim and her family, was on the league of its own. Even though I’m a city boy, living in the countryside is not completely foreign to me. It was still fascinating to stay at this American farm and especially I was happy to see how most of the food was truly local. The ham was from their own farm, the milk from neighbours. When I’m traveling I find it best to participate the normal life of local people. It tells you so much more than just going sightseeing.

Kim was kind enough to drive me to a shopping trip to Conway. As usual, I had to do my resupply for the next leg of my hike, but I also needed new insoles for my hiking boots. I was able to find a pair of Superfeet that seem to be a high quality brand. They have a good selection of insoles with different arch heights. I had got some replacement gear via mail, too. My earbuds had suffered some rain damage, so there was a new set of those and finally my long awaited pair of Sealskinz socks for the rainy days.

In the evening I had to once again repackage my food to ziplock-baggies. While in this process I can’t stop thinking how horribly over packaged our food is. You start to pay more attention to the sheer amount of trash, when you have to carry all that while hiking.

JFRM-2017-08-0554.jpg
JFRM-2017-08-0555.jpg
JFRM-2017-08-0553.jpg

Lepopäiväni Chathamissa Kimin ja hänen perheensä vieraana oli aivan omaa luokkaansa. Vaikka olenkin kaupungin kasvatti, ei maaseutuelämä ole minulle vierasta. Oli kuitenkin kiinnostavaa olla yhdysvaltalaisella maatilalla ja erityisesti nautin siitä miten suuri osa pöydän antimista aterioilla oli todellista lähiruokaa. Kinkku oli omista possuista, maito naapurilta. Matkaillessani on ehdottomasti parasta, jos pääsee näkemään paikallisten elämää. Se kertoo paljon enemmän kuin tavanomaiset nähtävyydet.

Kim lähti käyttämään minut myös ostosreissulla Conwayssa. Tavanomaisesti minun täytyi tietenkin ostaa ruuat seuraavalle vaellusetapille, mutta sen lisäksi tarvitsin myös uudet pohjalliset vaelluskenkiini. Löysin ilmeisen laadukkaina pidetyt Superfeetit, joissa on hyvä valikoima erikorkuisille jalkaholveille. Olin saanut postitse myös muita varustetäydennyksiä. Sateessa kastuneiden kuulokkeiden tilalle olin hankkinut uudet ja sain viimein hartaasti odottamani pidempivartiset Sealskinz-sukat märkiä kelejä varten.

Illalla ohjelmassa oli taas ruokien purkaminen omista pakkauksistaan ja niiden uudelleenpakkaaminen ziplock-pusseihin. Tämän prosessin äärellä olen kerta toisensa jälkeen pohtinut, että ruoka on kyllä hirveän ylipakattua. Syntyvän jätteen määrään kiinnittää enemmän huomiota, kun sen joutuu vaeltaessaan kantamaan kaiken mukanaan.

Day 173: Chatham

17,86 km (11.1 miles)
1891.5 / 2189.8 miles
Chatham, NH

The morning came with a sunshine. My muscles were still stiff, but the light shining through the leaves to my bed of ferns made me feel good. Emptying my food bag made my backpack also lighter and I started to hike briskly.

Before noon I first climbed up the Middle Carter Mountain and then the North Carter Mountain. From the ridge there was a beautiful view to the surrounding mountains every once in a while. After that I was facing a descent, a climb to Mount Moriah and finally a long downhill to Gorham.

Climbing Mount Moriah was heavy, but the view behind me kept getting better and that felt rewarding. Near the summit I was able to get some service and checked my messages. A friend of my cousins, Kim, was coming to pick me up from the AT near Gorham and I was invited to zero at her house.

I started the happy stroll downhill. New Hampshire and the White Mountains had been very hard for my body and I really needed some rest. I was listening to Tiedeykkönen science podcast and that made the downhill go like a charm. Also the terrain was getting more flat and the hiking got easier.

When I was about 15 min hike from the road, I got a message from Kim that she was waiting for me. I picked up my speed as I walked towards the parking lot at the roadcrossing. Right before it I saw a couple at the trailside with their grill. They called that they were doing trail magic and asked if I wanted a hot dog. I told that someone was waiting for me at the parking lot, but I always have time for a hot dog.

As I arrived to the parking lot I met Kim and her daughter. Coincidentally there happened to be also Odie’s wife and she was asking if I was aware of the Hiker Yearbook. I told her that I had met Odie down south in early spring and recently in the Presidentials. I hauled my backpack into Kim’s car and we took off towards their home in Chatham. This village that sits pretty much on the border of New Hampshire and Maine is actually also inside the White Mountains National Forest. Kim had done her homework and had some cold Pepsi for me in the car – I don’t know if anything could have made me happier right then.

I had mailed my bounce box to Kim and there was also waiting some replacement gear that I had ordered from Amazon. I was given the room of Kim’s daughter and in general I was treated like an guest of honour. The whole family and the grandparents, who were visiting, were clearly excited about my thru-hike and kept asking questions. It felt heavenly to take a shower, get some clean clothes on and to sit at their table to enjoy a real homemade dinner.

JFRM-2017-08-0522.jpg
A bed of ferns
Saniaispeti

JFRM-2017-08-0529.jpg
JFRM-2017-08-0531.jpg
JFRM-2017-08-0536.jpg
JFRM-2017-08-0538-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0543.jpg
JFRM-2017-08-0544.jpg
JFRM-2017-08-0545.jpg
JFRM-2017-08-0546-Pano.jpg

Aamu koitti aurinkoisena. Lihakset olivat yhä jumissa, mutta valon siivilöityessä lehtien välistä saniaispetiini olin hyvällä tuulella. Ruokasäkin tyhjentyessä reppukin tuntui kevyeltä ja lähdin reippain mielin vaeltamaan.

Nousin aamupäivällä ensin Middle Carter Mountainille ja sen jälkeen North Carter Mountainille. Harjanteelta avautui toisinaan kaunis maisema ympäröiville vuorille. Sen jälkeen edessä oli laskeutuminen, nousu Mount Moriahille ja lopulta pitkä alamäki Gorhamiin.

Mount Moriahille kapuaminen oli työlästä, mutta toisaalta takanani aina vain paremmaksi muuttuva näköala tuntui palkitsevalta. Huipun tuntumassa sain kenttää kännykkääni ja tarkistin viestit. Serkkuni ystävä Kim oli tulossa hakemaan minua AT:n varrelta läheltä Gorhamia ja pääsisin hänen luokseen viettämään lepopäivää.

Lähdin rullaamaan alamäkeen iloisella mielellä. New Hampshire ja White Mountains oli ollut kova koettelemus keholleni ja kaipasin todella lepoa. Kuuntelin Tiedeykköstä ja alamäki tuntui menevän sen vauhdittamana varsin huomaamatta. Maasto myös muuttui kokoajan tasaisemmaksi ja eteneminen helpottui.

Ollessani noin 15 minuutin kävelymatkan päässä tiestä sain Kimiltä tekstiviestin, että hän olisi odottelemassa minua. Jatkoin vauhdikkaasti matkaani kohti tienristeyksessä olevaa parkkipaikkaa. Juuri ennen sitä näin polun laidassa pariskunnan grillaamassa. He huikkasivat olevansa tekemässä trail magicia ja kysyivät haluaisinko hot dogin. Kerroin, että minua odotettiin parkkipaikalla, mutta aina olisi aikaa yhdelle hodarille.

Saapuessani parkkipaikalle oli minua vastassa Kim ja hänen tyttärensä. Paikalla oli sattumalta myös Odien vaimo, joka kyseli olinko tietoinen Hiker Yearbookista. Kerroin tavanneeni Odien alkukeväästä etelässä sekä hiljattain Presidentialsilla. Nostin reppuni Kimin auton kyytiin ja lähdimme ajelemaan kohti heidän kotiaan Chathamissa. Aivan New Hampshiren ja Mainen rajalla oleva kylä on itseasiassa myös White Mountains National Forestin sisällä. Kim oli varannut autoon mukaan kylmää Pepsiä ja mikä olisikaan voinut ilahduttaa minua enemmän.

Olin lähettänyt bounce boxini Kimille ja sinne oli saapunut myös Amazonista tilaamiani varustetäydennyksiä. Sain Kimin tyttären huoneen majapaikakseni ja muutenkin minua tunnuttiin kohdeltavan oikein kunniavieraana. Koko perhe ja kylässä olevat isovanhemmat olivat selvästi innostuneita kyselemään vaelluksestani. Tuntui taivaalliselta päästä suihkuun, saada puhtaat vaatteet päälle ja istahtaa valmiiseen pöytään syömään kunnon kotiruokaa.

Map

Total Time: 08:59:02

Day 172: Wildcat Mountain

11,08 km (6.9 miles)
1880.0 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

After a well slept night I felt at last even bit more rested. I was also happy to have left the Presidentials behind me. There would be only the peaks of Wildcat Mountain and Carter summits to traverse, before I could have my next zero. Though these weren’t any small hills.

In addition to my normal act of hiking the trail I was also trying to keep my eye on the skies. There was a solar eclipse about to happen that would be a total eclipse in certain parts of the US. And for this reason the Americans had of course given it a pompous name too: The great American eclipse. I was way too far up north to see the total eclipse – it would have been at its best in Georgia where I started from.

The day started with a steep climb to the E and D peaks of the Wildcat Mountain. In between there was a ski lift and on the top there were lots of people who had taken the ride up. One little boy would have wanted to hike those few hundred meters (about 1000 ft) to the D peak, but his mother said no. Too dangerous or difficult or something. On the summit there was a lookout tower, but the view was covered by the trees.

I continued on climbing first the C peak and hiking then towards the A peak. The trail was intermittently rocky, but not in a bad way. At the A peak there was a vista and I decided to have a little break there. I sat down talking with a father and his teenager son. Before too long a familiar slender bearded figure emerged from the woods. Greybeard,  a spry man in tender age of 82, was trying to break the record of the oldest AT thru-hiker. I had met him first time somewhere in Virginia. As usual, he was full of energy and taking videos of the view with his cell phone.

The downhill from the last Wildcat peak was steep, but I was able to hike it with a good speed. I was skittering fast, because I was looking forward to reach the Carter Notch Hut. I was out of water and also missing the luxury of a privy. I had enough patience still to stop for a while to admire the view at the pond near the hut. On the other side was the beautifully massive Wildcat Mountain.

The croo at the Carter Notch Hut was still serving the lunch soup, bread and baked goods even though it was late in the afternoon. My hunger had grown into scale of its own, because I was able to shovel in two bowls of cream soup, bread and a piece of cake without feeling any kind of fulfilment. It was like I had poured the food down to a bottomless well.

In the morning I had suffered for being thirsty and had to ration my water. Especially in the White Mountains I have tried to carry as little water as I can, because the climbs are strenuous even without any extra load. But then again nothing is as agonising as being thirsty. You cannot stop thinking about it. That’s why I decided that I would fill my bladder with two liters of water even I was facing a big climb. It was likely that I wouldn’t reach the next water before the night and I would have to have enough water until tomorrow morning.

My backpack felt very heavy when I started to haul it up the steep hill of the Carter Dome. Still I was on the good mood and decided to hike with a relaxed pace. Knowing this helped with the climb and slowly behind me was opening a fantastic view down to Carter Notch and to the Wildcat Mountain. From the Carter Dome the trail descended to a saddle and then it went back up to the Mount Hight. The sun was slowly starting to set and the summit offered a beautiful 360° panorama.

And once more I was descending, just to be able to climb up again. Ahead of me were the three Carter summits and I had planned to search for a tent spot somewhere between them. The dusk was setting in when I came to the tree covered summit of South Carter Mountain. On the summit there was a spot large enough for my tent, but there was only a thin sheet of moss covering the rock. So, nowhere to put my stakes to.  I continued downhill looking for another tent spot. It was coming dark and I put my headtorch on. I got to walk about 20 m (65 ft) with my headtorch when I saw a flat spot surrounded with ferns on the left hand side of the trail. There was just enough space, so I started to put up my tent. A small tree happened to be just in front of the tent door, but actually it was a very useful aid of getting up from the tent with my stiff legs.

I was tired and my muscles were horribly stiff, but I was still feeling very content. The White Mountains was almost done and dusted and tomorrow I would reach Gorham. A friend of my cousin’s had promised to pick me up from there and let me stay at her house. After ordeal of traversing the Whites, I was waiting for a chance to rest more than anything.

JFRM-2017-08-0474.jpg
JFRM-2017-08-0476.jpg
JFRM-2017-08-0477.jpg
JFRM-2017-08-0483-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0490.jpg
JFRM-2017-08-0491.jpg
JFRM-2017-08-0492-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0495-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0501.jpg
JFRM-2017-08-0502-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0506.jpg
JFRM-2017-08-0507.jpg
JFRM-2017-08-0508-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0521.jpg

Hyvin nukutun yön jälkeen tunsin oloni vihdoinkin edes jossain määrin levänneeksi. Olin myös tyytyväinen Presidentialsin jäätyä taakse. Edessä olisi enää Wildcat Mountainin huippujen ja Carter-huippujen ylitykset, kunnes pääsisin viettämään lepopäivää. Nämä tosin eivät olleet mitään pieniä mäkiä.

Tavanomaisen tallustamiseni lisäksi yritin seurailla tänään taivaan tapahtumia. Päivällä oli tulossa auringonpimennys, joka näyttäytyi osassa Yhdysvaltoja täydellisenä pimennyksenä. Maan ylittävä täydellinen auringonpimennys oli toki saanut amerikkalaiseen tapaan mahtipontisen nimen: The great American eclipse. Olin kuitenkin itse liian pohjoisessa nähdäkseni täydellisen pimennyksen – parhaimmillaan se olisi ollut vaellukseni lähtöpaikassa Georgiassa.

Päivä siis alkoi jyrkällä nousulla Wildcat Mountainin E- ja D-huipuille. Näiden välissä oli hiihtokeskuksen hissi ja yläasemalla liikkui runsaasti hissillä tulleita retkeilijöitä. Eräs pieni poika olisi halunnut kävellä muutaman sadan metrin matkan hissiltä D-huipulle, mutta hänen äitinsä kieltäytyi tästä. Liian vaarallista tai vaikeaa tai jotain. Huipulla oli näköalatorni, mutta puiden takaa ei kyllä oikein maisemia avautunut.

Jatkoin matkaani nousten ensin C-huipulle ja sieltä kohti A-huippua. Reitti oli ajoittain kivikkoista, mutta ei muuten erityisen pahaa. A-huipulla menin näköalapaikalle pitämään pienen tauon ja keskustelin siellä istuskelevan isän ja teini-ikäisen pojan kanssa. Ennen pitkää metsästä ilmestyi tutun näköinen hoikka parrakas hahmo. Greybeard, virkeä 82-vuotias, yritti rikkoa ennätystä vanhimpana läpivaeltajana ja olin tavannut hänet ensimmäisen kerran muistaakseni Virginiassa. Hän oli tapansa mukaan tarmoa täynnä ja kuvasi kännykällään videota näköalapaikalla.

Alamäki viimeiseltä Wildcat-huipulta oli jyrkkä, mutta kuitenkin nopeakulkuista maastoa. Kipitin vauhdilla alamäkeen, koska odotin pääseväni Carter Notch Hutille. Vesi oli lopussa ja halusin päästä myös nauttimaan huussin tarjoamasta ylellisyydestä. Hetkeksi maltoin pysähtyä matkalla ihailemaan majan lähellä olevaa lampea, jonka yli oli kaunis näkymä Wildcat Mountainille päin.

Carter Notch Hutilla oli myöhäisestä saapumisajankohdastani huolimatta vielä tarjolla lounaskeittoa sekä myös leipää ja leivoksia. Nälkä alkoi olla kasvanut melkoisiin mittoihin, koska lapioin kaksi lautasellista sosekeittoa, leivän ja kakkupalan suuhuni tuntematta pienintäkään täyttymisen tunnetta. Aivan kuin ruoka olisi hävinnyt pohjattomaan kaivoon.

Olin aamulla kärsinyt janosta ja joutunut säännöstelemään vettä. Erityisesti White Mountaisilla olen pyrkinyt kantamaan mahdollisimman vähän vettä, koska nousut ovat raskaita ilman ylimääräistä painoakin. Mutta toisaalta harva asia ahdistaa niin paljon kuin jano. Sitä ei voi olla ajattelematta. Niinpä päätin, että vaikka edessäni oli taas kerran iso nousu niin nyt täyttäisin juomarakkooni pari litraa vettä. Olisi nimittäin todennäköistä, etten pääsisi seuraavalle vedelle ennen iltaa ja tällä määrällä pitäisi pärjätä huomiseen aamupäivään asti.

Reppu siis tuntui todella painavalta lähtiessäni nousemaan jyrkkää ylämäkeä kohti Carter Domea. Mielialani oli kuitenkin hyvä ja päätin mennä rauhallista tahtia. Jotenkin tämän ajatuksen tiedostaminen auttoi nousussa ja pikkuhiljaa takanani avautui upea näköala Carter Notchiin sekä Wildcat Mountainille. Carter Domelta reitti laskeutui hieman vuorten väliseen satulaan ja nousi taas Mount Hightille. Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea ja huipulta tarjoutui hieno 360° näkymä.

Laskeuduin taas kerran voidakseni vielä lähteä uuteen nousuun. Edessä oli kolme Carter-huippua ja olin ajatellut etsiä telttapaikan jostain niiden väliltä. Ilta alkoi hämärtää tullessani South Carter Mountainin puiden peittämälle huipulle. Vuoren laella oli telttani kokoinen avoin alue, mutta ohuen sammalkerroksen alla oli kallio, joten en olisi saanut teltan kiiloja minnekään. Jatkoin siis alamäkeen katsellen sivuilleni telttapaikan toiveissa. Pimeä alkoi tulla ja oli aika laittaa otsalamppu päähän. Ehdin kävellä ehkä 20 metriä otsalampun kanssa, kun polun vasemmalla puolella näkyi saniaisten reunustama tasainen paikka. Tilaa oli juuri sopivasti, joten tyytyväisenä aloin teltanpystytyspuuhiin. Pieni puu osui teltan oven kohdille, mutta itseasiassa se osoittautui oivaksi apuvälineeksi, kun jäykin jaloin yritti nousta teltasta ylös.

Olin väsynyt ja lihakseni olivat todella jumissa, mutta olin kuitenkin hyvin tyytyväisellä mielellä. White Mountais oli melkein taputeltu ja huomenna saapuisin Gorhamiin. Serkkuni ystävä oli luvannut tulla hakemaan minut sieltä ja tarjota minulle yöpaikan kotonaan. White Mountainsin koettelemusten jälkeen odotin tätä lepomahdollisuutta enemmän kuin mitään.

Map

Total Time: 09:55:52