Posted on

Post-AT: One Year After the AT

A year ago I climbed to the highest peak in Maine carrying my green Osprey backpack. Summiting the Baxter Peak of Mount Katahdin was the end of my 199 day journey of hiking more than 3500 km (2200 mi) over the Appalachian mountains.

Now I have been back in the society for a year. The change wasn’t easy, although I had a home and a job waiting for me. First two months I was suffering what we hikers call the PTHD (Post Thru-hike Depression). I had been warned, but I didn’t take it seriously that this could be a real thing. I was extremely passive and constantly tired. The symptoms started finally fade in December and during the spring I started to find the good old active me.

My thru-hike gained some media attention after I returned to Finland. The first to contact me was the local newspaper Etelä-Saimaa, that made my thru-hike their front page news (link only in Finnish). The next in line was Finnish Broadcasting Company Yle’s local radio station Yle Etelä-Karjalan radio interviewing me for their morning show (audio in Finnish). Then I ended up being the cover boy of my trade union’s magazine, when Tehy-lehti made a big life story interview about me (in Finnish, too). This caused the one of the two major Finnish tabloid newspapers to contact me. Iltalehti published a shorter article of similar themes (yes, in Finnish) with Tehy-lehti. As an artist I’m used to the fact that my work is public. Still I had to really consider if I wanted to give the interview to a tabloid magazine, because I’m not generally a fan of their journalistic style.

All the larger scale outdoor adventures have been out of my reach recently for budget reasons, but I can see hiking the French Way of the Camino de Santiago in my future and one day attempting to thru-hike the Pacific Crest Trail. While I’m building up the funds for these trips, I’m exploring the more environmentally friendly locations in my home country and trying to especially find the interesting outdoor activities in Southern Karelia. My goal is also to provide new kind of content on my YouTube channel by doing hiking tutorial videos and I’m starting to write a more comprehensive story about my Appalachian Trail thru-hike. There are so many juicy things that I have not shared in my blog…

Otherwise my life is pretty much in its usual frame. I have two part-time jobs and somewhere in between I try to focus in my artistic work. This week I will also start my studies for a master’s degree. One confusing change there has been during the last year. You might remember that on the AT we used to eat overnight oats for breakfast, because this was the most convenient way to silence the growling stomach in the morning. Now someone has realised that this is something super trendy and every store is selling the overnight oats as a some kind of superfood. If this development should continue, brace yourselves, because next you will be having tuna tortillas for dinner, do your number two into a cathole, do your groceries by hitch-hiking and taking a shower once in a week, because nothing is as fashionable as the hiker trash lifestyle!

Media cover of my thru-hiker friends:

Grey Beard
The Washington Post: An 82-year-old man hiked the entire Appalachian Trail. Then he danced a jig.
Outside Online: An 82-Year-Old Broke the Appalachian Trail Age Record
Commercial appeal: Appalachian Trail hiker Dale Sanders escapes bear encounter

Kickstand
Fredericksburg: ‘Life’s not over just because you lose a leg’, says Appalachian Trail thru-hiker (link not viewable inside the EU, to read the article click here)

The Hiker Yearbook
The Hiker Yearbook

Post-AT: One Year After the AT
Post-AT: One Year After the AT
4 photos

Vuosi sitten kiipesin vihreä Ospreyn rinkka selässäni Mainen osavaltion korkeimmaille huipulle, Mount Katahdinin Baxter Peakille. Se oli päätös 199 päivää kestäneelle yli 3500 kilometrin vaellukselle Appalakkien yli.

Nyt olen ollut vuoden ajan takaisin osana yhteiskuntaa. Muutos ei ollut helppo, vaikka minulla oli koti ja työpaikka odottamassa. Pari ensimmäistä kuukautta kärsin ongelmasta, joka kulkee nimellä PTHD (Post Thru-hike Depression) eli läpivaelluksen jälkeisestä masennuksesta. En ollut ottanut aivan tosissani varoituksia siitä, että tällainen jälkiseuraus voi iskeä. Olin hyvin passiivinen ja väsynyt jatkuvasti. Oireet alkoivat kuitenkin helpottaa joulukuussa ja keväällä aloin taas löytää oman aktiivisen itseni.

Vaellus herätti jonkin verran mediahuomiota palattuani Suomeen. Ensimmäisenä yhteyttä otti paikallislehti Etelä-Saimaa, joka teki Appalachian Trailin läpivaelluksesta etusivun jutun. Seuraavana aktivoitui Yle Etelä-Karjalan radio, joka haastatteli minua aamulähetykseensä. Sitten kansikuvapojaksi minut halusi ammattiliittoni toimittama Tehy-lehti, joka julkaisi laajan henkilöhaastattelun. Tämän seurauksena minua haastatteli vielä Iltalehden toimittaja tiivistäen samoista aiheista kuin Tehy-lehti. Taiteilijana olen tottunut siihen, että työni on julkista. Iltalehden haastatteluun suostumista mietin kuitenkin pitkään, koska en täysin allekirjoita iltapäivälehtien journalistista tyyliä.

Isomman mittakaavan ulkoilureissut ovat olleet katkolla budjettisyistä, mutta suunnitelmissa siintää Camino de Santiagon vaeltaminen ns. ranskalaista reittiä sekä jossain määrittämättömässä tulevaisuudessa Pacific Crest Trail. Reissubudjettia kasvatellessa pyrin tutustumaan ilmastoystävällisempiin lähiretkeilykohteisiin ja nostamaan esiin kiinnostavia paikkoja etenkin Etelä-Karjalassa. Tavoitteena on myös tuottaa uudenlaista sisältöä YouTube-kanavalleni opasvideoiden muodossa sekä aloittaa kirjoittamaan laajempaa tarinaa Appalachian Trailin vaelluksestani. Reissusta jäi nimittäin paljon mehukkaita tarinoita, joita en ole täällä blogin puolella kertonut.

Muuten elämä jatkaa omilla uomillaan. Keikkailen kahdessa työpaikassa ja välillä keskityn tekemään taiteellista työtä. Tällä viikolla aloitan myös opiskelut maisteriohjelmassa. Yksi hämmentävä muutos tähän vuoteen on kuitenkin mahtunut. AT:lla söimme overnight oatseja eli tuorepuuroa, koska se oli käytännöllisin tapa saada täyttävää aamupalaa. Nyt joku on keksinyt tämän olevan supertrendikästä ja tuorepuuroa myydään joka marketissa todellisena superfoodina. Jos tämä kehitys jatkuu, voitte pian varautua syömään illalliseksi tonnikalatorilloja, tekemään tarpeenne pusikkoon, hoitamaan kauppareissunne liftaamalla ja käymään suihkussa kerran viikossa, koska mikäpä olisi sen muodikkaampaa kuin hiker trash lifestyle!

Muita läpivaeltaystäviäni mediassa:

Grey Beard
The Washington Post: An 82-year-old man hiked the entire Appalachian Trail. Then he danced a jig.
Outside Online: An 82-Year-Old Broke the Appalachian Trail Age Record
Commercial appeal: Appalachian Trail hiker Dale Sanders escapes bear encounter

Kickstand
Fredericksburg: ‘Life’s not over just because you lose a leg’, says Appalachian Trail thru-hiker (linkki ei toimi EU:n sisällä, joten lukeaksesi artikkelin klikkaa tästä)

Läpivaeltajien vuosikirja
The Hiker Yearbook

Posted on

Post-AT: Gear Review

“How much does your pack weigh?” This is that vernal mating call on the Appalachians that tells you there is a thru-hiker nearby. I got my base weigh (without food and water) a day before I started my hike and that was 12 kg (26,5 lbs). The next day, with all those (excess) snacks, my pack weigh at the Amicalola Falls was about 18 kg (40 lbs). That was the last time I put my backpack on a scale and honestly I really didn’t care about the weight. Then again the other hikers were interested or perhaps asking the pack weight was just that “it’s been a nice weather” type small talk. I’m not an ultralight enthusiast and for me it’s important that I’m not unnecessary cold or wet. Thus I decided that I’m allowed to carry as much as I am willing to carry.

My gear list is of course premeditated, but there are lots of things that I could have survived without. Still everything had some kind of meaning to me, because I was willing to haul them 3500 km (2200 mi) from Georgia to Maine. The only item that I didn’t use at all was a mosquito headnet, but perhaps that 12 grams (0,4 oz) didn’t change a lot. I’m quite sure that I had at least that amount of debris and dead leaves on my backpack all the time (not to mention the hitch-hiking spiders).

During the first week on the trail you start to understand what you really need and that’s when many hikers fine-tune their gear. Also rangers at the Amicalola Falls and many hostels offer free pack shakedowns, where the staff goes through all your gear. I didn’t want to have one, because I felt that the gear choices and preferences are very personal. In two months or so the gear set-up is really stripped down to the essentials, but after that many hikers start to carry some extra luxuries. Perhaps it’s some hot dogs or a beer for the first night after leaving a town or a present that your hiker friend gave you. Very few of the hikers really give up of the things they carry in a linear way.

On the video above I go through all my gear and share my thoughts about them. That’s why I don’t repeat all of that in this blog text. In the image below there is a list of all the things mentioned on the video, their weight and from where to where I was carrying it (as accurately as I remember). My cousin Noora helped me to change from winter gear to summer gear and vice versa. She mailed my things where and when I told her to and I mailed her the things that I didn’t need anymore. There are not the things that were in my bounce box on my gear list. I will likely write another post later about using the bounce box.

The things that broke down or were worn out I replaced when I went into a town or ordered replacement from Amazon (either myself or Noora helping me). Many hostels and motels keep your mail from Amazon waiting for you. If you are not spending the night there, they might ask a small fee. Also some of the outdoor retailers will hold your maildrops, but it’s not good manners to order something (cheaper) from Amazon if you could buy the same thing from that local entrepreneur. The addresses of these places and the possible fees can be found from the Awol AT Guide.

I discussed with many of my hiker friends about the ethical issue of stealing toilet paper. We all agreed that it’s never ok to steal TP from hostels, because they operate on a shoestring and pretty much do charity for the hikers. Instead when you pay $80 for a night in a motel room, I think it’s appropriate to presume that one extra roll of TP is included in the price. Although you can buy a single roll of TP from almost every town. And in case you have to buy a pack of 2-4, you can always leave the ones you don’t need in the hiker box – every hostel and motel usually have one.

A hiker box is a leave-what-you-don’t-need and take-what-you-need box. In the best places there are own boxes for everything – for example one for hygiene items and another for food etc. It should be clear without saying that it’s good to help keeping these organised by leaving your things in the right box. It’s a good idea to check the hiker box before heading to the grocery store to resupply, because sometimes you might get almost all of your resupply from the hiker box. Especially things that are sold in large quantities like oatmeal pouches and granola bars can often be found there. It’s also possible to find clothes to wear while you do your laundry from the hiker box. Some hostels also offer free loaner clothes (that is haute couture like nothing else). And then there is always the option to wear your rain gear while doing laundry.

If there are some questions about my gear, feel free to ask in the comments of this blog post or on the YouTube page for my gear review video. I wrote about the shoes that I got from my sponsor Partioaitta (and about choosing the right shoes in general) in more detail in their blog: Puoli vuotta Appalakeilla (in Finnish only).

Post-AT: Gear Review
Post-AT: Gear Review
10 photos

“Kuinka paljon reppusi painaa?” Tämä on se appalakeilla kaikuva keväinen kutsuhuuto, josta tunnistaa läpivaeltajan. Minä punnitsin reppuni peruspainon (ilman ruokaa ja vettä) lähtöä edeltävänä päivänä, jolloin se painoi 12 kg. Seuraavana päivänä kaikkine (kohtuuttomine) eväineen ennen vaelluksen aloitusta Amicalola Fallsilla paino oli noin 18 kg. Tämän jälkeen en punninnut reppuani kertaakaan eikä minua totta puhuen edes kiinnostanut kuinka paljon se painoi. Muita vaeltajia tämä tieto kyllä kiinnosti tai ehkä kyseessä vain oli sellainen “on ilmoja pidellyt” -tyyppinen keskustelunavaus. En ole grammanviilaaja ja minulle oli tärkeää, etten ole tarpeettomasti kylmissäni tai märkä. Siten totesin, että voin kantaa aivan niin paljon tavaraa kuin olen itse valmis kantamaan.

Varustelistani on toki harkittu, mutta siellä on paljon tavaroita, jotka olisi voinut jättää poiskin ja silti olisi selvinnyt reissusta hengissä. Kaikilla varusteilla oli kuitenkin minulle joku merkitys, koska olin niitä halukas raahaamaan 3500 km Georgiasta Maineen. Ainoa varusteeni, jota en käyttänyt kertaakaan oli hyttysverkko, mutta ehkä tuo 12 grammaa ei olisi muuttanut paljoakaan. Sen verran kun repun mukana varmasti kulki ihan maasta tarttuneita roskia ja kuolleita lehtiäkin (puhumattakaan liftaavista hämähäkeistä).

Vaelluksen ensimmäisellä viikolla alkaa saada käsityksen mitä oikeasti tarvitsee ja tässä vaiheessa moni vaeltaja hienosäätää varustustaan. Myös Amicalola Fallsilla ja monessa hostellissa on mahdollisuus ns. shakedowniin, jossa henkilökunta katsoo varusteet läpi. Itse en halunnut shakedownia, koska lopulta varustevalinnat ovat hyvin henkilökohtaisia. Parin ensimmäisen kuukauden aikana kamat tulee viilattua useimmilla minimiin, mutta sen jälkeen moni alkaa kantaa mukanaan pientä mukavuuslisää. Ehkä se on hot dogeja tai olutta ensimmäiselle illalla kaupungista lähdön jälkeen tai joku vaeltajaystävältä lahjaksi saatu tavara. Harva tuntemani vaeltaja olisi vähentänyt tavaran määrää lineaarisesti loppua kohden.

Käyn yllä olevassa videossa läpi kaikki varusteeni ja kommentoin niiden toimivuutta. En siten toista samoja asioita tässä blogitekstissä. Yllä olevasta kuvasta löytyy kaikkien videolla lueteltujen varusteiden painot ja mistä mihin ne kulkivat mukanani (niin tarkkaan kuin muistan). Kesä- ja talvivarusteiden vaihdon tein serkkuni Nooran avustuksella eli hän postitti tavarat ilmoittamaani paikkaan ja minä postitin samalla pois menevät hänelle. Varustelistassa ei ole tavaroita, jotka kulkivat mukanani bounce boxissa, jota postitin itselleni eteenpäin. Kirjoitan bounce boxin käytöstä todennäköisesti myöhemmin oman tekstinsä.

Rikkoutuneiden varusteiden tilalle ostin uusia kaupasta mennessäni kaupunkiin tai tilasin joko itse suoraan tai Nooran avustuksella Amazonista. Moneen hostelliin ja motelliin voi tilata Amazon-verkkokaupan paketteja odottamaan saapumistaan. Jos et yövy paikassa, he saattavat pyytää pienen maksun paketin säilyttämisestä. Myös osa vaeltajatarvikkeita myyvistä liikkeistä tekee tätä palvelua, mutta ei ole hyvää käytöstä tilata Amazonista halvemmalla tavaroita kauppaan, josta voisit ostaa ne suoraan paikalliselta yrittäjältä. Näiden paikkojen osoitetiedot ja mahdollinen paketinsäilytysmaksu löytyy Awol AT Guide -opaskirjasta.

Keskustelimme myös useiden vaeltajaystävieni kanssa sellaisesta eettisestä kysymyksestä, että mistä on soveliasta varastaa vessanpaperia. Olimme kaikki sitä mieltä, että hostelleista ei ole ikinä oikein ottaa vessanpaperirullaa mukaansa, koska ne toimivat todella pienellä budjetilla ja lähes hyväntekeväisyysasenteella vaeltajia kohtaan. Sen sijaan, jos maksat $80 motellihuoneesta, voi mielestäni hyvällä omatunnolla olettaa, että yksi ylimääräinen vessanpaperirulla kuuluu hintaan. Tosin lähes kaikista kaupungeista saa kaupasta yksittäisiä vessanpaperirullia ja jos joutuu ostamaan vaikka 2-4 rullan paketin, voi ylimääräiset jättää hiker boxiin, joka yleensä kaikissa hostelleissa ja motelleissa on.

Hiker box on “jätä mitä et tarvitse ja ota mitä tarvitset” -periaatteella toimiva laatikko. Parhaissa paikoissa laatikot on järjestetty teemoittain, jolloin vaikka hygieniatarvikkeet ovat omassaan ja ruuat omassa laatikossaan. On sanomattakin selvää, että tätä järjestystä on hyvä auttaa pysymään yllä laittamalla itse jättämänsä tavarat oikeisiin laatikoihin. Hiker boxiin kannattaa kurkistaa ennen kuin lähtee ruokaostoksille, koska joskus lähes koko ruokatäydennyksensä voi tehdä hiker boxista. Erityisesti isoissa pakkauksissa myytäviä tavaroita kuten pikapuuropusseja ja myslipatukoita löytyy laatikosta. Hiker boxista voi löytää myös vaatteet itselleen siksi ajaksi, kun pesee kaikki omat vaatteensa. Myös joistakin hostelleista löytyy lainavaatteet (sellaista haute couturea ei näe edes Pariisissa). Muussa tapauksessa pyykkiä pestessä voi pukeutua sadevaatteisiinsa.

Jos varusteistani ilmenee kysymyksiä, niitä voi heittää joko tämän blogitekstin kommentteihin tai käydä kommentoimassa varustevideon YouTube-sivulle. Partioaitan sponsoroimista kengistä (ja ylipäänsä kenkävalinnoista) olen kirjoittanut yksityiskohtaisemmin heidän blogiinsa: Puoli vuotta Appalakeilla.

Posted on

Post-AT: Life After the Thru-hike

On this day, exactly one year ago, I lifted the painfully heavy backpack up on a sunny, but chilly morning at the Amicalola Falls State Park in Georgia and started to chase my dream. Two years earlier I had heard about the 3500 km (2200 mi) long Appalachian Trail and the idea of thru-hiking got me at hello. And it didn’t leave me until 199 days later, when I summited the Mount Katahdin in Maine.

I knew lot about camping and hiking, but I didn’t know how it would be to live six months in a tent. When I reached the souther terminus of the AT, the Springer Mountain, on that first day, I thought in my tent that night if this makes any sense at all. I thought about quitting many times, but there was never regret that I started. And the only time, when I really seriously considered quitting was after I got what was likely a noro virus in the Great Smoky Mountains National Park. The stomach bug got me off the trail for a week, but after I recovered I returned to the trail and finished my hike.

When I came back to Finland I started to work a lot. I was working as a radiographer and as a dance teacher. Planning new choreographies and visiting dance seminars kept me busy. My life was like that for a month and then suddenly I didn’t have so much work anymore. I stayed at home and got very passive. I didn’t have the energy to do anything and I was interested about nothing. I had been told that the post-hike depression is a real thing, but I didn’t take it very seriously. It took me until the late December before I started to admit to myself that I was depressed. The life change from a thru-hiker to a member of society was surprisingly big. After I understood this my life took a turn to better and now I feel like the normal vigorous me again. I’m dancing like there’s no tomorrow and I’m full of new ideas. I want to take my students closer to their dreams.

Quite often after finishing the AT people tend to ask “well, what about the PCT”. The Pacific Crest Trail is slightly longer trail than the AT and it’s in the west cost of the USA. And yes, it seems to be pulling me stronger and stronger. At the moment my economical situation is not allowing another six months in the woods, so the PCT may wait until I get my economy in balance. Before that I will keep on posting smaller scale outdoor adventures here to my blog and to my YouTube channel.

Tänä päivänä tasan vuosi sitten nostin tuskallisen painavan repun selkääni aurinkoisena, mutta viileänä aamuna Georgian Amicalola Falls State Parkissa ja lähdin tavoittelemaan unelmaani. Olin pari vuotta aiemmin kuullut yli 3500 km pitkästä Appalachian Trailista ja ajatus läpivaelluksesta vei mennessään. Eikä se jättänyt rauhaan ennen kuin 199 päivää myöhemmin, kun nousin Mount Katahdinin laelle Mainessa.

Tiesin paljon retkeilystä ja vaeltamisesta, mutta en tiennyt millaista olisi elää puoli vuotta teltassa. Saavutettuani tuona ensimmäisenä päivänä AT:n eteläisen päätepisteen, Springer Mountainin, mietin illalla teltassani, että onko tässä mitään järkeä. Mietin lopettamista monta kertaa, mutta en koskaan katunut, että lähdin. Ja ainoa kerta, kun todella vakavissani mietin lopettamista oli sairastuttuani mitä ilmeisimmin noro-virukseen Great Smoky Mountains National Parkissa. Tauti veti minut viikoksi pois vaeltamasta, mutta palasin toivuttuani ja vein unelmani päätökseen.

Palattuani Suomeen aloin heti työskennellä paljon. Minulla oli keikkaa röntgenhoitajana ja tanssinopettajana. Aloitin suunnittelemaan uusia koreografioita ja kävin tanssialan seminaareissa.  Tätä jatku noin kuukauden ja sitten työn määrä väheni. Jäin kotiin ja passivoiduin. En jaksanut tehdä mitään enkä kiinnostunut mistään. Minulle oltiin vakuuteltu, että post-hike depression – vaelluksen jälkeinen masennus – on todellinen asia, mutta en ollut ottanut sitä aivan vakavissani. Vasta joulukuun lopulla aloin myöntää itselleni, että olin masentunut. Elämänmuutos läpivaeltajasta yhteiskunnan jäseneksi on yllättävän suuri. Ymmärrettyäni asian alkoi muutos parempaan ja nyt koen olevani taas täysissä voimissani. Treenaan tanssia innokkaasti ja pursuan ideoita. Haluan viedä omia oppilaitani kohti heidän unelmiaan.

Usein AT:n vaeltamisen jälkeen ihmiset kysyvät, että no entäs PCT. Pacific Crest Trail on vielä hieman AT:a pidempi reitti Yhdysvaltain länsirannikolla. Ja kyllä se vetää minua kokoajan voimakkaammin puoleensa. Tällä hetkellä rahallinen tilanne ei kuitenkaan salli uutta puolen vuoden irtiottoa, joten PCT saa jäädä odottamaan, kunnes saan talouteni parempaan kuntoon. Sitä ennen kuitenkin aion jatkaa pienempiä ulkoilmaseikkailuja, joita jaan tänne blogiin ja YouTube-kanavalle.

Posted on

Post-AT: Returning to Finland

The bus ride from Maine to Georgia made my feet swell. My ankles were as thick as my calfs and my feet looked like sausages. The symmetry of the swelling made me think that it should be only built-up fluid, but just to be sure I consulted my friend who is specialising in anesthesiology. Based on a photo and given background info she did agree with me that a deep vein thrombosis was unlikely and that the upcoming intercontinental flight shouldn’t be a problem.

After spending two days in Georgia I was ready to once again to hop on a Greyhound to get myself to Washington D.C. I took an Uber ride to downtown Atlanta, where I ended up sitting several hours in the middle of the night at the bus terminal, because my bus was late. In the wee hours I finally got to step into the bus and enjoy the ride around the clock.

The in-laws of my other cousin live close to D.C. in Bethesda and they had promised that I could crash at their place before my flight. When I arrived, Shelley came to pick me up from the station that is just around the corner from the Capitol. In the sweaty morning I hauled my belongings to her car and we rode to Maryland.

Rick and Shelley had some event to attend in the evening, but I convinced them that they shouldn’t need to worry about entertaining me. I sat enjoying the pleasant silence writing a letter to my friend and went to bed early.

My wonderfully hospitable hosts had made me a breakfast and also some sandwiches to take with me to the airport. Shelley gave me a ride to Dulles airport in Virginia and once again I got to be ever such grateful of all the kindness that I faced.

I was a little bit concerned how the check-in would go, because I had overstayed my visa. Although I have a ten year visa, I’m allowed to stay only six months in one visit. I had applied for extension of stay already in July, but in spite of paying the $370 fee I never got any verdict. The only answer to my application was that they had received it. The worst case scenario was that I would get a three year ban to enter the country. For this reason I had chosen the Greyhound to travel from Maine to Georgia and from Georgia to D.C. instead of flying. I didn’t want to be deported before I had a chance to get my things from Georgia. Well, my concern about exceeding the time that was stamped in my passport was unnecessary. The border patrol person who checked my passport couldn’t care less.

Like on my arrival, I had now also chosen to fly on Icelandair. The cheap prices for the one-way flights and good transfer connection from Keflavík were reason enough. I was in Keflavík around midnight and my plane landed to Helsinki-Vantaa through a thick fog early next morning. I can’t recall ever had such a landing, where I could see the ground only seconds before the plane touches the runway.

Mom and dad came to pick me up from the airport and I dozed most of the way home. It felt strange to be in the middle of people speaking Finnish and in general in a familiar environment. After constantly moving for six months one gets used to that nothing stays constant. Usually I come home a bit involuntarily, but this was the first time when I was really thankful to get to my own flat and to my own bed. I had missed my beloved cats and their need of proximity showed that my furry children had also missed me.

Post-AT: Returning to Finland
Post-AT: Returning to Finland
16 photos

Bussimatka Mainesta Georgiaan oli saanut jalkani turpoamaan. Nilkat olivat yhtä paksut kuin pohkeet ja jalkaterät näyttivät makkaroilta. Turvotuksen symmetrisyydestä päättelin kyseessä olevan vain nesteen keräytymistä, mutta varmuuden vuoksi konsultoin anestesiologiaan erikoistuvaa ystävääni. Hän oli kuvan ja taustatietojen perusteella samaa mieltä, että syvä laskimoveritulppa olisi epätodennäköinen ja edessä oleva mannerten välinen lento ei pitäisi olla ongelma.

Vietettyäni kaksi päivää Georgiassa olin taas valmis nousemaan Greyhoundin kyytiin matkustaakseni Washington D.C:n. Ajoin Uber-kyydillä Atlantaan, jossa päädyin viettämään useamman tunnin keskiyöllä bussiterminaalissa, koska linja-auto oli myöhässä. Aamuyöllä pääsin viimein matkaan ja istumaan taas kellon ympäri bussissa.

Toisen serkkuni appivanhemmat asuvat D.C:n lähettyvillä Bethesdassa ja he olivat luvanneet, että saisin olla heidän luonaan yötä ennen lentoani. Saapuessani perille oli Shelley tullut hakemaan minua aivan Capitolin lähettyvillä olevalta asemalta. Hikisen kuumassa aamupäivässä lastasin matkatavarani hänen autoonsa ja ajoimme Marylandin osavaltion puolelle.

Rickillä ja Shelleylla oli iltameno, mutta vakuuttelin heille, että heidän ei tarvitsisi olla huolissaan minun viihdyttämisestäni. Istuskelin miellyttävässä hiljaisuudessa kirjoittamassa kirjettä ystävälleni ja menin aikaisin nukkumaan.

Ihanan vieraanvarainen isäntäväkeni oli varannut minulle aamupalaa ja eväitä lentokentälle. Shelley kävi aamulla viemässä minut Virginian puolelle Dullesin lentokentälle ja taas kerran sain olla valtavan kiitollinen kohtaamastani ystävällisyydestä.

Jännitin hieman miten lähtöselvitys sujuisi, koska olin viipynyt maassa yli viisumini salliman ajan. Vaikka minulla on kymmenen vuoden viisumi, saan olla sillä kerrallaan vain kuusi kuukautta maassa. Olin hakenut lupaa maassaolon jatkamiseen jo heinäkuussa, mutta $370 maksusta huolimatta en ollut ikinä saanut hakemuksestani päätöstä – kielteistä tai myönteistä. Ainoa vastaus hakemukseen oli ilmoitus, että hakemus on tullut perille. Pahimmassa tapauksessa minulle lätkäistäisiin maahantulokielto seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Tämän vuoksi olin kulkenut varmuuden vuoksi Mainesta Georgiaan ja Georgiasta D.C:n linja-autolla lentämisen sijaan. En halunnut, että minut poistettaisiin maasta ennen kuin olin hakenut tavarani Georgiasta. No, huoleni passissa olevan leiman ajan ylittämisestä oli turha. Passini tarkastanut rajavartija ei ollut tippaakaan kiinnostunut asiasta.

Kuten tullessani, myös lähtiessäni olin valinnut lentää Icelandairilla. Edulliset yhdensuuntaisten lentojen hinnat ja hyvä yhteys Keflavíkin kautta puhuivat puolestaan. Olin Kelfavíkissä puolenyön aikaan ja Helsinki-Vantaalle koneeni laskeutui hernerokkasumussa aikaisin aamulla. En ole muistaakseni koskaan aiemmin kokenut sellaista laskeutumista, jossa kentän pinta näkyy vasta sekunteja ennen kuin kone osuu maahan.

Isä ja äiti tulivat hakemaan minut lentokentältä ja torkuin suurimman osan matkasta kotiin. Tuntui oudolta olla suomea puhuvien ihmisten ympäröimänä ja ylipäänsä tutussa ympäristössä. Oltuaan yli puoli vuotta jatkuvasti liikkeellä ehtii tottua siihen, ettei mikään ole erityisen pysyvää. Yleensä palaan matkalta kotiin hieman vastentahtoisesti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin todella kiitollinen päästessäni omaan asuntooni ja omaan sänkyyni. Olin kaivannut rakkaita kissatyttöjäni ja läheisyydenkaipuuta osoittavasta kiehnäämisestä ilmeni, että myös näillä karvaisilla lapsillani oli ollut ikävä.

Posted on

Post-AT: Due South

“Third boxcar midnight train, destination Bangor, Maine
Old worn out suit and shoes, I don’t pay no union dues
I smoke old stogies I have found, short but not too big around
I’m a man of means by no means, king of the road”
-Roger Miller
(King of the Road, 1965)

I spent one day in Millinocket before I started to unravel the distance that I hiked. Part of my hiking gear and other stuff was still at my cousin’s in Georgia, hence I needed to travel there to pick up my belongings before returning to Finland. In addition I of course wanted to see Noora, who had done a lot of work helping me with my thru-hike.

I heard that Toro had summited the Mount Katahdin a day after me, but unfortunately we didn’t meet in Millinocket. Instead I bumped into Slim Chance while having breakfast. He told me that he was trying to arrange a ride from Millinocket to Bangor. Some hostels offer shuttle rides, but there is no public transportation whatsoever in Millinocket. Bangor is the closest town where there is an airport and a long distance bus terminal.

Steven, a follower from my Facebook page, had contacted me and offered to pick me up from Millinocket and to take me to Bangor. I had decided to take this exceptionally friendly offer. I told Slim Chance that we could ask Steven if he was willing to take two hikers with him. When we returned at the Appalachian Trail Lodge, Steven was already waiting with a big smile on his face. He promised to take us both to Bangor, where we would continue south with a Greyhound bus.

Our hour-long ride to Bangor went swiftly while we were chatting. I would have liked to pay Steven some kind of compensation for his efforts, but he didn’t want any. All this altruistic kindness that I faced on my AT journey had been a truly remarkable experience to me. In future I will try my best to pay it forward and try to help other people and spread general benevolence.

I had bought my bus ticket ($165) in advance from internet that gave me a small discount. I had three transfers (in Boston, NYC and Richmond) and in addition I was passing through Baltimore, Washington D.C. and Charlotte on my way to Atlanta. In next 38 hours I would rewind that distance that took me six months to walk. It wasn’t my first long bus trip on the Greyhound, because I have taken +30 hour ride from Seattle to Los Angeles and a three day long ride from coast to coast.

Slim Chance was traveling with me all the way to Boston, but after that I was alone. The last sign of my hiker community had vanished beside me. I probably looked like a homeless hobo with my backpack, overgrown hair and long beard. Other people mostly ignored me, save the few Amish people who were smiling kindly.

In New York there was a four hour layover. It didn’t seem practical to roam around the city carrying all my things, but I went to have a dinner anyway and stretched my legs walking near the Port Authority bus terminal. Finally I ended up killing time by sitting on the terminal floor and writing a letter.

Before Philadelphia the bus stood several hours in a traffic jam caused by a bad accident. A truck had rolled over, burned down and the driver died. The rescue workers came every once in a while to inform the bus driver about the situation. I was concerned if I would catch my connecting bus in Richmond, but luckily the layover was long enough that the said bus was waiting for passengers from our bus.

Finally after the 38 long hours I arrived in the ams to the Atlanta bus station. Noora came to pick me up and we were happy to be reunited. I stopped at the Waffle House for a late night snack on our way home. When we got to her house I was completely ready to hit the hey.

Post-AT: Due South
Post-AT: Due South
8 photos

“Third boxcar midnight train, destination Bangor, Maine
Old worn out suit and shoes, I don’t pay no union dues
I smoke old stogies I have found, short but not too big around
I’m a man of means by no means, king of the road”
-Roger Miller
(King of the Road, 1965)

Vietin yhden lepopäivän Millinocketissa ennen kuin lähdin kulkemaan takaisin vaeltamaani matkaa. Osa vaellusvarusteistani ja muita tavaroita oli yhä serkullani Georgiassa, joten minun täytyi käydä hakemassa ne ennen paluuta Suomeen. Lisäksi halusin tietysti vielä tavata Nooran, joka oli tehnyt valtavasti töitä auttaakseen minua läpivaelluksessa.

Kuulin Toron nousseen Mount Katahdinin huipulle päivän minua myöhemmin, mutta en valitettavasti kohdannut häntä Millinocketissa. Sen sijaan törmäsin aamupalalla Slim Chanceen, joka kertoi järjestelevänsä kyytiä Millinocketista Bangoriin. Hostellit järjestävät shuttle-kyytejä, mutta mitään julkista liikennettä Millinocketissa ei ole. Bangor on lähin paikka, jossa on lentokenttä ja pitkänmatkan bussiterminaali.

Minuun oli ottanut yhteyttä eräs Facebook-sivuni seuraaja, Steven, joka oli tarjoutunut tulemaan hakemaan minut Millinocketista ja viemään Bangoriin. Olin päättänyt tarttua tähän poikkeuksellisen ystävälliseen tarjoukseen. Kerroin Slim Chancelle, että voisimme kysyä Steveniltä ottaisiko hän kyytiinsä kaksi vaeltajaa. Palatessamme Appalachian Trail Lodgen pihaan iloisesti hymyilevä Steven olikin jo odottamassa. Hän lupasi viedä meidät molemmat Bangoriin, josta tarkoituksemme oli nousta etelään suuntaavaan Greyhound-bussiin.

Reilun tunnin automatka Bangoriin meni mukavasti jutellessa. Olisin mielelläni korvannut Stevenille hänen vaivannäkönsä jotenkin, mutta mies ei halunnut ottaa vastaan mitään korvausta. Kaikki tämä AT-reissun aikana kohtaamani pyyteetön ystävällisyys on ollut minulle todella merkittävä kokemus ja yritän parhaani voidakseni omassa elämässäni jatkossa auttaa muita ihmisiä samalla tavalla ja levittää yleistä hyväntahtoisuutta.

Olin ostanut bussilippuni ($165) ennakkoon netistä, jolloin siitä saa hieman alennusta. Matkalla olisi kolme vaihtoa, Bostonissa, New York Cityssa ja Richmondissa, joiden lisäksi reitti kulki Baltimoren, Washington D.C:n ja Charlotten kautta Atlantaan. Seuraavan 38 tunnin aikana kelaisin takaisin sen etäisyyden, jonka kävelemiseen oli kulunut puoli vuotta. Kyseessä ei ollut ensimmäinen pitkä bussimatkani Greyhoundilla, koska olen aiemmin matkustanut yli 30-tuntisen reitin Seattlesta Los Angelesiin sekä kolmipäiväisen reissun rannikolta rannikolle.

Slim Chance kulki samaa matkaa Bostoniin asti, jonka jälkeen olin yksin. Viimeinenkin merkki vaeltajayhteisöstä oli nyt kadonnut viereltäni. Näytin luultavasti kodittomalta hobolta rinkkoineni, ylikasvaneine hiuksineni ja pitkine partoineni. Muut ihmiset eivät juurikaan ottaneet kontaktia minuun, mutta Amishit hymyilivät ystävällisesti.

New Yorkissa oli neljän tunnin vaihto. Kaikkien tavaroideni kanssa ei tuntunut järkevältä lähteä suuremmin seikkailemaan kaupungissa, mutta kävin kuitenkin syömässä ja jaloittelemassa hieman Port Authorityn bussiterminaalin lähistöllä. Lopuksi tapoin aikaa istuen terminaalin lattialla ja kirjoittaen yhden kirjeen.

Ennen Philadelphiaa jouduimme seisomaan useamman tunnin ruuhkassa, koska tiellä oli tapahtunut paha onnettomuus. Rekka oli kaatunut nurin ja syttynyt palamaan ja kuski oli ilmeisesti menehtynyt. Pelastustyöntekijät kävivät välillä tiedottamassa tilanteen etenemisestä bussikuskille. Pohdin ehtisinkö jatkoyhteyteeni Richmondissa, mutta onneksi vaihto siellä oli niin pitkä, että kyseinen bussi oli jäänyt hetkeksi odottamaan tästä bussista tulevia matkustajia.

Lopulta 38 tunnin jälkeen saavuin aamuyöllä Atlantan bussiasemalle. Noora tuli hakemaan minua ja jälleennäkeminen oli iloinen. Pysähdyimme matkalla Waffle Housessa iltapalalla ja perillä olin aivan kypsää kamaa sänkyyn.