Day 12: Idyllwild

23,09 km (14.3 miles)
179.4 / 2650 miles
Idyllwild, CA

My alarm went off at five. A candy bar for breakfast as I pack my things and take down my tent. The sun starts to rise as I swing my pack on to my back,

Have to go forward. Have to get miles in. Have to. Or do I? I push uphill in the crisp morning. I pass other tents from which emerge other hikers into their morning routines.

The ball of my right foot hurts. A pain shoots through the heel bone of my left foot with every step. This isn’t normal, and I’m not enjoying this. I’ve been mulling these thoughts around for several days. Does this make sense? Who am I doing this for?

There are a lot of fallen trees on the trail again. Some I could step or throw my leg over. But most I had to climb over or crawl under. On a steep hill this kind of balancing is quite tense.

I took a short lunch break when I found a shady spot, and ate a small bag of potato chips. Then it was time to push forward again. I had seen a few small spots of snow throughout the day, but in the afternoon I encountered larger swaths of the stuff, too. I did just fine without micro spikes though, because there were many clear footprints in the snow and the spots weren’t steep or otherwise dangerous.

The last miles to Saddle Junction were a lovely pine forest. As I turned off the PCT onto Devil’s Slide Trail I started encountering dayhikers, too. The descent into Idyllwild was long, and the altitude difference from the PCT to the parking lot is almost 1000 feet. Even though the downhill went quickly, I was still very worn out on all levels.

From the parking lot into the town was still some way and I asked for a ride from some climbers who were packing up their car. They had so much gear though that I didn’t fit, but told me other climbers were heading down from the cliffs. I continued downhill along the road, and a pick up truck came up behind me. I hopefully stuck out my thumb and the young couple in the vehicle stopped and promised me a ride into Idyllwild.

I just had time to sit down when 3 Pairs came to ask me how I was doing. They were also having shoe problems and I told them I wasn’t doing very well. I received empathy and practical help when they showed me where to get the keys to my Airbnb.

Completely worn out I marched to the Airbnb, sat on the floor, and took my time to gather my strength before I headed to dinner after taking a shower. Tomorrow would be a rest day in any case, and during that would be time to make big decisions.

.

Herätys soi viideltä. Aamupalaksi suklaapatukka samalla kun pakkaan tavaroita ja puran telttaa. Aurinko alkaa hiljalleen nousta, kun heilautan repun selkääni.

On mentävä eteenpäin. On saatava maileja kasaan. On pakko. Vai onko? Pusken raikkaassa aamussa ylämäkeen. Ohitan muita telttoja, joista nousee vaeltajia aamutoimilleen.

Oikean jalan päkiään sattuu. Vasemman jalan kantaluun läpi tuntuu kipu jokaisella askeleella. Tämä ei ole normaalia, enkä nauti tästä. Olen pyöritellyt näitä ajatuksia useita päiviä. Onko tässä järkeä? Ketä varten tätä teen?

Polulla oli taas runsaasti kaatuneita puita. Joistain saattoi astua yli tai hivuttautua hajareisin toiselle puolelle. Suurimmasta osasta täytyi kuitenkin kiivetä yli tai ryömiä ali. Jyrkässä rinteessä tämä tasapainoilu oli ajoittain melko jännittävää.

Pidin lyhyen lounastauon löytäessäni varjoisan paikan ja söin pienen pussin perunalastuja. Sitten oli aika puskea taas eteenpäin. Olin nähnyt päivän mittaan pieniä lämpäreitä lunta, mutta iltapäivästä tuli vastaan vähän laajempiakin lumipeitteisiä pätkiä. Pärjäsin kuitenkin aivan hyvin ilman microspikeseja, koska lumessa meni usein selvät askelmat eivätkä paikat olleet jyrkkiä tai muuten vaarallisia.

Viimeiset mailit Saddle Junctioniin olivat miellyttävää mäntymetsää. Kääntyessäni pois PCT:ltä Devil’s Slide Trailille alkoi vastaan tulla myös päivävaeltajia. Laskeutuminen Idyllwildiin on pitkä ja korkeuseroa PCT:ltä parkkipaikalle on noin 300m. Vaikka alamäki meni vauhdikkaasti olin silti hyvin uupunut kaikilla tasoilla.

Parkkipaikalta on vielä matkaa itse kylään ja kyselin eräiltä autoaan pakkaavilta kiipeilijöiltä kyytiä. Heillä oli kuitenkin niin paljon varusteita, ettei autoon mahtunut, mutta kertoivat kalliolta olevan tulossa muitakin kiipeilijöitä. Jatkoin tietä pitkin matkaa alamäkeen, kun takaani tuli lava-auto. Toiveikkaasti nostin peukalon pystyyn ja autossa oleva nuori pariskunta pysähtyikin luvaten kyydin Idyllwildiin.

Ehdin juuri ja juuri istahtaa alas kun 3 Pairs tuli luokseni kyselemään miten menee. Hänelläkin oli ollut kenkäongelmia ja kerroin, että ei mennyt oikein hyvin. Sain myötätuntoa ja käytännön apua, kun hän kävi näyttämässä mistä Airbnb-kämppäni avaimet saa.

Aivan takki tyhjänä marssin kämpälle, istahdin lattialle ja keräsin aikani voimia ennen kuin pääsin suihkun kautta illalliselle. Huomenna olisi joka tapauksessa lepopäivä ja sen aikana pitäisi tehdä isoja päätöksiä.

Day 11: Paradise Valley Cafe

30,21 km (18.8 miles)
166.6 / 2650 miles
Fobes Ranch Trail Junction

The slow miles of the morning brought me to an intersection from which I could get to Paradise Valley Cafe. I tried to hitchhike but ended up having to walk it. There were a lot of hikers present and the atmosphere was very restless and noisy. Donna had come to meet Big Owl, and I sat with them as I ate French toast and a salad.

From the restaurant, Big Owl, Donna, and Gottfried left for Idyllwild, but I returned to the PCT. On the return trip, I called into Idyllwild to reserve a place to stay in a couple of days, but because that would be Easter weekend everything was full. About an hour was wasted in sorting this out, and the cheapest option, in the end, was an Airbnb at over $400 for two nights.

Leaving the intersection I ended up hiking a stone labyrinth made up of giant boulders. At one point I already thought I had turned the wrong way because all the rocks looked the same.

The day was mostly all uphill. I tired out faster than normal and was out of breath. At some point, I realized from the contour profile that I was at about 2000 meters (about 6500 feet), so of course, that was the reason for getting out of breath faster.

I had climbed onto a very windy ridge and wanted to get to somewhere more sheltered for the night. Dusk was settling, but I was prepared to hike in the dark. Suddenly, I saw something orange shine on the trail, and I suspected it was a reflector off another hiker’s gear. When I got closer I saw that it was actually an eye, and a peculiar little bird, which looked a bit like an owl, was sitting on the trail. Based on the shape of its head it probably wasn’t an owl though. It stayed there for a moment and then flew away.

Night fell and I was on a very steep downslope. I started to wonder whether this was really a very good idea. But in that situation, there wasn’t really any other option but to continue forward. I just had to go.

As I descended further I came to a forest that was full of burnt trees, dead but still standing. The wind was strong. There’s a reason why Americans call this kind of trees widow makers. I could only hope the trees would remain upright.

There were also many fallen trees on the trail. Which I climbed over. Which I crawled under. Some were full of branches that spread across the trail like a spider’s legs. These I threaded through.

When I got to Fobes Rach Trail intersection I had finally left the killer trees behind me, and the area had flat ground. A few other tents were also in the area and in the high wind I set up mine. The wind was so strong that I knew I wouldn’t sleep much tonight. The fabric of the tent rattled noisily in the wind. I was tired, my feet hurt, and my muscles ached. I wouldn’t have had any more energy to fight the elements. I noticed I had gone into some kind of survival mode, which I didn’t particularly enjoy. I just had to get through.

Aamun hitaat mailit toivat minut tienristeykseen, josta pääsee Paradise Valley Cafeen. Yritin liftata noin mailin päässä olevaan ravintolaan, mutta kävelyksihän se meni. Paikalla oli paljon vaeltajia ja tunnelma oli mieleeni kovin levoton ja meluisa. Donna oli tullut tapaamaan Big Owlia ja istuin heidän seurassaan syödessäni köyhiä ritareita ja salaatin.

Big Owl, Donna ja Gottfried lähtivät ravintolalta Idyllwildiin, mutta minä palasin PCT:lle. Paluumatkalla soittelin Idyllwildiin varatakseni yöpaikan parin päivän päähän, mutta pääsiäisviikonloppuna kaikkialla oli täyttä. Noin tunti tuhraantui tätä selvitellessä ja halvin vaihtoehto oli lopulta yli 400 dollarin Airbnb kahdelle yölle.

Tienristeyksestä lähdettyäni päädyin vaeltamaan läpi valtavista järkäleistä muodostuvan kivilabyrintin. Kerran jo luulin kääntyneeni väärään suuntaan, koska kivet näyttivät niin samoilta.

Päivä oli suurelta osin pelkkää nousua. Uuvuin normaalia nopeammin ja olin hengästynyt. Jossain vaiheessa tajusin korkeuskäyrästä, että olin noin 2000 metrissä, joten siinä oli tietysti syy nopeammalle hengästymiselle.

Olin noussut hyvin tuuliselle harjanteelle ja halusin päästä sieltä suojaisampaan paikkaan yöksi. Hämärä alkoi tulla, mutta olin varautunut pimeässä vaeltamiseen. Yllättäen näin jotain oranssia kiiltämässä polulla ja epäilin sen olevan heijastin jonkun vaeltajan varusteista. Lähemmäs päästyäni huomasinkin sen olevan silmä ja polulla istui erikoinen pieni lintu, joka näytti hieman pöllöltä. Pään muodon perusteella se ei ehkä kuitenkaan ollut pöllö. Se kökötti paikallaan hetken ja lennähti sitten pois.

Pimeä tuli ja olin hyvin jyrkässä alamäessä. Aloin miettiä, että onkohan tämä oikeasti nyt kovin hyvä idea. Mutta siinä tilanteessa ei voi oikein muuta kuin jatkaa. Nyt vaan pitää mennä.

Laskeutuessani alemmas tulin metsään, joka oli täynnä palaneita, pystyyn kuolleita puita. Tuuli oli kova. Sille on syynsä, miksi amerikkalaiset kutsuvat tällaisia puita widow makereiksi, leskentekijöiksi. Saatoin vain toivoa puiden kestävän pystyssä.

Polulla oli myös paljon kaatuneita puita. Joistain kiipesin yli. Joistain ryömin ali. Jotkut olivat oksaisia kokonaisuuksia, jotka levittäytyivät polun ylle kuin jättimäisen hämähäkin raajat. Niistä pujottelin läpi.

Päästyäni Fobes Rach Trailin risteykseen olin viimein jättänyt tappajapuut taakseni ja alueella oli tasaista maata. Muutama muukin teltta oli tällä alueella ja kovassa tuulessa pystytin telttani. Tuuli oli niin voimakasta, että tiesin ettei tänä yönä paljoa nukuttaisi. Telttakangas rätisi voimakkaasti tuulessa. Olin väsynyt, jalkoja särki, lihaksia särki. En olisi enää jaksanut taistella olosuhteita vastaan. Huomasin meneväni jonkinlaiseen selviytymismoodiin, mistä en erityisesti nauttinut. Tämä on nyt vain kestettävä.

Day 10: Mary’s Place

23,40 km (14.5 miles)
148.2 / 2650 miles
Tentsite near Table Mountain

In the morning everything felt hard. I was worried about multiple things, relating to hiking and otherwise. The night was cold, so I stayed in the tent until the sun started to warm things up. 

As I packed up my things Big Owl came by and her compassion brought comfort to the dreary morning. Gottfried also passed me just before I started moving. 

Despite my foot problems and late start, the morning progressed well. I listened to podcasts about quantum computers and defending the Earth from asteroids as I pushed on downhill. 

After a break for lunch, it was uphill again, which zapped my juices as the afternoon got hotter. After four I got to Mary’s Place where a local woman keeps a water tank for hikers, a mini library, and a campsite. Gottfried, Craig, and I chatted about shoes – Craig had also decided to change out of Altras. 

Gottfried and Big Owl decided to stay at Mary’s Place for the night, and I continued on. After the short pause, my feet felt surprisingly good and I made it about another three miles to a sheltered site to camp.

.

Aamulla kaikki tuntui vaikealta. Olin huolissani useista asioista sekä vaellukseen liittyen että muuten. Yö oli ollut kylmä, joten pysyttelin teltassa, kunnes aurinko alkoi lämmittää.

Pakatessani tavaroita Big Owl tuli ohitseni ja hänen myötätuntonsa toi lohtua ankeaan aamuun. Myös Gottfried ohitti minut juuri ennen lähtöä.

Jalkaongelmista ja myöhäisestä startista huolimatta aamu eteni hyvin. Kuuntelin podcasteja kvanttitietokoneista ja maapallon puolustamisesta asteroideilta painellessani alamäkeen.

Lounastauon jälkeen oli taas ylämäkeä, mikä imi mehut iltapäivän kuumetessa. Neljän jälkeen tulin Mary’s Placeen, jossa paikallinen nainen pitää vaeltajille vesisäiliötä, minikirjastoa ja telttailupaikkaa. Juttelimme Gottfriedin ja Craigin kanssa kenkäaisioista – myös Craig oli päätynyt vaihtamaan Altrat pois.

Gottfried ja Big Owl päättivä jäädä Mary’s Placeen yöksi ja minä jatkoin matkaa. Pienen tauon jälkeen jalat tuntuivat yllättävän hyvältä ja kuljin vielä noin kolme mailia suojaisaan telttapaikkaan.

Day 9: Mike’s Place

24,04 km (14.9 miles)
131.5 / 2650 miles
Tentsite near Combs Peak

An unfortunately large number of days on this hike have been hard. Today was another of those days, through which I had to fight. That eats at motivation and makes me wonder if I’m enjoying this.

The seven miles uphill went in small pieces. The balls of my feet ached in the morning, and the new shoes waiting for me in Idyllwild didn’t comfort me much. I saw Gottfried, but we hiked by ourselves. Both of us seemed to desire peace.

In the afternoon I detoured off the PCT to Mike’s Place. A very eccentric summer cabin from whose water tank hikers can fill up. Gottfried and Big Owl, the latter of which arrived just as I left, decided to camp there. I wanted to continue forward.

The rest of the evening went a bit better, but mentally my tank was pretty empty. I found a campsite a bit before sunset. After hiking in the cold wind I passed out in the warmth of my sleeping bag pretty quickly.

Tämän vaelluksen päivistä valitettavan monet ovat olleet raskaita. Taas oli yksi sellainen päivä, jonka läpi piti lähinnä taistella. Se syö motovaatiota ja saa miettimään nautinko tästä.

Aamun seitsemän mailin ylämäki meni pienissä paloissa. Jalkateriä särki jo aamusta ja uusien kenkien tulo Idyllwildiin ei oikein lohduttanut. Näin Gottfriedin, mutta vaelsimme itsekseen. Molemmat tuntuivat kaipaavan rauhaa.

Iltapäivästä poikkesin PCT:ltä Mike’s Placeen. Hyvin eksentrinen kesämökki, jonka vesitankista vaeltajat saavat ottaa vettä. Gottfried ja juuri lähtiessäni saapunut Big Owl päättivät jäädä telttailemaan sinne. Minä halusin jatkaa vielä eteenpäin.

Loppuilta meni hieman paremmin, mutta henkisesti takki oli aika tyhjä. Löysin telttapaikan hieman ennen auringonlaskua. Kylmässä tuulessa vaellettuani sammuin aika nopeasti päästyäni makuupussin lämpöön.

Day 8: Warner Springs

22,77 km (14.1 miles)
115 / 2650 miles
Agua Caliente Creek

At 7 AM we gathered with our host Chery in her impressive yoga yurt. She led a yin-yoga designed with hikers in mind for those visitors who were interested. The practice did good physically, and also started the energy flowing spiritually, too. The sore feet had eaten at my motivation, so that had been bothering me.

I also messaged with Nina about the topic and I am lucky to get unconditional support from her. Breakfast at Mountain Valley Retreat was also a rousing experience when Chery served us the omelet, hash browns, and toast she had made.

In the morning Lynn, who took care of the transportation side, took me to the store to get food for the journey ahead and dropped me back off at the PCT after I had packed my things. The others stayed another night because the forecast called for strong wind.

And windy it was, but very refreshing after all the scorching. I enjoyed the day as I walked long stretches along lush grazing pastures. Sometimes in the distance, I could see cows.

Just as I arrived at one of PCT’s sights, Eagle Rock, at the trail intersection was a familiar shape: Big Owl! We rejoiced in meeting and exchanged greetings. He continued on his journey because he was meeting Donna in Warner Springs. I went to see Eagle Rock.

That distinctly eagle-shaped rock formation in the middle of a grassy area was an impressive sight. A little way down the trail Gottfried appeared, too.

I continued on, in surprisingly forested scenery, to Warner Springs where the Community Center has services for hikers. There was no volunteer on-site, so we couldn’t make any purchases, but we could charge our devices and use the bathroom. The mood among the hikers who arrived was restless enough that I continued on after charging my phone. Gottfried followed a short way behind me.

The rest of the day passed casually because the temperature wasn’t too hot. I crossed pastures and finally climbed a partly busy and partly forested slope. Along Agua Caliente Creek was the first time I encountered an actual campground during my hike, where the spaces were separated and the hikers were quietly in their tents. As the night fell, for the first time while on the PCT rain started to patter on my tent.

Aamuseitsemältä kokoonnuimme emäntämme Cheryn kanssa hänen vaikuttavan näköiseen jooga-jurttaansa. Hän veti aiheesta kiinnostuneille vieraille vaeltajia ajatellen rakennetun yin-joogan. Harjoitus teki hyvää kehollisesti ja laittoi myös virtoja liikkeelle henkisesti. Jalkasärky on syönyt motivaatiota, joten se on vaivannut mieltä.

Viestittelin aamulla myös Ninan kanssa asiasta ja olen onnekas saadessani häneltä varauksetonta tukea. Aamupala Mountain Valley Retreatissa oli myös sykähdyttävä kokemus, kun Chery tarjoili meille tekemäänsä munakasta, hash browneja (eräänlaista paistettua perunaraastetta) ja paahtoleipää.

Aamulla kyytipuolta hoitava Lynn käytti minut vielä kaupassa hakemassa eväät jatkoa varten ja pudotti tavarat pakattuani takaisin PCT:lle. Muut vieraat jäivät vielä toiseksi yöksi, koska oli ennustettu todella kovaa tuulta.

Tuulta kyllä tulikin, mutta se oli erittäin virkistävää kaiken paahteen jälkeen. Nautin päivällä kävellessäni pitkiä pätkiä vehreiden laidunmaiden yli. Joskus kaukaisuudessa näkyi lehmiä.

Juuri saapuessani yhdelle PCT:n nähtävyyksistä, Eagle Rockille, oli polkujen ristyksessä vastassa tuttu hahmo: Big Owl! Iloitsimme tapaamisesta ja vaihdoimme kuulumiset. Hän jatkoi matkaansa, koska sanoi tapaavansa Donnan Warner Springissä. Minä menin katsomaan Eagle Rockia.

Tuo aivan kotkan muotoinen kivimuodostelma keskellä ruohikkoista aluetta on vaikuttava näky. Hetken kuluttua polkua pitkin ilmaantui paikalle myös Gottfried.

Jatkoin matkaa yllättävän metsäisessä maisemassa Warner Springsiin, jossa on Community Centerissä palveluja vaeltajille. Vapaaehtoista ei ollut paikalla, joten myyntiä ei ollut, mutta saimme ladata laitteitamme ja käyttää vessaa. Tunnelma paikalle kokoontuneiden vaeltajien keskuudessa oli kuitenkin sen verran levoton, että jatkoin matkaa saatuani kännykän ladattua. Gottfried seurasi hieman perässäni.

Loppupäiväkin sujui rennosti, kun sää ei ollut liian kuuma. Ylitin laidunmaita ja lopulta nousin paikoin puskaista ja paikoin metsäistä rinnettä. Agua Caliente Creekin varrella oli ensimmäistä kertaa tämän vaellukseni aikana varsinainen telttakylä, mutta kaikki telttapaikat olivat erillään ja vaeltajat hiljaa teltoissaan. Yön pimentyessä ensimmäistä kertaa PCT:llä alkoi sade ropista hiljalleen teltan kankaaseen.