By Jeriko Fox 
31,11 km (19.33 miles)
634,8 km (394.45 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Casa de Lucas, Fonfría
Just the night before, I’d had a chat with Cassie about how unpleasant it is when someone suddenly and uninvitedly flicks on the lights in the morning. And of course, that’s exactly what happened. An Australian woman decided at 06:30 on behalf of everyone else that no one needed to sleep any longer. She later came to apologise, but completely ruined it by saying, “half an hour doesn’t really matter anyway.” (I’d mentioned the night before that I usually wake up around seven.) A textbook “sorry for not being sorry.”
The morning started with a winding road along the bottom of the valley. It was just 2°C (35.6°F) when I set off, and as the sun began to light the valley floor, the difference between sun and shade was still striking.
I’d had a hearty breakfast at Casa Susi, but as every café in the villages I passed was still shut, I started to worry a bit about finding food before tackling the day’s long climb. Thankfully, there was one open café in the last village, Las Herrerías de Valcarce.
The Camino’s final major ascent—around 600 metres (1,969 feet) of vertical over 7 km (4.35 mi)—hit right in the middle of my day. I had to stop to catch my breath now and then, but the climb actually went quite smoothly. Toward the end, I paused for a small beer in the village of La Laguna, which helped pick up the pace. I also ran into some familiar faces—one French chap and the Czech guy, Lucas.
As I climbed the ridge, the views began to open up and the half-cloudy day made for a dramatic landscape. I reached a stone marker letting me know I’d now entered Galicia—leaving behind the region of Castilla y León. From here on, it’s Galicia all the way to the Atlantic.
To mark the occasion, a man with bagpipes suddenly appeared on the trail. As soon as he saw me, he started playing, so perhaps it was some kind of pilgrim fanfare.
Despite having climbed high up the ridge (about 1,200 metres / 3,937 feet), the villages in the area were clearly still very much agricultural. Cows (and their droppings) were everywhere, and tractors rumbled past every few minutes. In one tiny village with just a handful of houses, there was apparently even a tractor repair yard—its forecourt packed with dozens of different models.
I made one more stop in the village of Hospital and popped into a local bar for a snack. Turned out to be a smart move, because by the time I reached Fonfría after 30 km (18.64 mi), I had absolutely no energy left to go hunting for food. I just ate what I had in my pack and prioritised rest instead. Meals can easily take a couple of hours here, as things don’t always run like clockwork. So I might focus more on eating during the day tomorrow too.
Olin juuri edellisenä iltana keskustellut Cassien kanssa, että on epämiellyttävää herätä jonkun lätkäistessä yllättäen ja pyytämättä valot päälle. Ja juuri näin tapahtui. Eräs australialaisnainen päätti 06:30 kaikkien muiden puolesta, ettei heidän tarvitsisi enää nukkua. Hän kävi myöhemmin pyytämässä tätä anteeksi, mutta vesitti hyvän anteeksipyynnön sanomalla ”ei puolella tunnilla ole kuitenkaan mitään väliä”. (Olin siis illalla maininnut yleensä herääväni noin seitsemän aikaan.) Eli täydellinen ”sorry for not being sorry”.
Aamu alkoi laakson pohjalla kiemurtelevaa tietä pitkin kulkien. Lämmintä oli 2°C aamulla ja auringon alkaessa valaista laakson pohjaa oli yhä lämpötilaero valossa ja varjossa huomattava.
Olin syönyt tuhdin aamupalan Casa Susissa, mutta kun kylässä toisensa jälkeen oli kahvilat vielä aamulla kiinni jännitin hieman saisinko evästä päivän pitkään ylämäkeen. Onneksi viimeisessä kylässä, Las Herrerías de Valcarcessa oli kahvila auki.
Caminon viimeinen merkittävä nousu, noin 600 metriä vertikaalia noin 7 km matkalla, osui keskelle päivääni. Välillä piti pysähtyä hengittämään, mutta nousu meni kuitenkin varsin kivuttomasti. Loppuvaiheessa pysähdyin La Lagunan kylään pienelle oluelle, joka taas piristi tahtia. Näin samalla pitkästä aikaa tuttuja naamoja – erään ranskalaismiehen ja tsekkiläisen Lucasin.
Näkymät alkoivat aueta harjanteelle noustessa ja maisemat olivat puolipilvisenä päivänä upeat. Saavutin kivipaaden, joka kertoi minun astuvan nyt Galician itsehallintoalueelle – pois siis Kastilian ja Leonin alueelta. Galiciaa sitten jatkuukin aina Atlantille asti.
Kuin juhlistaakseen Galiciaan saapumista tuli polulla yllättäen vastaan mies säkkipillin kanssa. Minut nähdessään hän alkoi soittaa, joten ehkä se oli jonkinlainen vaeltajien fanfaari.
Vaikka olin noussut korkealle harjanteelle (noin 1200 metriin) oli alueen kylät selvästi hyvin maatalousvoittoisia. Lehmiä (ja niiden läjiä) näkyi paljon ja traktoreita ajoi ohi vähän väliä. Erässä muutaman talon kylässä oli ilmeisesti traktorikorjaamokin, koska sen pihassa oli kymmeniä erilaisia traktoreita.
Tein vielä yhden pysähdyksen Hospitalin kylässä ja menin paikalliseen baariin syömään välipalaa. Tämä oli itseasiassa hyvä ratkaisu, koska saapuessani 30 km päivän päätteeksi Fonfríaan, en enää jaksanut lähteä metsästämään ruokaa. Söin mitä repusta löytyi ja panostin mielummin lepoon. Ruokailuun kului helposti kaksikin tuntia, koska kaikki ei aina etene ihan kuin Strömsössä. Saatan siis huomennakin panostaa enemmän päivän aikana syömiseen.