Tolpankangas Trail

Have you ever passed a place – perhaps more than once – and been thinking about what might there be? When you drive from Lappeenranta to Kouvola, there is a junction to Kaitjärvi and Hietamies after Taavetti. There the speed limit drops from 100 km/h to 80 km/h and underneath a small hill is this junction – and a speed trap. I’m convinced that many people can recall this spot, because earlier the speed limit changed right before the camera – in the end of the downhill (nowadays the speed limit changes on the top of the hill, which makes more sense anyway). If you happen to know this place, have you ever wondered where that junction leads to?

The Tolpankangas Trail is a few kilometres drive from that junction, in the Kannuskoski village of Luumäki. Google Maps finds smoothly to the trail head and there is sufficiently room for parking. The trail is roughly 5,2 km (3.2 mi) long and follows sand ridges with pine forest. There is also a shelter along the trail. If one is not willing to hike the whole loop trail, you can make a shorter trip to the shelter, which is about one kilometre (0.6 mi) from the parking lot.

Me and Nina had been driving in a rather cloudy weather, but as we arrived to the Tolpankangas the sun started to appear and we got to enjoy a nice spring weather on the eve of the May Day. I had read that there would be no trail signs, but that was not true. There were small signs in all the necessary places. The trail started by following a dirt road that had sand as fine and golden as on a beach.

After passing diligently cared pine forest the landscape turned into more of a thicket and the trail got muddier. There was patches of snow in the woods and therefore it was no wonder that shadier spots were still damp. As we followed a narrow forest road we found rather interesting tracks. I’m no specialist what it comes to animal tracks, but the quite large footprint and long claws made it look like it might have been a wolverine.

Near the Rastaslampi pond the route started to go uphill along a ridge. Until there the trail follows forest roads, but on the turning point you have to take a wider dirt road. Before too long we fortunately returned to the woods, because the winding road with cars swishing by was not my favourite part of the trail. We walked throug a clear cut area and after climbing to a small hill we saw the main attraction – the Karhulampi pond and the shelter.

Near the shelter was a privy, the shelter had a fire pit and for enthusiastic swimmers there are steps from the pier to the pond. In the end of April the weather was too cold for swimming, so we didn’t dip in, but from the surface the water seemed pretty deep. We had a lunch break enjoying the landscape. The shelter is very clean and well maintained by the locals – also the remote location might protect it from vandalism.

From the shelter there is one kilometre (0.6 mi) walk back to the parking lot. The trail mainly follows forest roads, meaning it’s in good condition. There are some small hills to climb, but the terrain is not challenging. Especially the shelter is a great destination also for families with children – as long as everyone keeps it pristine. Tolpankangas became easily one of my local favourites and I highly recommend a visit, if you happen to travel in Southern Karelia.

Total time: 02:26:10

Oletko koskaan kulkenut ohi jostain paikasta – ehkä useinkin – ja pohtinut mitä siellä mahtaa olla? Kun ajaa Lappeenrannasta Kouvolaan, on Taavetin jälkeen Kaitjärven ja Hietamiehen risteys. Siinä nopeusrajoitus putoaa 100 km/h:sta 80 km/h:iin ja pienen alamäen pohjalla on risteys – sekä nopeusvalvontakamera. Moni tätä tietä ajanut varmasti muistaa paikan, koska aiemmin rajoitus muuttui vain muutamia metrejä ennen kameraa – ja siis alamäen päätteeksi (nykyään se sentään vaihtuu järkevämmin jo mäen laella). Jos tämä paikka on tuttu, oletko miettinyt minne tuo kameraristeys johtaa?

Tolpankankaan luontopolku on muutaman kilometrin päässä tuosta risteyksestä, Kannuskosken kylällä Luumäellä. Google Maps löytää sujuvasti perille ja polun alussa on hiekkatien varressa sopivasti parkkitilaa. Noin 5,2 km pitkä reitti kiertelee harjuisessa metsämaastossa ja matkan varrella on myös laavu. Jos koko reittiä ei halua kiertää, voi parkkipaikalta tehdä myös lyhyemmän retken noin kilometrin päässä olevalle laavulle.

Olimme ajaneet Ninan kanssa melko pilvisessä säässä, mutta Tolpankankaalle saapuessamme aurinko alkoi pilkistellä esiin ja edessä näytti olevan mukava vappuaaton sää. Olin lukenut, että reitillä ei olisi merkintöjä, mutta tämä ei pitänyt paikkaansa. Pieniä kylttejä oli sopivasti juuri tarpeellisissa kohdissa. Polku lähti seurailemaan hiekkatietä, jonka keltainen hiekka niin hienojakoista kuin olisi rannalla kävellyt.

Hyvin hoidetun mäntymetsän jälkeen ympäristö muuttui hieman ryteikköisemmäksi ja reitti mutaisemmaksi. Metsässä oli paikoin vielä lunta, joten ei ollut ihme, että varjoisemmat paikat olivat yhä kosteita. Kulkiessamme kapeaa metsätietä törmäsimme erikoisiin jälkiin. Kovin syvällisesti en ole perehtynyt eläinten jälkiin, mutta suurehkosta jäljestä ja pitkistä kynsistä epäilimme kyseessä olevan ehkä ahman.

Rastaslammen tuntumassa reitti alkoi nousta hieman korkeammalle harjulle. Tähän asti polku seurailee metsäteitä, mutta kääntymispaikalla se siirtyy hieman leveämmälle hiekkatielle. Ennen pitkää palasimme kuitenkin onneksi metsään, koska mutkainen tie ohi huristavine autoineen ei ollut reitin paras osio. Kuljimme läpi avohakatun alueen, kunnes eräältä mäeltä näimme retken pääkohteen – Karhulammen ja laavun.

Laavun tuntumassa on huussi, laavulla on tulentekopaikka ja innokkaille uimareille Karhulampeen vievät laiturilta portaat. Huhtikuun lopussa oli vielä melko kylmät uimakelit, joten lampi jäi koeajamatta, mutta pinnalta katsellen se vaikutti melko syvältä. Pidimme pienen evästauon laavulla nautiskellen maisemasta. Laavu ja sen ympäristö on erittäin siistissä kunnossa – osittain varmasti syrjäisen sijainnin ansioista ja osittain tietenkin paikallisten hyvän ylläpidon vuoksi.

Laavulta on noin kilometrin matka takaisin parkkipaikalle. Koko reitti seurailee suurilta osin metsäteitä, joten väylä on siinä mielessä helppokulkuista. Mäkiä on jonkin verran, mutta maasto ei ole haastavaa. Erityisesti laavu on mainio kohde myös lapsiperheille, kunhan kaikki pitävät sen yhtä moitteettomassa kunnossa jatkossakin. Tolpankankaasta tuli heittämällä yksi paikallisista suosikkikohteistani ja suosittelen sitä lämpimästi, jos liikut Etelä-Karjalassa.

Lahnajärvi Trail

Lemi is located in Southern Karelia, northwest from Lappeenranta, and the main village sits on the shore of the lake Lahnajärvi. Locally Lemi is known from särä (a traditional food cooked in wooden trough from lamb and potatoes) and red potatoes – and more widely from the metal band Stam1na.

Around lake Lahnajärvi runs a 8,5 km (5,3 mi) long trail, that can be done either by hiking or by bike. The route starts from the church, which you can reach by bus. It’s not too far away from Lappeenranta to ride your bike there (about 25 km/15 mi one way) either. I chose to drive my car and found a parking place right next to the church, in front of the local bank.

On a bright spring day I started to hike this trail counter-clockwise, leaving the lake Lahnajärvi on my left hand side. I strolled along the sidewalk for a while, leaving the village behind, and then moved to the shoulder of the paved road. The route is marked with orange signs. There are not plenty of them, but all turns are indicated clearly. First of these turns was to Kesäniementie, which allowed me finally to tread an unpaved road.

On the north side of the lake the route changes once again from unpaved road to a forest road and the views were also getting nicer. There were really no views to the lake, but I enjoyed walking through the woods. When the trail turned to a land bridge that divides the Lake Lahnajärvi from the Kuuksenenselkä section of the Lake Kivijärvi, there is available an attraction. It’s a bit embarrassing to say that I was distracted enough to walk past it! There would have been an artillery pit, that is part of the Salpalinja (more about Salpalinja in my Salpapolku posts). But anything can happen when you are enjoying the great outdoors and perhaps it’s good to leave something for my readers to find, too.

Although the views to the lakes are limited, I think the Vuolteenkannas land bridge is the best part of the trail. The dirt road is peaceful enough and you get to enjoy the woods. At Papinoja (lit. priest’s ditch), that connects the two takes, there is a resting area with a table and benches – as well as the trail log.

After the land bridge I followed the dirt road for a while, until I turned to the paved Uimintie, that takes back to the village. Walking along the non-existent shoulder of the road wasn’t actually a pleasure cruise, when the cars keep rushing by, but fortunately this is only a small section of the trail.

Near the village, close to the shore, there is an artificial wetlands and a lean-to on the other side of it, if one wishes to have a break. Or then you can walk on the top of the hill, to the church, and stop at the local grocery store to get some ice cream. Generally I would recommend the Lahnajärvi Trail more for MTB than hiking, but it’s still an easy day trip – which ever way you choose to do it.

Total time: 02:04:14

Lemin kunta sijaitsee Etelä-Karjalassa, Lappeenrannan luoteispuolella, ja varsinainen kirkonkylä reilun kilometrin mittaisen Lahnajärven rannalla. Paikallisesti Lemi tunnetaan puukaukalossa valmistettavasta särästä (perinneruoka, johon tulee lammasta ja perunaa) ja punaisista perunoistaan – laajemmin ehkä metalliyhtye Stam1nasta.

Lahnajärven ympäri kulkee 8,5 km pitkä retkeilyreitti, joka soveltuu sekä kävelyyn että pyöräilyyn. Reitti alkaa siis Lemin kirkonkylältä, jonne pääsee linja-autolla – eikä pyörämatkakaan Lappeenrannasta (noin 25 km/suunta) ole mahdoton. Itse saavuin autolla, jonka parkkeerasin kirkon tuntumassa olevan Lemin Osuuspankin pihaan.

Kirkkaana keväisenä päivänä lähdin kulkemaan reittiä vastapäivään Lahnajärven jäädessä vasemmalle puolelleni. Hetken kävelin kevyen liikenteen väylää, mutta kylän jäädessä taakse kuljin asfaltoidun tien piennarta pitkin. Reitti on merkitty oranssein kyltein. Niitä ei ole jatkuvasti, mutta kaikki käännöspaikat on merkitty hyvin. Ensimmäinen tällainen käännös on Kesäniementielle, jolloin pääsee viimein kulkemaan päällystämätöntä tietä pitkin.

Lahnajärven pohjoispuolelta reitti siirtyy metsäautotielle ja maisematkin muuttuivat mielestäni mukavemmiksi. Järvelle asti ei tarjoutunut erityisemmin näkymiä, mutta metsässä oli miellyttävä kävellä. Reitin kaartuessa kulkemaan Lahnajärven ja Kivijärven Kuuksenenselän välistä kapeahkoa kannasta on polun varrella nähtävyytenä Salpalinjaan kuuluva tykkipatteri (enemmän Salpalinjasta Salpapolkua käsittelevissä teksteissäni). Kiusallista myöntää, mutta tohkeissani kävelin tästä huomaamattani ohi. No, retkillä tapahtuu kaikenlaista ja ehkä on hyvä jättää jotain lukijoidenkin löydettäväksi.

Vaikka näkymät järville ovat rajalliset, on Vuolteenkannas kuitenkin mielestäni reitin paras osuus. Hiekkatie on rauhallinen kulkea ja metsäluonnosta saa nauttia. Papinojan kohdalla, jossa on yhteys järvien välillä, on taukopaikka pöytineen ja reitin lokikirja.

Kannaksen jälkeen kuljin vielä tovin hiekkatietä, kunnes käännyin päällystetylle Uimintielle, joka vie takaisin kirkonkylälle. Olemattomalla pientareella kulkeminen ei ole pelkkää herkkua autojen suhahdellessa läheltä ohi, mutta tämä pätkä on onneksi melko pieni osuus koko reitistä.

Kirkonkylälle saapuessa on rannan läheisyydessä keinotekoinen kosteikko, jonka toisella puolella on laavu, jossa voi myös halutessaan pysähtyä. Tai sitten voi kävellä mäen päälle kirkolle ja hakea vaikka jäätelöt läheisestä kaupasta. Yleisesti suosittelisin Lahnajärven reittiä enemmän pyöräilyyn kuin vaeltamiseen, mutta helpon päiväretken siitä saa kulkuvälineestä riippumatta.

Repovuori Trail

In the Lemi area there are quite a few hiking destinations and two of them are conveniently located right along the Mikkelintie. So, it’s easy approach them especially if you are driving from Lappeenranta to Savitaipale or to Mikkeli. Both of these two trails, the Repovuori Trail and Tuulimylly (Windmill) Trail, share the same trailhead in Huttula village, behind the ice hockey rink.

On a sunny day in April me and Nina decided to check the slightly shorter, 4,5 km (2.8 mi) long, Repovuori Trail. We drove from Lappeenranta towards Mikkeli and at the Tarmo general store we took a turn right, to the Salmentie, and once again right to arrive to the ice hockey rink. There is enough space to park your car there. Close to the rink there is also a lean-to and a goahti, where you may enjoy your snacks after the trip or why not before. (Good food is the main attraction of any trip.) The goahti is locked, but at the lean-to there are phone numbers of locals who have the code for the key deposit.

We started to hike along the mellow trail through the old spruce forest. There was still a bit of snow on the trail, but not too much to cause any issues. The trail signs were brand spanking new and these blue and white posts were easy to follow. There are grand glacial erratics in the woods and as we were approaching the Kilkinmäki Hill the rock faces were also rather bouldery. The moss covered rocks reminded me of the giant Antero Vipunen, who is a character in the Finnish mythology and national epic, Kalevala.

The first climb was to the Kilkinmäki Hill and from the top the trail forks towards Repovuori and to Tuulimylly Trail. The funny images in the sign are worth mentioning. Before arriving to the Repovuori the trail follows power lines for a while. Because the area had gone through some landscaping, we had to look for a while where the trail disappeared, but once we found it we were back on track.

At the Repovuori (lit. Fox Mountain) the hiker is greeted by magnificent rock walls with beautiful cracks. And to my surprise on the top of these walls I saw bolted anchor points. So, there is a trad climbing routes there at least to two anchors and I also saw one bolted sport climbing route. I wasn’t at all aware about this location and it’s not either listed to the 27 Crags database. Therefore I can’t say anything about grading.

There is some scramble to do on the trail, but not any hard climbing. We sat down on a steep hill close to the climbing place to have a break because there was a nice sunny spot. Although bit further along the trail there would have been a perfect lunch spot with a view and a bench. So, I recommend going there.

Once we had descended from the Repovuori we arrived to a clear cut area and then to a thinned area. There the trail was completely lost, but the route had been marked with yellow ribbons in the trees. A while later we met a local guy, who asked if we found the route through the woods. He told that it was due the thinning that required them to do some rerouting.

The loop trail leads back to the ice hockey rink. Our trip was by all means successful in the beautiful spring weather. I can warmly recommend the Repovuori Trail as a day hike to everyone, who is comfortable with small challenges in terrain and especially to trad climbers. The locals seem to take good care of the trail and quite often these kind of trails that are maintained by small communities are the best ones.

Total time: 02:50:09

Lemin alueella on useampikin retkikohde ja kaksi reittiä asettuu mukavasti Mikkelintien varteen. Niihin on siis helppo käydä tutustumassa, jos liikkuu Lappeenrannan ja Savitaipateen tai Lappeenrannan ja Mikkelin välillä. Nämä molemmat kaksi reittiä, Repovuoren luontopolku ja Tuulimyllyn luontopolku, alkavat samasta paikasta Huttulan kylän jääkiekkokaukalon takaa.

Otimme aurinkoisena huhtikuun päivänä Ninan kanssa ensimmäiseksi projektiksi hieman lyhyemmän, noin 4,5 km pitkän, Repovuoren reitin. Ajoimme autolla Lappeenrannasta Mikkeliin päin ja Tarmo-kaupan kohdalta käännyimme oikealle Salmentielle ja melkein heti taas oikealle jääkiekkokaukalon luokse. Sen vierustaan mahtui hyvin parkkiin. Kaukalon vieressä on myös laavu ja kota, joissa voi nauttia tauosta retken jälkeen tai miksi ei vaikka ennenkin. (Pääasiahan retkessä on tietenkin aina hyvät eväät.) Kota on lukossa, mutta laavun seinässä on yhteistiedot avaimia varten.

Lähdimme kävelemään hyvin hoidettua muhevaa polkua läpi vanhan kuusimetsän. Polulla oli vielä keväästä hieman lunta, mutta ei haitaksi asti. Reittimerkit olivat aivan uudet ja sinivalkoisin raidoin merkattuja tolppia oli helppo seurata. Maastosta löytyy näyttäviä siirtolohkareita ja Kilkinmäkeä lähestyessä kalliotkin ovat vaikuttavan louhikkoisia. Sammaleen peittämä maasto tuo jokseenkin kalevalalaisia mielikuvia nukkuvasta Antero Vipusesta.

Ensimmäinen nousu on Kilkinmäelle, josta reitti haarautuu Repovuorelle ja Tuulimyllyn luontopolulle. Tämä on merkattu hauskoilla kuvilla. Ennen Repovuorta reitti kulkee pienen matkan voimalinjoja pitkin ja siellä reittiä piti maaston parturoinnin jäljiltä aluksi etsiä, mutta selvä polku löytyi kuitenkin pian.

Repovuorella vaeltajaa tervehtii näyttävä kallionseimänä kauneine halkeamineen. Ja yllätyksekseni niiden yläpuolella näin seinään pultatut ankkurit. Alueella on siis trädikiipeilymahdollisuus ainakin kahdelle yläankkurille sekä yhden pultatun sporttireitin näin myös. En ollut itse tästä paikasta ollenkaan tietoinen ja sitä ei ole listattu ainakaan 27 Cragsissa. Greideistä en siten osaa sanoa mitään.

Reitillä on hieman könyämistä luvassa, mutta ei mitään mahdotonta kiipeilyä. Istahdimme hetkeksi pitämään taukoa kiipeilypaikkojen lähettyville jyrkähköön rinteeseen, koska siinä oli mukava aurinkoinen paikka. Tosin hieman eteenpäin kulkiessa Repovuoren laella on kunnon näköalapaikka penkkeineen, joten suosittelen sitä taukopaikaksi.

Laskeuduttuamme Repovuorelta tulimme avohakkuualueelle ja osittain kaadettuun metsään. Sieltä reitti oli kadonnut täysin, mutta puihin oli merkattu keltaisilla nauhoilla uusi reitti. Hieman myöhemmin törmäsimme paikalliseen mieheen, joka kyseli olimmeko löytäneet reitin hyvin metsässä. Hän kertoi, että juurikin harvennushakkuiden takia oli ollut tarpeen tehdä hieman uudelleenreititystä.

Rengasreitti tuo lopulta takaisin jääkiekkokaukalolle. Meidän retkemme oli erittäin onnistunut kauniissa kevätsäässä. Voin lämpimästi suositella Repovuoren luontopolkua päiväretkeksi kaikille, joita hieman vaativampi maasto ei haittaa ja ehdottomasti trädikiipeilijöille. Paikalliset vaikuttavat pitävän reitin hyvässä kunnossa ja yleensä tällaiset pienten paikallisyhteisöjen hoitamat reitit ovatkin niitä parhaimpia.

Mellonlahti Trail

In Imatra, nearby the River Vuoksi, there are quite a few nature trails of different lengths. These are easy to approach, because the trail heads are in the middle of the town, which also allows taking public transport. From this selection we picked the Mellonlahti Trail, which was described to be about 3,6 km (2.2 mi). We parked our car close to the State Hotel of Imatra and from that century old jugend castle we took the stairs down to the River Vuoksi.

The Mellonlahti Trail goes down the river and the rugged river bed is a magnificent sight. Most of the snow was gone thank to the sunny days, but some of the sections in the woods had still a bit of snow. The trail passes by the outdoors theatre, which was due the corona restrictions serving as a practice area for kick scooters doing their stunts.

Before arriving to the Mellonlahti Bay, there is a small cove with a lean-to on the right hand side. Apparently one can cross the waters to the lean-to along the fishing dock during the summer, but it was still waiting on the shore for the ice to melt. The bay itself is one of the most interesting parts of the trail, because the bay is separated from the River Vuoksi by a narrow isthmus. This scenic land bridge takes you to the other side of the bay, where is the turnaround point.

Crossing the isthmus once again takes you back to the vicinity of the lean-to, where you turn away from the river. The other end of the trail (the route itself is actually shaped like letter Y upside down) leads to the top of the Mellonmäki Hill. This section of the trail was more icy and had more snow in early April, so at places we really had to watch our steps. Especially as we climbed on the top of the hill there was bit challenges to find a route that wouldn’t be too icy to climb on a steep hill. During the summer the hill is not a bad climb at all and there are several routes to the top.

There used to be a ski slope at the Mellonmäki and this area seems to lay on the other side of the hill. In addition there is a ski jumping hill, which is apparently still in active use, and a small lean-to. The view to the slopes is not as attractive as the one towards the River Vuoksi. As the weather was clear, the pulp and paper mill on the other side of the border – in Svetogorsk, Russia – could be seen.

The 3,6 km (2.2 mi) mentioned in the trail description is done on the top of the hill. One can return the same route along the river, but we ended up taking a bit of a shortcut and walking along the Viipurintie back to the State Hotel. That made the distance about 6 km (3.7 mi). It is possible to visit only one end of the trail – Mellonlahti or Mellonmäki – if one wishes to do a bit shorter trip. The shelters at the bay or on the hill are perfect places for a little break with snacks. If one wishes to finish the hike with more glamour, there is nothing to stop you to eating at the State Hotel restaurant.

Total time: 01:54:48

Imatralla Vuoksen ympäristössä kulkee useampikin eri mittainen luontopolku. Näitä on helppo lähestyä, koska ne alkavat keskeltä kaupunkia, jonne pääsee myös julkisilla. Me otimme keväisen päivän ohjelmaan kohdetiedoissa noin 3,6 km mittaiseksi mainitun Mellonlahden luontolenkin. Auton parkkeerasimme Imatran valtionhotellin lähelle ja tuon yli satavuotiaan jugendlinnan pihapiiristä suuntasimme portaita alas kohti Vuoksen uomaa.

Mellonlahden lenkki kulkee alajuoksulle päin ja jylhä jokiuoma on näyttävä nähtävyys. Aurinko oli sulattanut jo reitin suurelta osin kuivaiksi, mutta metsäisimmillä pätkillä oli vielä hieman lunta. Polku kulkee kesäteatterin takaa, joka näytti palvelevan näin korona-aikana pääasiassa nuorten skuuttaajien temppupaikkana.

Ennen Mellonlahdelle saapumista, on reitin oikealla puolella pieni poukama, jossa on laavu. Laavulle pääsee ilmeisesti kesäaikana kulkemaan kalastuslaituria pitkin, mutta nyt se odotti vielä rannassa lahden sulamista. Itse Mellonlahti onkin reitin kiinnostavimpia kohteita, koska lahden erottaa Vuoksesta kapea kannas. Tätä maisemallista maasiltaa pitkin pääsee kulkemaan lahden toiselle puolelle, jossa on polun kääntöpaikka.

Kannasta pitkin palataan siis takaisin laavun lähettyville, josta käännytään poispäin Vuokselta. Reitin toinen pää (reitti itsessään on ylösalaisen Y-kirjaimen muotoinen) johtaa nimittäin lähellä olevalle Mellonmäelle. Tämä osuus polusta oli vielä huhtikuun alussa selvästi lumisempi ja jäisempi, joten paikoin sai kulkea melko varovaisesti. Erityisesti lähtiessämme nousemaan Mellonmäen laelle oli pieniä haasteita löytää reitti, joka ei olisi liian jäinen kuljettavaksi jyrkässä rinteessä. Kesäolosuhteissa mäki siis ei ole mitenkään mahdoton noustavaksi ja reittejä laelle on useampia.

Mellonmäellä on aiemmin ollut laskettelukeskus, jonka rinteet näyttäisivät laskeutuvan poispäin Vuokselta. Lisäksi paikalla on hyppyrimäki, joka on ilmeisesti yhä aktiivisessa käytössä, sekä pieni laavu. Näköala laskettelukeskuksen suuntaan ei ollut erityisen kaunis, mutta Vuokselle päin avautuva maisema puolestaan oli viehättävämpi. Sään ollessa varsin kirkas, saattoi nähdä hyvin Venäjän puolella Svetogorskissa olevan sellutehtaan.

Reittiselosteessa mainittu 3,6 km matka tulee täyteen Mellonmäen huipulla. Sieltä voi halutessaan palata samaa reittiä rantaa pitkin lähtöpisteeseen. Me päädyimme oikaisemaan hieman ja kävelemään Viipurintietä pitkin takaisin valtionhotellille. Näin kokonaismatkaksi tuli suunnilleen 6 km. Mellonlahden reitin voi helposti kulkea käyden vain toisessa päätepisteessä – Mellonlahdella tai Mellonmäellä – jos haluaa tehdä hieman lyhyemmän lenkin. Evästauon voi pitää hyvin Mellonlahden tai Mellonmäen laavulla tai hieman enemmän glamouria kaipaavalle soveltuu retken lopuksi vaikka valtionhotellin ravintola.

Ukonmäki Trail

As the number of sunny days keeps increasing, so does my excitement about hiking. Although the streets and backyards are already dry and snow-free, in the woods things are developing more slowly. That’s why I still need to wait until I can plan any longer hikes. But the musky scent rising from the earth is sending a tempting invitation.

After one night of unrestful sleep, I decided that getting some fresh air might be a good idea. I drove myself to the eastern side of Lappeenranta, Joutseno, to check a nature trail near the harbour. You won’t find Likosenlahti by accident, so using for example the restaurant Sataman Torni as a navigating spot might help. I parked my car in front of this restaurant, which remotely reminds me of the Moominhouse. There is space also on the other side, near the carpet washing place, but now it was still occupied by big piles of snow.

Some gaffers roaming around their boats still on trailers were giving me a pretty reserved look as I took off with my camera bag – perhaps I didn’t belong in the picture. I presume that the nature trail, which is only about one kilometre long (0.6 mi), doesn’t quite often draw that much attention. Well, despite that I shuffled between the carpet washing places, over the snow and around the puddles to the trail that circles the Ukonmäki hill.

Similarily to my last trip the trail was icy, but no treading in snow was required. Trail, following the shore, offered pleasant views to Lake Saimaa. Already in the beginning I noticed that the trail seems to be popular among the local dog walkers. And as such it’s no problem – the dog walkers keep the trail open through the winter. But unfortunately many of them had settled for letting their canine friends do their business right on the trail. Especially when the snow starts to melt this is rather unpleasant for a poo-pile-avoiding hiker. And it’s not actually really appreciating the Leave No Trace guidelines. (A pet is not a wild animal and its owner is responsible for its actions.)

While walking along I saw a small building by the lake and out of the curiosity went to see what it was. What at first glance seemed like a privy was actually a beach hut. The small rocky opening was apparently an unofficial beach.

About in the midway there was signs with the trail map and another saying welcome to the trail. It seems like the trail is meant to be approached by a boat. After this the trail takes a turn into the woods and from there uphill. Luckily going up the icy slope went ok.

While the beginning of the trail was going through a snowy landscape, on the top of the hill all the snow was gone, birds were singing and altogether it was full blown spring. Apparently the harbour side of the hill is such a shady spot that the snow is melting significantly slower.

Return to the harbour was type two fun, because the downhill leading there was an icy chute. Sliding sideways in surfer style took me to the bottom without falling. Rest of the trail took me back to the winter landscape. The Ukonmäki Trail is easy one, being only about one kilometre long (0.6 mi), but finding there requires a bit of navigation. Especially during the springtime there are poo piles to dodge, but then again the trail is likely doable during the winter too. There is no designated place to make a fire, but if you are returning towards Lappeenranta there is the possibility to stop at the Ilottula shelter to fry your sausages later in the spring, when the road there is free from snow.

Total time: 00:41:31

Aurinkoisten päivien lisääntyessä intoni päästä vaeltamaan tuntuu kasvavan kasvamistaan. Vaikka kaduilla ja pihoilla on jo kuivaa ja lumet kadonneet niin metsässä tilanne ei ole vielä aivan vastaava. Siksi yritän vielä malttaa odottaa vähän pidempien retkien osalta. Kosteasta maasta nouseva mullan tuoksu kuitenkin houkuttelee metsään.

Erään huonosti nukutun yön jälkeen päätin, että pieni tuulettautuminen tekisi hyvää. Ajoin Lappeenrannan itälaidalle Joutsenoon ajatuksenani lähteä katsastamaan Joutsenon pienen venesataman tuntumassa olevan luontopolun. Likosenlahteen ei löydä vahingossa, joten navigaattorin maamerkkinä toimii vaikkapa veneseuran ravintola Sataman Torni. Parkkeerasin autoni etäisesti Muumitaloa muistuttavan ravintolan eteen. Myös alueen toisella reunalla mattojenpesupaikan tuntumassa on parkkitilaa, mutta se oli vielä lumikasojen täyttämää.

Vielä trailereilla istuvia veneitään päivystävät sedät katselivat minua hieman omituisesti lähtiessäni kamerareppuineni polulle – en tainnut oikein kuulua maisemaan. Ehkä noin kilometrin mittainen luontopolku ei ole omiaan houkuttelemaan ihmisiä kovin pitkästä matkasta. No, kaikesta huolimatta loikin mattojenpesupaikan lomassa hankien ja lätäköiden yli polulle, joka kiertää viereistä Ukonmäkeä.

Polku oli edellisen retken tapaan tallautunut jäiseksi, mutta umpihangessa ei tarvinnut tarpoa. Rantaa myötäilevältä polulta oli mukavat maisemat Saimaalle. Jo alkumatkasta huomasin, että polku on selvästi paikallisten koiranulkoiluttajien suosiossa. Eikä tämä itsessään ole mikään ongelma – koiranulkoiluttajat pitävät monet polut auki talvellakin. Mutta valitettavan moni oli tyytynyt kakattamaan koiransa aivan keskelle polkua. Tämä on etenkin lumien sulaessa pökäleitä väistelevälle kulkijalle epäkiitollista, eikä muutenkaan kuulu hyvään Leave No Trace -käytäntöön. (Lemmikkieläin ei ole luonnonvarainen eläin ja ihminen on sen toiminnasta vastuussa.)

Yhdessä kohdassa huomasin rannalla pienen rakennuksen ja menin mielenkiinnosta katsomaan mikä se on. Ensisilmäyksellä huussin näköinen rakennus osoittautukin pukukopiksi eli pieni kallioinen aukeama oli ilmeisesti epävirallinen uimaranta.

Noin polun puolivälissä tuli vastaani kyltit, joissa oli reittikartta ja toivotettiin tervetulleeksi luontopolulle. Tämä ilmeisesti tarkoittaa, että polkua on ajateltu lähestyttävän vesiltä. Tämän jälkeen polku kaartaakin rannasta metsään ja sieltä pian oikealle ylämäkeen. Jäisen ylämäen nousu sujui onneksi hyvin.

Siinä missä polun alku oli ollut lumista, niin päästyäni mäen toiselle laidalle olikin kaikki lumi kadonnut, linnut lauloivat ja tunnelma muutenkin keväinen. Ilmeisesti satamanpuoleinen reuna mäestä on niin varjossa, että lumi sulaa sieltä huomattavasti myöhempään.

Paluu satamaan oli asteen jännempää, kun sinne johtava alamäki oli sileä jäinen kouru. Surffaustyylillä liukumalla pääsin kuitenkin pystyssä alas asti. Loppumatka oli taas paluu talviseen maisemaan. Ukonmäen luontopolku on noin kilometrin mittaisena helppo kohde, mutta paikan päälle löytämiseen kannattaa käyttää käynnykkää navigointiapuna. Koiranjätöksiä saa väistellä aika tiuhaan ainakin näin alkukeväästä, mutta toisaalta polku on luultavammin talvellakin kuljettavissa. Tulentekopaikkaa ei ole, mutta Lappeenrannan suunnalta tulija voi kevään edettyä pidemmälle kotimatkalla pistäytyä esimerkiksi Ilottulan laavulla paistamassa makkarat.