Ukonmäki Trail

As the number of sunny days keeps increasing, so does my excitement about hiking. Although the streets and backyards are already dry and snow-free, in the woods things are developing more slowly. That’s why I still need to wait until I can plan any longer hikes. But the musky scent rising from the earth is sending a tempting invitation.

After one night of unrestful sleep, I decided that getting some fresh air might be a good idea. I drove myself to the eastern side of Lappeenranta, Joutseno, to check a nature trail near the harbour. You won’t find Likosenlahti by accident, so using for example the restaurant Sataman Torni as a navigating spot might help. I parked my car in front of this restaurant, which remotely reminds me of the Moominhouse. There is space also on the other side, near the carpet washing place, but now it was still occupied by big piles of snow.

Some gaffers roaming around their boats still on trailers were giving me a pretty reserved look as I took off with my camera bag – perhaps I didn’t belong in the picture. I presume that the nature trail, which is only about one kilometre long (0.6 mi), doesn’t quite often draw that much attention. Well, despite that I shuffled between the carpet washing places, over the snow and around the puddles to the trail that circles the Ukonmäki hill.

Similarily to my last trip the trail was icy, but no treading in snow was required. Trail, following the shore, offered pleasant views to Lake Saimaa. Already in the beginning I noticed that the trail seems to be popular among the local dog walkers. And as such it’s no problem – the dog walkers keep the trail open through the winter. But unfortunately many of them had settled for letting their canine friends do their business right on the trail. Especially when the snow starts to melt this is rather unpleasant for a poo-pile-avoiding hiker. And it’s not actually really appreciating the Leave No Trace guidelines. (A pet is not a wild animal and its owner is responsible for its actions.)

While walking along I saw a small building by the lake and out of the curiosity went to see what it was. What at first glance seemed like a privy was actually a beach hut. The small rocky opening was apparently an unofficial beach.

About in the midway there was signs with the trail map and another saying welcome to the trail. It seems like the trail is meant to be approached by a boat. After this the trail takes a turn into the woods and from there uphill. Luckily going up the icy slope went ok.

While the beginning of the trail was going through a snowy landscape, on the top of the hill all the snow was gone, birds were singing and altogether it was full blown spring. Apparently the harbour side of the hill is such a shady spot that the snow is melting significantly slower.

Return to the harbour was type two fun, because the downhill leading there was an icy chute. Sliding sideways in surfer style took me to the bottom without falling. Rest of the trail took me back to the winter landscape. The Ukonmäki Trail is easy one, being only about one kilometre long (0.6 mi), but finding there requires a bit of navigation. Especially during the springtime there are poo piles to dodge, but then again the trail is likely doable during the winter too. There is no designated place to make a fire, but if you are returning towards Lappeenranta there is the possibility to stop at the Ilottula shelter to fry your sausages later in the spring, when the road there is free from snow.

Total time: 00:41:31

Aurinkoisten päivien lisääntyessä intoni päästä vaeltamaan tuntuu kasvavan kasvamistaan. Vaikka kaduilla ja pihoilla on jo kuivaa ja lumet kadonneet niin metsässä tilanne ei ole vielä aivan vastaava. Siksi yritän vielä malttaa odottaa vähän pidempien retkien osalta. Kosteasta maasta nouseva mullan tuoksu kuitenkin houkuttelee metsään.

Erään huonosti nukutun yön jälkeen päätin, että pieni tuulettautuminen tekisi hyvää. Ajoin Lappeenrannan itälaidalle Joutsenoon ajatuksenani lähteä katsastamaan Joutsenon pienen venesataman tuntumassa olevan luontopolun. Likosenlahteen ei löydä vahingossa, joten navigaattorin maamerkkinä toimii vaikkapa veneseuran ravintola Sataman Torni. Parkkeerasin autoni etäisesti Muumitaloa muistuttavan ravintolan eteen. Myös alueen toisella reunalla mattojenpesupaikan tuntumassa on parkkitilaa, mutta se oli vielä lumikasojen täyttämää.

Vielä trailereilla istuvia veneitään päivystävät sedät katselivat minua hieman omituisesti lähtiessäni kamerareppuineni polulle – en tainnut oikein kuulua maisemaan. Ehkä noin kilometrin mittainen luontopolku ei ole omiaan houkuttelemaan ihmisiä kovin pitkästä matkasta. No, kaikesta huolimatta loikin mattojenpesupaikan lomassa hankien ja lätäköiden yli polulle, joka kiertää viereistä Ukonmäkeä.

Polku oli edellisen retken tapaan tallautunut jäiseksi, mutta umpihangessa ei tarvinnut tarpoa. Rantaa myötäilevältä polulta oli mukavat maisemat Saimaalle. Jo alkumatkasta huomasin, että polku on selvästi paikallisten koiranulkoiluttajien suosiossa. Eikä tämä itsessään ole mikään ongelma – koiranulkoiluttajat pitävät monet polut auki talvellakin. Mutta valitettavan moni oli tyytynyt kakattamaan koiransa aivan keskelle polkua. Tämä on etenkin lumien sulaessa pökäleitä väistelevälle kulkijalle epäkiitollista, eikä muutenkaan kuulu hyvään Leave No Trace -käytäntöön. (Lemmikkieläin ei ole luonnonvarainen eläin ja ihminen on sen toiminnasta vastuussa.)

Yhdessä kohdassa huomasin rannalla pienen rakennuksen ja menin mielenkiinnosta katsomaan mikä se on. Ensisilmäyksellä huussin näköinen rakennus osoittautukin pukukopiksi eli pieni kallioinen aukeama oli ilmeisesti epävirallinen uimaranta.

Noin polun puolivälissä tuli vastaani kyltit, joissa oli reittikartta ja toivotettiin tervetulleeksi luontopolulle. Tämä ilmeisesti tarkoittaa, että polkua on ajateltu lähestyttävän vesiltä. Tämän jälkeen polku kaartaakin rannasta metsään ja sieltä pian oikealle ylämäkeen. Jäisen ylämäen nousu sujui onneksi hyvin.

Siinä missä polun alku oli ollut lumista, niin päästyäni mäen toiselle laidalle olikin kaikki lumi kadonnut, linnut lauloivat ja tunnelma muutenkin keväinen. Ilmeisesti satamanpuoleinen reuna mäestä on niin varjossa, että lumi sulaa sieltä huomattavasti myöhempään.

Paluu satamaan oli asteen jännempää, kun sinne johtava alamäki oli sileä jäinen kouru. Surffaustyylillä liukumalla pääsin kuitenkin pystyssä alas asti. Loppumatka oli taas paluu talviseen maisemaan. Ukonmäen luontopolku on noin kilometrin mittaisena helppo kohde, mutta paikan päälle löytämiseen kannattaa käyttää käynnykkää navigointiapuna. Koiranjätöksiä saa väistellä aika tiuhaan ainakin näin alkukeväästä, mutta toisaalta polku on luultavammin talvellakin kuljettavissa. Tulentekopaikkaa ei ole, mutta Lappeenrannan suunnalta tulija voi kevään edettyä pidemmälle kotimatkalla pistäytyä esimerkiksi Ilottulan laavulla paistamassa makkarat.

Parkinmäki Trail

I have on my agenda to roam through the nature trails and hiking trails nearby, but for some reason I have had never heard about the Parkinmäki Trail in Skinnarila. Behind the Lappeenranta University of Technology (LUT), near the historical Skinnarila mansion, is a trail that is maintained by the university. Many Finns relate the Skinnarila mansion to the early 1900s singer Alma Kuula and her national romantic composer husband Toivo Kuula – because the house was built by the parents of Alma.

You can reach the trail head by bus, getting off at the university stop. Basically you can leave your own car to the parking lot of the Skinnarila mansion, but this early in the spring I really didn’t feel like trying my luck on a slushy road. During the weekend there was all the space you could need at the university.

Although the snow had melted at places, the snow on the trail had been treaded into solid ice. But perhaps this will be soon gone, too. The Parkinmäki Trail is marked with red blazes in the trees and there are fairly enough to keep you on the track. I took the counter-clockwise approach and got to walk along the shore of Lake Saimaa in the warm afternoon. The trail signs are in Finnish and in English, but I saw also some older sings that were only in Finnish.

After I had passed the silent boats waiting for the summer at the shore I noticed an opening and a two buildings by the lake. It looked like a beach and that it was indeed. Although I found out from the beach hut and the privy (which had seen better days) that the town quit maintaining the beach in 2014. Anyway it could be a great place to have a little swim during the summer.

After the beach the trail goes up on a small hill and takes a turn to a dirt road that takes back to the Skinnarila mansion. This trail, being only 1,9 km (1.2 mi), doesn’t take long to walk, but if you feel adventurous there are more trails in the woods. Or if you wish to take a longer walk, you can continue all the way to the downtown Lappeenranta along the Lappeenrannan Rantaraitti. Being a short one, the Parkinmäki Trail is an ideal hike for families with small children.

Total time: 00:47:01

Olen pyrkinyt koluamaan läpi lähialueiden luontopolut ja vaellusreitit, mutta jostain syystä en ollut aiemmin kuullutkaan Skinnarilassa sijaitsevasta Parkinmäen luontopolusta. Lappeenrannan teknillisen yliopiston (LUT) takana, historiallisen Skinnarilan hovin lähimaastossa kulkee yliopiston ylläpitämä luontopolku. Monelle tulee Skinnarilan hovista mieleen 1900-luvun alun laulaja Alma Kuula ja hänen kansallisromanttinen säveltäjämiehensä Toivo Kuula – talohan on siis Alman vanhempien rakennuttama.

Luontopolulle pääsee julkisilla ajamalle Yliopiston pysäkille. Oman auton voi periaatteessa jättää Skinnarilan hovin parkkipaikalle, mutta näin aikaisin keväänä en lähtenyt kokeilemaan onneani sohjoisella tiellä. Yliopiston pihassa oli viikonloppuna reilusti parkkitilaa.

Vaikka lumi oli jo monin paikoin sulanut, oli polulle tiiviiksi tallautunut lumi muodostunut paikoin liukkaaksi jääksi. Tosin tämäkin lähipäivien lämmössä kadonnee. Parkinmäen luontopolku on merkitty punaisin merkein puihin ja niitä onkin kiitettävän tiuhassa. Lähdin kiertämään reittiä vastapäivään ja sainkin kulkea Saimaan rannan viertä lämpimässä iltapäivässä. Reitin opaskyltit ovat suomeksi ja englanniksi, mutta joitain vanhempia pelkästään suomenkielisiäkin kylttejä tuli vastaan.

Ohitettuani rannassa hiljaisena kesää odottavat veneet huomasin avoimemman kohdan ja pari rakennusta. Paikka näytti selvästi uimarannalta ja sehän se olikin. Tosin jo hieman huonokuntoisiksi menneistä pukukopeista ja huussista kävi ilmi, että kaupunki ei ole enää ylläpitänyt rantaa vuoden 2014 jälkeen. Joka tapauksessa se voisi kesäisellä kävelyllä olla mukava paikka pulahtaa järveen.

Uimarannan jälkeen polku nousee pienelle mäelle ja kaartuu takaisin hiekkatielle, joka vie Skinnarilan hoville. Vain noin 1,9 km mittainen polku on nopeasti kävelty, mutta metsässä risteilee muitakin reittejä seikkailunhaluisille. Ja pidempää kävelyä kaipaavalle on mahdollista jatkaa matkaa Lappeenrannan Rantaraittia pitkin lähes keskustaan asti. Parkinmäen luontopolku sopii lyhyytensä puolesta hyvin myös pienten lasten kanssa kulkeville.

Hämmäauteensuo Winter Edition

The early spring has offered nice weathers and sunshine this year. Unfortunately I have had very little time to enjoy this, because most of my days are filled either with work or with my master’s dissertation. But today after a short morning shift me and Nina decided to go for a little stroll.

Not all trails are accessible during the winter months, but the most popular ones often get a trail tramped in snow, although there would be no actual maintenance. Hence we headed to the Hämmäauteensuo wetlands, that is especially popular among families with children. And it does have all the good sides: easy access with a car, only one kilometre (0.6 mi) hike to the lean-to and the bog is beautiful on all seasons. I have written a bit about visiting Hämmäauteensuo in autumn 2016.

Hämmäauteensuo (the name have tried to be explained, but with no actual proven success as far as I know) is located along the Vanha Viipurintie road, about 8 km (5 mi) south from the downtown Lappeenranta. You can get there also by bike, but there is not a bike road all the way and the shoulder of the road is narrow. There is a small parking lot in the beginning of the trail and you can squeeze a few cars underneath the power lines before turning to the parking lot. Now during the winter the road was rather bumpy. From this very same parking lot it’s easy to head to the Tupamäki Cave during the summer.

As expected, the trail had formed in the snow as well as the bog bridge that go over the wetlands. (Although you really couldn’t see the bog bridge for the snow, but it was there.) As the sun was shining the -8°C (17°F) temperature didn’t feel that cold at all. As I mentioned, it was about one kilometre (0.6 mi) hike to reach the lean-to and there are all modern amenities (that is a privy and a wood shed). After my last visit someone had upgraded the lean-to with a floor, which would make it quite a nice sleeping place also. We met a few other people during our hike.

We returned the same route across the bog, but there is also another return route of a similar length following the southern edge of the wetlands. In addition I saw a new (?) sign saying that there is also a more than two kilometre long trail going around the bog. I have to check that during the summer season. As the sun was setting behind the trees the temperature started to feel clearly much colder, and as we got into our warm car that nice drowsy feeling begun to creep in.

Total time: 01:41:29

Kevättalvi on tarjoillut tänä vuonna kauniita kelejä ja auringonpaistetta. Valitettavan vähän olen päässyt tästä kuitenkaan nauttimaan, koska päivät ovat kuluneet joko töissä tai maisterintyötä kirjoittaessa. Nyt kuitenkin lyhyen aamuvuoron päätteeksi olimme suunnitelleet Ninan kanssa lähtevämme hieman ulkoilemaan.

Kaikki retkeilyreitit eivät ole talvikelillä välttämättä kuljettavassa kunnossa, mutta suosituimmille reiteille yleensä muodostuu polku, vaikka varsinaista kunnossapitoa ei olisikaan. Niinpä suuntasimme Hämmäauteensuolle, joka on erityisesti perheiden suosiossa. Kohteessa on kaikki hyvät puolet: autolla pääsee lähelle, laavulle on vain kilometri ja suomaisema on kaikkina vuodenaikoina viehättävä. Olen kirjoittanut Hämmäauteensuosta aiemmin syksyllä 2016.

Hämmäauteensuo (jonka nimelle ei muuten tiettävästi ole vahvistunut selkeää selitystä) sijaitsee Vanhan Viipurintien varrella, noin 8 km Lappeenrannan keskustasta etelään. Paikalle pääsee myös polkupyörällä, mutta loppumatkasta ei ole kevyenliikenteenväylää ja piennar on kapea. Polun alkupäässä on pieni parkkipaikka ja muutama auto mahtuu myös sähkölinjojen alle kohtaan, josta parkkipaikalle menevä tie kääntyy. Nyt talvella tie oli aika kuoppaisessa kunnossa. Samalta parkkipaikalta on kesäkelillä helppo suunnistaa myös Tupamäen luolalle.

Polku oli odotusten mukaisesti tallattu hyvin kuljettavaan kuntoon ja samoin suon ylittävät pitkospuut. (Tosin pitkospuita ei juurikaan näkynyt lumen alta.) Auringon paistaessa -8°C pakkaskeli ei tuntunut mitenkään kylmältä. Laavulle on tosiaan noin kilometri ja sieltä löytyy kaikki mukavuudet (eli huussi ja puuvaja). Sitten viime käynnin laavuun oli rakennettu myös lattia, joten yöpymismahdollisuudetkin ovat paremmat. Muutaman muun ihmisen näimme päiväkävelyllä.

Palasimme samaa reittiä suon yli takaisin, mutta myös suon eteläreunaa kulkee noin kilometrin mittainen reitti parkkipaikalle. Lisäksi huomasin uuden (?) kyltin, että suon ympäri kulkisi myös reilun kahden kilometrin mittainen polku. Tämä pitää käydä tarkastamassa joskus sulan maan aikaan. Auringon laskiessa puiden latvojen taa alkoi ilma tuntua huomattavasti kylmemmältä, joten lämpimään autoon päästyään alkoi iskeä raukea olo.

Kummakivi

On the midsummer eve me and Nina were on our way to Mikkeli, but decided to take the scenic route via Puumala to visit the most interesting nature sight in Ruokolahti – Kummakivi (lit. Strange Rock).

It’s easy to find there using any navigator app, because Kummakivi parking lot and trail head is located at the clearly named Kummakiventie. Though it’s worth mentioning that this road is very bumpy one and potentially muddy when wet, so one should think what kind of vehicle is appropriate (if any). Kummakiventie splits into two and both ends have separate parking lots. I would anyway recommend taking the right turn, because there is more spacious parking lot with trail signs.

The heat rising from our car seemed to excite every single buzzing bug and there were everything from wasps to horse flies. Hence we went lickety split from the parking lot into the woods.

The trail to the Kummakivi is about 500 meters (0.3 mi). Although being short, it’s very enjoyable to walk through the old forest. The trail meets the Kummakivi from it’s rear side – if you think about the most photogenic side as its facade. You get to see the rock in all its glory when you have passed it.

Kummakivi is a glacial erratic that was left balancing on another rock about 11 000 years ago. Only about 0,5 m2 (about 5 square feet) of the 500 metric tons weighing boulder is touching the rock underneath it. There are similar erratics that swing a bit when pushed, but Kummakivi stands quietly and still on its designated place. There is even a pine tree that has grown on top of it.

If one wishes to hike a bit further, another trail takes you from Kummakivi to Sammalsilta (moss bridge). In past there apparently was an actual bridge made of moss over the nearby Lake Pitkäjärvi, but nowadays there is a bit more sturdy bridge available. One can continue across the bridge and follow a trail along the shore of Pitkäjärvi to hike to the other parking lot – this is about 700 m (0.4 mi) from Kummakivi. From there we continued along the gravel road back to the first parking lot, which finished about 2 km (1.2 mi) loop trail.

In this wet environment there were lots of mosquitoes in June, so hiking the trail might be more comfortable out of the highest mosquito season. The trail itself is so short that it can be easily done even with small children and the erratic is really worth seeing. The road to the parking lot might be in bad condition at times, so I would consider the ground clearance of the car before heading there.

Kummakivi 2020
Total time: 00:55:25

Juhannusaattona olimme Ninan kanssa matkalla Mikkeliin, mutta päätimmekin ajaa maisemareittiä Puumalan kautta käydäksemme samalla katsomassa Ruokolahden kenties tunnetuinta luontokohdetta – Kummakiveä.

Paikalle löytää helposti navigaattorin avulla, koska Kummakiven parkkipaikka sijaitsee selkeästi nimetyllä Kummakiventiellä. Huomionarvoista kuitenkin on, että kyseinen tie on varsin kuoppainen ja märällä kelillä varmasti myös mutainen, joten kannattaa miettiä millaisella autolla sinne ajaa (vai ajaako). Kummakiventie haarautuu kahtia ja molempien haarojen päissä on parkkipaikat. Suosittelisin kuitenkin valitsemaan oikeanpuolisen haaran, koska sieltä löytyy tilavampi parkkipaikka ja opasteet.

Auton lämpö tuntui saaneen jokaisen metsän pörriäisen villiintymään ja parkkipaikalla pyöri melkoinen joukko ampiaisia, paarmoja ja ties mitä. Livahdimme siten varsin liukkaasti parkkipaikalta metsään, jonne johtaa selkeä polku.

Kummakivelle on matkaa noin 500 metriä, mutta lyhykäisyydessään reitti on silti mukava kulkiessaan vanhojen metsämaisemien läpi. Polku lähestyy Kummakiveä takaapäin, jos ajattelee sen valokuvauksellisinta puolta. Kiven näkee siis kunnolla koko komeudessaan käveltyään sen ohi.

Kummakivi on jääkauden aikainen siirtolohkare, joka on jäänyt noin 11 000 vuotta sitten tasapainottelemaan toisen kiven päälle. Kosketuspintaa alempaan kiveen arviolta 500 tonnisella lohkareella mainitaan olevan alle neliömetrin verran. Vaikka jotkin tällaiset lohkareet ovat heiluteltavissa niin Kummakivi seisoo järkähtämättömänä paikallaan ja sen päällekin on ehtinyt kasvaa korkea mänty.

Jos haluaa tehdä hieman pidemmän lenkin, voi kiveltä jatkaa Sammalsillan suuntaan. Lähettyvillä olevan Pitkäjärven yli on siis ilmeisesti aikanaan kulkenut sammalesta tehty silta, mutta nykyään paikalla on hieman tukevampi rakennelma. Sillan yli kuljettuaan voi jatkaa vasemmalle järven rantaa seuraillen, jolloin pääsee Kummakiveltä mitattuna noin 700 metrin matkan kuljettuaan toiselle parkkipaikalle. Tästä jatkoimme tietä pitkin takaisin ensimmäiselle parkkipaikalle, jolloin saimme käveltyä noin kahden kilometrin luupin.

Kosteassa metsässä oli kesäkuussa paljon hyttysiä, joten miellyttävämpää polulla kulkeminen on ehkä muuhun aikaan. Reitti on sen verran lyhyt, että pienetkin lapset jaksavat sen kulkea ja Kummakivi on varsin hämmästyttävä nähtävyys. Tie parkkipaikalle voi kuitenkin olla ajoittain huonossa kunnossa, joten pienellä maavaralla en lähtisi sinne yrittämään.

Hukkavuori Trail

In the far end of Ruokolahti – right next to the province border of Southern Karelia and Southern Savonia – is the Hukkavuori (Wolf Mountain) with its majestic rock walls. There is an exceptional set of nature trails, from which we can thank one nature lover – Matti Päivinen. I have understood that this kind of privately maintained trails are less common, but what it comes to the quality, the Hukkavuori Trail doesn’t have anything to shame compared to the trails maintained by counties and other communities.

The trail head and the parking lot is located at the front yard of a private property. You find there driving along the route 6 past Imatra and turning left to road 4063 towards Pohja-Lankila. About 6 km (about 4 mi) after the said village there are signs on the left hand side indicating the parking lot. From Lappeenranta it takes about an hour to drive there, from Imatra about half an hour one way.

There are four variations of the Hukkavuori Trail. The whole trail is covered by a 10 km loop, but one can also choose to take 8 km, 5 km or 2 km trails. Right at the parking lot there is all kinds of activities available that are especially suitable for families with children. In the barn there is also space for eating and one can book guided trips for the trail. More information can be found from the Facebook page.

Me and Nina decided to take the 10 km trail. It starts by following a dirt road and in the beginning the forest is mainly dry and full of pine trees, but along the trail terrain keeps changing. The whole trail is well marked – only in the beginning I was confused if we were following the 8 km or 10 km trail. Though I presume that these are otherwise the same trail, but 10 km trail goes around the Kaunitlampi pond. (Sometimes referred as Kaunislampi, but it seems to be Kaunitlampi officially.)

There are plenty of signs on the trail and also fun little sculptures made of roots and branches that are resembling animals. Also geocaching enthusiasts will find some treasures and in general there are delighting surprises throughout the trail.

Along the trail there are huge ant nests and according to the signs collecting ant’s eggs used to be a thing in the 50s. Eggs were used to produce protein powder. One could collect 20 kg (44 lbs) of ant’s eggs in a day, which after drying would be 5 kg (11 lbs) of powder.

While I was wondering a badger’s nest, Nina was moving on, but soon returned running. She shouted at me that there is something. First I told her not to run. If it’s a bear, in no circumstances should you run, because bear will run faster (a brown bear can run 60 km/h (37 mph)). Nina described that she saw something large and brown rampaging in the woods. I thought it could possibly be either a moose or a bear. Rampaging sounds more like the animals of the deer family, based on my experiences. Bears shuffle along surprisingly quietly.

Carefully observing our surroundings we continued our hike. I didn’t see any animals. Apparently something has ran across the trail and moved on to take care of its own business.

The sun was shining when we reached the top of the Hukkavuori, where there was quite a nice view. There had been some mosquitoes in the woods, but higher up was windy enough to keep these blood suckers away. This allowed us to sit down in peace and enjoy some snacks.

On the steep rocky face of the Hukkavuori are wooden ladders called the Jacob’s Ladders. I wasn’t quite sure how I should approach them from the 10 km trail, but my choice ended up being a good one. We continued straight on from the top of the Hukkavuori (passed the trail turning to left towards Kaunitlampi) and soon came to the descending place.

With the help of a rope one has to descend 30 vertical meters (100 ft). Nina found this too intimidating with her fear for heights, and I ended up going alone. When I got to the bottom I followed the rock face back to the Jacob’s Ladder. These wooden ladders are sturdy and good to climb. When I reached once again the top of Hukkavuori, Nina was already there waiting for me.

Then we continued taking the left turn from the Hukkavuori and followed the trail that descended to the wetlands. This change of scenery caused an ever growing army of mosquitoes attacking us. When we arrived to the Kaunitlampi, we dived head first into a small tarpaulin shelter. We sat there for a while safe from the tiny bloodsuckers. There was two rafts on the shore that one can use to paddle on the pond, but at this point we were already so eaten that I decided just to move on.

We hiked around the pond briskly, though the scenery would have been worth enjoying. Continuing hiking double time out of the wetlands didn’t do much keeping the mosquitoes away. From the pond the trail comes back to the Hukkavuori and there is also a small cave on the way there. Soon I started to see some familiar places and realised that we had reached the rope descending place. The same trail underneath the Hukkavuori that takes you to the Jacob’s Ladder.

Here is another chance to to climb the Jacob’s Ladder during the 10 km trail, but then one has to be sure that one can also descend (or be ready to take a longer trail out). That’s why I would recommend my strategy on the Jacob’s Ladder.

From beneath the Jacob’s Ladder it’s not a long way back to the parking lot. With our heads full of mosquito bites, we continued without really being anymore able to enjoy the landscape. Quite close to the parking lot there is a small spring. I scooped the ice cold water to wet my buff, which I offered to Nina to cover her head with to alleviate the itching.

General impression of the Hukkavuori Trail was very positive. These trails are rather unique with all the funny signs, which are even more hilarious for their complete lack of grammar. There is much to see and experience throughout the trail and the effort put to the maintenance of the trail is admirable. We happened to be there at the worst mosquito season, so hiking might be more enjoyable in the spring or fall. In the midsummer one might want to wear a mosquito net on their head. Including the breaks it took us less than five hours to hike the 10 km trail.

Total time: 04:39:30

Ruokolahden perukoilla – aivan Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon rajan tuntumassa – sijaitse hienojen kallioseinämien Hukkavuori. Alueella on poikkeusellinen luontopolkuverkosto, josta on kiittäminen yhtä ahkeraa luonnonystävää – Matti Päivistä. Ymmärtääkseni tällaiset yksityisesti ylläpidetyt reitit ovat harvinaisempia, mutta Hukkavuoren reitistö ei ainakaan laadultaan häviä pätkääkään kuntien ja muiden yhteisöjen ylläpitämistä reiteistä.

Reittien alku ja parkkipaikka sijaitsee yksityisessä pihapiirissä. Perille löytää ajamalla kuutostietä Imatran ohi ja kääntymällä tielle 4063 kohti Pohja-Lankilaa. Noin 6 km kyseisen kylän jälkeen on kylteillä merkitty parkkipaikka tien vasemmalla puolella. Matka-aikaa autolla Lappeenrannasta tulee noin tunti ja Imatralta noin puoli tuntia yhteen suuntaan.

Hukkavuoren luontopolusta on neljä erilaista variaatiota. Koko lenkin kattaa 10 km mittainen reitti, mutta siitä voi kulkea myös 8 km, 5 km tai 2 km mittaiset osat. Jo parkkipaikan ympäristössä on paljon mukavaa puuhaa, joten kohde sopii hyvin myös perheille. Navetassa on lisäksi ruokailutila ja reitille on saatavissa opastus. Etukäteen aiheeseen voi tutustua mm. Facebook-sivulta.

Lähdimme Ninan kanssa kulkemaan 10 km lenkkiä. Reitti alkaa hiekkatietä pitkin ja on alkuun kuivaa kangasmetsää, mutta monenlaista maastoa ehtii tulla vastaan. Reitti on koko matkaltaan hyvin merkitty – tosin alussa oli hieman epäselvää ollaanko 10 vai 8 km lenkillä. Ymmärtääkseni nämä ovat kuitenkin muilta osin samaa reittiä, mutta 10 km reitti kiertää Kaunitlammen kokonaisuudessaan. (Joissain yhteyksissä lampeen viitataan Kaunislampena, mutta ilmeisesti se kuitenkin virallisesti on Kaunitlampi.)

Reitille on tehty paljon kylttejä ja eräänlaisia eläimiä muistuttavia taideteoksia juurakoista ja oksista. Geokätköilijöillekin löytyy kohteita ja ylipäänsä polun varrelle on ripoteltu paljon hauskoja yllätyksiä.

Alueella on valtavia muurahaispesiä ja kylttien mukaan muurahaisten munia on kerätty, jotta niistä kuivattuna saataisiin proteiinijauhetta. Päivässä pystyi kuulemma keräämään 20 kg muurahaisen munia, josta sai valmistettua 5 kg jauhetta.

Ihmetellessäni mäyrän pesäkoloa Nina jatkoi matkaa eteenpäin ja pian hän tuli juosten takaisinpäin huutaen minulle, että siellä on jotain. Ensimmäisenä sanoin hänelle, että älä juokse. Jos se on karhu niin missään nimessä ei pidä juosta, koska karhu juoksee kuitenkin kovempaa. (Ruskeakarhu voi juosta 60 km/h.) Nina kuvaili nähneensä metsässä jotain isoa ja ruskeaa rymistelemässä. Ajattelin kyseessä olevan todennäköisesti joko hirven tai karhun. Rymistely sopii oman kokemukseni pohjalta enemmän hirvieläimille. Karhut kulkevat yllättävän hiljaisesti.

Jatkoimme varovaisesti matkaa eteenpäin ja yritin katsella ympäristöön näkyisikö missään mitään, mutta en havainnut eläimiä. Ilmeisesti jokin eläin oli juossut polun poikki ja jatkanut omia menojaan.

Aurinko paisteli kauniisti saapuessamme Hukkavuoren laelle, josta avautui hieno maisema. Metsässä oli ollut jonkin verran hyttysiä, mutta Hukkavuorella oli sen verran tuulisempaa, että saatoimme pitää rauhassa tauon ja nauttia eväistä.

Hukkavuoren jyrkkää seinämää nousee pitkät tikapuut – Jaakobin portaat. En ollut ihan varma mitä kautta niille kannattaisi kulkea 10 km reitillä, mutta valitsemani vaihtoehto osoittautui hyväksi. Jatkoimme Hukkavuoren laelta siis suoraan eteenpäin (ohi vasemmalle kääntyvän Kaunitlammelle vievän polun) ja pian tulimme laskeutumispaikalle.

Jyrkkää rinnettä laskeudutaan köyden avulla noin 30 korkeusmetriä. Nina ei halunnut lähteä tätä korkeanpaikankammoisena yrittämään, joten menin yksin. Pohjalle päästyäni lähdin kulkemaan seinämän viertä takaisin Jaakobin portaita kohti. Kallioseinämällä olevat tikapuut ovat tukevat ja niitä pitkin oli hyvä kiivetä takaisin Hukkavuoren laelle, jossa Nina odotteli minua.

Nyt jatkoimme kääntyen Hukkavuorelta siis vasemmalle menevää polkua ja laskeuduimme kosteikkoisempaan maastoon. Tämän seurauksena saimme tietenkin kimppuumme alati kasvavan armeijan hyttysiä. Kaunitlammen rantaan saapuessamme sukelsimme pää edellä rannassa seisovaan pressukoppiin, jossa istuimme hetken rauhassa verenimijöiltä. Lammella on pari lauttaa, joilla voi meloa, mutta olimme jo tässä vaiheessa niin paukamilla, että päätimme vain määrätietoisesti jatkaa matkaa.

Lampi oli kierretty nopeasti, vaikka mielellään olisi maisemista nauttinut kauemminkin. Jatkoimme juoksumarssia pois kosteikosta, mutta hyttyset pysyivät riesana. Lammelta lenkki kiertää taas lähelle Hukkavuorta ja polun varrella on pieni luolakin. Pian maisemat alkoivat näyttää jotenkin tutuilta ja huomasinkin meidän tulleen köysilaskeutumispaikalle. Siis samalle polulle, joka vei Hukkavuoren alla Jaakobin portaille.

Tässäkin vaiheessa 10 km lenkkiä voisi siis nousta Jaakobin portaat, mutta sitten pitää varmuudella pystyä myös laskeutumaan kalliolta (tai kiertämään pidempi reitti pois). Siten suosittelen ehkä mielummin omaa strategiaani.

Jaakobin portaiden alta ei ole enää pitkä matka takaisin parkkipaikalle. Päät täynnä itikanpuremia jatkoimme matkaamme kummemmin enää maisemia ihastelematta. Parkkipaikan jo näkyessä polun vieressä on pieni lähde. Nappasin kauhalla jääkylmää vettä kastellakseni buff-huivini, jonka Nina sitten vetäisi päähänsä helpottamaan kutinaa.

Kokonaisfiilis Hukkavuoren luontopolusta oli varsin positiivinen. Reitistö on varsin uniikki hauskoine kyltteineen, joiden kielioppisääntöjä vieroksuva kirjoitusasu vain lisää viehätystä. Nähtävää ja koettavaa on paljon ja reitistön ylläpitoon on nähty ihailtavasti vaivaa. Satuimme itse paikalle ehkä pahimpaan hyttysaikaan, joten miellyttävämpää retkeilyä on ehkä luvassa aikaisin keväällä tai myöhemmin syksyllä. Keskikesällä kannattaa varustautua päähän puettavalla hyttysverkolla tai -hatulla. Käytimme 10 km reitin kulkemiseen taukoineen vajaan viisi tuntia.