Alajoki Trail

Couple of years ago I had been checking the Alajoki (lit. down river) canoeing route from the map, but wasn’t aware that along the river runs also a hiking trail. Now as I was searching for new less crowded hiking destinations, I happened to find the Alajoki Trail.

The corona virus pandemic started to affect Finland in the end of March and in April there was already significant restrictions set by the government. Outdoor activities in small groups were still allowed and this has made hiking more popular quite fast. In my personal life the dance teaching had gone to distance learning mode and hospital work also its own kind of state of emergency.

The south-east end of the Alajoki Trail is near Vainikkala and that is where you should approach the trail. There is not an actual parking lot at the trail head, but the narrow dirt road (Korpelantie) has a wider section where fits 2-3 cars and few more to the intersection nearby.

The route is marked with blue blazes and it’s very easy to follow. The terrain is variable, but not exceptionally difficult anywhere. Few sections of the trail are split to upper and lower routes – where the lower one is partially closed early in spring due flooding. The trail is 3 km (1.9 mi) one way and 6 km (3.7 mi) with return.

Before the halfway the trail leads up to a small hill from where there is a view over the wetlands and the railroad that leads to Russia. Despite of the pandemic there were trains passing by every now and then. There is also a bench where one can sit trainspotting.

At the halfway there is the Tuhkakangas lean-to, a wood shed and a privy. There is also a bridge crossing the river, but I didn’t really find out why. On the other side is not much more than the railroad.

From the lean-to we continued along the river. There had been one car at the parking lot and apparently the owner of the car was walking towards us on the trail. We talked with her for a while and agreed that this is a quite nice trail indeed. What makes it so good is the clarity (good trail signs), good maintenance (no bushwhacking) and versatility. There was flat sections and uphills and downhills and pine trees and wetlands and whatnot. I would call this one of the less known local gems.

As we arrived to the Kiekan mutka, the end of the trail, there was a field with a privy on its edge and a bridge across the river leading to a rest spot with a covered table. There is some trail going even further, but the official hiking route ends here. We had a short break and then started our return trip. Because the trail has partially these upper and lower alternatives, one can return with a slightly different route.

Total time: 02:45:29

Olin joskus pari vuotta aiemmin katsellut kartalta Alajoen melontareittiä, mutta en silloin ollut tietoinen, että joen vartta kulkee myös vaelluspolku. Nyt etsiessäni uusia vähemmän ruuhkaisia retkikohteita löysin sattumalta Alajoen retkeilyreitin.

Koronaviruspandemia alkoi vaikuttaa Suomessa maaliskuun lopulla ja huhtikuussa käytössä oli jo merkittäviä rajoitustoimia. Ulkoilua pienissä ryhmissä ei oltu kuitenkaan rajoitettu ja tämä onkin nostanut retkeilyn suosiota varsin nopeasti. Omassa elämässäni tanssinopetustyöt olivat siirtyneet etäaikaan ja sairaalatyöt taas omanlaisiinsa poikkeustoimiin.

Alajoen retkeilyreitin kaakkoispää on lähellä Vainikkalaa ja sieltä reittiä kannattanee lähestyä. Varsinaista parkkipaikkaa ei ole, mutta kapealla hiekkatiellä (Korpelantie) on pieni levennys, johon mahtuu 2-3 autoa ja viereiseen tienristeykseen pari lisää.

Reitti on merkitty sinisillä täplillä puuhun ja sitä on muutenkin helppo seurata. Maasto on vaihtelevaa, mutta ei erityisen vaikeakulkuista. Muutamassa kohdassa reitistä on valittavissa ylempi ja alempi – jälkimmäinen on osittain alkukeväästä suljettu tulvimisen takia. Yhteen suuntaan polku on 3 km eli edestakaisin kulkiessa matkaa tulee 6 km.

Ennen puoltaväliä reitti nousee pienelle mäelle, josta on näköala kosteikolle ja Venäjän puolelle vieville junaraiteille. Korona-ajasta huolimatta junia kulki retkemme aikana jonkin verran. Näköalapaikalla on myös penkki, jos haluaa rauhassa istua alas junabongailemaan.

Noin puolivälissä Tuhkakankaan laavu, jonka tuntumassa on myös puuvaja sekä huussi. Laavun läheltä Alajoen yli menee myös silta, mutta sen merkitys ei täysin avautunut minulle. Toisella puolella pääsee lähinnä junaradan luokse.

Laavulta jatkoimme pitkin jokirantaa. Parkkipaikalla oli ollut yksi auto tullessamme ja ilmeisesti tämän auton omistaja käveli nyt vastaamme. Juttelimme naisen kanssa hetken ja totesimme yhdessä, että tämä on kyllä erittäin mukava vaelluspolku. Miellyttävän reitistä tekee sen selkeys, siisteys (ei puskemista pusikoituneiden osioiden läpi) ja monipuolisuus. Välillä on tasaisempaa, välillä mäkisempää, hetkittäin ollaan havumetsässä ja toisinaan kosteikkoalueella. Sanoisinkin kyseessä olevan yksi paikallisista vähemmän tunnetuista helmistä.

Saapuessamme Kiekan mutkaan, reitin loppuun, tulimme ensin pellolle, jonka laidalla on huussi. Siltaa pitkin pääsee joen yli taukopaikalle, jossa on katettu pöytä. Polkua jatkuu tästä eteenpäinkin, mutta virallinen reitti päättyy tähän. Pidimme lyhyen evästauon ja lähdimme sitten palaamaan takaisinpäin. Koska reitillä on osittain ylempi ja alempi versio, voi halutessaan palata hieman eri polkua pitkin.

Mikonsaari Trail

This year begun with gentle subzero weather and the snow was nowhere to be seen. The winter had been strange altogether and didn’t really have lots to offer for any winter sports. Though the upside is that hiking is easier, when you don’t have to go balls deep in snow.

I remember from my elementary school years that some of my friends had made school trips to Mikonsaari with their class. But for some reason I had never visited this small island near Lappeenranta. Even though it isn’t that far – about 10 km (about 6 mi) from the downtown. Hence Mikonsaari is a nice bike trip away from town – though we had a car this time.

The narrow road to Mikonsaari goes through Hyötiönsaari, Mustasaari and few other smaller islands, which makes it quite scenic. Soon after crossing the bridge to Mikonsaari, there is the parking lot of the nature trail on the right hand side.

Mikonsaari Nature Trail is about 2,5 km (1.5 mi), but there is also a shorter variation that is about 1,5 km (0.9 mi). Though the dusk was already creeping in, there were many families out and this route is actually a great choice for those with small children. The trail is marked with orange dots on trees and generally very easy to follow.

The trail passes the forest with massive spruces and then turns to a rocky shore, where is a fire pit at a scenic spot. On a thin looking ice was two guys ice fishing – defying the capacity of the ice in the usual carefree ice fisher demeanour.

At places the trail disappeared into the woods, but shortly returned back near the shore. From one hill there was a specially beautiful view over the lake Saimaa, when the afternoon dusk painted the landscape with vivid colours. At the end of the trail there is – also at a scenic location – a lean-to. Small one, but good enough for spending a night.

On the way back the spruce forest changed into a mixed one and soon into a deciduous forest. The trail followed a dirt road for a bit and then turned back into the woods at a spring. There is a well-like structure at the spring, but actually the water was clearer outside of it.

From the spring the trail leads back to the parking lot. The Mikonsaari nature trail is short, but a great choice for an easy hike. It seems to be popular for families and two fire pits at different parts of the trail should offer enough space for everyone to enjoy their snacks.

Total time: 01:19:26

Vuosi oli alkanut pienillä pakkasilla, vaikka lumesta oli tuskin tietoakaan. Kaikinpuolin kummallinen talvi ei erityisesti tarjonnut edellytyksiä talvilajeille, mutta toisaalta vähälumisuus mahdollisti vaeltamisen ilman lumessa kahlaamista.

Muistan jo joskus peruskoulussa kavereiden tehneen keväällä luokan kanssa retken Mikonsaareen, mutta en ollut itse tullut käyneeksi Lappeenrannan edustalla olevalla saarella koskaan. Vaikka matkaakaan ei ollut paljon – keskustasta noin kymmenisen kilometriä. Mikonsaari on siis mukavan pyöräilymatkan päässä, mutta me olimme tällä kertaa liikkeellä autolla.

Kapea tie Mikonsaareen kulkee Hyötiönsaaren, Mustasaarten ja muutaman muun pienemmän saaren kautta ja on siten varsin maisemallinen. Pian Mikonsaaren puolelle tultua on tien oikealla puolella luontopolun parkkipaikka.

Mikonsaaren luontopolku on noin 2,5 km pitkä, mutta siitä voi kulkea myös lyhyemmän variaation, joka on noin 1,5 km. Vaikka olimme liikkeellä jo iltapäivän hieman hämärtyessä, oli polulla jonkin verran perheitä ja reitti sopiikin hyvin myös pienten lasten kanssa kuljettavaksi. Luontopolku on merkattu oransseilla ympyröillä puuhun ja muutenkin helposti seurattavissa.

Reitti ohittaa jykevän kuusikon ja kaartaa kallioiselle rannalle, jossa on maisemallinen nuotiopaikka. Ohuen näköisellä jäällä oli myös kaksi pilkkijää, jotka lajin harrastajien tavanomaisella huolettomuudella uhmasivat jään kantokykyä.

Polku pistäytyi välillä metsäänkin, mutta seuraili pääasiassa rantaa. Yhdeltä kalliolta avautui kaunis näköala Saimaalle ja iltapäivän hämärä itseasiassa maalasi maiseman näyttävin värein. Polun päädyssä on myöskin maisemallisella paikalla laavu, joka on melko pieni, mutta siellä pystyy halutessaan yöpymään.

Paluumatkalla kuusikko muuttui sekametsäksi ja pian lehtipuuvoittoiseksi lehdoksi. Pienen pätkän reitti seurasi hiekkatietä, jolta kääntyi takaisin metsään lähteen kohdalla. Lähteelle on tehty kaivomainen rakennelma, mutta tällä hetkellä kirkkaampaa vettä olisi saanut oikeastaan sen ulkopuolelta.

Lähteeltä polku vie takaisin parkkipaikalle. Mikonsaaren luontopolku on lyhyt, mutta sopii hyvin kevyttä retkeilyä kaipaaville. Kohde vaikuttaa olevan perheiden suosiossa ja makkaranpaistoonkin tilaa riittää, kun tulentekopaikkoja on kaksi.

Tupamäki Cave

The afternoon was cloudy and the rain was around the corner. We had once before tried to find the Tupamäki Cave near the village of Sinkkola. Now me and Nina had decided to give it another try.

We drove to the parking lot of Hämmäauteensuo, which is south from Lappeenranta. There were plenty of cars. Others seemed to have headed to the wetlands (the Hämmäauteensuo fen), because no one seemed to move to same direction with us. We took Hämmäauteensuo trail until it turns from the road towards the fen. From there we took a turn to left across the road. I had read that you could follow the powerlines from the parking lot to the Tupamäki (which is the straightest route), but at least during the autumn it would have been hopeless bushwhacking. Possibly early in spring it might be doable. That’s why we chose this time a forest road that I found from the maps of Retkikartta.

After crossing the Vanha Viipurintie we followed the dirt road on the other side. There was one intersection to the left that we passed and then a trail crossing a tall grass, but because we weren’t sure if this was going to correct direction, we continued to the second intersection and turned left towards Tupamäki hill. About two hundred meters (0.1 mi) later this road turns to right and there is an empty spot (that could be used as a parking lot). A good landmark here is a pile of rocks with long logs on top of it looking like a cannon. On the right hand side of this “cannon” starts a trail (that is a dashed line in Retkikartta) which is actually an overgrown forest road.

The trail was in decent condition and after another 200 meters (0.1 mi) it took a turn to right. Here it started to look more like an actual forest road. We didn’t walk very far from there when we saw on our left hand side a trail going uphill and a yellow ribbon on a tree. We decided to take this trail because it seemed to go to the right direction.

This indeed is the trail that one has to follow to find the cave. We took our share of detours on the hill and climbed over the huge boulders. Some had small spaces in between them where you could perhaps squeeze yourself into, if you happened to feel like that. Eventually we returned to the main trail and continued on until I saw an orange ribbon on a tree on my left hand side. I went to the direction of the ribbon – towards the edge – and behold, there was ladders! We had found the entrance to the cave!

On the moss covered rocks one has to move carefully and also go slowly on the ladders so that they wouldn’t slip and fall. From this platform I peeked into the hole between the rock wall and the boulder – deep down there were another ladder. About three meters (9 feet) below was a flat surface, where one could access the other ladder. But climbing up from that place back to the upper ladder would be quite challenging – especially if you don’t have rock climbing skills. I was pondering for a while and realised that we could take the upper ladder and relocate them to access the lower ones. That would make climbing down and especially back up significantly easier.

Me and Nina took hold of the ladder together and lowered them down into hole to meet the lower surface. The ladder seemed to sit there quite well and were perfect length. I climbed down and handed my backpack to Nina, because the lower parts of the cave seemed quite tight. I continued down first inching my feet on a small shelf and from there to the lower ladder. This place was not spacious and actually tight enough that a larger person might not even fit through. When I reached the second level I saw that there was one more down below, but I thought it wouldn’t be wise to go there alone in case I wasn’t able to climb up.

I climbed back up to the first level to inform Nina – who was slightly intimidated about all of this climbing business – what was down there. There has started a light drizzle up there, so we decided to lower our backpacks to the first level. Then Nina climbed down with my assistance. Together we continued to the second level and at this point I dropped myself to the third level. The cave continued a bit to my right and left and in front of me was a wide crack, where one might just be able to squeeze into. I succeeded to climb back to the second level to meet Nina by myself.

We both agreed that in all of its tightness and deepness the cave was fairly interesting place. We stood there in awe for a while and took some photos before we decided to climb back up. After climbing up from the first level on the top of the boulder, we took the ladder back up. That way we could climb back on the hill and the next ones could get down.

From the Hämmäauteensuo parking lot it was about 2 km (1.2 mi) one way to the Tupamäki Cave and it takes about half an hour to walk there. It’s possible to drive closer – to the beginning of the trail. But anyway it’s not that far from Hämmäauteensuo and one can easily see both of these places in one trip. The trail to the Tupamäki is not difficult, but in the cave and in that rock maze one must be very careful.

As we were returning to our car we saw lots of people coming from their own trips from Hämmäauteensuo. I was happy that our destination was less crowded – we didn’t meet anyone there. You don’t find the Tupamäki Cave accidentally, but the route description here should guide you there.

Total time: 02:38:52

Iltapäivä oli pilvinen, mutta sade vielä pidätteli tuloaan. Olimme käyneet kerran aiemmin etsimässä Sinkkolan kylällä olevaa Tupamäen luolaa Ninan kanssa ja nyt olimme päättäneet tehdä uuden yrityksen.

Ajoimme auton Lappeenrannan eteläpuolella olevan Hämmäauteensuon parkkipaikalle, jossa oli runsaasti muidenkin retkeilijöiden menopelejä. Muut olivat kuitenkin ilmeisesti suunnanneet suolle, koska meidän reitillämme ei ketään muuta näkynyt. Kävelimme Hämmäauteensuon reittiä siihen asti, mistä polku kääntyy tien viereltä suolle päin. Tästä käännyimme vastakkaiseen suuntaan vasemmalle ja ylitimme Vanhan Viipurintien. Olin lukenut, että Tupamäelle pääsisi myös parkkipaikan läheisyydessä olevaa voimalinjaa pitkin (mikä onkin suorin reitti), mutta ainakin näin syksyllä se on umpeenkasvanutta ryteikköä. Ehkä aikaisin keväällä sitä kautta voisi olla jotain mahdollisuuksia. Siksi valitsimmekin tällä toisella yrittämällä Retkikartan avulla löytämäni metsäautotien.

Vanhan Viipurintien ylitettyämme lähdimme siis kävelemään toisella puolella olevaa hiekkatietä pitkin. Ensimmäisen vasemmalle kääntyvän tien jälkeen näimme hakkuuaukean heinikkoa halkovan polun, mutta päätimme varmuuden vuoksi mennä silti tietä pitkin. Hiekkatien toisesta vasemmalle kääntyvästä risteyksestä suuntasimme siis Tupamäkeä kohti. Pari sataa metriä risteyksestä tie kääntyy oikealle ja suoraan edessä on (parkkipaikaksikin soveltuva) tyhjä alue, jonka reunalla hyvänä maamerkkinä on pino kiviä ja niiden päällä pitkät hirret aivan tykin näköisenä muodostelmana. Tämän “tykin” oikealta puolelta lähti (Retkikartassa katkoviivana näkyvä) metsittyneen metsäautotien uomaa seuraava polku.

Polku oli hyvin kuljettavissa ja noin kahdensadan metrin päästä se teki mutkan oikealle. Tässä kohdin reitti alkoi näyttää jo selkeämmin metsäautotieltä. Lyhyen matkan kuljettuamme näimme vasemmalle, kallioiden päälle, lähtevän polun, joka oli merkitty keltaisella nauhalla. Päätimme lähteä seuraamaan tätä polkua, koska se vaikutti menevän oikeaan suuntaan.

Luolalle päästäkseen tulee seurata tätä polkua. Me seikkailimme kallioilla hieman enemmänkin ympäriinsä ja kiipelimme näyttävien kivenlohkareiden päälle. Joidenkin välissä oli koloja, jonne olisi ehkä juuri saattanut mahtua hivuttautumaan. Palasimme lopulta takaisin pääpolulle ja jatkoimme sitä eteenpäin, kunnes huomasin vasemmalla puolella puussa oranssin nauhan. Kävelin nauhan kohdalta pois polulta, vasemmalle kallion reunaa kohti, ja sieltä näinkin alempana olevat tikapuut. Olimme löytäneet luolan suulle!

Sammaloituneella kalliolla täytyi liikkua varovasti ja tikapuita myös laskeutua rauhallisesti, etteivät ne luistaisi alta. Tältä tasanteelta kurkkasin kallion ja lohkareen välissä olevaan aukkoon ja näin syvällä alhaalla toiset tikapuut. Noin kolme metriä alempana oli tasanne, josta pääsisi tikapuille, mutta tuolta tasanteelta nouseminen takaisin ylempien tikapuiden luokse olisi hankalaa ainakin ei-kalliokiipeilytaitoiselle. Pohdin tilannetta hetken ja totesin, että ylemmät tikapuut olisivat siirrettävissä alemmalle tasanteelle, jolloin sinne meno ja etenkin poistuminen olisi huomattavasti helpompaa.

Nostimme Ninan kanssa yhdessä tikapuut normaalilta paikaltaan ja laskimme ne alas luolan ensimmäiselle tasanteelle. Ne asettuivat siihen hyvin ja olivat juuri sopivan mittaisetkin. Laskeuduin ensimmäiselle tasanteelle ja päätin antaa reppuni Ninalle, koska luolan alemmat osat näyttivät sen verran ahtaille. Jatkoin matkaani alas hivuttautuen ensin pienelle hyllylle ja siitä alemmille tikapuille. Tämä väli on melko ahdas ja saattaa olla isommalle ihmiselle hieman tiukka paikka. Päästyäni toiselle tasanteelle näin luolan jatkuvan vielä yhden tason alemmas, mutta en uskaltautunut sinne aluksi yksin, jos en pääsisikään pois.

Palasin ensimmäiselle tasanteelle kertoakseni kiipeämistä hieman jännittävälle Ninalle mitä olisi luvassa. Maan pinnalla oli alkanut hieman tihkuttaa, joten laskimme reput ensimmäiselle tasanteelle sateelta suojaan. Sitten Nina laskeutui avustuksellani luolaan. Jatkoimme yhdessä toiselle tasanteelle ja tässä vaiheessa minä menin myös kolmannelle tasanteelle asti. Siellä luolaa oli lyhyen matkaa oikealle ja vasemmalle sekä edessäni oli leveä halkeama, jonne ehkä osittain voisi mahtuakin. Onnistuin nousemaan kolmannelta tasolta takaisin toiselle tasanteelle Ninan luokse omin avuin.

Olimme yhtä mieltä siitä, että luola oli kaikessa ahtaudessaan ja syvyydessään kiinnostava paikka. Ihmettelimme ja otimme kuvia hetken aikaa, kunnes päätimme kiivetä takaisin ylös. Päästyämme ylimmät tikapuut maan pinnalle asti, nostimme ne takaisin ylös ja nojalle isoa lohkaretta vasten, että pääsisimme itse pois ja seuraavatkin retkeilijät luolalle.

Matkaa Tupamäen luolalle Hämmäauteensuon parkkipaikalta kertyi noin 2km/suunta, jonka kävelemiseen menee reilu puoli tuntia. Auton voi ajaa halutessaan lähemmäksikin, vanhaa metsäautotietä seurailevan polun alkuun. Matka Hämmäauteensuoltakaan ei kuitenkaan ole pitkä ja halutessaan päiväreissuun pystyy helposti yhdistämään nämä molemmat mielenkiintoiset kohteet. Reitti Tupamäelle ei ole vaikea, mutta luolassa sekä kallionlohkareiden välissä täytyy liikkua varovaisesti.

Palatessamme autolle näimme useita ihmisiä tulossa Hämmäauteensuolta omilta retkiltään. Olin tyytyväinen, että meidän retkikohteemme oli selvästi rauhallisempi – emme tavanneet ketään. Tupamäen luolalle ei eksy vahingossa, mutta tässä kuvailemieni reittimerkkien avulla sinne haluava löytää kyllä helposti perille.

Salpapolku: Day 4 – Takamaa-Hostikka

8,15 km (5.06 miles)
Hostikka, Miehikkälä

I woke up already before 6 am. The weather forecast was showing rain for the afternoon, hence my goal was to stay dry while finishing the remaining 8 km (5 mi). I ate a quick breakfast and after six I was already swaggering along the same gravel road that had yesterday brought me to the Takamaa lean-to.

From Ojasaarentie the route turned for a while to Hirsikontie and from there to the last forest trail section. The trail here was soft and in excellent condition – running through a rather dry moss type forest for about a kilometer (0.6 mi).

Near the lake Syvä Valkjärvi the trail ended and I was back on the road again. In this intersection there was a sign saying this was the terminus of the Salpapolku. Apparently this is why some of the sources say trail being 50 km (31 mi) and others 55 km (34 mi). The shorter distance is to Syvä Valkjärvi and the longer to Hostikka – which is still usually mentioned being the actual northern terminus.

On the north side of Syvä Valkjärvi there is the Valkjärvenkangas lean-to, which was not on my map. Though it wouldn’t be especially useful for a Salpapolku hiker, unless you arrive to the terminus late at night and have no ride.

My hike progressed with a steady brisk pace. Walking along the road is fast, but landscape-wise quite boring. Only thing to do was to check at every intersection that I took the right road. In one of these intersections there was a rather peculiar tower made of some mining leftover rocks. Although the views from there weren’t exactly spectacular because many of the surrounding trees were higher.

Near the tower are two Soviet prisoners-of-war cemeteries. The first one is right along the route and in front of the memorial are distinct rows of graves. The second one is a bit further away and there the memorial stands in the middle of an overgrown area. Someone had brought vines of artificial flowers to both memorials and also the Finnish-Russian Association had recently left there fresh flowers. Possibly on the Victory Day that was couple of weeks earlier.

I arrived early in the morning to the Hostikka cave, which is the last bunker on the trail. Next to it is a parking lot where my parents came to pick me up after a while.

I spent four days hiking the Salpapolku, but on the fourth day I finished at 9 am – meaning the trail is easily doable in three days. It could be doable in two days, especially if one knows it well. Terrain is easy all the way. Finding the trail in sometimes overgrown places and locating the turns is time consuming. So, a map is essential (this in A4 size is detailed enough). If you want to go to the bunkers, you must have a headtorch (and spare batteries) and be careful in general. There is rebar sticking from the ceilings and walls, possible loose rocks falling, water on the floor/possile flooding and bats residing in there (though I didn’t see any). The history makes Salpapolku a very unique hike and that’s why I wish that it would be maintained a bit better.

Total time: 02:58:29

Heräsin aamulla jo ennen kuutta. Sääennustus oli luvannut sadetta iltapäivälle, joten tavoitteenani oli suoriutua jäljellä olevasta kahdeksasta kilometristä kuivana. Söin nopean aamupalan ja kuuden jälkeen lähdin jatkamaan matkaa samaa soratietä, jota pitkin olin saapunut Takamaan laavulle.

Ojasaarentieltä reitti kääntyi hetkeksi Hirsikontielle ja sieltä viimeiselle metsäpolkupätkälle. Tämä noin kilometrin mittainen osuus oli hyvää pehmeää polkua kuivahkossa kangasmetsässä.

Syvä Valkjärven tuntumassa siirryin polulta Syvän Valkjärventielle. Tässä risteyksessä oli kyltti, joka ilmoitti Salpapolun päätepisteestä. Ilmeisesti tämän vuoksi osa lähteistä ilmoittaa pituudeksi 50km ja osa 55km. Lyhyempi matka on siis Syvä Valkjärvelle, mutta pidempi tulee täyteen, jos matkaa jatkaa vielä Hostikkaan asti – joka löytämissäni lähteissä kuitenkin mainitaan pohjoiseksi päätepisteeksi.

Syvä Valkjärven pohjoispuolella on Valkjärvenkankaan laavu, jota ei ollut merkitty karttaani. Salpapolun vaeltamisen näkökulmasta se toki ei ole erityisen hyödyllinen ellei satu saapumaan pohjoiseen päätepisteeseen illalla.

Matka eteni tasaisen reipasta tahtia. Teitä pitkin kulkeminen on nopeaa, mutta maisemallisesti melko tylsää. Risteyksissä piti vain tarkistaa olevansa menossa oikeaan suuntaan. Yhdessä risteyksessä oli hyvin erikoinen louhitusta kivestä tehty torni. Kovin kummoisia maisemia sieltä ei kuitenkaan avautunut, koska osa ympäröivistä puista oli korkeampia.

Tornin lähellä on kaksi neuvostosotavankien hautausmaata. Ensimmäinen on suoraan reitin varrella ja muistomerkin edustalla on selkeät hautarivistöt. Toinen on hieman sivumpana ja siellä muistomerkki seisoo metsittyneen alueen keskellä. Molemmille muistomerkeille oli tuotu tekokukkaköynnökset sekä myös hiljattain aitoja kukkia Suomi-Venäjä -seuran toimesta. Mahdollisesti vajaan pari viikkoa aiemmin olleen voitonpäivän yhteydessä.

Saavuin hyvissä ajoin aamupäivällä Hostikan luolalle, joka on siis reitin viimeinen bunkkeri. Sen luona on parkkipaikka, josta vanhempani tulivat minua tovin kuluttua hakemaan.

Käytin itse neljä vaelluspäivää Salpapolulla, mutta olin neljäntenä päivänä jo yhdeksän aikaan perillä eli reitti olisi hyvin tehtävissä kolmessa päivässä. Sen ehtii mennä kahdessakin päivässä – etenkin, jos reitti on tuttu. Maastollisesti mitään vaikeaa Salpapolulla ei ole. Aikaa kuluu paikoin umpikasvaneen reitin etsimiseen ja käännösten paikantamiseen. Kartta kannattaa siis ehdottomasti olla mukana (tarkkuudeltaan tämä A4-koossa riittää). Bunkkereihin menijän kannattaa varautua otsalampulla (ja varapattereilla) sekä noudattaa varovaisuutta. Seinistä ja katoista voi töröttää rautatankoja tai pudota irtokiviä, lattialla voi olla tulvimiseen asti vettä sekä bunkkereissa voi majailla lepakoita (vaikka en niitä itse kohdannut). Kohteena Salpapolku on historiansa ansiosta uniikki ja sen vuoksi toivoisin sen kuntoon panostettavan pienellä reitin ylläpidolla.

Salpapolku: Day 3 – Pyyhinlampi-Takamaa

20,24 km (12.58 miles)
Takamaa, Miehikkälä

During the night and in the wee hours there had been light rain showers and that’s what the forecast was predicting for the day, too. Though it wasn’t raining as I was packing my things at Pyyhinlampi. Because the morning was a bit chilly I started my hike wearing the rain jacket anyway.

The first bunker of the morning was once again humid and echoing. I was wondering the strange paint pattern on the walls, but I presume that there has been some kind of bunks that have left the paintless areas on the walls.

When I crossed the Turanjoki river over a bridge I think I also crossed from the Virojoki county to Miehikkälä. Or at least the village of Kylmälä that was nearby was already part of Miehikkälä. Turanjoki could be a water source (though I would treat the water, because there are fields nearby), but I had enough with me to get to the Miehikkälä Salpalinja Museum.

As I was walking by a house a local guy came to greet me and asked if I was hiking the trail. I stayed there for a while to talk with him and he told that he had also hiked the trail. He said that he sees hikers every once in a while, but usually later in the summer. He also knew that some Finnish army troops hike the trail annually. There was one bunker standing in his backyard and he told me that there were more in the woods nearby. The locals have clearly taken the Salpalinja structures as a part of their gardens, because he too had some flowers growing on the anti-tank obstacles.

In the afternoon the light rain showers started, but it wasn’t raining too heavily at any point. I decided to put on my rain gear anyway, because all the bushes brushing against me on the overgrown trail were more likely to make my clothes wet than whatever was coming from the sky.

If the other bunkers had been humid, the next one had downright moldy smell. One room had water on the floor, but not more than anywhere else. Nearby was also another bunker where I was surprised to find a wall socket, a mat on the floor and lights (which didn’t work, though). Apparently this bunker is used for some kind of educational or adventure tourism, because there was also a wooden table and bunks. And these were clearly rather new.

Soon I arrived to the intersection where a side trail leads to the Jermula lean-to. There was clear way signs, but I was thinking that we could learn something here in Finland from the trail marking system on the Appalachian Trail. It wouldn’t take much effort to mark the actual trail and side trails differently. On the AT they have white blazes for the trail, double blazes for turns and blue blazes for side trails (that lead to water, shelters etc.). This is very easy to implement and fool proof for a hiker.

The first sign of arriving to the Miehikkälä Salpalinja Museum was a trench that was strengthened with wooden walls. There was also a ball-form bunker there. I saw other artifacts like the tank that was greeting me by the road. I hadn’t planned for an actual museum tour here either, but I went to the cafeteria to get some snacks. There were only some museum staff there and they were regarding my hiker trash looks with unpleasant expressions. This unwelcoming atmosphere didn’t really encourage me to stay longer than I had to. I bought one more cola bottle to go, filled my water from the faucet outside and took off.

After leaving the museum behind I found a bunker from the woods that seemed unfinished. Every other bunker have had a concrete floor, but here there was only a ground floor. The floor plan was also different from any other. Part of the bunkers are built with the same floor plan. I find the unique, mazy and multi-level bunkers more exciting.

I had initially planned to stay the night at Muhikko, where there was a reservable wilderness hut with sauna and a swimming place. Though the water in Vaalimaanjoki river was brownish. There was still plenty of time before dark and I was willing to make tomorrow shorter, because the forecast was showing rain. Hence I didn’t stay at Muhikko to feed the mosquitoes, but hiked on.

Salpapolku doesn’t have too many views, because there is not that much change in elevation. At Kivimäki someone had clear cut the forest (which generally is NOT pleasing), which allowed me to see bit further than the next tree. There is also a rock quarry at Kivimäki and apparently that has created a steep scarp into a rocky gorge. The landscape beneath me reminded me from the Mahoosuc Notch in the AT. Fortunately I didn’t have to go down there, because the trail took an easier route down.

From there on the trail followed a dirt road. After a 4 km (2.5 mi) walk I reached the Takamaa lean-to, which was my destination for today. That left me only 8 km (5 mi) to do on the last day. At Takamaa there is a lean-to, a privy and in the front of the lean-to at least one good tent spot. This shelter is located right next to the dirt road, but I didn’t see any traffic at any point. Mosquitoes appeared to accompany me, though less than on previous nights. Hence I put up my tent and dug in to ponder my plans for the next morning.

Total time: 07:48:30

Yöllä ja aamun mittaan oli tullut lyhyitä sadekuuroja ja päivällekin oli ennustettu vesisateita. Pakatessani tavaroita Pyyhinlammella oli kuitenkin poutasää, mutta lähdin hieman viileään aamuun sadetakki päällä.

Aamun ensimmäinen bunkkeri oli taas kostea ja kaikuisa paikka. Ihmettelin erikoista maalikuviota seinillä, mutta luultavasti bunkkerissa on joskus ollut jonkinlaiset makuulaverit, joiden kohdalla maalia siis ei ole ollut seinässä. Ja nyt kun näitä rakennelmia ei ole, näyttää seinämaali oudon raidalliselta.

Ylittäessäni Turanjoen siltaa pitkin siirryin tietääkseni Virojoen kunnan puolelta Miehikkälän puolelle. Tai ainakin lähettyvillä oleva Kylmälän kylä on jo Miehikkälää. Turanjoki voisi soveltua vedenottopaikaksi (tosin käsittelisin veden, koska lähellä on peltoja), mutta itselläni oli vielä tarpeeksi juotavaa päästäkseni Miehikkälän Salpalinjamuseolle asti.

Kävellessäni erään talon ohi tuli paikallinen mies kysymään minulta olenko vaeltamassa Salpapolkua ja jäin juttelemaan hetkeksi hänen kanssaan. Hän kertoi itsekin vaeltaneensa reitin ja näkevänsä silloin tällöin vaeltajia, mutta yleensä myöhemmin kesällä. Armeija käy kuulemma vuosittain. Hänen kotipihassaankin oli yksi bunkkeri ja lähimetsässä kuulemma useampia. Paikalliset ovat selvästi ottaneet Salpalinjan rakenteet osaksi pihasuunnitteluaan, koska hänelläkin oli kukkia kasvamassa panssariesteiden päällä.

Iltapäivällä alkoi tulla kevyitä kuurosateita, mutta missään vaiheessa vettä ei tullut erityisen paljon. Päädyin kuitenkin pukemaan sadevarusteet päälle, koska paikoin umpeenkasvaneella polulla kastui enemmän reittiä ympäröivien kasvien osuessa vaatteisiin kuin taivaalta tulevasta vedestä.

Jos aiemmatkin bunkkerit olivat olleet kosteita niin seuraava tuoksahti suorastaan hieman homeiselle. Lattialla oli myös yhdessä huoneessa vettä, mutta ei sen enempää kuin muuallakaan. Lähellä oli toinenkin bunkkeri, josta yllätyksekseni löysin pistorasian, maton lattialta ja valot (jotka eivät tosin toimineet). Ilmeisesti tätä käytetään jonkinlaiseen koulutus- tai elämysretkeilytarkoitukseen, koska bunkkerista löytyi myös puinen pöytä sekä makuulaverit. Nämä olivat selvästi melko uusia.

Jermulan laavun risteys tuli pian vastaan, mutta siellä en lähtenyt käymään vaan jatkoin matkaani. Tämä risteys oli merkitty selkeästi tienviitoilla, mutta mietin kyllä, että Suomessakin sivureittien merkitseminen pääreitistä eroavalla tavalla ei vaatisi kovin erityistä vaivaa. Appalachian Trailin systeemi, jossa käännökset merkitään tuplaviivalla puussa ja sivupolut (laavuille, vesilähteille ym.) eri värillä on todella helppo toteuttaa ja retkeilijälle idioottivarma.

Ensimmäinen merkki Miehikkälän Salpalinja-museosta oli puulla vuorattu taisteluhauta, josta löytyi pikkuinen pallon muotoinen bunkkeri. Vastaan alkoi tulla myös muita näyttelyesineitä kuten tien laidassa tervehtivä panssarivaunu. En täälläkään suunnitellut tekeväni erityistä museokierrosta, mutta menin museon kahvioon välipalalle. Paikalla oli vain museon henkilökuntaa, jotka katsoivat likaista vaeltajanolemustani hieman epäileväisesti. Kovin pitkäksi aikaa paikka ei houkutellut ilmapiirillään jäämään, joten ostin vielä yhden colapullon mukaan ja kävin täyttämässä vesipullon pihalla olevasta hanasta.

Museon jälkeen metsästä löytyi yksi keskeneräisen oloinen bunkkeri. Kaikissa muissa bunkkerissa on ollut betonilattia, mutta tässä oli vain maalattia. Muutenkin bunkkerin rakenne oli aiemmista poikkeava. Osa on nimittäin tehty selkeästi saman kaavan mukaisesti, mutta jännittävimpiä ovat mielestäni hieman sokkeloisemmat tai monessa tasossa olevat bunkkerit.

Olin alunperin suunnitellut viettäväni yön Muhikossa, jossa on saunallinen varaustupa ja uimapaikka. Tosin vesi Vaalimaanjoessa oli ruskeahkon näköistä. Päivää oli kuitenkin vielä hyvin jäljellä ja halusin lyhentää huomista päivää, koska sääennuste lupasi sadetta. Niinpä en jäänyt Muhikkoon hyttysten syötäväksi vaan jatkoin matkaa.

Salpapolulla ei ole kovin paljoa näköalapaikkoja, koska korkeusvaihteluakaan ei suuremmin ole. Kivimäen alueella oli kuitenkin tehty avuhakkuita (jotka itsessään eivät ilahduta), mikä tarjosi hieman avaramman näkymän ympäristöön. Kivimäellä on myös louhos ja ilmeisesti sen seurauksena muodostunut jyrkänne kivikkoiseen rotkoon. Allani häämöttävästä maisemasta tuli vahvasti mieleen Mahoosuc Notch Appalakeilla. Sinne ei onneksi tarvinnut kuitenkaan mennä rämpimään vaan polku kiersi helpompaa maastoa pitkin.

Kivimäeltä eteenpäin reitti olikin hiekkatietä pitkin kulkemista. Melko tarkalleen neljä kilometriä myöhemmin saavuin Takamaan laavulle, joka oli päivän tavoitteeni. Viimeiselle vaelluspäivälle jäisi siten vain noin 8 km jäljelle. Takamaalla on laavu ja huussi sekä aivan laavun edessä ainakin yksi hyvä telttapaikka. Laavu sijaitsee suoraan hiekkatien varrella, mutta liikennettä en nähnyt missään vaiheessa. Hyttysiä alkoi taas ilmestyä seurakseni, vaikka ei niin paljon kuin aiempina iltoina, joten laitoin teltan pystyyn ja vetäydyin pohdiskelemaan seuraavan aamun aikataulua.