Day 154: Killington

14,52 km (9 miles)
1702.7 / 2189.8 miles
Inn at Long Trail, Killington, VT

https://youtu.be/9MMfny6tig0

A clear morning. The blue of the sky was accentuated and the air a bit cool, but not cold. I enjoyed the perfect morning moment, my own sense of peace and feelings of existence. Here, now.

I felt myself to be lively and in a good mood as I started hiking. I walked the ridge of Killington mountain to the shelter surrounded by the scent of the fir trees. My joy was added to when I noticed that a large group of pre-teen boys had spent the night at the shelter. I was even more satisfied with my choice of camping location the night before. I filled my water bladder from the spring by the shelter and continued my way down the hill.

I had probably thought the wonderfully fresh weather would last, but as I came down the day started to become sweaty and moist again. After I crossed the road to Rutland I met two hikers in the woods, one of whom was familiar. The men had just returned from town and were emptying cans of cider. I sat to chat, and stayed for a while, because I wasn’t in a hurry to go anywhere.

My destination was Inn at Long Trail in Killington. I had called there yesterday to ask about reservations, but I learned that with the hiker discount I couldn’t make a reservation. I had been told though that there were plenty of free rooms. So my place for the night wasn’t completely sure as I arrived at the lodging place via a half mile side trail.

I got a room for myself on the top floor of the building. I dragged my things to the room and took a transformative shower, by which a hiker becomes a normal person momentarily. I went downstairs to the bar with the intention to eat something small for lunch, and dinner later. “Something small” was cheese covered chicken nachos which would have been enough to feed four people, or two hikers. As I ate this enormous pile of food, a local high school teacher joined me. He wanted to treat me, and Seawolf and Alchemist who arrived shortly after, to a Guinness. I didn’t have any reason to refuse, so I got a daytime beer, too.

My intention had been to take care of some things in the evening, but I got tired of fighting the spotty internet connection. So I mainly dozed in my room without being able to get started on any kind of productive action. Maybe the constant over exertion and uncertain nutrition situation leads to my brain turning off once I get food.

JFRM-2017-08-0021.jpg
JFRM-2017-08-0022.jpg
JFRM-2017-08-0023.jpg
JFRM-2017-08-0024.jpg
JFRM-2017-08-0029-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0026.jpg

Kuulas aamu. Taivas oli korostuneen sininen ja ilma hieman viileä, mutta ei kylmä. Nautin täydellisestä aamuhetkestä, omasta rauhasta ja olemassaolon tunteesta. Tässä, nyt.

Tunsin olevani virkeä ja hyvässä vireessä lähtiessäni vaeltamaan. Kuusien tuoksun keskellä kävelin Killington-vuoren huippuharjannetta pitkin shelterille. Iloani lisäsi, kun huomasin shelterillä yöpyneen ison joukon esiteini-ikäisiä poikia. Olin entistäkin tyytyväisempi viimeöiseen telttapaikkaani. Täytin juomarakkoni shelterin viereisestä lähteestä ja jatkoin matkaa alamäkeen.

Olin kai ajatellut ihanan raikkaan sään säilyvän, mutta alemmas tullessa päivä alkoi muuttua taas hikisen nihkeäksi. Ylitettyäni Rutlandiin vievän tien tapasin metsässä kaksi vaeltajaa, joista toinen oli minulle entuudestaan tuttu. Miehet olivat juuri palanneet kaupungista ja istuivat tyhjentämässä siideritölkillisiä. Istuin juttelemaan ja jäinkin siihen joksikin aikaa, kun ei ollut kiire minnekään.

Päämääräni oli Killingtonin kylässä oleva Inn at Long Trail. Olin soittanut sinne eilen kyselläkseni huonevarauksista, mutta sain tietää, ettei vaeltaja-alennuksella voisi tehdä varausta. Minulle oli kuitenkin kerrottu, että huoneita oli reilusti vapaana. Niinpä yöpaikkani ei ollut täysin varma saapuessani puolen mailin sivupolun kautta majapaikkaan.

Sain itselleni huoneen rakennuksen ylimmästä kerroksesta. Raahasin tavarani huoneeseen ja otin muodonmuutoksellisen suihkun, jolla vaeltajasta tulee hetkeksi normaali ihminen. Menin alakerran baariin ajatuksenani syödä lounaaksi jotain pientä ja myöhemmin erikseen illallista. “Jokin pieni” oli juustolla kuorrutettuja kananachoja, joista olisi riittänyt syötäväksi neljälle ihmiselle tai kahdelle vaeltajalle. Syödessäni tätä valtavaa ruokakasaa liittyi seuraani paikallinen high schoolin opettaja. Hän halusi tarjota minulle sekä hieman myöhemmin paikalle ilmaantuneille Seawolfille ja Alchemistille Guinnessia. Eipä minulla ollut erityistä syytä kieltäytyä, joten sain sitten päiväoluenkin samalla.

Tarkoituksenani oli ollut illalla hoitaa joitakin asioita, mutta väsyin taistelemaan pätkivän nettiyhteyden kanssa. Niinpä lähinnä torkuin huoneessani osaamatta ryhtyä mihinkään järkevään toimintaan. Ehkä jatkuva ylirasitus ja epämääräinen ravitsemustilanne johtaa siihen, että ruokaa saatuaan aivot tuntuvat kytkeytyvän pois päältä.

Map

Total time: 06:32:08

Day 153: Clarendon Gorge

19,04 km (11.8 miles)
1693.3 / 2189.8 miles
Unofficial campsite, VT

https://youtu.be/8u9f6btdlO0

The tree didn’t fall on me in the night, and I ate my cold instant oatmeal in the warm morning. As I packed my things I noticed a lot of little beetles on the surface of a nearby snag. I went to look at them closer and I noticed a Mr. Beetle trying somewhat desperately to copulate with a Ms. Beetle. I stayed to watch this performance for such a long time that I started to feel myself to be a bit weird.

I had about a 14 mile trek in my sights to the peak of Killington mountain. Even though the morning’s first hiking hour went swiftly, after that the pace seemed to congeal relatively in correlation with the increasing temperature of the day. The air was moist and heavy. Hiking was sticky.

Since my camera had broken in Kunkletown I had experienced issues with my new camera as well. The shutter would often get stuck when turning it on, and getting just one photograph became an arduous process. Every so often I had to disassemble the camera into pieces and sometimes that helped and sometimes it didn’t. When I finally got decent service on my cell phone I messaged with my cousin about my problems, and she promised to look into the warranty. Most likely I would be looking at buying a new camera again.

Before my descent to Clarendon Gorge a beautiful view opened up from the outcrop to Rutland airport. This view was repeated later from another angle as I climbed back up. Clarendon Gorge itself was an impressive place. A delicate, and thus very shaky bridge crossed Mill River. Below among the rocks the river flowed with strength, while still leaving a calm pocket under the bridge. A woman with two children was down there swimming and they waved at me. I would have wanted to take a dip in the increasing heat myself, but as it’s often said on the AT “the trail is not going to hike itself”.

So ahead of me was a day that kept getting more and more sweaty, and mainly uphill. My hope in climbing Killington started to fade or at least I suspected that I would have to hike in the dark. My progress was slow and tired.

I was surprised to see Delicate Flower coming toward me. He said he had spent the night in Rutland at a religious community run Yellow Deli, and had decided to do slack packing – hiking south with an empty backpack. He had taken a bus north and was now returning to Rutland for the next night. Well, a moment later Blue Ray came down the trail and I heard the same story. He also mentioned going to Killington’s village tomorrow for a zero, where I was also aiming for. So we would meet there.

I stopped on the edge of a charming stream – or rather on a sand bar in the middle of it – to have lunch. During lunch I was passed by southbound heading Bottles, Human, and Wild Flower. They all had the same story about Yellow Deli. Now this isn’t uncommon in any way that hikers practice slack packing and/or travel a portion in the opposite direction. To me, however, it is important on principle to carry all my stuff, and I consider it reasonable to go in the same direction the whole time.

I stopped for a short bit at Governor Clement Shelter at the base of Killington mountain. I had heard from my soutbound friends that the climb would be arduous and that’s what it looked like on the contour map too: five kilometers and 600 vertical meters. After that would be another couple of kilometers to the peak shelter. I wasn’t convinced that I would make the entire climb before dark, not to mention all the way to the shelter.

As I left the shelter the AT showed its tendency to offer solutions to problems again. I had lost a carabiner yesterday, because my food bag rope had gotten stuck. This carabiner had served not only on my food sack, but also to hold my camera during the day. Now I saw a carabiner on the ground that someone had dropped, and I picked it up.

The cooling temperature of the evening helped in my climb. The slope wasn’t quite as steep as I had expected either. Of course the path was narrow and in many places a mess of rocks and roots. But in the end I was surprised at how easy the climb up was, even though I was quite drained from the heat during the day.

Exactly at eight I came to the summit and saw a very cozy tent spot next to me. There was about fifteen minutes to susnset, so I had defeated the uphill just in time. There was no reason to start walking to the shelter two kilometers away, so I decided with a good conscience to leave that until tomorrow. I thought that the contentment in the achievements of the day weren’t as much in the number of miles, as in beating oneself. It feels the best when one realizes having achieved something thought to be unachievable.

As I sat down to dinner I heard the same crunching sound as last night. Like someone eating a carrot. There were all kinds of tree carcasses around me, so I pondered whether the bugs’ tree disintegration work would really make this loud of a sound, that a human clearly hears it, or whether it was actually some kind of a small mammal.

JFRM-2017-08-0008.jpg
JFRM-2017-08-0011.jpg
JFRM-2017-08-0012.jpg
JFRM-2017-08-0013.jpg
JFRM-2017-08-0014.jpg
JFRM-2017-08-0015.jpg
JFRM-2017-08-0017.jpg
JFRM-2017-08-0019.jpg
JFRM-2017-08-0020.jpg

Puu ei ollut kaatunut yöllä päälleni ja söin kylmää pikapuuroani lämpimässä aamussa. Pakatessani tavaroitani huomasin lähellä olevan pystyyn kuolleen puun pinnalla paljon pieniä kovakuoriaisia. Menin katselemaan niitä lähempää ja huomasin erään herrakuoriaisen yrittävän jokseenkin epätoivoisesti päästä parittelemaan rouvakuoriaisen kanssa. Jäin seuraamaan tätä näytelmää niin pitkäksi ajaksi, että aloin tuntea itseni lopulta vähän oudoksi.

Tähtäimessä oli noin 14 mailin matka Killington-vuoren laelle. Vaikka aamun ensimmäinen vaellustunti meni reippaasti, sen jälkeen tahti alkoi hyytyä kääntäen verrannollisesti suhteessa päivän kuumenemiseen. Ilma oli nihkeä ja painostava. Vaeltaminen tahmeaa.

Edellisen kamerani mentyä rikki Kunkletownissa olin kohdannut ongelmia myös uuden kamerani kanssa. Sulkija jäi usein kameran käynnistyessä jumiin ja yhden valokuvan saaminen muuttui työlääksi prosessiksi. Aina välillä piti purkaa kamera osiin ja joskus se auttoi ja joskus ei. Saadessani viimein kännykkään hieman paremmin kenttää viestittelin serkkuni kanssa ongelmasta ja hän lupasi selvittää reklamointia. Todennäköisesti edessä olisi taas uuden kameran hankinta.

Ennen laskeutumistani Clarendon Gorgeen avautui kalliolta upea näkymä Rutlandin lentokentälle. Tämä näköala toistui myöhemmin toisesta kuvakulmasta noustessani taas ylös. Clarendon Gorge itsessään oli näyttävä paikka. Mill Riverin yli kulki hentorakenteinen ja siten reilusti keinahteleva riippusilta. Alhaalla kallioiden välissä joki virtasi voimakkaana jättäen kuitenkin sillan alle tyynen taskun. Siellä oli uimassa nainen kahden lapsen kanssa ja he vilkuttivat minulle. Olisin kuumenevassa säässä halunnut itsekin pulahtaa uimaan, mutta kuten AT:lla usein sanotaan “the trail is not going to hike itself”, polku ei vaella itse itseään.

Niinpä edessäni oli aina vain hikisemmäksi muuttuva päivä ja pääasiassa ylämäkeä. Uskoni Killingtonin nousemisesta alkoi hiipua tai ainakin epäilin joutuvani vaeltamaan pimeässä. Kulkuni oli hidasta ja väsynyttä.

Yllätyin kun näin vastaani tulevan Delicate Flowerin. Hän kertoi olleensa yötä Rutlandissa uskonnollisen yhteisön ylläpitämässä Yellow Delissä ja päättäneensä tehdä slack packingia eli vaeltaa tyhjällä repulla eteläänpäin. Hän oli siis mennyt bussilla pohjoisemmas ja nyt palasi seuraavaksi yöksi Rutlandiin. No, hetkeä myöhemmin vastaan tuli Blue Ray ja sain kuulla saman tarinan. Lisäksi hän mainitsi olevansa menossa huomenna zerolle Killingtonin kylään, jonne olin itsekin tähtäämässä huomenna yöksi. Tapaisimme siis siellä.

Jäin erään viehättävän virran rantaan – tai oikeammin sen keskellä olevalle hiekkasärkälle – pitämään lounastaukoa. Sen aikana ohitseni eteläänpäin kulkivat vielä Bottles, Human ja Wild Flower. Kaikilla sama tarina Yellow Delistä. Tämä ei siis ole mitenkään poikkeuksellista, että vaeltajat harrastavat slack packingia tai/ja kulkevat osion vastakkaiseen suuntaan. Itselleni on kuitenkin periaatteen tasolla tärkeää kantaa kaikki tavarani ja pidän mielekkäänä edetä koko ajan samaan suuntaan.

Pysähdyin lyhyesti Governor Clement Shelterillä Killington-vuoren juurella. Olin kuullut etelään kulkevilta ystäviltäni, että nousu olisi työläs ja siltä se näytti korkeuskäyrälläkin: viisi kilometriä ja 600 metriä vertikaalia. Sen perässä oli vielä parin kilometrin huippuharjanne shelterille. En ollut vakuuttunut, että pääsisin koko ylämäkeä ennen pimeää, saati sitten shelterille asti.

Lähtiessäni shelteriltä AT osoitti taas taipumustaan tarjota ratkaisuja ongelmiin. Olin eilen menettänyt sulkurenkaan, kun ruokasäkkini naru jäi jumiin puuhun. Tämä sulkurengas oli palvellut sekä iltaisin ruokasäkin ripustamiseen että päivisin kameran kiinnitysvälineenä. Nyt näin polulla jonkun pudottaman sulkurenkaan ja poimin sen mukaani.

Illan viileneminen auttoi nousussa. Eikä rinnekään ollut aivan niin jyrkkä kuin olin odottanut. Toki polku oli kapea ja monin paikoin kivien ja juurakoiden muodostama sotku. Lopulta yllätyin miten hyvin nouseminen onnistui, vaikka olin ollut aika uupunut kuumuudesta päivällä.

Tasan kahdeksalta tulin huippuharjanteelle ja näin vieressäni todella viihtyisän telttapaikan. Auringonlaskuun oli noin vartti aikaa, joten olin selättänyt ylämäen juuri ideaalissa ajassa. Ei ollut mitään syytä lähteä kävelemään kahta kilometriä shelterille, joten jätin sen hyvällä omatunnolla huomiselle. Ajattelin, että tyytyväisyys päivän saavutuksiin ei ole niinkään mailimäärässä kuin itsensä ylittämisessä. Parhaalta tuntuu kun huomaa pystyneensä johonkin, mihin ei odottanut pystyvänsä.

Istuessani illallisen ääreen kuulin taas tuon saman narskutuksen kuin eilenkin. Sellainen ääni kuin joku söisi porkkanaa. Lähellä oli kaikenlaisia puun raatoja, joten jäin pohtimaan voisiko ötököiden puunhajoitustoimista oikeasti kuulua niin voimakas ääni, että sen ihminenkin selvästi kuulee, vai oliko kyseessä kuitenkin joku pikkunisäkäs.

Map

Total time: 09:57:29

Day 152: Rock Garden

19,79 km (12.3 miles)
1680.4 / 2189.8 miles
Minerva Hinchey Shelter, VT

https://youtu.be/FBeV7qSMQYo

I had mentally prepared for rain. Yesterday morning the forecast had shown rain for the upcoming days, and after that I had not gotten service to confirm. The forecasts on the AT change frequently, but usually it can be trusted for a couple of days’ worth.

The day turned out to be sunny though, and along with that unexpectedly warm. I imagined a long day ahead of me, but my heat tolerance had a different opinion. It wasn’t unbearably hot, but somehow draining and I had to take many breaks.

As I ascended to White Rocks I first saw a smaller and then a larger area where people had stacked rocks. Two hikers were arranging their own stacks in the second “rock garden” as I passed. I didn’t comment on their doings, but I am against rock stacking in principle, because it, among other things, promotes erosion. I had not understood why people complained about rock stacking, but after reading an article about the topic my opinion on it changed. Still I admit that the stacks are interesting to look at.

I felt myself already fairly tired as I started to climb the third Bear Mountain on the AT. My drinking water had run low and I was sweating on the long uphill trying to conserve water. I had thought possibly to go past the next shelter, but on this uphill it became clear that I would only go as far as the shelter. I was tired and my head hurt.

Getting to the shelter was relief. I finally got wonderful, cold spring water and met a few familiar AT hikers, and a couple of Long Trail hikers I had met yesterday. Of course my evening tasks weren’t accomplished with Martha Steward precision.

For the first time the rope for my food sack got stuck in the tree. So badly that I couldn’t get it down. I tried to puzzle out the situation for a time, and nothing seemed to work. For a bit I started to wonder how I would do without the rope, until I realized I could just cut it and keep most. So I lost about 4 meters of rope and a carabiner to the tree. I took a small equipment carabiner from my pack, and successfully rigged it to another tree.

After this episode the Long Trail hikers noticed a dead tree near the tent spaces that was a bit worrying, its top resting against the tree next to it. I myself am bad at remembering to check above when picking a spot, and these standing dead trees can cause problems. The women decided to move their own tents to another spot, because the treetop would be clear to fall on them if it were to come down in that direction. I looked at my spot for a bit, but decided that in my opinion I was near sufficiently healthy, large pine trees. Although I did get a bit nervous that night from a squeaking I heard outside. I didn’t know what was causing it (I had heard there were possibly porcupines near the shelter), but my imagination painted a picture of super beetles loudly crunching on a tree.

JFRM-2017-08-9987.jpg
JFRM-2017-08-9989.jpg
JFRM-2017-08-9990-Pano.jpg
JFRM-2017-08-9996.jpg
JFRM-2017-08-9998.jpg
JFRM-2017-08-0004-Pano.jpg

Olin varautunut henkisesti sateeseen. Eilen aamulla katsomani sääennuste oli näyttänyt sadetta lähipäiviksi ja sen jälkeen en ollut saanut kenttää tarkastaakseni asian. Sääennusteet nimittäin muuttuvat AT:n alueella hyvin paljonkin, mutta yleensä pari päivää eteenpäin ennusteeseen voi luottaa.

Päivästä tuli kuitenkin aurinkoinen ja sitä myötä odottamattoman lämmin. Kuvitelmissani oli mahdollisesti pitkä päivä, mutta kuumuudenkestokykyni oli eri mieltä. Sää ei ollut sietämättömän kuuma, mutta jotenkin uuvuttava ja jouduin pitämään taukoja usein.

Noustessani White Rocksille näin ensin pienemmän ja pian isomman alueen, jolle ihmiset olivat kasanneet kiviä pinoiksi. Kaksi vaeltajaa oli taiteilemassa omia kasojaan jälkimmäiseen kivipuutarhaan kulkiessani ohi. En kommentoinut heidän puuhiaan, mutta pääasiassa olen kivien kasaamista vastaan, koska se mm. edesauttaa eroosiota. En aiemmin ymmärtänyt miksi ihmiset valittavat kivien kasaamisesta, mutta luettuani erään artikkelin aiheesta mielipiteeni asiasta muuttoui. Silti myönnän, että kivikasat ovat yhä mielestäni kiehtovan näköisiä.

Tunsin itseni jo valmiiksi melko väsyneeksi lähtiessäni nousemaan jo kolmannelle AT:lla olevalle Bear Mountainille. Juomaveteni oli päässyt vähiin ja hikoilin pitkässä ylämäessä yrittäen säästellä vettä. Olin ajatellut mennä mahdollisesti hieman seuraavan shelterin ohi, mutta tässä ylämäessä tuli selväksi, että kävelisin vain shelterille asti. Olin väsynyt ja päätä särki.

Shelterille saapuminen oli helpotus. Sain vihdoin ihanan kylmää lähdevettä ja tapasin myös muutaman tutun AT:n vaeltajan ja kaksi eilen tapaamaani mukavaa Long Trailin vaeltajaa. Tosin iltapuuhat eivät menneet aivan kuin Strömsössä.

Ensimmäisen kerran ruokasäkkini naru jäi jumiin puuhun. Ja niin pahasti, etten saanut sitä pois. Yritin askarrella aikani, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Hetken ehdin jo miettiä miten pärjäisin ilman narua, kunnes tajusin voivani tietenkin katkaista sen ja säästää suurimman osan. Niinpä menetin noin 4 m narua ja sulkurenkaan puulle. Otin repusta pienen varustesulkurenkaan ja viritin sen avulla narun lopun onnistuneesti toiseen puuhun.

Tämän episodin jälkeen Long Trailin vaeltajat huomasivat telttapaikkojen lähellä hieman huolestuttavan pystyyn kuolleen puun, jonka yksi kookas latva roikkui viereisen puun varassa. Muistan itse huonosti katsoa ylös telttapaikkaa valitessa ja nämä pystyyn kuolleet puut voivat silloin aiheuttaa ongelmia. Naiset päätyivät siirtämään omat telttansa toiseen kohtaan, koska irtonainen latva olisi siihen suuntaan kaatuessaan vapaa putoamaan heidän päälleen. Katsastelin omaa paikkaani hetken, mutta totesin olevani mielestäni riittävästi terveiden kookkaiden mäntyjen katveessa. Tosin hieman levottoman olon illalla teki ulkoa kuuluva narskutus. En tiennyt sen aiheuttajaa (kuulin shelterin lähellä olevan mahdollisesti piikkisikoja), mutta mielikuvitus tietysti maalaili kuvaa puuta äänekkäästi nakertavista superkuoriaisista.

Map

Total time: 09:39:23

Day 151: Bromley Mountain

24,16 km (15 miles)
1667.1 / 2189.8 miles
Big Branch, VT

https://youtu.be/SPsnfCuwZyY

In the morning I woke up in no hurry at Green Mountain House. The previous evening I had booked myself on the later 9 AM ride to the AT, because there was no reason to torture myself by waking up for the earlier 7:30 AM ride. Yesterday I hadn’t met Delicate Flower in town, but he also came to the hostel for the night and in the morning we made pancakes together for breakfast.

Once I got on the AT first up was a climb to Bromley Mountain. There is a ski center on the mountain, and the last bit to the top was along a ski run. The ski hut at the top was available for sleeping the night, which would have been tempting as a place, but there were way too few miles. I was delighted to meet familiar folks though: Bottles and Seawolf had gotten to the summit just a bit earlier.

From Bromley Mountain I descended to Mad Tom Notch, after which was a climb to Styles Peak and Peru Peak. On the way I met more friends: Blue Ray and Wildflower with her dog May. I sat with them for a bit at the overlook on Styles Peak taking a break. It had been hot as I climbed, but there was a small breeze at the top. I enjoyed being there, and laid on a boulder perfectly shaped for my back, staring at the sky.

I had considered a 15 mile day, but the as the last portion was mainly downhill I thought I might get even further before dark. A single, short rain shower showed up in the afternoon. I was climbing up a small, steep-ish rockface, and of course the rain made the rocks a bit slippery. The rain stopped, however, just perfectly as I got to the overlook that opened from the rock.

I had heard some other hikers planning to spend the night at a campground along Big Branch River and it seemed fitting for my schedule, too. When I got to the suspension bridge crossing over Big Branch I noticed pool-like holes in the rocky riverbed, in which it was apparently possible to swim. I crossed the bridge to the campground and met Wildflower and Bottles again. After pitching my tent I stripped to my underwear and took a dip in the notch to swim. The water was cool but refreshing. As I came up from the water Blue Ray also showed up at the campground. All of us ate dinner at the fire Bottles set up, and as dusk settled I ducked into my tent with a book.

JFRM-2017-07-9964.jpg
JFRM-2017-07-9965.jpg
JFRM-2017-07-9966.jpg
JFRM-2017-07-9967-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9971.jpg
JFRM-2017-07-9973.jpg
JFRM-2017-07-9974.jpg
JFRM-2017-07-9975.jpg
JFRM-2017-07-9976.jpg
JFRM-2017-07-9977.jpg
JFRM-2017-07-9980-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9984.jpg
JFRM-2017-07-9985.jpg

Heräilin aamulla rauhassa Green Mountain Housessa. Olin illalla buukannut itseni myöhempään kello yhdeksän kyytiin AT:lle, koska ei ole mitään syytä kiduttaa itseään heräämällä tarpeeksi aikaisin ehtiäkseen 07:30 lähtevään kyytiin. En eilen tavannut Delicate Floweria kaupungissa, mutta hän tuli myös illalla hostellille ja aamulla paistoimme yhteistuumin pannukakkuja aamiaiseksi.

AT:lle päästyäni oli ensimmäisenä edessä nousu Bromley Mountainille. Vuorella on laskettelukeskus ja viimeinen pätkä huipulle kulki laskettelurinnettä pitkin. Huipulla olevassa suksivajassa saisi yöpyä, mikä olisi houkutellut paikkana, mutta maileja oli turhan vähän alla. Ilahduin kuitenkin tavatessani tuttuja: Bottles ja Seawolf olivat hieman aiemmin saapuneet huipulle.

Bromley Mountainilta laskeuduin Mad Tom Notchiin, jonka jälkeen oli edessä seuraava nousu Styles Peakille ja Peru Peakille. Matkalla ylös tapasin lisää kavereita: Blue Ray sekä Wild Flower koiransa Mayn kanssa. Istuin heidän kanssaan tovin Styles Peakin näköalapaikalla pitämässä taukoa. Sää oli ollut kuuma noustessa, mutta ylhäällä kävi pieni tuulenvire. Nautin olostani ja makasin juuri sopivasti selkäni muotoon sopivalla kalliolla katsellen taivasta.

Olin miettinyt noin 15 mailin päivää, mutta loppumatkan ollessa suurelta osin alamäkeä ajattelin pääseväni ehkä ennen hämärää pidemmällekin. Iltapäivällä tuli yksittäinen lyhyt sadekuuro. Olin nousemassa pientä jyrkänpuoleista kalliota ylös ja sade teki tietenkin kivistä vähän liukkaita. Kuitenkin sade loppui juuri sopivasti päästessäni kalliolta avautuvalle maisemapaikalle.

Olin kuullut muiden vaeltajien suunnittelevan yöpyvän telttapaikalla Big Branch -joen varrella ja se vaikutti sopivalta minunkin aikatauluuni. Tullessani Big Branchin ylittävälle riippusillalle huomasin kivikkoisessa joenuomassa olevan allasmaisia koloja, joissa voisi mahdollisesti uida. Kuljin sillan yli telttapaikalle ja tapasin taas Wild Flowerin ja Bottlesin. Pystytettyäni teltan riisuuduin alusvaatteisilleni ja pulahdin sillan alla olevaan koloon uimaan. Vesi oli viileää, mutta virkistävää. Tullessani ylös vedestä myös Blue Ray ilmestyi telttapaikalle. Söimme porukalla illallista Bottlesin virittämän nuotion äärellä ja hämärän tullessa pujahdin telttaan kirjani ääreen.

Map

Total time: 09:58:29

Day 150: Manchester Center

12,95 km (8 miles)
1650.7 / 2189.8 miles
Green Mountain House, Manchester Center, VT

https://youtu.be/lLTuDi4-MlY

The night had been cold again. I woke up peacefully and ate the remaining contents of my food sack for breakfast. I feel a special contentment when I get my food to run out conveniently before a city, because food carried into town is dead weight.

Like yesterday I continued down a gentle downward slope at a good clip. Actually a very brisk clip, because behind me were two Long Trail hikers who were yelling. I mean really yelling. Continuously. I pondered as I went, whether there were less of these yellers among AT hikers, or had those just dropped out in the beginning miles.

I made the eight plus mile distance to the intersection in about four hours. My intention had been to hitchhike to Manchester Center, but I saw a group of hikers in the parking lot. Blue Ray’s friend had come to do trail magic in the form of adult beverages. As I sat down for a beer I also learned that this friend had promised to take the hikers into town. As she left to take the last batch a familiar looking young woman came off the AT: Seawolf, whom I had last met in Shenandoah in Virginia.

Seawolf joined us for the last group to ride into town. She and I got out in the center of Manchester Center as the others continued further. We decided to go to lunch together and then go grocery shopping. It was nice to sit peacefully chatting in House of Pizza, and of course enjoying pizza and salad. We pondered the pros and cons of USA’s long hiking trails, the AT, the PCT, and the CDT.

After grocer shopping Seawolf stayed to pack her things and I called for a ride to Green Mountain House hostel. I had reserved a bunk a few days earlier and gotten directions to call when I was done with my city errands. The owner, Jeff, came to get me and after a short drive we arrived at a cozy looking house.

Jeff turned out the be very nice and his hostel clean and clearly organized. The affordable $35 price included accommodations, laundry, breakfast ingredients, and a ride back to the AT in the morning. I was happy about the peaceful atmosphere of the place and good WiFi. I didn’t have any particular expectations of Vermont, but this state has seems to have turned in a better direction.

JFRM-2017-07-9953.jpg
JFRM-2017-07-9954.jpg
JFRM-2017-07-9956.jpg
JFRM-2017-07-9959.jpg
JFRM-2017-07-9960.jpg

Yö oli ollut taas kylmä. Heräilin rauhassa ja söin aamupalaksi ruokasäkin sisällön viimeisiä rippeitä. Tunnen erityistä tyytyväisyyttä siitä, jos saan ruuan loppumaan juuri sopivasti ennen kaupunkia, koska kaupunkiin kannettu ruoka on kuollutta painoa.

Jatkoin elisen illan tapaan loivaa alamäkeä reippaaseen vauhtiin. Itseasiassa erityisen reippaaseen, koska takanani oli kaksi Long Trailin vaeltajaa, jotka huusivat. Aivan todella huusivat. Jatkuvasti. Pohdin mennessäni, että onko AT:n vaeltajissa vähemmän näitä huutajia vai ovatko he vain pudonneet pois jo alkumatkasta.

Tulin reilun kahdeksan mailin matkan tienristeykseen noin neljässä tunnissa. Tarkoitukseni oli liftata Manchester Centeriin, mutta näinkin parkkipaikalla joukon vaeltajia. Blue Rayn ystävä oli tullut tekemään trail magicia aikuisten juomien muodossa. Istuessani oluen ääreen sain tietää tämän ystävän myös luvanneen kyyditä vaeltajat kaupunkiin. Hänen lähtiessä viemään ensimmäistä satsia ilmestyi AT:lta tutun näköinen nuori nainen: Seawolf, jonka olin tavannut viimeeksi Shenandoahissa Virginiassa.

Seawolf liittyi mukaamme toiseen autolastilliseen. Jäin hänen kanssaan Manchester Centerin keskustaan muiden jatkaessa pidemmälle. Päätimme mennä yhdessä lounaalle ja sitten tekemään ruokaostokset. Oli mukava istua kaikessa rauhassa keskustelemassa House of Pizzassa ja nauttia tietenkin samalla pizzaa sekä salaattia. Pohdimme yhdessä USA:n pitkien vaellusreittien AT:n, PCT:n ja CDT:n hyviä ja huonoja puolia.

Ruokaostosten jälkeen Seawolf jäi pakkaamaan tavaroitaan ja minä soitin kyydin Green Mountain House -hostellille. Olin varannut punkkapaikan muutamaa päivää aiemmin ja saanut ohjeeksi soittaa, kun olisin hoitanut kaupunkiasiat. Omistaja, Jeff, tuli hakemaan minut ja lyhyen ajomatkan jälkeen tulimme viihtyisän näköisen talon luokse.

Jeff osoittautui erittäin mukavaksi ja hänen hostellinsa siistiksi sekä selkeästi organisoiduksi. Edulliseen $35 hintaan kuului yöpymisen lisäksi pyykinpesu, aamupalatarpeet ja aamulla kyyti takaisin AT:lle. Olin onnellinen paikan rauhallisesta ilmapiiristä sekä hyvästä wifistä. Minulla ei ollut mitään erityisiä odotuksia Vermontista, mutta tämä osavaltio on alkanut tuntua jonkinlaiselta käännökseltä parempaan suuntaan.

Map

Total time: 04:02:40