Day 120: Delaware Water Gap

18,51 km (11.5 miles)
1293.6 / 2189.8 miles
Presbyterian Church of the Mountain, Delaware Water Gap, PA

I used my water sparingly at breakfast. I didn’t have a lot left, and the next source was unreliable. As I set off I had a small amount in my bottle and bladder – and the day was going to be hot.

I had drunk almost everything when I got to the path that went to the spring. I set my pack down and walked to see if the spring was active. I found a suspicious puddle covered in leaves, which had no flow to it. Maybe the water would have been drinkable in an emergency, but I figured I could make it to the shelter a couple of miles away without water.

I got to, once again, scramble Pennsylvania’s famous rocks as I went over Wolf Rocks, but after that the trail was easier. When I arrived at Kirkridge Shelter I was very thirsty and happy to get cold water from a tap on the side of a nearby building. I mixed up a bottleful of raspberry lemonade powder, and drank a half a liter of pink artificially sweet liquid in one sitting. Little by little a part of the D-12 group, whom I had not seen many of in a long time, arrived at the shelter.

As I walked toward the small town of Delaware Water Gap a gorgeous view opened up from the slope down to the Delaware River. My camera was broken so I had to settle for taking pictures of the view with my cell phone. The path descended a steep hill to a small pond, from which rose the loud croaking of frogs. From there I was only a couple of turns away from Delaware Water Gap.

As I walked into town its old buildings created a very charming atmosphere, but I wasn’t unreservedly enchanted. I had planned to take a zero and give my ankle some time to rest. However the fact that the town didn’t have a grocery store or very good options for lodging got me to change my mind. Actually there was a tempting Deer Head Inn, but its weekend prices for two nights did not fit my budget. I had heard less than stellar reviews of Pocono Inn. That left the hostel of a Presbyterian church which worked on a donation basis.

When I got to the church all the bunk spots at the hostel were reserved, so I joined Sponge and Chimes in the backyard of the church in my tent. Some of the hikers in the hostel were familiar, but some were not only unfamiliar but also seemed quite untrustworthy. Until now I’ve been able to leave my things lying around quite carelessly, but this time I wondered if my things would be safe. This feeling and the lack of services was a big factor in why Delaware Water Gap was not a tempting place to zero.

Still thirsty and craving a Pepsi I walked to a gas station a few blocks away. I figured I would check out if I could restock my food stores from there while I was at it. The selection proved to be plentiful when it came to bars and nut mixes, but nothing that could be considered real food. I grabbed a Pepsi from the cooler and as I dragged myself toward the cashier the lights went out. Actually, everything powered by electricity went out, and the store fell into complete silence as the coolers and air conditioning stopped humming. I had a chance to get concerned that I wouldn’t be able to get my precious Pepsi, because the cash register wouldn’t open without power. Luckily I had exact change in cash, and I was able to leave with my bottle. At that moment someone flipped the switch in the world’s other maintenance room and the skies opened up with pouring rain. And I of course didn’t have my rain gear with me. I ended up cowering under the ledge of the gas station roof waiting for the rain to stop.

When the rain paused I returned to the church and noticed that a hiker I occasionally see, Mojo, had also arrived. We pondered whether we would be able to get dinner anywhere since the power seemed to be out in the entire town. Some hikers told us the pizzeria in town was serving cash customers because they had a gas oven.

The power outage lasted about two hours and once it came back Mojo and I went to find somewhere to eat. We ended up, on his recommendation, in Sycamore Grill, which turned out to be an excellent choice. The menu had a great selection, the food was good, the server was friendly, and there was even a guitar-duo performing live music.

When I returned to my tent at the church I started to browse my guidebook and make plans. I decided to abandon my planned zero and do a nero (a near zero) the next day. I would take care of errands in the morning and hike five miles in the afternoon to the nearest campsite. At least I would be in a more peaceful place there than camping in the heart of a town on a Friday night.

JFRM-iP-2017-06-8137.jpg
JFRM-iP-2017-06-8141.jpg
JFRM-iP-2017-06-8143.jpg
JFRM-iP-2017-06-8145.jpg
JFRM-iP-2017-06-8148.jpg
JFRM-iP-2017-06-8150.jpg

Käytin vettä säästeliäästi aamupalalla. Minulla ei ollut paljoa jäljellä ja seuraava lähde oli epäluotettava. Lähtiessäni vaeltamaan minulla oli pieni määrä pullossa ja juomarakossa – ja päivästä oli tulossa kuuma.

Olin juonut lähes kaiken tullessani lähteelle vievälle polulle. Laskin repun maahan ja kävelin katsomaan olisiko lähteestä mihinkään. Löysin epämääräisen lehtien peittämän lätäkön, jossa ei tapahtunut mitään virtausta. Ehkä vettä olisi hätätilanteessa voinut juoda, mutta ajattelin pääseväni parin mailin päässä olevalle shelterille ilman vettäkin.

Sain vielä kerran könytä Pennsylvanian kuuluisia kivikkoja ylittäessäni Wolf Rocksin, mutta sen jälkeen polku muuttui helppokulkuisemmaksi. Saapuessani Kirkridge Shelterille olin jo hyvin janoinen ja siten onnellinen saadessani lähellä olevan rakennuksen pihassa olevasta hanasta kylmää vettä. Sekoitin pullolliseen vadelmalimonadijauhetta ja join puoli litraa vaaleanpunaista keinotekoisen makeaa nestettä yhdellä istumalla. Shelterille ilmaantui pikkuhiljaa osa D12-porukasta, joista monia en ollut nähnyt pitkään aikaan.

Kävellessäni kohti Delaware Water Gapin pikkukylää alkoi rinteeltä avautua upea maisema alas Delaware-joelle. Kamerani oli rikki, joten jouduin tyytymään kuvaamaan näköalaa kännykällä. Polku laskeutui jyrkkää rinnettä pienen lammen rantaan, josta kuului sammakoiden äänekäs kurnutus. Sieltä olinkin enää muutaman mutkan päässä Delaware Water Gapista.

Kävellessäni kylään toivat sen vanhat rakennukset varsin viihtyisän tunnelman, mutta en ollut varauksettoman ihastunut. Olin suunnitellut pitäväni lepopäivän ja antavani nilkalleni hieman toipumisaikaa. Kuitenkin se tosiasia, ettei kylässä ollut kunnollista ruokakauppaa eikä kovin hyvää majoitustarjontaa, sai minut muuttamaan mieleni. Tai olisi siellä ollut kutsuvan oloinen Deer Head Inn, mutta sen viikonloppuhinnat kahdesta yöstä eivät oikein sopineet budjettiin. Pocono Innistä olin kuullut vähemmän imartelevia huhuja. Jäljelle jäi presbyteerikirkon lahjoitusperiaatteella toimiva hostelli.

Tullessani kirkolle oli hostellin punkkapaikat varattu, joten liityin Spongen ja Chimesin seuraan telttailemaan takapihalle. Osa hostellin vaeltajista oli tuttuja, mutta osa ei ollut pelkästään tuntemattomia vaan myös hieman epäluotettavan oloisia. Olen tähän asti voinut jättää omaisuuteni lojumaan varsin huolettomasti, mutta tällä kertaa hieman epäilin olisivatko tavarani turvassa. Tämä tunne oli palvelujen puutteen lisäksi merkittävä tekijä siinä, ettei Delaware Water Gap houkutellut jäämään pitämään lepopäivää.

Yhä janoisena ja aina Pepsinhimoisena lähdin kävelemään muutaman korttelin päähän huoltoaseman kaupalle. Ajattelin samalla katsastaa, josko sieltä saisi kuitenkin ruokatäydennykset tehtyä. Valikoima osoittautui runsaaksi patukoiden ja pähkinäsekoitusten osalta, mutta mitään varsinaiseksi ruuaksi kelpaavaa ei ollut. Nappasin kylmäkaapista Pepsipullon ja laahustaessani kohti kassaa valot sammuivat. Itseasiassa kaikki sähköllä käyvät laitteet sammuivat ja kauppaan laskeutui täydellinen hiljaisuus pakastinten ja ilmastoinnin lopettaessa huminansa. Kun sähköt eivät tulleet heti takaisin, ehdin jo huolestua saisinko sittenkään kallisarvoisen Pepsini, koska kassa ei tietenkään aukeaisi ilman sähköä. Onneksi minulla oli käteisenä juuri sopiva tasaraha ja poistuin ulos pulloineni. Sillä hetkellä joku käänsi maailman konehuoneen toisesta katkaisijasta ja taivaalta alkoi tulla kaatamalla vettä. Eikä minulla tietenkään ollut sadevaatteita mukana. Päädyin kyykkimään huoltoaseman räystään alla odottaen sateen loppumista.

Sateen tauottua palasin kirkolle ja huomasin aina ajoittain kohtaamani vaeltajan, Mojon, tulleen myös paikalle. Pohdimme saisiko mistään illallista, kun sähköt näyttivät menneen koko kylästä. Jotkut vaeltajat kertoivat pizzerian tarjoilevan käteismaksua vastaan, koska heillä oli käytössä kaasu-uuni.

Sähkökatkos kesti noin kaksi tuntia ja lähdimme sähköjen palattua Mojon kanssa etsimään illallispaikkaa. Päädyimme hänen ehdotuksestaan Sycamore Grilliin, mikä osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Lista oli monipuolinen, ruoka todella hyvää, tarjoilija erittäin ystävällinen ja illan aikana paikalla oli myös kitara-laulu -duo esittämässä livemusiikkia.

Palatessani telttaani kirkon takapihalle aloin selata opaskirjaa ja tehdä suunnitelmia. Päätin hylätä suunnittelemani zeron ja pitää huomenna neron (near zero, lähes nolla). Hoitaisin aamulla juoksevia asioita ja iltapäivällä vaeltaisin viisi mailia lähimmälle teltta-alueelle. Siellä olisi ainakin rauhallisempaa kuin kylän keskustassa perjantai-iltana telttaillessa.

Map

Total Time: 07:08:11

Day 119: Wind Gap

18,22 km (11.3 miles)
1281.9 / 2189.8 miles
Unnamed campsite, PA

I had bought a large stuffed sandwich the previous evening for breakfast, and I shared it with The General. We had slept late, but on the other hand we weren’t in a hurry to get anywhere. The next town was 23 miles away, which was too much for me in one day, but an easy set over two.

Mechanical Man drove us back to the AT around noon, and I pulled ahead. I had filled up my water reserves again, as there weren’t reliable sources near the trail. The rockiness wasn’t the worst variety, but I had to be wary most of the day.

As I descended into Wind Gap I was tempted to make a side trip into the city, but I continued on uphill. On the top of the hill I took a small food break and decided to continue hiking until dusk. I wouldn’t make it to the next shelter, but I could go as far as possible.

Hiking has felt boring the last couple of days. I have the energy to move and there aren’t any great difficulties, but I notice I’ve become bored with something. I just don’t quite know what. Walking seems like a monotonous accomplishment.

Around eight I saw a nice camping spot and decided I had gone far enough. At the same time a deer leaped right past me and a sign prohibiting hunting as if protesting. I started to pitch my tent while singing La Vie en Rose and felt myself lonely somehow. Not in a bad way, but as though the world around me had become empty.

JFRM-iP-2017-06-8129.jpg
JFRM-iP-2017-06-8132.jpg
JFRM-iP-2017-06-8133.jpg

Olin ostanut edellisenä iltana ison täytetyn leivän aamupalaksi ja jaoin sen The Generalin kanssa. Olimme nukkuneet pitkään, mutta toisaalta mitään kiirettä minnekään ei ollut. Seuraavaan kaupunkiin oli noin 23 mailia, joka on minulle liikaa yhdelle päivälle, mutta kevyt setti kahdelle päivälle.

Mechanical Man ajoi meidät puolen päivän aikaan takaisin AT:lle ja minä lähdin kulkemaan edellä. Olin täyttänyt taas kerran vesivarastot, koska luotettavia lähteitä ei ollut lähellä polkua. Kivikkoisuus ei ollut pahinta laatua, mutta kuitenkin suurimman osan päivästä sai olla varuillaan.

Laskeutuessani Wind Gapiin minulla oli kiusaus tehdä sivulenkki kaupunkiin, mutta jatkoin kuitenkin ylämäkeen. Mäen päälle päästyäni pidin pienen evästauon ja päätin jatkaa vaeltamista hämärän tuloon asti. Seuraavalle shelterille asti en ehtisi, mutta mahdollisimman pitkälle voisin kuitenkin mennä.

Vaeltaminen on tuntunut viimepäivät tylsältä. Jaksan kulkea ja suurempia ongelmia ei ole, mutta huomaan olevani kyllästynyt johonkin. En vain tarkalleen tiedä mihin. Käveleminen tuntuu monotoniselta suoritukselta.

Kahdeksan aikoihin näin hyvän telttapaikan ja päätin tulleeni tarpeeksi pitkälle. Samalla peura loikki nenäni edestä metsästyskieltokyltin ohi kuin mielenosoituksellisesti. Aloin pystyttää telttaa lauleskellen La Vie en Rosea ja tunsin itseni jotenkin yksinäiseksi. Ei pahalla tavalla yksinäiseksi, mutta aivan kuin ympäröivä maailma olisi muuttunut tyhjäksi.

Map

Total Time: 07:33:34

Day 118: Kunkletown

21,39 km (13.3 miles)
1270.0 / 2189.8 miles
Stempa House, Kunkletown, PA

I had slept very poorly. Regardless of what position I was in, something hurt: on my stomach my ankle hurt, on my side my tensor fascia latae muscle started to cramp, and I couldn’t fall asleep lying on my back. So I spent the night twisting from one position to another, and in the morning I felt everything but rested. My ankle felt very stiff and tender, but no swelling or bruises had appeared.

I had thought about maybe making it to Leroy A. Smith Shelter, but about a 17 mile day was probably not a realistic goal. Especially when I knew ahead was a steep and rocky climb out of Lehigh Gap.

Water is scarce expecially in the summer in Pennsylvania, so one has to carry more than usual. Now I was faced with a 20 mile stretch with no reliable water source, so I filled up with plenty when I passed the shelter in the morning. Because we live subject to the laws of gravity, there is usually water in the valleys, and dry in the mountains. This means that one is usually climbing uphill with a heavy load of water.

As I set off to climb out of Lehigh Gap in the hot morning sun I saw The General coming from the direction of Palmerton. He had gotten up early and gone to the town for breakfast. At first the ascent was just a steep hill, but soon it turned rocky and then just plain craggy. The view down to Palmerton was gorgeous, but climbing – and occasionally the rocks truly had to be climbed – in the hot weather was slow. I left my pack in the shade of the rocks for a bit and climbed onto the highest pile of rocks to photograph the panorama opening into the valley.

A little later I caught up with The General and we hiked together for a bit. As the ridge became greener we found some huge blackberry bushes along the trail. Some of the berries were ripe, so we ate nature’s bounty satisfied. I did notice some ripe blueberries, too, which we stopped for a bit to pick.

The General mentioned a hostel-like place a few miles before the shelter. A couple allowes hikers to spend the night in tents in their yard, or in their garage for a small fee, and would also offer a ride to the nearby town to the store. I remembered reading something about it myself, and the thought sounded good. The climb out of Lehigh Gap was so slow that I wouldn’t make it to the next shelter before dark anyway.

As the afternoon cooled down I got into a higher gear, and The General fell behind. I called the number I found in my guide book to inquire about the garage accommodations. The owner, hiker name Mechanical Man, told me that for $10 he would pick me up from the AT, take me to the store, provide a place for the night and a shower, and bring me back in the morning. Not a bad deal. I promised to also tell The General if I saw him.

When I arrived at the intersection the fire department (which didn’t have anything to do with me though) and Mechanical Man were there. When I got into the car he offered me Body Parts candy which delighted me immensely. Hikers always need new feet.

We left my things in his garage and continued on to tiny Kunkletown. The town has a restaurant, a pub, and a small store. And really nothing else. I went to Kunkletown Pub to order myself dinner, and as it was being prepared I dashed across the street to the store before it closed. As I crossed I apparently stepped in a pothole, tripped, and fell flat on my face on the asphalt. I got a bit of roadrash on my palm and knee. The things I was holding in my hands, my phone, wallet, and camera, flew in an arc onto the road. The phone was undamaged thanks to its protective case, but the camera had taken its last hit. I’ve dropped my Olympus before, and it has been through a lot when I’ve gone climbing, but it has fared surprisingly well. The camera turned on, but the display was dark. Later I discovered that the display was undamaged, but the shutter had gotten stuck in an open position.

I took care of my grocery shopping and returned to the pub for my dinner. The parmesan chicken pasta I had ordered was hiker sized in portion, and it also came with salad and garlic bread. I ate with a hearty appetite and enjoyed the free tap beer. The friendly bartender observed impressed how the huge meal disappeared without a trace into my small body.

I was just finishing up when Mechanical Man came in with The General. He had finally gotten to the same place too, and also came to have dinner. The General didn’t have cash to pay for his accommodations, so we agreed that he would pay for my meal, and I would pay for our accommodations.

Late that evening we sat in the garage on our mattress pads and chatted with Mechanical Man. The hot day had apparently done me in despite the large quantity of water. I was unquenchably thirsty and indescribably peaceful as I poured cold Pepsi down my throat. I had not imagined that I would ever be so content to spend the night on a garage floor.

JFRM-2017-06-9167.jpg
JFRM-2017-06-9169.jpg
JFRM-2017-06-9170.jpg
JFRM-2017-06-9174.jpg
JFRM-2017-06-9175-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9187.jpg
JFRM-2017-06-9190.jpg
JFRM-2017-06-9191-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9194.jpg
JFRM-2017-06-9195.jpg
JFRM-2017-06-9196.jpg
JFRM-2017-06-9197.jpg

Olin nukkunut todella huonosti. Missä tahansa asennossa olin niin johonkin paikkaan sattui: vatsallaan ollessa nilkkaa särki, kyljellä maatessa alkoi krampata tensor fascia latae -lihas ja selällään en saa unta. Niinpä vietin yön kääntyillen asennosta toiseen ja aamulla oloni oli kaikkea muuta kuin levännyt. Nilkka tuntui jäykältä ja aralta, mutta turvotusta tai mustelmia ei ollut ilmaantunut.

Olin ajatellut mahdollisesti yrittää Leroy A. Smith Shelterille, mutta noin 17 mailin päivä ei välttämättä olisi realistinen tavoite. Etenkin kun tiesin edessä olevan jyrkkä ja kivikkoinen nousu Lehigh Gapista.

Vesi on etenkin nyt kesällä harvassa Pennsylvaniassa ja sitä joutuu kantamaan tavallista enemmän mukanaan. Nyt edessä oli noin 20 mailin pätkä ilman varmaa vesilähdettä, joten tankkasin mukaani reilusti vettä ohittaessani aamulla shelterin. Koska elämme painovoiman ikävien lainalaisuuksien kanssa, vettä yleensä on laaksoissa ja vuorilla on kuivaa. Tämä tarkoittaa, että ylämäkeen joutuu yleensä nousemaan painavan vesilastin kanssa.

Lähtiessäni kaupuamaan kuumassa aamuauringossa ylös Lehigh Gapista näin Palmertonista päin tulevan The Generalin. Hän oli herännyt aikaisin ja käynyt kaupungissa aamupalalla. Aluksi nousu oli vain jyrkkää rinnettä, mutta pian se muuttui kivikkoiseksi ja lopulta pelkäksi louhikoksi. Näkymä alas Palmertoniin oli upea, mutta kiipeäminen – ja kiviä piti todella kiivetä ylös – kuumassa säässä oli hidasta. Ylemmäs päästessäni tuuli onneksi alkoi helpottaa kuumuutta. Jätin reppuni hetkeksi kivien varjoon ja nousin korkeimmalle kivikasalle kuvaamaan laaksoon avautuvaa panoraamaa.

Hieman myöhemmin saavutin edelläni kulkeneen The Generalin ja vaelsimme jonkin aikaa yhdessä. Harjanteen muuttuessa vehreämmäksi löysimme polun vierestä valtavia karhunvatukkapuskia. Osa marjoista oli kypsiä, joten söimme tyytyväisenä luonnon ilmaisia antimia. Huomasin myös kypsiä mustikoita, joita jäimme myös hetkeksi poimimaan.

The General mainitsi muutaman mailin ennen shelteriä olevasta hostellin tapaisesta paikasta. Eräs pariskunta salli vaeltajien yöpyä teltassa pihallaan tai autotallissa pientä maksua vastaan ja samalla rahalla saisi kyydin läheiseen pikkukylään kauppareissulle. Muistin itsekin lukeneeni paikasta ja ajatus alkoi kuulostaa hyvältä. Nousu Lehigh Gapista oli ollut niin hidas, etten kuitenkaan ehtisi seuraavalle shelterille ennen pimeää.

Iltapäivän viilentyessä sain uuden vaihteen silmään ja The General jäi minusta jälkeen. Soitin opaskirjastani löytämääni numeroon tiedustellakseni autotallimajoituksesta. Paikan omistaja, vaeltajanimeltään Mechanical Man, kertoi $10 hintaan hakevansa minut AT:lta, käyttävänsä kauppareissulla, tarjoavansa yöpaikan ja suihkun sekä tuovan aamulla takaisin. Ei huono diili ollenkaan. Lupasin mainita asiasta myös The Generalille, jos näkisin häntä.

Saapuessani tienristeykseen oli paikalla palokunta (tämä ei tosin liittynyt minuun mitenkään) ja Mechanical Man. Päästyäni autoon hän tarjosi irtonaisilta ruumiinosilta näyttäviä Body Parts -karkkeja, mikä huvitti minua suuresti. Ainahan vaeltaja tarvitsee uusia jalkoja.

Jätimme tavarani hänen autotalliinsa ja jatkoimme saman tien pikkuiseen Kunkletowniin. Kylässä on ravintola, pubi ja pieni kauppa. Eikä oikeastaan mitään muuta. Kävin Kunkletown Pubissa tilaamassa itselleni illallisen ja sen valmistuessa kipitin tien yli kauppaan ehtiäkseni ennen sulkemisaikaa. Ylittäessäni tietä astuin ilmeisesti kuoppaan, kompastuin ja lensin rähmälleni asfaltille. Kämmeneen ja polveen tuli pientä asfaltti-ihottumaa. Käsissäni olleet tavarat, puhelin, lompakko ja kamera, olivat lentäneet kaaressa tielle. Puhelin oli suojakuorensa ansiosta virheettömässä kunnossa, mutta kamera oli saanut viimeisen tärskynsä. Olen pudottanut Olympukseni aiemminkin ja se on kiipeillessä kokenut kovia, mutta kestänyt ihmeen hyvin. Tällä kertaa kuitenkin isku oli ollut liian kova. Kamera meni päälle, mutta näyttö oli pimeänä. Myöhemmin sain tutkittua, että näyttö ei ollut rikki, mutta suljin oli hajonnut auki-asentoon.

Kävin hoitamassa ruokaostokset ja palasin pubiin illalliseni ääreen. Tilaamani parmesaanikanapasta oli annoskooltaan vaeltajaluokkaa ja mukana tuli myös salaatti sekä valkosipulileipä. Söin hyvällä ruokahalulla ja nautin ilmaisesta hanaoluesta. Ystävällinen baarimikko seurasi vaikuttuneena miten valtava annos katosi viimeistä palaa myöten pieneen olemukseeni.

Olin juuri lopettelemassa, kun Mechanical Man asteli sisään mukanaan The General. Hänkin oli lopulta päätynyt samaan paikkaan ja tuli myös illalliselle. The Generalilla ei ollut käteistä rahaa voidakseen maksaa yöpymisestään, joten sovimme hänen hoitavan ruokalaskuni pubissa ja minun maksavan molempien yöpymisen.

Myöhään illalla istuskelimme vielä autotallissa ilmapatjoillamme ja juttelimme Mechanical Manin kanssa. Kuuma päivä oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä runsaasta vedestä huolimatta. Olin nimittäin loputtoman janoinen ja sanoinkuvailemattoman autuaassa tilassa kaataessani kylmää Pepsiä kurkkuuni. En olisi koskaan kuvitellut olevani niin tyytyväinen viettäessäni yön autotallin lattialla.

Map

Total Time: 09:18:22

Day 117: Knife Edge

17,69 km (11 miles)
1256.1 / 2189.8 miles
Unnamed campsite, PA

It had rained overnight, and there was a small shower in the morning, too. Overall the morning was surprisingly cool. As I took down my tent I felt something tickle the back of my hand and found a tick had stuck its head in me. Shuddering with disgust I spun it off with a Tick Key.

If yesterday was craggy, then today was the same stuff in bigger doses. I was constantly climbing up and down rocks, reaching and balancing. Slow and exhausting. On Knife Edge the rocks were worth their name, sharp edged and hard on the feet.

As I sat for a short break I looked at the view down into the valley and realized I missed normal life. I was hungry and tired. How nice would be to not worry about having enough drinking water and how much I wanted carry. How practical would it to be drive where I wanted to go in a car without asking for favors.

I continued walking and mulled thoughts about the comforts of normal life when I saw a yellow sign ahead. First I thought it was something to do with prohibiting hunting, fires, or camping, but when I got closer I saw it advertised trail magic. I was very excited, because usually these signs set up on the trail meant good trail magic. And that’s what it was. 2016 through hiker brothers Mountain Goat and Chopper, along with their wives, had arranged a feast in the parking lot with sandwiches, fruit, chips, soda, and candy. The timing couldn’t have been more perfect. I gave myself permission to take it easy and forget unreasonable mile goals. I would enjoy this to the fullest and eliminate my negative mood with a cold cola.

The effect was amazing. In addition to driving off the hunger that had been bothering me, I relaxed mentally and started to finally accept that moving in this rocky terrain would take time. I reached a feeling of peace and contentment. I had expected too much of myself and felt anxious when I couldn’t reach the goal I had set.

I listened to music as I continued balancing on the rocks and just as my play list started on the seventh part of Appalachian Spring, Doppio Movimento, hail started smacking my head. The scene probably wasn’t quite out of that Martha Graham ballet, even though it takes place in Pennsylvania. I just got out of the open into the cover of the woods, but the pea-sized hail stopped as quickly as it had started. Thunder rumbled somewhere in the distance, but the quirks of the weather ended there.

I had calculated that I would make it conveniently to George W. Outerbridge Shelter by evening. However, while walking down a fern covered downhill path I stepped on a hidden rock and the ankle I hurt the previous day twisted again. My foot hurt and I swore out loud. I tried to step on it, but the pain made walking uncertain limping. I took a step, and stopped. I twisted my foot. I took another step, and stopped again. This did not look good at all. The pain wasn’t strong, but made walking on an uneven trail difficult. Finally I was able to somehow slowly move forward with my foot held a bit awkwardly. I decided to stop as soon as I found a spot to camp.

I walked about a kilometer, until I found a slightly overgrown, but useable looking campsite. It was about another kilometer to the shelter, but I didn’t want to take any unnecessary steps on my foot. I sat on a rock, and The General who had been pacing me in the recent days passed me. He sat with me for a moment and I told him about my ankle trouble. He offered some ibuprofen, but I said I had some of my own. He finally went on to the shelter and I stayed to set up my tent.

Along my evening preparations I once again massaged my foot, ankle, and shin. Additionally I put on my thick night socks again after a long hiatus, because the warmth seemed to help the pain. I was a bit worried about my ankle. Luckily there weren’t any outward signs, so I didn’t think any great tissue damage was likely. I checked the guidebook just in case, though, and there is a hospital in Palmerton a few miles away. If my ankle was in bad shape in the morning, I would head there.

JFRM-2017-06-9148.jpg
JFRM-2017-06-9149.jpg
JFRM-2017-06-9151.jpg
JFRM-2017-06-9152-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9155.jpg
JFRM-2017-06-9157.jpg
JFRM-2017-06-9158-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9162.jpg
JFRM-2017-06-9164.jpg
JFRM-2017-06-9166.jpg

Yöllä oli satanut vettä ja aamullakin tuli vielä pieni kuuro. Muutenkin aamu oli yllättävän viileä. Purkaessani telttaa tunsin jonkin kutittavan kämmenselässä ja pitkästä aikaa sain huomata punkin tunkeneen päänsä ihooni. Inhon puistatuksen vallassa kieputtelin ötökän Tick Keyllä irti.

Jos eilinen oli louhikkoista niin tänään sitä lajia tarjoiltiin vielä suurempina annoksina. Kiipesin kiviä ylös ja alas kurotellen ja tasapainoillen. Hidasta ja väsyttävää. Knife Edgellä lohkareet olivat nimen mukaisesti teräväreunaisia ja jalat olivat kovilla.

Istahtaessani pienelle tauolle katselin maisemaa alas laaksoon ja huomasin kaipaavani normaalia elämää. Olin nälkäinen ja väsynyt. Miten mukavaa olisikaan olla huolehtimatta juomaveden riittävyydestä tai kuinka paljon sitä on halukas kantamaan. Miten käytännöllistä olisikaan ajaa autolla minne tahansa joutumatta pyytämään muilta palveluksia.

Jatkoin kävelyäni ja pyörittelin päässäni ajatusta normaalin elämän mukavuudesta, kun näin edessäni keltaisen kyltin. Luulin sen ensin olevan joku metsästyksen, tulenteon tai telttailun kieltävä kyltti, mutta päästessäni lähemmäs huomasinkin sen mainostavan trail magicia. Innostuin valtavasti, koska yleensä tällaiset pienen matkan päähän viedyt kyltit ennakoivat hyvää trail magicia. Ja sitä todella oli luvassa. Vuoden 2016 läpivaeltajaveljekset Mountain Goat ja Chopper olivat vaimoineen järjestäneet parkkipaikalle hyvät tarjoilut voileipineen, hedelmineen, sipseineen, limppareineen ja karkkeineen. Hetki ei olisi voinut olla oikeampi. Annoin itselleni luvan ottaa rennosti ja hylätä kohtuuttomat mailitavoitteet. Tänään nauttisin tästä ja nollaisin negatiivisen mielialani kylmällä colalla.

Vaikutus oli huikea. Paitsi että sain minua vaivanneen nälän hätistettyä, rentouduin myös henkisesti ja aloin viimein hyväksyä, että tässä louhikossa kulkeminen veisi aikaa. Saavutin jonkinlaisen tyytyväisyyden ja rauhan tunteen. Olin vaatinut itseltäni liikoja ja ahdistunut, kun en pysynyt mailitavoitteissani.

Kuuntelin musiikkia jatkaessani kivien päällä keikkumista ja juuri kun soittolistani heitti kuuluville Appalakkien Kevään seitsemännen osan, Doppio Movimento, alkoi päähäni kopsahdella rakeita. Kohtaus ei ollut ehkä aivan suoraan tuosta Martha Grahamin baletista, vaikka Pennsylvaniaan sekin sijoittuu. Pääsin juuri avoimelta kalliokielelkkeeltä metsän suojaan, mutta ison herneen kokoisten rakeiden tulo lakkasi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Ukkonen jyrisi jossain kauempana, mutta erikoiset sääilmiöt jäivät siihen.

Olin laskeskellut ehtiväni illaksi sopivasti George W. Outerbridge Shelterille. Kuitenkin kävellessäni alamäkeen saniaisten peittämää polkua astuin huomaamatta kiven päälle ja edellispäivänä satuttamani nilkka nyrjähti uudelleen. Jalkaan sattui ja kiroilin ääneen. Yritin astua, mutta kipu teki kävelystä epämääräistä nilkuttamista. Otin askeleen ja pysähdyin. Vääntelin jalkaa. Otin taas askeleen ja pysähdyin uudelleen. Tämä ei näyttänyt ollenkaan hyvältä. Kipu ei ollut kovaa, mutta teki kävelemisestä epätasaisella polulla vaikeaa. Lopulta pystyin jotenkuten hitaasti etenemään kävellen jalka hieman sisäkierrossa. Päätin pysähtyä heti löytäessäni telttapaikan.

Kävelin ehkä noin kilometrin, kunnes löysin hieman umpeenkasvaneen, mutta käyttökelpoisen telttapaikan. Shelterille olisi vielä noin kilometri, mutta en halunnut ottaa jalalla yhtään ylimääräistä askelta. Istahdin kivelle ja lähipäivinä kanssani samaa tahtia liikkunut The General kulki ohi. Hän istui hetkeksi seurakseni ja kerroin nilkkaongelmasta. The General tarjosi ibuprofeenia, mutta sanoin minulta löytyvän sitä itseltänikin. Hän jatkoi lopulta matkaansa shelterille ja minä jäin pystyttämään telttaani.

Iltatoimien lomassa hieroin taas jalkaterän, nilkan ja säären alueen lihaksia. Lisäksi puin pitkästä aikaa paksut yösukat jalkaani, koska lämpö tuntui auttavan kipuun. Olin hieman huolissani nilkastani. Onneksi mitään ulkoisia merkkejä ei näkynyt, joten en pitänyt mitään isompaa kudosvammaa todennäköisenä. Tarkistin kuitenkin varmuuden varalta opaskirjasta, että muutaman mailin päässä olevassa Palmertonissa olisi sairaala. Jos nilkka olisi aamulla huonossa kunnossa niin tietäisin minne menisin.

Map

Total Time: 09:47:07

Day 116: Dan’s Pulpit

23,14 km (14.4 miles)
1244.6 / 2189.8 miles
Unnamed campsite, PA

I had hiked only about a hundred meters when I felt something inside my shoe. At first I thought it was just some piece of debris. But this something felt alive though, so I had to stop and take the shoe off. I admit I had gone through all the scorpion scenarios in my head before I saw who had gone into my shoe. Out fell a terrified, rolled up millipede.

The ankle I twisted yesterday felt surprisingly good. I had massaged the ankle in the evening, and the muscles around the shin, which seemed to ease the pain. I tried to be careful moving among the rocks though, because the ankle felt a bit tender as it was required to take weight in tough positions.

And tough positions as well as rocks were aplenty for today, too. And I don’t mean just rocks on the path but fields of jagged rocks where the boulders ranged from the size of a head to the size of a car. Then hiking turned into climbing, jumping, leaping, or careful edging from boulder to boulder. And of course for some reason the most solid looking ones are always the ones that move when you put your weight on them.

I had thought about doing a long day, but Rocksylvania didn’t seem to agree with me. Leaping in the boulders doesn’t go quickly, unless one wants to fall in between the rocks. And thus pushing for a lot of miles isn’t possible. This is sometimes frustrating, but try to remind myself that I can’t go faster than I can go.

In the evening I found myself a nice place to camp, and got to be by myself again. I did have to clean up some glass shards off the ground so they wouldn’t damage my tent and sleeping pad. I can’t understand why someone would want to carry glass on a hike in the first place. I’m sure no one wants to find pieces in their mattress or sole.

Before going to sleep I changed my clothes and as I pulled my sock off I saw something surprising. My big toe seemed to be one big bruise. As I inspected the situation closer I realized it wasn’t a bruise, but my toe had been dyed. Apparently the millipede in my shoe that morning had squirted or leaked something. Apparently octopi aren’t the only ones who can.

JFRM-2017-06-9131.jpg
JFRM-2017-06-9133.jpg
JFRM-2017-06-9134.jpg
JFRM-2017-06-9135-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9138.jpg

Olin vaeltanut ehkä vasta sata metriä, kun tunsin jotain kenkäni sisällä. Ajattelin ensin, että sinne oli mennyt ehkä joku oksanpala. Kuitenkin tuo jokin tuntui elävältä, joten minun oli pakko pysähtyä ja ottaa kenkä pois jalasta. Täytyy myöntää, että ehdin käydä päässäni jo kaikki skorpioni-skenaariotkin läpi ennen kuin näin kuka kenkääni oli mennyt. Sieltä nimittäin tipahti ulos kauhusta kerälle kiepsahtanut tuhatjalkainen.

Eilen nyrjäyttämäni nilkka tuntui yllättävän hyvältä. Olin illalla hieronut nilkan ja säären alueen lihaksia, mikä tuntui helpottavan kipua. Yritin kuitenkin olla varovainen kivikossa kulkiessa, koska nilkka tuntui hieman aralta joutuessaan ottamaan painoa vastaan hankalissa asennoissa.

Ja hankalia asentoja sekä kivikkoa riitti tällekin päivälle. Enkä tarkoita vain kiviä polulla vaan louhikkoja, joissa kivet ovat pään kokoisista noin auton kokoisiin. Silloin käveleminen muuttuu kiipeämiseksi, harppomiseksi, loikkimiseksi tai varovaiseksi hivuttautumiseksi lohkareelta toiselle. Ja jostain syystä aina ne isot ja kiinteän näköiset lohkareet ovatkin niitä, jotka keikahtavat, kun siirrät painosi niiden päälle.

Olin ajatellut yrittää tehdä pitkän päivän, mutta Rocksylvania ei tuntunut olevan kanssani samaa mieltä asiasta. Louhikossa loikkiessa ei voi edetä kovin nopeasti ellei halua pudota kivien väliin. Ja siten kovin suurien mailien puskeminen ei ole mahdollista. Tämä välillä turhauttaa, mutta yritän muistuttaa itselleni, että en voi edetä nopeammin kuin voin.

Illalla löysin itselleni mukavan telttapaikan ja sain jälleen kerran olla omissa oloissani. Jouduin tosin hieman siivoamaan lasinsiruja maasta, etteivät ne rikkoisi telttaa tai makuualustaa. En ymmärrä miksi kukaan haluaa raahata lasipulloja ylipäänsä vaellukselle. Kun kukaan ei varmasti halua löytää niitä siruja sitten makuualustastaan tai jalkapohjastaan.

Ennen nukkumaanmenoa vaihdoin vaatteet ja vetäessäni sukan pois jalasta näin jotain yllättävää. Isovarpaani näytti olevan yhtä isoa mustelmaa. Tarkastellessani asiaa lähemmin huomasin, ettei kyse ollut mustelmasta vaan varpaani oli värjäytynyt. Ilmeisesti aamulla kengässäni ollut tuhatjalkainen oli ruikannut tai vuotanut jotain. Osaavat ne muutkin kuin vain mustekalat.

Map

Total Time: 09:30:38