Day 115: The Pinnacle

19,96 km (12.4 miles)
1230.2 / 2189.8 miles
Unnamed campsite, PA

After breakfast I waited for Craig to take the other hikers first to the trailhead. Then he would take me to Port Clinton. I had a small temptation to stay for another zero, but I’ve tried to be strict regarding this and not had unplanned zeros (not counting the ones while I was sick after Fontana).

When I got back on the AT I was able to grab on to the joy of hiking again quickly. The climb from Port Clinton went slowly, but determinedly. The next climb to Pulpit Rock was rocky, but the view was worth it. After lunch I continued on toward the even rockier Pinnacle.

Pennsylvania is known among the hikers as Rocksylvania and now this moniker was starting to prove true. There had been rocky patches before, but after Port Clinton the rockiness increased clearly, and hard to maneuver fields of jagged rocks became more common.

The Pinnacle is a pile of rocks, several meters high, on which it is custom for hikers to throw a rock. I myself avoid stacking rocks and moving them for erosion reasons, but I decided this one time to take part in the tradition by tossing my own rock in the pile. Right near The Pinnacle is a cliff edge from where a beautiful 180 degree view opens up over the valley. I admired this view for a while and then decided to continue on to Eckville Shelter a few miles away.

The descent was occasionally a fairly good trail, but there were still a lot of rocks, including loose ones. At one point I stepped poorly on a rock, and my ankle twisted painfully to the outside. Of course my ankles twist in the rocks occasionally, but this was the first time it really hurt. I gently stepped on the foot. It hurt, but it could hold weight. Good – it clearly didn’t break. I continued slowly limping down hill. My ankle hurt, but walking was bearable.

The pain started to ease bit by bit, and my ankle’s trajectory softened as I walked. I still proceeded carefully, because the ankle felt tender. Two miles before the shelter I came across a lovely campfire spot along a slope and sat down for a break. I looked at the spot for a while and decided why in the world would I limp down the hill and leave such a lovely place unused, when two miles didn’t make any difference in the grand plan. My ankle would get rest, and I would get a room with a view.

JFRM-2017-06-9108.jpg
JFRM-2017-06-9109.jpg
JFRM-2017-06-9110.jpg
JFRM-2017-06-9111-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9116.jpg
JFRM-2017-06-9119-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9122-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9129.jpg

Aamiaisen jälkeen odotin, että Craig kyyditsi muut vaeltajat ensin. Sen jälkeen hän lähti viemään minua Port Clintoniin. Minulla oli pieni kiusaus jäädä pitämään toinenkin lepopäivä, mutta olen yrittänyt olla asian suhteen kurinalainen enkä ole pitänyt suunnittelemattomia nollapäiviä (lukuunottamatta niitä, jotka olin sairaana Fontanan jälkeen).

Päästyäni takaisin AT:lle sain kuitenkin nopeasti taas vaeltamisen mielekkyydestä kiinni. Nousu Port Clintonista kävi hitaasti, mutta määrätietoisesti. Seuraava nousu Pulpit Rockille oli kivikkoinen, mutta näköala oli palkitseva. Lounastauon jälkeen jatkoin kohti vielä kivikkoisempaa The Pinnaclea.

Pennsylvania kulkee vaeltajien puheissa nimellä Rocksylvania ja nyt tämä nimitys alkoi näyttäytyä todeksi. Kivikkoisia pätkiä oli toki ollut aiemminkin, mutta Port Clintonin jälkeen kivikkoisuus lisääntyi selvästi ja hitaasti edettävät louhikot yleistyivät.

The Pinnacle on usean metrin korkuinen kivikasa, jonka laelle vaeltajilla on tapana heittää kivi. Itse välttelen kivien kasaamista ja siirtelyä eroosiosyistä, mutta päätin nyt tämän kerran osallistua traditioon nakkaamalla oman kiveni kasaan. Aivan The Pinnaclen lähellä on kallionkieleke, josta avautuu kaunis 180 asteen näköala laaksoon. Ihailin tätä maisemaa hetken ja päätin sitten lähteä kohti muutaman mailin päässä olevaa Eckville Shelteriä.

Alamäki oli ajoittain suhteellisen hyvää polkua, mutta irtonaisia ja kiinteämmin maassa olevia kiviä oli silti paljon. Jossain vaiheessa astuin jotenkin huonosti yhden kiven päälle ja nilkkani nyrjähti kivuliaasti ulkosyrjälle. Kivikossa kulkessa nilkat toki muljahtelevat välillä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun se ihan todella sattui. Astuin varovasti jalalle. Kipua, mutta jalka kesti painon. Hyvä – ei selvästikään murtunut. Jatkoin hitaasti nilkuttaen alamäkeen. Nilkkaan sattui, mutta kävely oli siedettävää.

Kipu alkoi pikkuhiljaa hellittää ja nilkan liikeradat pehmetä kävellessäni. Etenin kuitenkin varovasti, koska nilkka tuntui aralta. Kaksi mailia ennen shelteriä osuin kauniin rinteen päällä olevalle nuotiopaikalle ja istahdin pitämään taukoa. Katselin paikkaa hetken ja totesin, että miksi ihmeessä nilkuttaisin alamäkeen ja jättäisin näin hyvän paikan käyttämättä, kun kahdella maililla ei olisi yhtään mitään väliä kokonaisuuden kannalta. Nilkka saisi lepoa ja minä saisin “maisemahuoneen”.

Leave a comment

Leave a Reply