Day 117: Knife Edge

17,69 km (11 miles)
1256.1 / 2189.8 miles
Unnamed campsite, PA

It had rained overnight, and there was a small shower in the morning, too. Overall the morning was surprisingly cool. As I took down my tent I felt something tickle the back of my hand and found a tick had stuck its head in me. Shuddering with disgust I spun it off with a Tick Key.

If yesterday was craggy, then today was the same stuff in bigger doses. I was constantly climbing up and down rocks, reaching and balancing. Slow and exhausting. On Knife Edge the rocks were worth their name, sharp edged and hard on the feet.

As I sat for a short break I looked at the view down into the valley and realized I missed normal life. I was hungry and tired. How nice would be to not worry about having enough drinking water and how much I wanted carry. How practical would it to be drive where I wanted to go in a car without asking for favors.

I continued walking and mulled thoughts about the comforts of normal life when I saw a yellow sign ahead. First I thought it was something to do with prohibiting hunting, fires, or camping, but when I got closer I saw it advertised trail magic. I was very excited, because usually these signs set up on the trail meant good trail magic. And that’s what it was. 2016 through hiker brothers Mountain Goat and Chopper, along with their wives, had arranged a feast in the parking lot with sandwiches, fruit, chips, soda, and candy. The timing couldn’t have been more perfect. I gave myself permission to take it easy and forget unreasonable mile goals. I would enjoy this to the fullest and eliminate my negative mood with a cold cola.

The effect was amazing. In addition to driving off the hunger that had been bothering me, I relaxed mentally and started to finally accept that moving in this rocky terrain would take time. I reached a feeling of peace and contentment. I had expected too much of myself and felt anxious when I couldn’t reach the goal I had set.

I listened to music as I continued balancing on the rocks and just as my play list started on the seventh part of Appalachian Spring, Doppio Movimento, hail started smacking my head. The scene probably wasn’t quite out of that Martha Graham ballet, even though it takes place in Pennsylvania. I just got out of the open into the cover of the woods, but the pea-sized hail stopped as quickly as it had started. Thunder rumbled somewhere in the distance, but the quirks of the weather ended there.

I had calculated that I would make it conveniently to George W. Outerbridge Shelter by evening. However, while walking down a fern covered downhill path I stepped on a hidden rock and the ankle I hurt the previous day twisted again. My foot hurt and I swore out loud. I tried to step on it, but the pain made walking uncertain limping. I took a step, and stopped. I twisted my foot. I took another step, and stopped again. This did not look good at all. The pain wasn’t strong, but made walking on an uneven trail difficult. Finally I was able to somehow slowly move forward with my foot held a bit awkwardly. I decided to stop as soon as I found a spot to camp.

I walked about a kilometer, until I found a slightly overgrown, but useable looking campsite. It was about another kilometer to the shelter, but I didn’t want to take any unnecessary steps on my foot. I sat on a rock, and The General who had been pacing me in the recent days passed me. He sat with me for a moment and I told him about my ankle trouble. He offered some ibuprofen, but I said I had some of my own. He finally went on to the shelter and I stayed to set up my tent.

Along my evening preparations I once again massaged my foot, ankle, and shin. Additionally I put on my thick night socks again after a long hiatus, because the warmth seemed to help the pain. I was a bit worried about my ankle. Luckily there weren’t any outward signs, so I didn’t think any great tissue damage was likely. I checked the guidebook just in case, though, and there is a hospital in Palmerton a few miles away. If my ankle was in bad shape in the morning, I would head there.

JFRM-2017-06-9148.jpg
JFRM-2017-06-9149.jpg
JFRM-2017-06-9151.jpg
JFRM-2017-06-9152-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9155.jpg
JFRM-2017-06-9157.jpg
JFRM-2017-06-9158-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9162.jpg
JFRM-2017-06-9164.jpg
JFRM-2017-06-9166.jpg

Yöllä oli satanut vettä ja aamullakin tuli vielä pieni kuuro. Muutenkin aamu oli yllättävän viileä. Purkaessani telttaa tunsin jonkin kutittavan kämmenselässä ja pitkästä aikaa sain huomata punkin tunkeneen päänsä ihooni. Inhon puistatuksen vallassa kieputtelin ötökän Tick Keyllä irti.

Jos eilinen oli louhikkoista niin tänään sitä lajia tarjoiltiin vielä suurempina annoksina. Kiipesin kiviä ylös ja alas kurotellen ja tasapainoillen. Hidasta ja väsyttävää. Knife Edgellä lohkareet olivat nimen mukaisesti teräväreunaisia ja jalat olivat kovilla.

Istahtaessani pienelle tauolle katselin maisemaa alas laaksoon ja huomasin kaipaavani normaalia elämää. Olin nälkäinen ja väsynyt. Miten mukavaa olisikaan olla huolehtimatta juomaveden riittävyydestä tai kuinka paljon sitä on halukas kantamaan. Miten käytännöllistä olisikaan ajaa autolla minne tahansa joutumatta pyytämään muilta palveluksia.

Jatkoin kävelyäni ja pyörittelin päässäni ajatusta normaalin elämän mukavuudesta, kun näin edessäni keltaisen kyltin. Luulin sen ensin olevan joku metsästyksen, tulenteon tai telttailun kieltävä kyltti, mutta päästessäni lähemmäs huomasinkin sen mainostavan trail magicia. Innostuin valtavasti, koska yleensä tällaiset pienen matkan päähän viedyt kyltit ennakoivat hyvää trail magicia. Ja sitä todella oli luvassa. Vuoden 2016 läpivaeltajaveljekset Mountain Goat ja Chopper olivat vaimoineen järjestäneet parkkipaikalle hyvät tarjoilut voileipineen, hedelmineen, sipseineen, limppareineen ja karkkeineen. Hetki ei olisi voinut olla oikeampi. Annoin itselleni luvan ottaa rennosti ja hylätä kohtuuttomat mailitavoitteet. Tänään nauttisin tästä ja nollaisin negatiivisen mielialani kylmällä colalla.

Vaikutus oli huikea. Paitsi että sain minua vaivanneen nälän hätistettyä, rentouduin myös henkisesti ja aloin viimein hyväksyä, että tässä louhikossa kulkeminen veisi aikaa. Saavutin jonkinlaisen tyytyväisyyden ja rauhan tunteen. Olin vaatinut itseltäni liikoja ja ahdistunut, kun en pysynyt mailitavoitteissani.

Kuuntelin musiikkia jatkaessani kivien päällä keikkumista ja juuri kun soittolistani heitti kuuluville Appalakkien Kevään seitsemännen osan, Doppio Movimento, alkoi päähäni kopsahdella rakeita. Kohtaus ei ollut ehkä aivan suoraan tuosta Martha Grahamin baletista, vaikka Pennsylvaniaan sekin sijoittuu. Pääsin juuri avoimelta kalliokielelkkeeltä metsän suojaan, mutta ison herneen kokoisten rakeiden tulo lakkasi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Ukkonen jyrisi jossain kauempana, mutta erikoiset sääilmiöt jäivät siihen.

Olin laskeskellut ehtiväni illaksi sopivasti George W. Outerbridge Shelterille. Kuitenkin kävellessäni alamäkeen saniaisten peittämää polkua astuin huomaamatta kiven päälle ja edellispäivänä satuttamani nilkka nyrjähti uudelleen. Jalkaan sattui ja kiroilin ääneen. Yritin astua, mutta kipu teki kävelystä epämääräistä nilkuttamista. Otin askeleen ja pysähdyin. Vääntelin jalkaa. Otin taas askeleen ja pysähdyin uudelleen. Tämä ei näyttänyt ollenkaan hyvältä. Kipu ei ollut kovaa, mutta teki kävelemisestä epätasaisella polulla vaikeaa. Lopulta pystyin jotenkuten hitaasti etenemään kävellen jalka hieman sisäkierrossa. Päätin pysähtyä heti löytäessäni telttapaikan.

Kävelin ehkä noin kilometrin, kunnes löysin hieman umpeenkasvaneen, mutta käyttökelpoisen telttapaikan. Shelterille olisi vielä noin kilometri, mutta en halunnut ottaa jalalla yhtään ylimääräistä askelta. Istahdin kivelle ja lähipäivinä kanssani samaa tahtia liikkunut The General kulki ohi. Hän istui hetkeksi seurakseni ja kerroin nilkkaongelmasta. The General tarjosi ibuprofeenia, mutta sanoin minulta löytyvän sitä itseltänikin. Hän jatkoi lopulta matkaansa shelterille ja minä jäin pystyttämään telttaani.

Iltatoimien lomassa hieroin taas jalkaterän, nilkan ja säären alueen lihaksia. Lisäksi puin pitkästä aikaa paksut yösukat jalkaani, koska lämpö tuntui auttavan kipuun. Olin hieman huolissani nilkastani. Onneksi mitään ulkoisia merkkejä ei näkynyt, joten en pitänyt mitään isompaa kudosvammaa todennäköisenä. Tarkistin kuitenkin varmuuden varalta opaskirjasta, että muutaman mailin päässä olevassa Palmertonissa olisi sairaala. Jos nilkka olisi aamulla huonossa kunnossa niin tietäisin minne menisin.

Leave a comment

Leave a Reply