19,96 km (12.4 miles) 1230.2 / 2189.8 miles Unnamed campsite, PA
After breakfast I waited for Craig to take the other hikers first to the trailhead. Then he would take me to Port Clinton. I had a small temptation to stay for another zero, but I’ve tried to be strict regarding this and not had unplanned zeros (not counting the ones while I was sick after Fontana).
When I got back on the AT I was able to grab on to the joy of hiking again quickly. The climb from Port Clinton went slowly, but determinedly. The next climb to Pulpit Rock was rocky, but the view was worth it. After lunch I continued on toward the even rockier Pinnacle.
Pennsylvania is known among the hikers as Rocksylvania and now this moniker was starting to prove true. There had been rocky patches before, but after Port Clinton the rockiness increased clearly, and hard to maneuver fields of jagged rocks became more common.
The Pinnacle is a pile of rocks, several meters high, on which it is custom for hikers to throw a rock. I myself avoid stacking rocks and moving them for erosion reasons, but I decided this one time to take part in the tradition by tossing my own rock in the pile. Right near The Pinnacle is a cliff edge from where a beautiful 180 degree view opens up over the valley. I admired this view for a while and then decided to continue on to Eckville Shelter a few miles away.
The descent was occasionally a fairly good trail, but there were still a lot of rocks, including loose ones. At one point I stepped poorly on a rock, and my ankle twisted painfully to the outside. Of course my ankles twist in the rocks occasionally, but this was the first time it really hurt. I gently stepped on the foot. It hurt, but it could hold weight. Good – it clearly didn’t break. I continued slowly limping down hill. My ankle hurt, but walking was bearable.
The pain started to ease bit by bit, and my ankle’s trajectory softened as I walked. I still proceeded carefully, because the ankle felt tender. Two miles before the shelter I came across a lovely campfire spot along a slope and sat down for a break. I looked at the spot for a while and decided why in the world would I limp down the hill and leave such a lovely place unused, when two miles didn’t make any difference in the grand plan. My ankle would get rest, and I would get a room with a view.
Aamiaisen jälkeen odotin, että Craig kyyditsi muut vaeltajat ensin. Sen jälkeen hän lähti viemään minua Port Clintoniin. Minulla oli pieni kiusaus jäädä pitämään toinenkin lepopäivä, mutta olen yrittänyt olla asian suhteen kurinalainen enkä ole pitänyt suunnittelemattomia nollapäiviä (lukuunottamatta niitä, jotka olin sairaana Fontanan jälkeen).
Päästyäni takaisin AT:lle sain kuitenkin nopeasti taas vaeltamisen mielekkyydestä kiinni. Nousu Port Clintonista kävi hitaasti, mutta määrätietoisesti. Seuraava nousu Pulpit Rockille oli kivikkoinen, mutta näköala oli palkitseva. Lounastauon jälkeen jatkoin kohti vielä kivikkoisempaa The Pinnaclea.
Pennsylvania kulkee vaeltajien puheissa nimellä Rocksylvania ja nyt tämä nimitys alkoi näyttäytyä todeksi. Kivikkoisia pätkiä oli toki ollut aiemminkin, mutta Port Clintonin jälkeen kivikkoisuus lisääntyi selvästi ja hitaasti edettävät louhikot yleistyivät.
The Pinnacle on usean metrin korkuinen kivikasa, jonka laelle vaeltajilla on tapana heittää kivi. Itse välttelen kivien kasaamista ja siirtelyä eroosiosyistä, mutta päätin nyt tämän kerran osallistua traditioon nakkaamalla oman kiveni kasaan. Aivan The Pinnaclen lähellä on kallionkieleke, josta avautuu kaunis 180 asteen näköala laaksoon. Ihailin tätä maisemaa hetken ja päätin sitten lähteä kohti muutaman mailin päässä olevaa Eckville Shelteriä.
Alamäki oli ajoittain suhteellisen hyvää polkua, mutta irtonaisia ja kiinteämmin maassa olevia kiviä oli silti paljon. Jossain vaiheessa astuin jotenkin huonosti yhden kiven päälle ja nilkkani nyrjähti kivuliaasti ulkosyrjälle. Kivikossa kulkessa nilkat toki muljahtelevat välillä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun se ihan todella sattui. Astuin varovasti jalalle. Kipua, mutta jalka kesti painon. Hyvä – ei selvästikään murtunut. Jatkoin hitaasti nilkuttaen alamäkeen. Nilkkaan sattui, mutta kävely oli siedettävää.
Kipu alkoi pikkuhiljaa hellittää ja nilkan liikeradat pehmetä kävellessäni. Etenin kuitenkin varovasti, koska nilkka tuntui aralta. Kaksi mailia ennen shelteriä osuin kauniin rinteen päällä olevalle nuotiopaikalle ja istahdin pitämään taukoa. Katselin paikkaa hetken ja totesin, että miksi ihmeessä nilkuttaisin alamäkeen ja jättäisin näin hyvän paikan käyttämättä, kun kahdella maililla ei olisi yhtään mitään väliä kokonaisuuden kannalta. Nilkka saisi lepoa ja minä saisin “maisemahuoneen”.
0 km (0 miles) 1217.8 / 2189.8 miles Rock ‘n Sole Hostel, Summit Station, PA
I woke up at seven for breakfast, even though I would have preferred to continue sleeping. It turned out to be worth it though, when I saw the bounty Jody had conjured: egg and cheese casserole, French toast casserole, and coffeecake.
My laundry had also been washed, and I could spend the morning resting and loading videos. Craig came to ask me later if I wanted to go to Pottsville for a brewery tour. It sounded like fun, so Moose and I got in the car with Chase, and went to visit the Yuengnling brewery. The free tour, especially in the caves under the brew house, was very interesting and an educational look into Prohibition in the US. The samples were welcome, too, even though I’m not a great fan of American beers. Before returning to Rock ‘n Sole we had pizza in a restaurant called Roma. The Napoli-style (by name, not quite structure) pizza was maybe one of the best of this trip.
That evening it was again a turn for Jody’s delicious creations along with dessert. Rest days seem to revolve more or less around food orgies, but maybe this just balances the monotonous menu while hiking. Especially salads, berries, and fruit are welcome as I can’t really carry anything fresh in my pack.
Heräsin seitsemäksi aamupalalle, vaikka olisin halunnut vielä jatkaa unia. Aikainen aamu osoittautui kuitenkin arvoisekseen, kun näin Jodyn loihtimat aamiaistarjoilut: kananmuna-juustolaatikkoa, köyhistä ritareista tehtyä laatikkoa ja kahvikakkua.
Pyykkini olivat myös pesty, joten saatoin viettää aamupäivää lepäillen ja videoita lataillen. Craig tuli kysymään minulta myöhemmin olinko kiinnostunut lähtemään Pottsvilleen panimokierrokselle. Ajatus kuulosti hauskalta, joten minä ja Moose hyppäsimme Chasen kyytiin ja lähdimme tutustumaan Yuengling-panimoon. Ilmainen esittelykierros etenkin panimorakennuksen alla olevassa luolastossa oli kiinnostava ja itselleni opettavainen katsaus Yhdysvaltain kieltolain aikaan. Olutmaistiaiset olivat nekin tervetulleita, vaikka en suuremmin amerikkalaisen oluen ihailija olekaan. Ennen paluuta Rock ‘n Soleen kävimme pizzalla ravintola Romassa. Siellä syömäni napolilaistyylinen (nimeltään, ei täysin rakenteeltaan) pizza oli kiistämättä ehkä yksin tämän reissun parhaista.
Illalla oli taas edessä Jodyn laittamat herkut jälkiruokineen. Lepopäivät tuntuvat valuvan aina enemmän tai vähemmän ruokaorgioiden puolelle, mutta ehkä tämä tasapainottaa vaeltaessa hieman yksipuolista ruokavaliota. Erityisesti salaatit, marjat ja hedelmät uppoavat hyvin, koska repussa ei voi juurikaan kantaa mukana mitään tuoretta.
24,53 km (15.2 miles) 1217.8 / 2189.8 miles Rock ‘n Sole Hostel, Summit Station, PA
The alarm clock went off at 4 AM. I don’t usually use an alarm clock on the AT, and I definitely don’t normally get up at four. In this case though the forecast last night had promised rain in the afternoon that would last all day. I had thought I would hike as much as possible before the rain to minimize the time spent in the rain.
And so I was at the starting line around six, and started purposefully marching in a familiar direction: north. A few miles from where I had spent the night I crossed a gravel road where someone had left trail magic. I grabbed a bottle of water from the cooler, because I had a meager quantity of water considering the day.
Around seven I called Hamburg’s only motel to reserve a room for myself. I hadn’t wanted to call sooner, because I wasn’t sure if I would reach my destination that day. To my disappointment the motel informed me they were full. And I had so looked forward to getting to have a zero. I was annoyed. I didn’t really know what I would do, because there weren’t any other places in Hamburg. There was a motel in Port Clinton along the AT, but they didn’t have a grocery store and it was necessary for me to get more food in order to continue my hike.
I decided I wouldn’t dwell on the issue. One makes bad decisions when angry. In any situation it was clear that I had to continue forward on the AT, so I continued hiking and hoped to get an idea once I calmed down after the disappointments.
I walked swiftly forward and I was reminded of a hostel some hikers had mentioned yesterday. The place had been said to be on par with Wood’s Hole so that alone was an achievement already. I had, however, already gone several miles past the intersection from where one could get a free ride to the hostel. The AT has taught me a good dose of opportunism and courage to ask for what I want. So I decided to call the hostel and ask if they would pick me up for a few from Port Clinton.
On my next break I called Rock ’n Sole hostel and the friendly owner, Craig, promised to reserve a bunk and told me a ride from Port Clinton would cost $20 each way. Not cheap, but not expensive either. Staying the night in Hamburg would have been $100/night, so even with the transporation Rock ’n Sole’s $40 night would be considerably cheaper. The cost also includes a trip to the grocery store, as well as breakfast and dinner. I decided to take the offer.
Happy to have arranged a place to sleep and knowing my zero would come to be I continued at a quick pace in the level terrain. The rain started, as I had expected, before nine. The weather was warm and there was very little rain that came through the trees, so hiking was not displeasing. And hiking in the rain is always much more tolerable when you know you’re going to get inside a dry building for the night.
I wasn’t quite without challenges despite the flatness of the route. A part of the way was slippery rocks. The tip of my other hiking pole had broken, so it did not offer any kind of traction. Also the rain dripping on my glasses made it hard to see the rocks on the path. Finally I decided to go without the glasses, because I could see the terrain ahead of me better that way.
A little before Port Clinton the rain stopped and my clothes even had a chance to dry a bit as the sun came out. The steep downhill into town was once again challenging in regards to traction, because the slope was sandy. But all things considered I’d rather slide when going downhill than uphill. I crossed many railroad tracks and two beautiful old bridges as I came into the little town of Port Clinton. There were a couple of large boulders of anthracite, a type of coal which I understand has been mined in the area. Exceptionally bright surfaces on those black rocks fascinated me.
Port Clinton does not have a grocery store, but it has a candy store called Peanut Shop (which also sells peanuts). I went to get some treats and sat for a bit outside to eat them. Little Engine, who had passed me earlier in the day, joined me. I told her my reservations about my accommodations for the night, and Little Engine mentioned having stayed in Rock ‘n Sole the previous night herself. She praised the hostel as excellent and the food as good.
I called Rock ’n Sole to let them know I had arrived in Port Clinton and was told my ride would arrive in about 40 minutes. So I walked to the Port Clinton bar next to Peanut Shop and ordered myself a Guinness. I was Midsummer Eve of course, so it could be celebrated by drinking in the middle of the day.
My chauffer, Craig’s son, came to get me from the bar about a half an hour later. He was also giving a ride to another hiker, so I decided to be opportunistic again ask if we could stop on the way at Cabela’s in Hamburg. This fit in the plans, so I got to get new hiking poles on the same trip.
When I arrived at Rock ’n Sole I met Craig and determined the rumors from other hikers to be true. The hostel was very clean, nicely decorated, and all the essential needs were fulfilled. There was a shower and a port-a-potty to use, the refrigerator had sodas and snacks for sale, laundry could be done for $5, and there were clothes to borrow while mine were in the wash.
I didn’t have to be disappointed in the food service either. The family’s mom, Jody, turned out to be a wonderful cook and just as nice as the rest of the family that I had already met. The dinner was plentiful and varied – with its salads and vegetables. After eating we got to go on a trip to Dollar General, and I was able to get good food for the last stretch of Pennsylvania. It was actually a good decision to go to the store after eating, because for once I did my shopping rationally without falling victim to shopping while hungry.
As I went to bed I felt good in every way. Sometimes happiness is about just the simple things: a shower, food, and rest. Those are the things I’ve learned to appreciate on the AT.
Herätyskello soi aamuneljältä. En yleensä käytä herätyskelloa AT:lla enkä todellakaan yleensä herää neljältä. Edellisenä iltana sääennuste oli kuitenkin näyttänyt aamupäivällä alkavaa sadetta, joka kestäisi mahdollisesti koko päivän. Olin ajatellut vaeltaa mahdollisimman paljon ennen sadetta minimoidakseni sateessaoloajan.
Niinpä olin lähtökuopissa kuuden aikaan ja aloin marssia määrätietoisesti tuttuun suuntaan: pohjoiseen. Pari mailia yöpaikastani ylitin pienen hiekkatien, jonne oli jätetty trail magicia. Nappasin kylmälaukusta vesipullon mukaani, koska minulla oli päivää ajatellen hieman niukasti vettä.
Seitsemän aikoihin soitin Hamburgin ainoaan motelliin varatakseni itselleni huoneen. En ollut halunnut soittaa aiemmin, koska en ollut aivan varma saavuttaisinko tavoitteeni ajallaan. Pettymyksekseni motellista kerrottiin heillä olevan täyttä. Ja minä olin niin kovasti odottanut pääseväni viettämään lepopäivää. Ärsytti. En tiennyt mitä oikein tekisin, koska muita paikkoja ei Hamburgissa ollut. AT:n varrella olevassa Port Clintonin kylässä olisi kyllä motelli, mutta siellä ei taas puolestaan ollut ruokakauppaa ja minulle oli välttämätöntä saada lisää ruokaa voidakseni vaeltaa eteenpäin.
Päätin, etten jää märehtimään asiaa. Suuttuneena tekee huonoja ratkaisuja. Se oli joka tapauksessa selvää, että AT:lla pitäisi edetä, joten jatkoin vaeltamista ja toivoin saavani jonkun idean, kunhan rauhoittuisin pettymyksen jäljiltä.
Kävelin vauhdikkaasti eteenpäin ja mieleeni muistui muiden vaeltajien eilen mainitsema hostelli. Paikkaa oli kehuttu Wood’s Holen tasoiseksi ja se on jo melkoinen saavutus. Olin kuitenkin jo useamman mailin ohi tienristeyksestä, josta hostellille saa ilmaisen kyydin. AT on opettanut minulle aimo annoksen opportunismia ja rohkeutta pyytää asioita, joita haluan. Niinpä päätin soittaa hostelliin ja kysyä, josko he hakisivat minut maksua vastaan Port Clintonista.
Seuraavalla tauolla soitin Rock ‘n Sole -hostelliin ja ystävällinen omistaja, Craig, lupasi varata minulle punkan sekä kertoi kyydin Port Clintonista maksavan $20/suunta. Ei halpaa, mutta ei oikeastaan kallistakaan. Hamburgissa yöpyminen olisi maksanut noin $100/yö, joten matkoineenkin Rock ‘n Solen $40/yö tulisi huomattavasti halvemmaksi. Lisäksi hintaan kuuluisi kauppareissu sekä aamupala ja illallinen. Päätin tarttua tarjoukseen.
Iloisena yöpaikan järjestymisestä ja odottamani lepopäivän toteutumisesta jatkoin reipasta tahtia tasaisessa maastossa. Sade alkoi odotusteni mukaisesti ennen yhdeksää. Sää oli lämmin ja sadetta tuli puiden läpi varsin vähän, joten vaeltaminen ei ollut epämiellyttävää. Lisäksi sateessa vaeltaminen on aina huomattavasti siedettävämpää, jos tietää illalla pääsevänsä sisälle kuivaan.
Täysin vailla haasteita en reitin tasaisuudesta huolimatta ollut. Osa matkasta oli liukasta kivikkoa. Toisesta vaellussauvastani oli katkennut kärki, joten se ei tarjonnut juuri minkäänlaista pitoa. Lisäksi veden valuessa pitkin silmälaseja oli vaikeaa nähdä polulla olevia kiviä. Lopulta päätin kulkea ilman silmälaseja, koska näin edessäni olevan maaston paremmin niin.
Vähän ennen Port Clintonia sade lakkasi ja vaatteeni ehtivät jopa hieman kuivua auringon tullessa esiin. Jyrkkä alamäki kylään oli jälleen kerran pidon kannalta haastava, koska rinne oli hiekkainen. Mutta toisaalta mielummin liu’uin sitä alaspäin kuin olisin yrittänyt ylöspäin. Ylitin monet ratakiskot ja kaksi kaunista vanhaa siltaa tullessani Port Clintonin pieneen kylään. Tien vieressä oli muutama iso järkäle antrasiittiä, kivihiiltä, jota on ymmärtääkseni louhittu lähialueilta. Erikoisen kiiltäväpintaiset mustat kivet olivat mielestäni kiehtovia.
Port Clintonissa ei tosiaan ole ruokakauppaa, mutta Peanut Shop -niminen huikea karkkikauppa sen sijaan löytyy (joka myy kyllä myös pähkinöitä). Kävin ostamassa hieman herkkuja ja istuin hetkeksi ulkopuolelle syömään niitä. Seuraani liittyi päivällä ohitseni kulkenut Little Engine. Kerroin hänelle edesottamuksistani yöpaikan suhteen ja Little Engine mainitsi itse olleensa edellisen yön Rock ‘n Solessa. Hän kehui hostellia erinomaiseksi ja ruokaa hyväksi.
Soitin Rock ‘n Soleen kertoakseni saapuneeni Port Clintoniin ja sain tietää kyytini olevan tulossa noin 40 minuutin päästä. Niinpä kävelin Peanut Shopin vieressä olevan Port Clinton Hotellin baariin ja tilasin itselleni Guinnessin. Olihan nyt juhannusaatto, joten sitä saattoi hyvin juhlistaa päiväkaljalla.
Kyytimieheni, Craigin poika, tuli huikkaamaan minut mukaansa baarista noin puolen tunnin päästä. Hän kyyditsi samalla myös toista vaeltajaa, joten päätin taas heittäytyä opportunistiksi ja kysyin voisimmeko käydä matkalla Hamburgissa olevassa suuressa ulkoiluliikkeessä, Cabela’sissa. Tämä sopi suunnitelmiin, joten pääsin samalla reissulla hankkimaan itselleni uudet vaellussauvat.
Tullessani Rock ‘n Soleen tapasin Craigin ja totesin pian vaeltajilta kuulemani huhut todeksi. Hostelli oli todella siisti, kivasti sisustettu ja kaikki keskeiset tarpeet täyttävä. Käytössä oli suihku ja bajamaja, jääkaapista sai ostaa limppareita ja välipalaa pikkurahalla, pyykit sai hoidettua $5 hintaan ja pesun ajaksi tarjolla oli lainavaatteet.
Ruokahuoltoonkaan ei todellakaan tarvinnut pettyä. Perheen äiti, Jody, osoittautui loistavaksi kokiksi ja yhtä mukavaksi kuin aiemmin tapaamani muut perheen jäsenet. Illallinen oli runsas ja monipuolinen – salaatteineen ja vihanneksineen. Syötyämme pääsimme vielä ostosreissulle Dollar Generaliin ja sain hankittua ruuat Pennsylvanian loppupätkälle. Oli itseasiassa hyvä ratkaisu käydä kaupassa ruuan jälkeen, koska kerrankin tein ostokset järkevästi joutumatta nälän piiskaamana ruokahulluuteen.
Käydessäni nukkumaan minulla oli kaikin puolin hyvä olo. Joskus ihmisen onni on perusasioista kiinni: suihku, ruoka ja lepo. Niitä on oppinut arvostamaan AT:lla.
28,70 km (17.8 miles) 1202.0 / 2189.8 miles Stealth campsite, PA
I had decided to hike until dusk. Since I essentially had enough food for just one more day, I wanted to get as far as possible. This way the next town would be in reach tomorrow.
I’ve been able to keep up a good pace, but in the rocky terrain this morning it didn’t seem feasible. The situation was not improved by the fact that the tip of one of my hiking sticks had broken, and the other one wasn’t doing much better at gripping anything. I started to ponder the option that the trip might take an extra day. Once I got through the toughest spot though, the speed picked up and I caught up the lost time.
I had lunch at 501 Shelter which would have been a tempting place to stay as well. The shelter has a shower, locals offer rides for a small fee (the shelter is right by the road), and the local pizza places deliver here. The hikers there were talking about a hostel nearby that had a good reputation, but I was still aiming for Hamburg by tomorrow.
Pennsylvania has been very flat, but the downside to that is the scarcity of views. And I myself feel that the sights opening up from the top of high places to be some of the best rewards of hiking. Today I did pass several viewpoints that I was able to stop and admire.
As evening approached I saw a small sign made of sticks that told me I had hiked 1200 miles. At this point each 100 miles doesn’t seem so wondrous anymore, and I’ve actually started to look at them from the opposite point of you. That is because today the leftover distance shrunk down to three digits, meaning there are “only” less than 1000 miles to Katahdin.
I looked for a suitable camp site as dusk settled. Rain had been forecasted for the evening and it started sprinkling during the last few kilometers. I found a really god and flat spot next to the trail, and spun my pack down to lean against a tree and removed my tent. Usually I listen to music on the AT exclusively with headphones, but on an impulse I wanted tent pitching music, so I turned on the speaker on my phone. As the rain fell I slowly danced along with Enrique Iglesias as I tightened the guy lines. My timing was fantastic, because as I sat down in my tent to have dinner the rain picked up drastically. I had gotten the 18 miles I wanted and there would only be 15 left tomorrow to Port Clinton, and from there just under two miles along the road to Hamburg.
Olin päättänyt vaeltaa hämärän tuloon asti. Koska ruokaa oli käytännössä enää yhdeksi päiväksi, halusin päästä mahdollisimman pitkälle. Näin seuraava kaupunki olisi saavutettavissa huomenna.
Olen onnistunut pitämään hyvää vauhtia yllä, mutta aamun kivikossa se ei näyttänyt oikein todennäköiseltä. Asiaa ei erityisesti auttanut se, että toisesta vaellussauvasta oli katkennut kärki eikä toisessakaan pito ollut enää kovin kehuttava. Jouduin jo pohtimaan sitäkin vaihtoehtoa, että matkaan menisi yksi päivä enemmän. Päästyäni hankalimmasta kohdasta eteneminen kuitenkin helpottui ja otin kiinni menetettyä aikaa.
Pidin lounastauon 501 Shelterillä, joka olisi ollut kieltämättä myös houkutteleva yöpaikka. Shelterillä on nimittäin suihku, paikalliset tarjoavat maksua vastaan kyytejä kauppaan (shelter on aivan tien vieressä) ja myös pizzeriat toimittavat tilauksia sinne. Paikalla olevat vaeltajat puhuivat lähellä olevasta hostellista, jolla oli ilmeisen hyvä maine, mutta minulla oli yhä tähtäimessäni Hamburgiin ehtiminen huomenna.
Pennsylvania on ollut todella tasainen, mutta sen varjopuolena on näköalojen vähäisyys. Ja itse koen korkealta avautuvat maisemat juurikin vaeltamisen palkitsevimpana osana. Tänään kuitenkin ohitin useammankin maiseman, jota saatoin pysähtyä hetkeksi ihailemaan.
Illan tullessa näin maassa pienen tikuista tehdyn merkin, joka kertoi minun vaeltaneen 1200 mailia. Tässä vaiheessa jokainen sata mailia ei enää tunnu niin ihmeelliseltä ja oikeastaan asiaa alkaa katsomaan jo käänteiseltä kannalta. Nimittäin tänään jäljellä oleva matka kutistui viimein kolminumeroiseksi eli Katahdinille on ”enää” alle 1000 mailia.
Etsiskelin sopivaa telttapaikkaa hämärän laskeutuessa. Yöksi oli luvattu sadetta ja sitä alkoi jo hieman tihkuttaa parin viimeisen kilometrin aikana. Löysin todella hyvän ja tasaisen paikan polun vierestä, joten pyöräytin repun seisomaan puuta vasten ja irroitin teltan. Yleensä kuuntelen musiikkia AT:lla vain kuulokkeista, mutta jostain hetken mielijohteesta halusin teltanpystytysmusiikkia, joten päätin laittaa puhelimen kaiuttimen päälle. Sateen putoillessa hiljalleen tanssin Enrique Iglesiasin tahtiin kiristellessä teltannaruja. Ajoitukseni oli erinomainen, koska istahtaessani telttaan illalliseni ääreen muuttui sade huomattavasti runsaammaksi. Olin saanut haluamani noin 18 mailia tehtyä ja huomenna olisi jäljellä 15 mailia Port Clintoniin ja sieltä vajaa pari mailia tietä pitkin Hamburgiin.
25,19 km (15.7 miles) 1184.0 / 2189.8 miles Stealth campsite, PA
Like Gregor Samsa I awoke from an uneasy dream and saw something unexpected. A naked man was walking past my campsite. I had heard that in the US people observed a very unofficial Hike Naked Day, but I had remembered it to be in July. I didn’t think to ask the man if it was Hike Naked Day or if he was just a normal nudist.
It bothered me throughout the day, because I felt that a naked hikers’ day was definitely something a Finn should participate in. After all our approach to nudity is much more easy-going than in America. I didn’t have any cell coverage though, so I couldn’t check.
In the level terrain hiking moved along at a good pace, and the weather was just perfect, too. In the afternoon as I ascended a slope to Second Mountain a few drops started to come down, but I didn’t think it would get worse. Or at least this was until I heard an oncoming, even hum. I have learned on the AT that this sound of a strong gust of wind only means that momentarily rain will come pouring down. I had just enough time to drop my pack and throw my rain coat over me like a cape before the sprinkling turned into a monsoon. I put my raingear on properly and put the cover on my pack.
Luckily the torrential rain didn’t last very long. Pretty soon I was able to take off my rain gear, but I left the cover on my pack because it would dry better there than stuffed into a pocket of my pack.
As I finally got coverage on my phone I was able to confirm that today was indeed Hike Naked Day. I wasn’t quite brave enough to strip right then and there though, because in the next few miles were several road crossing and a couple of other more public places. No good getting my Visa revoked by showing off my butt cheeks along the interstate.
To end the day I had a bit of a steeper climb. I wondered if I would find a place to tent on the hill covered with poison ivy, but finally a small fire ring revealed itself behind a bush. I had gathered just over 16 miles fairly painlessly. If in the next two days I could squeeze out a total of 34 miles I would get into town for Midsummer Eve. I doubt Pennsylvanian’s celebrate Midsummer, but it doesn’t stop me.
Gregor Samsan tapaan heräsin aamulla rauhattomasta unesta ja näin jotain odottamatonta. Telttapaikkani ohi kulki alaston mies. Olin kuullut, että Yhdysvalloissa vietetään hyvin epävirallista Hike Naked Dayta, mutta olin muistellut sen olevan vasta heinäkuussa. En tullut kysyneeksi mieheltä, että oliko tänään Hike Naked Day vai oliko hän vain ihan tavallinen nudisti.
Asia vaivasi minua pitkin päivää, koska mielestäni alastomien vaeltajien päivä oli jotain mihin ehdottomasti suomalaisen pitäisi osallistua. Suhtaudutaanhan meillä alastomuuteen huomattavasti mutkattomammin kuin Yhdysvalloissa. Minulla ei kuitenkaan ollut kännykässä kenttää, että olisin asian voinut varmistaa.
Tasaisessa maastossa vaellus kulki vauhdikkaasti ja sääkin oli juuri sopiva. Iltapäivällä noustessani loivaa rinnettä Second Mountainille alkoi tulla muutamia pisaroita, mutta en uskonut sateen siitä kiihtyvän. Tai ainakin näin oli siihen asti, kunnes kuulin lähestyvän voimakkaan huminan. Olen oppinut AT:lla, että tuo voimakkaalta tuulenpuuskalta kuulostava ääni ei ole tuuli vaan tarkoittaa sitä, että sekuntien päästä vettä tulee kaatamalla. Ehdin juuri kiepauttaa repun maahan ja heittää sadetakin viitaksi päälleni, kun tihkusade muuttui monsuuniksi. Puin sadevaatteet kunnolla ja vedin repun päälle suojan.
Kaatosadetta ei kuitenkaan onneksi kestänyt kauan. Hyvin pian saatoin jo riisua sadevaatteet, mutta jätin repun sadesuojan paikalleen, koska se kuivuisi siinä paremmin kuin mytyssä repun taskussa.
Saadessani viimein kenttää puhelimeeni pääsin lopulta selville, että tänään todellakin oli Hike Naked Day. En kuitenkaan uskaltautunut siinä vaiheessa enää heittäytymään kelteisilleni, koska seuraavien mailien aikana edessä oli useita tien ylityksiä ja muitakin hieman julkisempia paikkoja. Viisumiaan ei kannata polttaa esittelemällä pakaroitaan moottoritien varressa.
Päivän päätteeksi edessä oli hieman jyrkempi nousu. Epäilin löytäisinkö myrkkymurattien peittämältä mäeltä mitään telttapaikkaa, mutta lopulta puskan takaa näkyi pieni avoin nuotiopaikka. Olin saanut kasaan reilun 16 mailia varsin kivuttomasti. Jos kahtena seuraavana päivänä onnistuisin pursertamaan yhteensä 34 mailia, pääsisin juhannusaattoillaksi kaupunkiin. Pennsylvanialaiset tuskin juhannusta juhlivat, mutta senhän ei tarvitsisi estää minua juhlimasta.
