Day 116: Dan’s Pulpit

23,14 km (14.4 miles)
1244.6 / 2189.8 miles
Unnamed campsite, PA

https://youtu.be/I4ZIptclxwQ

I had hiked only about a hundred meters when I felt something inside my shoe. At first I thought it was just some piece of debris. But this something felt alive though, so I had to stop and take the shoe off. I admit I had gone through all the scorpion scenarios in my head before I saw who had gone into my shoe. Out fell a terrified, rolled up millipede.

The ankle I twisted yesterday felt surprisingly good. I had massaged the ankle in the evening, and the muscles around the shin, which seemed to ease the pain. I tried to be careful moving among the rocks though, because the ankle felt a bit tender as it was required to take weight in tough positions.

And tough positions as well as rocks were aplenty for today, too. And I don’t mean just rocks on the path but fields of jagged rocks where the boulders ranged from the size of a head to the size of a car. Then hiking turned into climbing, jumping, leaping, or careful edging from boulder to boulder. And of course for some reason the most solid looking ones are always the ones that move when you put your weight on them.

I had thought about doing a long day, but Rocksylvania didn’t seem to agree with me. Leaping in the boulders doesn’t go quickly, unless one wants to fall in between the rocks. And thus pushing for a lot of miles isn’t possible. This is sometimes frustrating, but try to remind myself that I can’t go faster than I can go.

In the evening I found myself a nice place to camp, and got to be by myself again. I did have to clean up some glass shards off the ground so they wouldn’t damage my tent and sleeping pad. I can’t understand why someone would want to carry glass on a hike in the first place. I’m sure no one wants to find pieces in their mattress or sole.

Before going to sleep I changed my clothes and as I pulled my sock off I saw something surprising. My big toe seemed to be one big bruise. As I inspected the situation closer I realized it wasn’t a bruise, but my toe had been dyed. Apparently the millipede in my shoe that morning had squirted or leaked something. Apparently octopi aren’t the only ones who can.

JFRM-2017-06-9131.jpg
JFRM-2017-06-9133.jpg
JFRM-2017-06-9134.jpg
JFRM-2017-06-9135-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9138.jpg

Olin vaeltanut ehkä vasta sata metriä, kun tunsin jotain kenkäni sisällä. Ajattelin ensin, että sinne oli mennyt ehkä joku oksanpala. Kuitenkin tuo jokin tuntui elävältä, joten minun oli pakko pysähtyä ja ottaa kenkä pois jalasta. Täytyy myöntää, että ehdin käydä päässäni jo kaikki skorpioni-skenaariotkin läpi ennen kuin näin kuka kenkääni oli mennyt. Sieltä nimittäin tipahti ulos kauhusta kerälle kiepsahtanut tuhatjalkainen.

Eilen nyrjäyttämäni nilkka tuntui yllättävän hyvältä. Olin illalla hieronut nilkan ja säären alueen lihaksia, mikä tuntui helpottavan kipua. Yritin kuitenkin olla varovainen kivikossa kulkiessa, koska nilkka tuntui hieman aralta joutuessaan ottamaan painoa vastaan hankalissa asennoissa.

Ja hankalia asentoja sekä kivikkoa riitti tällekin päivälle. Enkä tarkoita vain kiviä polulla vaan louhikkoja, joissa kivet ovat pään kokoisista noin auton kokoisiin. Silloin käveleminen muuttuu kiipeämiseksi, harppomiseksi, loikkimiseksi tai varovaiseksi hivuttautumiseksi lohkareelta toiselle. Ja jostain syystä aina ne isot ja kiinteän näköiset lohkareet ovatkin niitä, jotka keikahtavat, kun siirrät painosi niiden päälle.

Olin ajatellut yrittää tehdä pitkän päivän, mutta Rocksylvania ei tuntunut olevan kanssani samaa mieltä asiasta. Louhikossa loikkiessa ei voi edetä kovin nopeasti ellei halua pudota kivien väliin. Ja siten kovin suurien mailien puskeminen ei ole mahdollista. Tämä välillä turhauttaa, mutta yritän muistuttaa itselleni, että en voi edetä nopeammin kuin voin.

Illalla löysin itselleni mukavan telttapaikan ja sain jälleen kerran olla omissa oloissani. Jouduin tosin hieman siivoamaan lasinsiruja maasta, etteivät ne rikkoisi telttaa tai makuualustaa. En ymmärrä miksi kukaan haluaa raahata lasipulloja ylipäänsä vaellukselle. Kun kukaan ei varmasti halua löytää niitä siruja sitten makuualustastaan tai jalkapohjastaan.

Ennen nukkumaanmenoa vaihdoin vaatteet ja vetäessäni sukan pois jalasta näin jotain yllättävää. Isovarpaani näytti olevan yhtä isoa mustelmaa. Tarkastellessani asiaa lähemmin huomasin, ettei kyse ollut mustelmasta vaan varpaani oli värjäytynyt. Ilmeisesti aamulla kengässäni ollut tuhatjalkainen oli ruikannut tai vuotanut jotain. Osaavat ne muutkin kuin vain mustekalat.

Map

Total time: 09:30:38

Day 115: The Pinnacle

19,96 km (12.4 miles)
1230.2 / 2189.8 miles
Unnamed campsite, PA

https://youtu.be/HRAIJJ4VqXg

After breakfast I waited for Craig to take the other hikers first to the trailhead. Then he would take me to Port Clinton. I had a small temptation to stay for another zero, but I’ve tried to be strict regarding this and not had unplanned zeros (not counting the ones while I was sick after Fontana).

When I got back on the AT I was able to grab on to the joy of hiking again quickly. The climb from Port Clinton went slowly, but determinedly. The next climb to Pulpit Rock was rocky, but the view was worth it. After lunch I continued on toward the even rockier Pinnacle.

Pennsylvania is known among the hikers as Rocksylvania and now this moniker was starting to prove true. There had been rocky patches before, but after Port Clinton the rockiness increased clearly, and hard to maneuver fields of jagged rocks became more common.

The Pinnacle is a pile of rocks, several meters high, on which it is custom for hikers to throw a rock. I myself avoid stacking rocks and moving them for erosion reasons, but I decided this one time to take part in the tradition by tossing my own rock in the pile. Right near The Pinnacle is a cliff edge from where a beautiful 180 degree view opens up over the valley. I admired this view for a while and then decided to continue on to Eckville Shelter a few miles away.

The descent was occasionally a fairly good trail, but there were still a lot of rocks, including loose ones. At one point I stepped poorly on a rock, and my ankle twisted painfully to the outside. Of course my ankles twist in the rocks occasionally, but this was the first time it really hurt. I gently stepped on the foot. It hurt, but it could hold weight. Good – it clearly didn’t break. I continued slowly limping down hill. My ankle hurt, but walking was bearable.

The pain started to ease bit by bit, and my ankle’s trajectory softened as I walked. I still proceeded carefully, because the ankle felt tender. Two miles before the shelter I came across a lovely campfire spot along a slope and sat down for a break. I looked at the spot for a while and decided why in the world would I limp down the hill and leave such a lovely place unused, when two miles didn’t make any difference in the grand plan. My ankle would get rest, and I would get a room with a view.

JFRM-2017-06-9108.jpg
JFRM-2017-06-9109.jpg
JFRM-2017-06-9110.jpg
JFRM-2017-06-9111-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9116.jpg
JFRM-2017-06-9119-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9122-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9129.jpg

Aamiaisen jälkeen odotin, että Craig kyyditsi muut vaeltajat ensin. Sen jälkeen hän lähti viemään minua Port Clintoniin. Minulla oli pieni kiusaus jäädä pitämään toinenkin lepopäivä, mutta olen yrittänyt olla asian suhteen kurinalainen enkä ole pitänyt suunnittelemattomia nollapäiviä (lukuunottamatta niitä, jotka olin sairaana Fontanan jälkeen).

Päästyäni takaisin AT:lle sain kuitenkin nopeasti taas vaeltamisen mielekkyydestä kiinni. Nousu Port Clintonista kävi hitaasti, mutta määrätietoisesti. Seuraava nousu Pulpit Rockille oli kivikkoinen, mutta näköala oli palkitseva. Lounastauon jälkeen jatkoin kohti vielä kivikkoisempaa The Pinnaclea.

Pennsylvania kulkee vaeltajien puheissa nimellä Rocksylvania ja nyt tämä nimitys alkoi näyttäytyä todeksi. Kivikkoisia pätkiä oli toki ollut aiemminkin, mutta Port Clintonin jälkeen kivikkoisuus lisääntyi selvästi ja hitaasti edettävät louhikot yleistyivät.

The Pinnacle on usean metrin korkuinen kivikasa, jonka laelle vaeltajilla on tapana heittää kivi. Itse välttelen kivien kasaamista ja siirtelyä eroosiosyistä, mutta päätin nyt tämän kerran osallistua traditioon nakkaamalla oman kiveni kasaan. Aivan The Pinnaclen lähellä on kallionkieleke, josta avautuu kaunis 180 asteen näköala laaksoon. Ihailin tätä maisemaa hetken ja päätin sitten lähteä kohti muutaman mailin päässä olevaa Eckville Shelteriä.

Alamäki oli ajoittain suhteellisen hyvää polkua, mutta irtonaisia ja kiinteämmin maassa olevia kiviä oli silti paljon. Jossain vaiheessa astuin jotenkin huonosti yhden kiven päälle ja nilkkani nyrjähti kivuliaasti ulkosyrjälle. Kivikossa kulkessa nilkat toki muljahtelevat välillä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun se ihan todella sattui. Astuin varovasti jalalle. Kipua, mutta jalka kesti painon. Hyvä – ei selvästikään murtunut. Jatkoin hitaasti nilkuttaen alamäkeen. Nilkkaan sattui, mutta kävely oli siedettävää.

Kipu alkoi pikkuhiljaa hellittää ja nilkan liikeradat pehmetä kävellessäni. Etenin kuitenkin varovasti, koska nilkka tuntui aralta. Kaksi mailia ennen shelteriä osuin kauniin rinteen päällä olevalle nuotiopaikalle ja istahdin pitämään taukoa. Katselin paikkaa hetken ja totesin, että miksi ihmeessä nilkuttaisin alamäkeen ja jättäisin näin hyvän paikan käyttämättä, kun kahdella maililla ei olisi yhtään mitään väliä kokonaisuuden kannalta. Nilkka saisi lepoa ja minä saisin “maisemahuoneen”.

Map

Total time: 08:40:47

Day 114: Zero at Rock ‘n Sole Hostel

0 km (0 miles)
1217.8 / 2189.8 miles
Rock ‘n Sole Hostel, Summit Station, PA

https://youtu.be/a4xH_GgZaVI

I woke up at seven for breakfast, even though I would have preferred to continue sleeping. It turned out to be worth it though, when I saw the bounty Jody had conjured: egg and cheese casserole, French toast casserole, and coffeecake.

My laundry had also been washed, and I could spend the morning resting and loading videos. Craig came to ask me later if I wanted to go to Pottsville for a brewery tour. It sounded like fun, so Moose and I got in the car with Chase, and went to visit the Yuengnling brewery. The free tour, especially in the caves under the brew house, was very interesting and an educational look into Prohibition in the US. The samples were welcome, too, even though I’m not a great fan of American beers. Before returning to Rock ‘n Sole we had pizza in a restaurant called Roma. The Napoli-style (by name, not quite structure) pizza was maybe one of the best of this trip.

That evening it was again a turn for Jody’s delicious creations along with dessert. Rest days seem to revolve more or less around food orgies, but maybe this just balances the monotonous menu while hiking. Especially salads, berries, and fruit are welcome as I can’t really carry anything fresh in my pack.

JFRM-2017-06-9062.jpg
JFRM-2017-06-9067.jpg
JFRM-2017-06-9075.jpg
JFRM-2017-06-9076.jpg
JFRM-2017-06-9080.jpg
JFRM-2017-06-9083.jpg
JFRM-2017-06-9084.jpg
JFRM-2017-06-9086.jpg
JFRM-2017-06-9087.jpg
JFRM-2017-06-9094-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9098.jpg

Heräsin seitsemäksi aamupalalle, vaikka olisin halunnut vielä jatkaa unia. Aikainen aamu osoittautui kuitenkin arvoisekseen, kun näin Jodyn loihtimat aamiaistarjoilut: kananmuna-juustolaatikkoa, köyhistä ritareista tehtyä laatikkoa ja kahvikakkua.

Pyykkini olivat myös pesty, joten saatoin viettää aamupäivää lepäillen ja videoita lataillen. Craig tuli kysymään minulta myöhemmin olinko kiinnostunut lähtemään Pottsvilleen panimokierrokselle. Ajatus kuulosti hauskalta, joten minä ja Moose hyppäsimme Chasen kyytiin ja lähdimme tutustumaan Yuengling-panimoon. Ilmainen esittelykierros etenkin panimorakennuksen alla olevassa luolastossa oli kiinnostava ja itselleni opettavainen katsaus Yhdysvaltain kieltolain aikaan. Olutmaistiaiset olivat nekin tervetulleita, vaikka en suuremmin amerikkalaisen oluen ihailija olekaan. Ennen paluuta Rock ‘n Soleen kävimme pizzalla ravintola Romassa. Siellä syömäni napolilaistyylinen (nimeltään, ei täysin rakenteeltaan) pizza oli kiistämättä ehkä yksin tämän reissun parhaista.

Illalla oli taas edessä Jodyn laittamat herkut jälkiruokineen. Lepopäivät tuntuvat valuvan aina enemmän tai vähemmän ruokaorgioiden puolelle, mutta ehkä tämä tasapainottaa vaeltaessa hieman yksipuolista ruokavaliota. Erityisesti salaatit, marjat ja hedelmät uppoavat hyvin, koska repussa ei voi juurikaan kantaa mukana mitään tuoretta.

Day 113: Port Clinton

24,53 km (15.2 miles)
1217.8 / 2189.8 miles
Rock ‘n Sole Hostel, Summit Station, PA

https://youtu.be/CHfv2bIhJHs

The alarm clock went off at 4 AM. I don’t usually use an alarm clock on the AT, and I definitely don’t normally get up at four. In this case though the forecast last night had promised rain in the afternoon that would last all day. I had thought I would hike as much as possible before the rain to minimize the time spent in the rain.

And so I was at the starting line around six, and started purposefully marching in a familiar direction: north. A few miles from where I had spent the night I crossed a gravel road where someone had left trail magic. I grabbed a bottle of water from the cooler, because I had a meager quantity of water considering the day.

Around seven I called Hamburg’s only motel to reserve a room for myself. I hadn’t wanted to call sooner, because I wasn’t sure if I would reach my destination that day. To my disappointment the motel informed me they were full. And I had so looked forward to getting to have a zero. I was annoyed. I didn’t really know what I would do, because there weren’t any other places in Hamburg. There was a motel in Port Clinton along the AT, but they didn’t have a grocery store and it was necessary for me to get more food in order to continue my hike.

I decided I wouldn’t dwell on the issue. One makes bad decisions when angry. In any situation it was clear that I had to continue forward on the AT, so I continued hiking and hoped to get an idea once I calmed down after the disappointments.

I walked swiftly forward and I was reminded of a hostel some hikers had mentioned yesterday. The place had been said to be on par with Wood’s Hole so that alone was an achievement already. I had, however, already gone several miles past the intersection from where one could get a free ride to the hostel. The AT has taught me a good dose of opportunism and courage to ask for what I want. So I decided to call the hostel and ask if they would pick me up for a few from Port Clinton.

On my next break I called Rock ’n Sole hostel and the friendly owner, Craig, promised to reserve a bunk and told me a ride from Port Clinton would cost $20 each way. Not cheap, but not expensive either. Staying the night in Hamburg would have been $100/night, so even with the transporation Rock ’n Sole’s $40 night would be considerably cheaper. The cost also includes a trip to the grocery store, as well as breakfast and dinner. I decided to take the offer.

Happy to have arranged a place to sleep and knowing my zero would come to be I continued at a quick pace in the level terrain. The rain started, as I had expected, before nine. The weather was warm and there was very little rain that came through the trees, so hiking was not displeasing. And hiking in the rain is always much more tolerable when you know you’re going to get inside a dry building for the night.

I wasn’t quite without challenges despite the flatness of the route. A part of the way was slippery rocks. The tip of my other hiking pole had broken, so it did not offer any kind of traction. Also the rain dripping on my glasses made it hard to see the rocks on the path. Finally I decided to go without the glasses, because I could see the terrain ahead of me better that way.

A little before Port Clinton the rain stopped and my clothes even had a chance to dry a bit as the sun came out. The steep downhill into town was once again challenging in regards to traction, because the slope was sandy. But all things considered I’d rather slide when going downhill than uphill. I crossed many railroad tracks and two beautiful old bridges as I came into the little town of Port Clinton. There were a couple of large boulders of anthracite, a type of coal which I understand has been mined in the area. Exceptionally bright surfaces on those black rocks fascinated me.

Port Clinton does not have a grocery store, but it has a candy store called Peanut Shop (which also sells peanuts). I went to get some treats and sat for a bit outside to eat them. Little Engine, who had passed me earlier in the day, joined me. I told her my reservations about my accommodations for the night, and Little Engine mentioned having stayed in Rock ‘n Sole the previous night herself. She praised the hostel as excellent and the food as good.

I called Rock ’n Sole to let them know I had arrived in Port Clinton and was told my ride would arrive in about 40 minutes. So I walked to the Port Clinton bar next to Peanut Shop and ordered myself a Guinness. I was Midsummer Eve of course, so it could be celebrated by drinking in the middle of the day.

My chauffer, Craig’s son, came to get me from the bar about a half an hour later. He was also giving a ride to another hiker, so I decided to be opportunistic again ask if we could stop on the way at Cabela’s in Hamburg. This fit in the plans, so I got to get new hiking poles on the same trip.

When I arrived at Rock ’n Sole I met Craig and determined the rumors from other hikers to be true. The hostel was very clean, nicely decorated, and all the essential needs were fulfilled. There was a shower and a port-a-potty to use, the refrigerator had sodas and snacks for sale, laundry could be done for $5, and there were clothes to borrow while mine were in the wash.

I didn’t have to be disappointed in the food service either. The family’s mom, Jody, turned out to be a wonderful cook and just as nice as the rest of the family that I had already met. The dinner was plentiful and varied – with its salads and vegetables. After eating we got to go on a trip to Dollar General, and I was able to get good food for the last stretch of Pennsylvania. It was actually a good decision to go to the store after eating, because for once I did my shopping rationally without falling victim to shopping while hungry.

As I went to bed I felt good in every way. Sometimes happiness is about just the simple things: a shower, food, and rest. Those are the things I’ve learned to appreciate on the AT.

JFRM-2017-06-9049.jpg
JFRM-2017-06-9051.jpg
JFRM-2017-06-9054.jpg
JFRM-2017-06-9055.jpg
JFRM-2017-06-9057.jpg
JFRM-2017-06-9060.jpg

Herätyskello soi aamuneljältä. En yleensä käytä herätyskelloa AT:lla enkä todellakaan yleensä herää neljältä. Edellisenä iltana sääennuste oli kuitenkin näyttänyt aamupäivällä alkavaa sadetta, joka kestäisi mahdollisesti koko päivän. Olin ajatellut vaeltaa mahdollisimman paljon ennen sadetta minimoidakseni sateessaoloajan.

Niinpä olin lähtökuopissa kuuden aikaan ja aloin marssia määrätietoisesti tuttuun suuntaan: pohjoiseen. Pari mailia yöpaikastani ylitin pienen hiekkatien, jonne oli jätetty trail magicia. Nappasin kylmälaukusta vesipullon mukaani, koska minulla oli päivää ajatellen hieman niukasti vettä.

Seitsemän aikoihin soitin Hamburgin ainoaan motelliin varatakseni itselleni huoneen. En ollut halunnut soittaa aiemmin, koska en ollut aivan varma saavuttaisinko tavoitteeni ajallaan. Pettymyksekseni motellista kerrottiin heillä olevan täyttä. Ja minä olin niin kovasti odottanut pääseväni viettämään lepopäivää. Ärsytti. En tiennyt mitä oikein tekisin, koska muita paikkoja ei Hamburgissa ollut. AT:n varrella olevassa Port Clintonin kylässä olisi kyllä motelli, mutta siellä ei taas puolestaan ollut ruokakauppaa ja minulle oli välttämätöntä saada lisää ruokaa voidakseni vaeltaa eteenpäin.

Päätin, etten jää märehtimään asiaa. Suuttuneena tekee huonoja ratkaisuja. Se oli joka tapauksessa selvää, että AT:lla pitäisi edetä, joten jatkoin vaeltamista ja toivoin saavani jonkun idean, kunhan rauhoittuisin pettymyksen jäljiltä.

Kävelin vauhdikkaasti eteenpäin ja mieleeni muistui muiden vaeltajien eilen mainitsema hostelli. Paikkaa oli kehuttu Wood’s Holen tasoiseksi ja se on jo melkoinen saavutus. Olin kuitenkin jo useamman mailin ohi tienristeyksestä, josta hostellille saa ilmaisen kyydin. AT on opettanut minulle aimo annoksen opportunismia ja rohkeutta pyytää asioita, joita haluan. Niinpä päätin soittaa hostelliin ja kysyä, josko he hakisivat minut maksua vastaan Port Clintonista.

Seuraavalla tauolla soitin Rock ‘n Sole -hostelliin ja ystävällinen omistaja, Craig, lupasi varata minulle punkan sekä kertoi kyydin Port Clintonista maksavan $20/suunta. Ei halpaa, mutta ei oikeastaan kallistakaan. Hamburgissa yöpyminen olisi maksanut noin $100/yö, joten matkoineenkin Rock ‘n Solen $40/yö tulisi huomattavasti halvemmaksi. Lisäksi hintaan kuuluisi kauppareissu sekä aamupala ja illallinen. Päätin tarttua tarjoukseen.

Iloisena yöpaikan järjestymisestä ja odottamani lepopäivän toteutumisesta jatkoin reipasta tahtia tasaisessa maastossa. Sade alkoi odotusteni mukaisesti ennen yhdeksää. Sää oli lämmin ja sadetta tuli puiden läpi varsin vähän, joten vaeltaminen ei ollut epämiellyttävää. Lisäksi sateessa vaeltaminen on aina huomattavasti siedettävämpää, jos tietää illalla pääsevänsä sisälle kuivaan.

Täysin vailla haasteita en reitin tasaisuudesta huolimatta ollut. Osa matkasta oli liukasta kivikkoa. Toisesta vaellussauvastani oli katkennut kärki, joten se ei tarjonnut juuri minkäänlaista pitoa. Lisäksi veden valuessa pitkin silmälaseja oli vaikeaa nähdä polulla olevia kiviä. Lopulta päätin kulkea ilman silmälaseja, koska näin edessäni olevan maaston paremmin niin.

Vähän ennen Port Clintonia sade lakkasi ja vaatteeni ehtivät jopa hieman kuivua auringon tullessa esiin. Jyrkkä alamäki kylään oli jälleen kerran pidon kannalta haastava, koska rinne oli hiekkainen. Mutta toisaalta mielummin liu’uin sitä alaspäin kuin olisin yrittänyt ylöspäin. Ylitin monet ratakiskot ja kaksi kaunista vanhaa siltaa tullessani Port Clintonin pieneen kylään. Tien vieressä oli muutama iso järkäle antrasiittiä, kivihiiltä, jota on ymmärtääkseni louhittu lähialueilta. Erikoisen kiiltäväpintaiset mustat kivet olivat mielestäni kiehtovia.

Port Clintonissa ei tosiaan ole ruokakauppaa, mutta Peanut Shop -niminen huikea karkkikauppa sen sijaan löytyy (joka myy kyllä myös pähkinöitä). Kävin ostamassa hieman herkkuja ja istuin hetkeksi ulkopuolelle syömään niitä. Seuraani liittyi päivällä ohitseni kulkenut Little Engine. Kerroin hänelle edesottamuksistani yöpaikan suhteen ja Little Engine mainitsi itse olleensa edellisen yön Rock ‘n Solessa. Hän kehui hostellia erinomaiseksi ja ruokaa hyväksi.

Soitin Rock ‘n Soleen kertoakseni saapuneeni Port Clintoniin ja sain tietää kyytini olevan tulossa noin 40 minuutin päästä. Niinpä kävelin Peanut Shopin vieressä olevan Port Clinton Hotellin baariin ja tilasin itselleni Guinnessin. Olihan nyt juhannusaatto, joten sitä saattoi hyvin juhlistaa päiväkaljalla.

Kyytimieheni, Craigin poika, tuli huikkaamaan minut mukaansa baarista noin puolen tunnin päästä. Hän kyyditsi samalla myös toista vaeltajaa, joten päätin taas heittäytyä opportunistiksi ja kysyin voisimmeko käydä matkalla Hamburgissa olevassa suuressa ulkoiluliikkeessä, Cabela’sissa. Tämä sopi suunnitelmiin, joten pääsin samalla reissulla hankkimaan itselleni uudet vaellussauvat.

Tullessani Rock ‘n Soleen tapasin Craigin ja totesin pian vaeltajilta kuulemani huhut todeksi. Hostelli oli todella siisti, kivasti sisustettu ja kaikki keskeiset tarpeet täyttävä. Käytössä oli suihku ja bajamaja, jääkaapista sai ostaa limppareita ja välipalaa pikkurahalla, pyykit sai hoidettua $5 hintaan ja pesun ajaksi tarjolla oli lainavaatteet.

Ruokahuoltoonkaan ei todellakaan tarvinnut pettyä. Perheen äiti, Jody, osoittautui loistavaksi kokiksi ja yhtä mukavaksi kuin aiemmin tapaamani muut perheen jäsenet. Illallinen oli runsas ja monipuolinen – salaatteineen ja vihanneksineen. Syötyämme pääsimme vielä ostosreissulle Dollar Generaliin ja sain hankittua ruuat Pennsylvanian loppupätkälle. Oli itseasiassa hyvä ratkaisu käydä kaupassa ruuan jälkeen, koska kerrankin tein ostokset järkevästi joutumatta nälän piiskaamana ruokahulluuteen.

Käydessäni nukkumaan minulla oli kaikin puolin hyvä olo. Joskus ihmisen onni on perusasioista kiinni: suihku, ruoka ja lepo. Niitä on oppinut arvostamaan AT:lla.

Map

Total time: 08:39:05

Day 112: Kimmel Lookout

28,70 km (17.8 miles)
1202.0 / 2189.8 miles
Stealth campsite, PA

https://youtu.be/a3qMnaeYtA0

I had decided to hike until dusk. Since I essentially had enough food for just one more day, I wanted to get as far as possible. This way the next town would be in reach tomorrow.

I’ve been able to keep up a good pace, but in the rocky terrain this morning it didn’t seem feasible. The situation was not improved by the fact that the tip of one of my hiking sticks had broken, and the other one wasn’t doing much better at gripping anything. I started to ponder the option that the trip might take an extra day. Once I got through the toughest spot though, the speed picked up and I caught up the lost time.

I had lunch at 501 Shelter which would have been a tempting place to stay as well. The shelter has a shower, locals offer rides for a small fee (the shelter is right by the road), and the local pizza places deliver here. The hikers there were talking about a hostel nearby that had a good reputation, but I was still aiming for Hamburg by tomorrow.

Pennsylvania has been very flat, but the downside to that is the scarcity of views. And I myself feel that the sights opening up from the top of high places to be some of the best rewards of hiking. Today I did pass several viewpoints that I was able to stop and admire.

As evening approached I saw a small sign made of sticks that told me I had hiked 1200 miles. At this point each 100 miles doesn’t seem so wondrous anymore, and I’ve actually started to look at them from the opposite point of you. That is because today the leftover distance shrunk down to three digits, meaning there are “only” less than 1000 miles to Katahdin.

I looked for a suitable camp site as dusk settled. Rain had been forecasted for the evening and it started sprinkling during the last few kilometers. I found a really god and flat spot next to the trail, and spun my pack down to lean against a tree and removed my tent. Usually I listen to music on the AT exclusively with headphones, but on an impulse I wanted tent pitching music, so I turned on the speaker on my phone. As the rain fell I slowly danced along with Enrique Iglesias as I tightened the guy lines. My timing was fantastic, because as I sat down in my tent to have dinner the rain picked up drastically. I had gotten the 18 miles I wanted and there would only be 15 left tomorrow to Port Clinton, and from there just under two miles along the road to Hamburg.

JFRM-2017-06-9028.jpg
JFRM-2017-06-9030.jpg
JFRM-2017-06-9031.jpg
JFRM-2017-06-9032.jpg
JFRM-2017-06-9034.jpg
JFRM-2017-06-9035-Pano.jpg
JFRM-2017-06-9042.jpg

Olin päättänyt vaeltaa hämärän tuloon asti. Koska ruokaa oli käytännössä enää yhdeksi päiväksi, halusin päästä mahdollisimman pitkälle. Näin seuraava kaupunki olisi saavutettavissa huomenna.

Olen onnistunut pitämään hyvää vauhtia yllä, mutta aamun kivikossa se ei näyttänyt oikein todennäköiseltä. Asiaa ei erityisesti auttanut se, että toisesta vaellussauvasta oli katkennut kärki eikä toisessakaan pito ollut enää kovin kehuttava. Jouduin jo pohtimaan sitäkin vaihtoehtoa, että matkaan menisi yksi päivä enemmän. Päästyäni hankalimmasta kohdasta eteneminen kuitenkin helpottui ja otin kiinni menetettyä aikaa.

Pidin lounastauon 501 Shelterillä, joka olisi ollut kieltämättä myös houkutteleva yöpaikka. Shelterillä on nimittäin suihku, paikalliset tarjoavat maksua vastaan kyytejä kauppaan (shelter on aivan tien vieressä) ja myös pizzeriat toimittavat tilauksia sinne. Paikalla olevat vaeltajat puhuivat lähellä olevasta hostellista, jolla oli ilmeisen hyvä maine, mutta minulla oli yhä tähtäimessäni Hamburgiin ehtiminen huomenna.

Pennsylvania on ollut todella tasainen, mutta sen varjopuolena on näköalojen vähäisyys. Ja itse koen korkealta avautuvat maisemat juurikin vaeltamisen palkitsevimpana osana. Tänään kuitenkin ohitin useammankin maiseman, jota saatoin pysähtyä hetkeksi ihailemaan.

Illan tullessa näin maassa pienen tikuista tehdyn merkin, joka kertoi minun vaeltaneen 1200 mailia. Tässä vaiheessa jokainen sata mailia ei enää tunnu niin ihmeelliseltä ja oikeastaan asiaa alkaa katsomaan jo käänteiseltä kannalta. Nimittäin tänään jäljellä oleva matka kutistui viimein kolminumeroiseksi eli Katahdinille on ”enää” alle 1000 mailia.

Etsiskelin sopivaa telttapaikkaa hämärän laskeutuessa. Yöksi oli luvattu sadetta ja sitä alkoi jo hieman tihkuttaa parin viimeisen kilometrin aikana. Löysin todella hyvän ja tasaisen paikan polun vierestä, joten pyöräytin repun seisomaan puuta vasten ja irroitin teltan. Yleensä kuuntelen musiikkia AT:lla vain kuulokkeista, mutta jostain hetken mielijohteesta halusin teltanpystytysmusiikkia, joten päätin laittaa puhelimen kaiuttimen päälle. Sateen putoillessa hiljalleen tanssin Enrique Iglesiasin tahtiin kiristellessä teltannaruja. Ajoitukseni oli erinomainen, koska istahtaessani telttaan illalliseni ääreen muuttui sade huomattavasti runsaammaksi. Olin saanut haluamani noin 18 mailia tehtyä ja huomenna olisi jäljellä 15 mailia Port Clintoniin ja sieltä vajaa pari mailia tietä pitkin Hamburgiin.

Map

Total time: 10:37:57