Day 59: Lindamood School

18,87 km (11.7 miles)
552.7 / 2189.8 miles
Campsite at Walker Mountain, VA

Often in the morning I have an idea of a destination where I want to hike. Not today. The next shelter was almost 20 miles away, and I didn’t think I would make it there. I figured I would hike as long as it felt good, and camp somewhere.

Clearer in my mind were the morning’s two destinations: Lindamood School and The Barn restaurant. The former came up just a few miles into my day. Lindamood School is a schoolhouse along the AT built in 1894. According to rumors some hikers even spend the night there. Inside were a few desks and and a stove, as well as trail magic from a local Methodist church. A big box contained all kinds of small things for hikers: hand sanitizer, toothbrushes, toothpaste, allergy medicine, cortisone cream, hair ties, tampons, combs, Chapstick, tissues, and more. I had just thought the day before that I needed a small comb for my beard, so I cut one in half for myself. I took a hand sanitizer bottle, and a toothpaste tube, because I was starting to run out, and a toothbrush because mine has started to smell.

Past lovely fields I arrived at an intersection, where I found my next destination, The Barn. The diner was still serving breakfast, so I ordered pancakes, French toast, and grits. I’m not at all an adventurous eater, but on the AT I have started trying out new foods. I had never even heard of grits. That semolina porridge [mannapuuro] like corn porridge was a positive experience. As I ordered my dessert the waitress told me that a girl had wanted to pay my bill and to say thank you for the water. I had given some of my drinking water to a very wilted looking young lady yesterday, who had run out. There was a bit of a distance to the next stream, and the weather was quite hot. Apparently she had been eating at the same time.

As I ate I also got sad news. My cousin texted to let me know that a relative of ours had suffered a heart attack and was in ICU. It’s terrible to hear such news, of course, but I also don’t want to be in the dark either. I sent messages to the family of this relative, and to my mom. The rest of the day passed in a kind of a fog after this news. My mind was swirling with all kinds of thoughts about what had happened, and I felt myself powerless physically and mentally. The desire to push through miles was low.

In the afternoon I got to the quarter sign, which announced that I had hiked a quarter of the AT. At about six I decided to camp, by myself. Once I got my tent pitched, I peeked at Twitter. The most talented climber of our time, Ueli Steck, had died on Everest. Enough bad news for one day.

JFRM-2017-04-7640.jpg

JFRM-2017-04-7644.jpg

JFRM-2017-04-7651.jpg

JFRM-2017-04-7654.jpg

JFRM-2017-04-7658.jpg

JFRM-2017-04-7659.jpg

JFRM-2017-04-7660-Pano.jpg

JFRM-2017-04-7663.jpg

JFRM-2017-04-7666.jpg

JFRM-2017-04-7667.jpg

JFRM-2017-04-7669.jpg

JFRM-2017-04-7670.jpg

JFRM-2017-04-7672.jpg

JFRM-2017-04-7673.jpg

JFRM-2017-04-7674.jpg

JFRM-2017-04-7677.jpg

JFRM-2017-04-7678.jpg

JFRM-2017-04-7683.jpg

Usein aamulla on mielessä jonkinlainen tavoite minne asti haluaisi vaeltaa. Tänään ei ollut. Seuraava shelter oli lähes 20 mailin päässä ja sinne asti en uskonut pääseväni. Ajattelin vaeltaa sen verran kuin hyvältä tuntuisi ja leiriytyä jonnekin.

Selkeämpänä mielessäni oli kaksi aamupäivän kohdetta: Lindamood School ja The Barn -ravintola. Ensinmainittu tuli vastaan jo parin mailin jälkeen. Lindamood School on vuodelta 1894 oleva koulurakennus AT:n varrella. Huhujen mukaan jotkut vaeltajat ovat siellä yöpyneetkin. Sisällä oli pulpettien ja kamiinan lisäksi metodistikirkon järjestämää trail magicia. Isossa laatikossa oli kaikkea mahdollista pikkutavaraa vaeltajille: käsidesiä, hammasharjoja, hammastahnaa, allergialääkkeitä, kortisonivoidetta, hiuslenkkejä, tamponeja, kampoja, huulirasvaa, nenäliinoja ja vaikka mitä. Olin juuri edellisenä päivänä ajatellut tarvitsevani pienen kamman partaa varten, joten katkaisin yhdestä kammasta puolikkaan itselleni. Lisäksi otin käsidesin ja hammastahnan, koska ne alkoivat olla lopussa sekä hammasharjan, koska omani on alkanut haista.

Mukavien peltomaastojen läpi saavuin tienristeykseen, jossa oli seuraava kohteeni, The Barn. Diner-tyyppistä ruokaa tarjoavassa paikassa oli vielä aamiaisaika, joten tilasin pannukakkuja, köyhän ritarin ja gritsiä. Olen kaikkea muuta kuin kokeilunhaluinen ruokailija, mutta AT:lla ollessa olen alkanut testaamaan uusia ruokia. Gritsistä en ollut koskaan kuullutkaan. Tuo hyvin paljon mannapuuron kaltainen maissipuuro oli hyvin positiivinen kokemus. Tilatessani jälkiruokaa kertoi tarjoilija minulle, että eräs tyttö oli halunnut maksaa laskuni ja pyytänyt kiittämään vedestä. Olin eilen antanut osan juomavedestäni hyvin nuutuneen oloiselle nuorelle naiselle, jolta oli vesi lopussa. Matkaa seuraavalle purolle oli aika paljon ja sää oli todella kuuma. Ilmeisesti hän oli ollut nyt samaan aikaan syömässä.

Syödessäni sain myös ikäviä uutisia. Serkkuni kertoi tekstiviestillä, että yhteinen sukulaisemme on saanut sydänkohtauksen ja joutunut teho-osastolle. Oli tietenkin kauheaa kuulla asiasta, mutta toisaalta en halua olla uutispimennossakaan. Lähetin viestejä kyseisen henkilön perheelle ja äidilleni. Koko loppupäivä meni jonkinlaisessa sumussa tämän uutisen jälkeen. Päässäni pyöri monenlaisia ajatuksia tapahtuneesta ja tunsin itseni voimattomaksi henkisesti ja fyysisesti. Halu puskea maileja oli vähäinen.

Saavuin iltapäivällä 1/4-kyltille, joka siis julisti neljännesosan AT:sta olevan vaellettu. Noin kuuden aikaan päätin leiriytyä, yksin. Saatuani teltan pystyyn vilkaisin Twitteriä. Aikamme taitavin vuorikiipeilijä, Ueli Steck, oli kuollut Everestillä. Tarpeeksi huonoja uutisia yhdelle päivälle.

Map

Total Time: 10:21:39

Day 58: International Dance Day

10,95 km (6.8 miles)
539.4 / 2189.8 miles
Chatfield Shelter, VA

As I was waiting for my turn to make a second waffle for breakfast, a woman walked up to me. She had seen me come down to breakfast, and decided to come say hi – she subscribes to my videos. I was very surprised, but also delighted by this meeting. I had never really thought that someone would recognize me, but it’s nice to know someone is getting entertainment out of my videos.

I took a taxi to the Visitor Center, and heaved the food laden and unreasonably heavy pack onto my back. The sun shone nicely, but a small breeze kept things reasonable. I plodded along at a steady pace.

In Marion I had listened to a playlist of weekly suggestions on Spotify, and I thought for a moment about having read about the declaration of the International Day of Dance. A bit from a piece published of various works by the recently passed Trisha Brown had gotten stuck in my head, that dance should be an expression – not a performance. While thinking of the relationship between these two things I walked up and down hills under the beating sun.

Deep in my own thoughts and staring at the ground, I heard a particularly loud crack right next to me. I’d seen plenty of ground squirrels scuttle across the trail and in the bushes recently, so I wasn’t alerted by every small sound. I lifted my gaze and saw something big and brown about two meters [six feet] from me. A deer. It stared at me, and I at it. It kept eating while watching me warily. I was surprised that the deer didn’t run off immediately. As I got nearer to the deer it leaped across the path and a little further, but kept eating and glancing at me.

As I arrived at Chatfield Shelter I had heard a few claps of thunder. The weather forecast had shown only sunshine, but the sky was ominously dark, suggesting rain. I decided to have a lunch break, and thought I might avoid the possible rain. I had just set my pack down and started to write my name in the trail register when the rain started to come down. First slowly and with big drops, then pouring. Then came the first hailstones. As they started 82 arrived at the shelter, and a bit later Sweet Water. Hail and pouring rain came in at least four cycles. At first the hail was about pea-sized, soon raspberry-sized, and finally the roof of the shelter was pounded by golf ball-sized hail. I was very grateful for having missed that bombing. Later Maneater and Shaggy arrived at the shelter wet but in good spirits having gotten the whole thing poured on top of them.

My intention had been to hike about another 7 miles, but having waited out the weather for over an hour I decided to wrap up my day. I would have been able to hike a few more kilometers before dark, but there would be many road crossings between the shelter and the camping area I had planned for. Camping next to roads is not recommended for safety reasons, and isn’t inviting due to the noise either. Rain showers also continued throughout the night, so the half-finished day ended up being a good decision.

JFRM-2017-04-7618.jpg

JFRM-2017-04-7619.jpg

JFRM-2017-04-7623.jpg

JFRM-2017-04-7629-Pano.jpg

JFRM-2017-04-7632.jpg

JFRM-2017-04-7636.jpg

Odotin vuoroa päästä paistamaan toinen vohveli aamiaisella, kun luokseni käveli nainen. Hän oli nähnyt minun tulevan aamupalalle ja päättänyt tulla tervehtimään – hän nimittäin seurasi videoitani. Olin todella yllättynyt, mutta myös ilahtunut tästä kohtaamisesta. En ollut oikeastaan ajatellut, että joku saattaisi tunnistaa minut, mutta on mukava tietää ihmisten viihtyvän videoideni parissa.

Ajoin taksilla takaisin Visitor Centerille ja punnersin taas kerran kohtuuttomalla ruokasäkillä raskautetun reppuni selkään. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta pieni tuulenvire piti olon siedettävänä. Tallustin hitaasti tasaista tahtia eteenpäin.

Kuuntelin Marionissa puhelimeen lataamani Spotifyn viikkosuosituslistaa ja mietin aamulla lukemaani kansainvälisen tanssin päivän julistusta. Hiljattain kuolleen Trisha Brownin teksteistä kootusta tämän vuoden julistuksesta oli jäänyt pyörimään mieleen ajatus, että tanssin tulee olla ilmaisua – ei esittämistä. Näiden asioiden välistä suhdetta pohdin kävellessäni mäkiä ylös ja alas auringon paahtaessa.

Syvällä omissa ajatuksissani kuljin tuijottaen maahan, kun kuulin aivan vierestäni poikkeuksellisen kovan rasahduksen. Viimepäivinä maaoravia on kipittäny niin paljon puskissa, ettei jokaisesta pienestä äänestä niin välitä. Nostin katseeni maasta ja näin jotain isoa ja ruskeaa noin kahden metrin päässä itsestäni. Peura. Se tuijotti minua ja minä sitä. Se jatkoi syömistä katsoen välillä minua hieman epäileväisenä. Olin yllättynyt, ettei peura lähtenyt heti pakoon. Lähestyessäni sitä se loikkasi polun toiselle puolelle hieman kauemmas, mutta jatkoi syömistä vilkuillen välillä minua.

Saapuessani Chatfield Shelterille olin kuullut pari ukkosen jyrähdystä. Sääennuste oli näyttänyt pelkkää aurinkoa, mutta tummunut taivas enteili sadetta. Päätin pitää lounastauon ja arvelin voivani samalla välttää mahdollisen sateen. Sain juuri reppuni pois selästä ja aloin kirjoittaa trail registeriin, kun vettä alkoi tulla. Ensin hiljalleen isoja pisaroita ja pian kaatamalla. Sitten tulivat ensimmäiset rakeet. Niiden alkaessa saapui shelterille 82 ja hieman myöhemmin Sweet Water. Rakeita ja kaatosadetta tuli ainakin neljä sykliä. Alussa rakeet olivat pienen herneen kokoisia, pian vadelman kokoisia ja lopulta shelterin kattoon paukahteli parhaimmillaan golfpallon kokoisia rakeita. Olin todella kiitollinen, että vältin tuon pommituksen. Myöhemmin shelterille saapuneet Maneater ja Shaggy kertoivat märkinä, mutta hyväntuulisina saaneensa koko repertuaarin niskaansa.

Tarkoituksenani oli vaeltaa vielä noin 7 mailia, mutta odoteltuani sään paranemista pitkälti toista tuntia oli aika laittaa päivä pakettiin. Olisin ehtinyt vaeltaa muutaman kilometrin ennen pimeää, mutta shelterin ja suunnittelemani telttapaikan välillä on paljon tienylityksiä. Yöpymistä teiden lähellä ei suositella turvallisuussyistä eikä se myöskään houkuttele melun puolesta. Sadekuuroja tuli vielä illan mittaan lisää, joten ehkä puolikkaaksi jäänyt päivä oli kuitenkin hyvä ratkaisu.

Map

Total Time: 07:01:56

Day 57: Marion

0,23 km (0.1 miles)
532.6 / 2189.8 miles
Econo Lodge, Marion, VA

If yesterday was my longest day to date, today was probably the shortest. In the morning I hiked from Partnership Shelter to the Mount Rogers Visitors Center next to it so that I could get a ride to Marion. Of course it’s up to interpretation whether today is a zero or a nero (near zero), but I’m not taking a full rest day, because I wasn’t already in the city.

In Marion I settled in at the Econo Lodge, where the friendly receptionist offered early check-in and breakfast, because it was still set out. I had slept poorly the previous night, so the day went at a slow tempo while taking care of things. I did get my clothes washed, my hair cut, and my food stores replenished. I would have been done and ready for bed at six, but I decided to catch up with updating the blog with pictures and video.

JFRM-2017-04-7612.jpg

JFRM-2017-04-7614.jpg

JFRM-2017-04-7616.jpg

JFRM-2017-04-7617.jpg

Jos eilinen päivä oli tähän mennessä pisin, niin tämä oli varmasti kaikkein lyhyin. Vaelsin aamulla Partnership Shelteriltä vieressä olevalle Mount Rogers Visitor Centerille saadakseni kyydin Marioniin. On toki tulkinnanvaraista onko tämä päivä nyt sitten zero vai nero (near zero – lähes nolla), mutta en itse pidä päivää täysin lepopäivänä, koska en ollut valmiiksi kaupungissa.

Marionissa asetuin Econo Lodgeen, jonka ystävällinen respan nainen tarjosi sekä aikaisen check-inin että myös aamupalaa, koska aamiainen oli vielä esillä. Olin nukkunut edellisenä yönä huonosti, joten päivä kului hitaaseen tempoon asioita hoitaen. Sain kuitenkin vaatteeni pestyä, hiukset leikkautettua ja ruokavarastot täytettyä. Olisin ollut kypsä sänkyyn jo kuuden aikoihin, mutta päätin kuitenkin hieman edistää blogin kuvien ja videoiden päivittämistä.

Map

Total Time: 00:07:13

Day 56: Partnership Shelter

28,02 km (17.4 miles)
532.4 / 2189.8 miles
Partnership Shelter, VA

Goose and Andes had woken up early and were already leaving when I woke up. They were planning a 19-mile day to Partnership Shelter, and I on the other hand was planning a normal day and second shorter one to get that same distance. I did my morning routines leisurely, went to the shelter at the top of the hill to use the modern convenience, and was ready to go at ten. I absolutely hadn’t planned on going far with such a late start – just whatever felt good.

But the AT surprised again. An overcast morning, downhill, and a trail in good condition. I practically ran down the hill. No, I actually did run on a few occasions. The pack was relatively light, and the whole thing went like a dream. My three-hour playlist of Sarah Brightman passed almost unnoticed. Shania Twain, The Beach Boys, saxophone playlist.

The entire day wasn’t downhill of course. I actually gained about 1200 meters [about 4000 ft] in elevation, and went down only about 800 meters [about 2600 ft], but my hiking still went along well. Bit by bit it started to be clear, that this might just be that 19-mile day for me, too.

The partially overcast day turned into rain showers in the afternoon. When I was a few kilometers from the shelter the rain really started to come down, but I skipped the raingear, because I would be wet either way – from rain or sweat.

I arrived at Partnership Shelter well before dark. I was surprised by my speed, and Goose and Andes seemed to be delightfully surprised by my arrival, too. Goose said she had been thinking that The Finnisher always has a habit of showing up in the end. I guess that’s how it is.

Partnership Shelter’s unique feature is the Mount Rogers Visitor Center next to it. From a hiker’s point of view the best feature is the phone on the wall from which one can call to order a pizza. I followed the example of the other hikers and I ordered a pepperoni pizza for dinner, and about a bucketful of Pepsi. I was satisfied with a good dinner, and the other hikers got to laugh at the weird European again, who eats with a fork and knife (well, two sporks actually).

JFRM-2017-04-7590.jpg

JFRM-2017-04-7591.jpg

JFRM-2017-04-7592.jpg

JFRM-2017-04-7593.jpg

JFRM-2017-04-7595.jpg

JFRM-2017-04-7596.jpg

JFRM-2017-04-7599-Pano.jpg

JFRM-2017-04-7602.jpg

JFRM-2017-04-7603.jpg

JFRM-2017-04-7605.jpg

JFRM-2017-04-7606.jpg

JFRM-2017-04-7608.jpg

JFRM-2017-04-7611.jpg

Goose ja Andes olivat heränneet aikaisin ja tekivät jo lähtöä minun herätessäni. He suunnittelivat 19 mailin päivää Partnership Shelterille ja minä puolestani yhtä normipäivää ja toista lyhyttä saman matkan kattamiseksi. Tein aamutoimet hyvin rauhallisesti, kävin mäen päällä shelterillä käyttämässä nykyaikaisia mukavuuksia ja olin lähtökuopissa kello kymmenen. En todellakaan suunnitellut meneväni niin myöhäisellä lähdöllä pitkälle – vain sen verran mikä tuntuisi hyvältä.

Mutta AT yllätti taas. Pilvinen aamu, alamäki, hyvässä kunnossa oleva polku. Suorastaan juoksin mäkeä alas. Ei, itseasiassa ajoittain ihan oikeasti juoksin. Reppu oli suhteellisen kevyt ja koko homma kulki kuin unelma. Kolmetuntinen soittolista Sarah Brightmania meni kuin huomaamatta. Shania Twainia, The Beach Boysia, saksofonisoittolista.

Päivä ei toki ollut pelkkää alamäkeä. Itseasiassa nousua kertyi noin 1200 m ja laskua vain 800 m, mutta silti vaellukseni kulki hyvin. Pikkuhiljaa alkoi olla selvää, että tästä taitaa nyt oikeasti tulla se 19 mailin päivä minullekin.

Puolipilvinen sää vaihtui myöhään iltapäivästä hetkittäisiksi sadekuuroiksi. Ollessani parin kilometrin päässä shelteristä alkoi vettä tulla oikein kunnolla, mutta jätin sadevaatteet laittamatta, koska olisin märkä joka tapauksessa – sateesta tai hiestä.

Saavuin Partnership Shelterille hyvissä ajoin ennen pimeää. Olin yllättynyt itsekin nopeudestani ja iloisesti yllättyneitä näyttivät olevan myös Goose ja Andes kun saavuin. Goose tosin totesi pohtineensa, että Finnisherillä on tapana aina lopulta ilmestyä. Näinhän se taitaa olla.

Partnership Shelterin erikoisuus on lähes vieressä oleva Mount Rogers Visitor Center. Vaeltajien näkökulmasta paras nähtävyys on kyseisen rakennuksen seinässä oleva puhelin, josta voi soittaa pizzatilauksen. Minä seurasin muiden esimerkkiä ja tilasin itselleni iltapalaksi pepperoni-pizzan ja jotakuinkin ämpärillisen Pepsiä. Olin tyytyväinen kunnon iltapalasta ja muut vaeltajat saivat taas nauraa oudolle eurooppalaiselle, joka syö veitsellä ja haarukalla (tai oikeastaan kahdella Sporkilla).

Map

Total Time: 09:11:30

Day 55: Grayson Highlands

23,27 km (14.5 miles)
513.4 / 2189.8 miles
Hurricane Mountain campsite, VA

Today was once again a day when the AT reminded me of its nature. I was feeling strong in the morning, planning for a possibly 20-mile day. The map showed downhill and the weather forecasted to be sunny. By the evening I fought to get to 16 miles and I was beat. What happened?

The elevation profile map usually gives a good idea of the degree of difficulty of the day coming up. Today the downhills didn’t mean easy and quick progress though, and especially the morning went slowly hopping through rocky terrain. Despite the sunny weather the less rocky sections were still muddy from the recent rains. Or the trail was essentially a stream. In any case moving forward required concentration and moderation of speed.

The sun beat down mercilessly all day. I would have burnt to a crisp if I hadn’t gotten a strong SPF sunscreen from Goose. Goose, Andes, and I made a slightly bad decision by eating lunch in the open. After that I felt queasy, which followed me into the afternoon. Breaks, plenty of drinking, and getting into the shade helped though.

Despite the challenges there was a lot of good in the day, too. In the morning the views opening up from Mount Rogers were gorgeous. We traveled through Grayson Highlands State Park, which is also a beautiful place, and met a lot of wild ponies. Some were very greedy for food and tried to come share our snacks. A small foal even came to lick my pants, and one pony tried tasting Goose’s shoe. Other hikers told us the ponies would nibble on their packs and hiking sticks. Grayson Highlands was also where we reached 500 miles on the AT – pretty soon a quarter of it will have been hiked.

I was very relieved to get to my tent spot in the evening. It had been a hard day, and I wasn’t feeling my best in the hot weather. I had also been wrestling with annoying thoughts. While hiking it’s very draining to think about how far I “should” go today. And it’s stressful when the thought just won’t go away. Especially when I know good and well that I don’t have to do anything, and I’m not in a hurry to get anywhere. So I wrestled with myself and my thoughts throughout the day, but hopefully it is just one of those things that I will learn to let go on a journey like this.

JFRM-2017-04-7547.jpg

JFRM-2017-04-7548-Pano.jpg

JFRM-2017-04-7555.jpg

JFRM-2017-04-7556.jpg

JFRM-2017-04-7557-Pano.jpg

JFRM-2017-04-7562.jpg

JFRM-2017-04-7564.jpg

JFRM-2017-04-7565-Pano.jpg

JFRM-2017-04-7569.jpg

JFRM-2017-04-7576.jpg

JFRM-2017-04-7577.jpg

JFRM-2017-04-7578.jpg

JFRM-2017-04-7580.jpg

JFRM-2017-04-7582.jpg

JFRM-2017-04-7583.jpg

JFRM-2017-04-7587.jpg

Tämä oli taas niitä päiviä, jolloin AT muistutti luonteestaan. Olin aamulla hyvissä voimin lähdössä mahdollisesti 20 mailin päivään. Kartta näytti alamäkeä ja sää aurinkoa. Iltaan mennessä maileja tuli taistelemalla kasaan 16 ja olin aivan hakattu. Mitä tapahtui?

Korkeusprofiilikartta antaa yleensä hyvän kuvan päivän vaikeusasteesta. Tänään alamäet eivät kuitenkaan tarkoittaneet helppoa ja nopeaa etenemistä vaan erityisesti aamupäivä meni hitaasti kivikossa loikkien. Aurinkoisesta päivästä huolimatta vähemmän kivikkoiset osuudet olivat yhä sateiden jäljiltä mutaiset. Tai sitten polku käytännössä virtasi vettä. Joka tapauksessa kulkeminen vaati keskittymistä ja maltillista vauhtia.

Aurinko paahtoi koko päivän armottomasti. Olisin kärventynyt korpuksi ellen olisi saanut Gooselta kunnon kertoimilla varustettua aurinkorasvaa. Teimme hieman huonon päätöksen syödä lounasta Goosen ja Andesin kanssa avoimella paikalla. Sen jälkeen minua alkoi vaivata heikko olo, jota jatkui iltapäivään asti. Lepotauot, runsas juominen ja varjoon pääseminen kuitenkin auttoivat.

Vaikeuksista huolimatta päivässä oli paljon hyvääkin. Aamulla avautuneet näköalat Mount Rogersilta olivat upeat. Kuljimme Grayson Highlands State Parkin läpi, joka on myöskin kaunista aluetta ja kohtasimme paljon villiponeja. Osa oli hyvin ruualle persoja ja yritti päästä jaoille eväistämme. Pieni varsa tuli jopa nuolemaan housujani ja yksi poni maisteli Goosen kenkää. Muut vaeltajat kertoivat ponien nutustaneen heidän reppujaan ja vaellussauvojaan. Grayson Highlandsilla tuli myös täyteen 500 mailia AT:lla – pian alkaa olla neljäsosa vaellettu.

Olin helpottunut illalla saapuessani telttapaikalle. Päivä oli ollut raskas ja vointini ei ollut kuumassa säässä paras mahdollinen. Olin myös joutunut painimaan ärsyttävien ajatusten kanssa. Vaeltaessa on todella kuluttavaa pohtia miten pitkälle tänään “pitäisi” mennä. Ja on rasittavaa, kun siitä ajatuksesta ei pääse eroon. Etenkin kun aivan hyvin tietää, että ei ole mikään pakko eikä kiire mennä yhtään minnekään. Tuskailin siis itseni ja ajatusteni kanssa pitkin päivää, mutta toivottavasti se on yksi niitä asioita, joista oppii päästämään irti tällaisen reissun myötä.

Map

Total Time: 10:40:59