10,95 km (6.8 miles)
539.4 / 2189.8 miles
Chatfield Shelter, VA
As I was waiting for my turn to make a second waffle for breakfast, a woman walked up to me. She had seen me come down to breakfast, and decided to come say hi – she subscribes to my videos. I was very surprised, but also delighted by this meeting. I had never really thought that someone would recognize me, but it’s nice to know someone is getting entertainment out of my videos.
I took a taxi to the Visitor Center, and heaved the food laden and unreasonably heavy pack onto my back. The sun shone nicely, but a small breeze kept things reasonable. I plodded along at a steady pace.
In Marion I had listened to a playlist of weekly suggestions on Spotify, and I thought for a moment about having read about the declaration of the International Day of Dance. A bit from a piece published of various works by the recently passed Trisha Brown had gotten stuck in my head, that dance should be an expression – not a performance. While thinking of the relationship between these two things I walked up and down hills under the beating sun.
Deep in my own thoughts and staring at the ground, I heard a particularly loud crack right next to me. I’d seen plenty of ground squirrels scuttle across the trail and in the bushes recently, so I wasn’t alerted by every small sound. I lifted my gaze and saw something big and brown about two meters [six feet] from me. A deer. It stared at me, and I at it. It kept eating while watching me warily. I was surprised that the deer didn’t run off immediately. As I got nearer to the deer it leaped across the path and a little further, but kept eating and glancing at me.
As I arrived at Chatfield Shelter I had heard a few claps of thunder. The weather forecast had shown only sunshine, but the sky was ominously dark, suggesting rain. I decided to have a lunch break, and thought I might avoid the possible rain. I had just set my pack down and started to write my name in the trail register when the rain started to come down. First slowly and with big drops, then pouring. Then came the first hailstones. As they started 82 arrived at the shelter, and a bit later Sweet Water. Hail and pouring rain came in at least four cycles. At first the hail was about pea-sized, soon raspberry-sized, and finally the roof of the shelter was pounded by golf ball-sized hail. I was very grateful for having missed that bombing. Later Maneater and Shaggy arrived at the shelter wet but in good spirits having gotten the whole thing poured on top of them.
My intention had been to hike about another 7 miles, but having waited out the weather for over an hour I decided to wrap up my day. I would have been able to hike a few more kilometers before dark, but there would be many road crossings between the shelter and the camping area I had planned for. Camping next to roads is not recommended for safety reasons, and isn’t inviting due to the noise either. Rain showers also continued throughout the night, so the half-finished day ended up being a good decision.
Odotin vuoroa päästä paistamaan toinen vohveli aamiaisella, kun luokseni käveli nainen. Hän oli nähnyt minun tulevan aamupalalle ja päättänyt tulla tervehtimään – hän nimittäin seurasi videoitani. Olin todella yllättynyt, mutta myös ilahtunut tästä kohtaamisesta. En ollut oikeastaan ajatellut, että joku saattaisi tunnistaa minut, mutta on mukava tietää ihmisten viihtyvän videoideni parissa.
Ajoin taksilla takaisin Visitor Centerille ja punnersin taas kerran kohtuuttomalla ruokasäkillä raskautetun reppuni selkään. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta pieni tuulenvire piti olon siedettävänä. Tallustin hitaasti tasaista tahtia eteenpäin.
Kuuntelin Marionissa puhelimeen lataamani Spotifyn viikkosuosituslistaa ja mietin aamulla lukemaani kansainvälisen tanssin päivän julistusta. Hiljattain kuolleen Trisha Brownin teksteistä kootusta tämän vuoden julistuksesta oli jäänyt pyörimään mieleen ajatus, että tanssin tulee olla ilmaisua – ei esittämistä. Näiden asioiden välistä suhdetta pohdin kävellessäni mäkiä ylös ja alas auringon paahtaessa.
Syvällä omissa ajatuksissani kuljin tuijottaen maahan, kun kuulin aivan vierestäni poikkeuksellisen kovan rasahduksen. Viimepäivinä maaoravia on kipittäny niin paljon puskissa, ettei jokaisesta pienestä äänestä niin välitä. Nostin katseeni maasta ja näin jotain isoa ja ruskeaa noin kahden metrin päässä itsestäni. Peura. Se tuijotti minua ja minä sitä. Se jatkoi syömistä katsoen välillä minua hieman epäileväisenä. Olin yllättynyt, ettei peura lähtenyt heti pakoon. Lähestyessäni sitä se loikkasi polun toiselle puolelle hieman kauemmas, mutta jatkoi syömistä vilkuillen välillä minua.
Saapuessani Chatfield Shelterille olin kuullut pari ukkosen jyrähdystä. Sääennuste oli näyttänyt pelkkää aurinkoa, mutta tummunut taivas enteili sadetta. Päätin pitää lounastauon ja arvelin voivani samalla välttää mahdollisen sateen. Sain juuri reppuni pois selästä ja aloin kirjoittaa trail registeriin, kun vettä alkoi tulla. Ensin hiljalleen isoja pisaroita ja pian kaatamalla. Sitten tulivat ensimmäiset rakeet. Niiden alkaessa saapui shelterille 82 ja hieman myöhemmin Sweet Water. Rakeita ja kaatosadetta tuli ainakin neljä sykliä. Alussa rakeet olivat pienen herneen kokoisia, pian vadelman kokoisia ja lopulta shelterin kattoon paukahteli parhaimmillaan golfpallon kokoisia rakeita. Olin todella kiitollinen, että vältin tuon pommituksen. Myöhemmin shelterille saapuneet Maneater ja Shaggy kertoivat märkinä, mutta hyväntuulisina saaneensa koko repertuaarin niskaansa.
Tarkoituksenani oli vaeltaa vielä noin 7 mailia, mutta odoteltuani sään paranemista pitkälti toista tuntia oli aika laittaa päivä pakettiin. Olisin ehtinyt vaeltaa muutaman kilometrin ennen pimeää, mutta shelterin ja suunnittelemani telttapaikan välillä on paljon tienylityksiä. Yöpymistä teiden lähellä ei suositella turvallisuussyistä eikä se myöskään houkuttele melun puolesta. Sadekuuroja tuli vielä illan mittaan lisää, joten ehkä puolikkaaksi jäänyt päivä oli kuitenkin hyvä ratkaisu.