19,26 km (12 miles)
1451.3 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NY
The downpour started overnight and continued into the morning. The forecast showed a decent chance of rain all day. Even though I was relieved at a break in the heat, I wasn’t exactly joyous about the rain either. The morning was even surprisingly cold. I ate breakfast wrapped up in my sleeping bag, wearing a down coat, which felt silly even to me, when it was well over 50°F. I really didn’t want to go out into the rain, and stayed on the warm sleeping bag for a little longer. Luckily Sunshine walked past my tent a bit later, and called out that the rain had ceased. I probably would not have gotten up otherwise.
In the drizzle I packed my things and on the other hand was happy about the cooler hiking weather. Sunshine, Dreamliner, and Toro watched me leave with my umbrella attached to my pack. I told them Mary Poppins was ready to fly.
Fortunately the rain did not make a river out of the trail, but the rocks were very slippery, so I advanced cautiously. Eventually the drizzle stopped too, and I took the umbrella off my pack. When I arrived on the side of Nuclear Lake I stepped awkwardly on the ankle I had previously sprained, and the pain shot through again. After stretching and rotating it for a while I was able to move forward slowly.
As I took a break I looked at the guidebook and realized I had calculated the miles wrong. I had thought I would aim for Salisbury in a couple of days and have a zero there. And on the way there would be a store where I could replenish food. Well, there were more miles than I had thought, and I would make it to the store after it closed. I cursed my stupidity and tried to come up with an alternate plan. Kent would be close, but spending the night there would cost too much.
I continued my slow hike and felt like the whole world was against me. Why couldn’t anything just work out easily?
As always, good ideas come after getting a chance to vent some steam. I knew there was a hostel nearby whose owners will pick up hikers from intersections near Salisbury, and otherwise drove shuttle rides. Maybe I would go there for my next zero and buy a ride to town to take care of things. I decided to get in touch with the hostel tomorrow.
When I came to Pawling Nature Reserve I could have probably expected a well-kept trail. That wasn’t what was ahead of me though. On top of slippery and muddy, the uphill was completely overgrown with brush. The bushes were taller than me, and contained poison ivy, nettles, and probably every thorny plant known to man. And possibly at least three unknown. The bush was so thick that I had to push with force to get through it. And it went on, and on. I was like the prince in Sleeping Beauty trying to get to the rose-covered castle. Of course, I didn’t have a sword, just hiking poles, and I highly doubted that there was a princess on the other side of the thicket.
I finally got out of the brush. My elbow was bleeding and aphids were hopping on my skin. After getting some water from a small stream I started to look for a place to camp and soon enough found one along a side trail. With trepidation I waited to hear what the air mattress would say about being filled. Air seemed to stay inside, but the bulge at the foot remained. The pad was living on borrowed time.
Yöllä oli alkanut kaatosade ja sitä jatkui vielä aamullakin. Sääennuste näytti kohtalaista todennäköisyyttä sateelle koko päiväksi. Vaikka olin helpottunut helteen taukoamisesta, en kyllä varsinaisesti iloinnut sateestakaan. Aamu oli jopa yllättävän kylmä. Söin aamupalaa makuupussiin kääriytyneenä ja untuvatakki päällä, mikä tuntui itsestänikin hupsulta, kun lämpöasteita oli kyllä reilusti yli kymmenen. En olisi millään halunnut lähteä ulos sateeseen ja jäin vähäksi aikaa makaamaan lämpimään makuupussiin. Onneksi Sunshine käveli hetken päästä telttani ohi ja huikkasi sateen hellittäneen. Olisin varmaan muuten jäänyt siihen makaamaan.
Pienessä tihkusateessa pakkasin tavaroitani ja olin toisaalta tyytyväinen viileämpään vaellussäähän. Sunshine, Dreamliner ja Toro katselivat lähtöäni sateenvarjo kiinnitettynä reppuuni. Sanoin heille Maija Poppasen olevan valmiina lentoon.
Sade ei onneksi ollut tehnyt polusta tällä kertaa jokea, mutta kivet olivat todella liukkaita, joten kuljin varoen. Ennen pitkää tihkusadekin loppui ja otin sateenvarjon irti repusta. Tullessani Nuclear Laken rantaan astuin jotenkin huonosti aiemmin nyrjäyttämälleni nilkalle ja kipu iski taas. Aikani jalkaa pyöriteltyä ja venyteltyä saatoin kulkea hitaasti eteenpäin.
Pitäessäni taukoa katselin opaskirjaa ja tajusin laskeneeni maileja väärin. Olin ajatellut tähdätä Salisburyyn muutaman päivän päästä ja pitää siellä lepopäivän. Ja matkan varrella olisi kauppa, josta voisin täydentää ruokia. No, maileja olikin enemmän kuin olin ajatellut ja olisin kaupan kohdalla vasta sen sulkeuduttua. Kirosin typeryyttäni ja yritin keksiä vaihtoehtoista suunnitelmaa. Lähellä olisi Kent, mutta siellä yöpyminen viikonloppuna maksaisi liikaa.
Jatkoin hidasta vaellustani ja tunsin koko maailmankaikkeuden olevan jotenkin minua vastaan. Miksi mikään ei voi nyt vain järjestyä helposti?
Kuten yleensäkin, hyvät ajatukset tulevat, kun on hetken saanut päästää höyryjä. Tiesin alueella olevan hostellin, jonka omistajat hakivat vaeltajia tienristeyksistä lähellä Salisburya ja muutenkin ajoivat shuttle-kyytejä. Ehkä menisinkin sinne pitämään seuraavan zeroni ja ostaisin kyydin kaupunkiin hoitamaan asioita. Päätin ottaa hostelliin yhteyttä huomenna.
Tullessani Pawling Nature Reserven alueelle olisin ehkä saattanut odottaa hyvin ylläpidettyä polkua. Sellaista ei joka tapauksessa edessäni ollut. Muutenkin liukkaassa mutaisessa ylämäessä oli täysin umpeenkasvanut pusikko. Minua korkeammat puskat pitivät sisällään myrkkymurattia, nokkosta ja ihan varmasti jokaikistä piikikästä kasvilajia, jonka ihmiskunta tuntee. Ja mahdollisesti ainakin kolme tuntematonta. Puska oli niin tiheä, että minun täytyi työntää voimalla päästäkseni sen läpi. Ja sitä jatkui pitkään. Todella pitkään. Olin kuin Prinsessa Ruususen prinssi tunkeutumassa ruusupensaiden peittämään linnaan. Tosin minulla ei ollut miekkaa vaan pelkästään vaellussauvat ja epäilin suuresti, ettei ryteikön toisella puolella ollut myöskään prinsessaa.
Lopulta pääsin ulos puskasta. Kyynärpäästä vuosi verta ja iholla pomppi kirvoja. Saatuani vettä pienestä purosta aloin etsiä itselleni telttapaikkaa ja ennen pitkää löysin sellaisen erään sivupolun laidalta. Jännityksellä odotin mitä ilmapatja sanoisi täyttämisestä. Ilma näytti pysyvän sisällä, mutta jalkopään pullistuminen jatkui. Patjan elämä alkoi olla jatkoajalla.