Day 130: Zero in Fort Montgomery

0 km (0 miles)
1403.8 / 2189.8 miles
Bear Mountain Bridge Motel, Fort Montgomery, NY

https://youtu.be/mEzbp5irFvM

I slept in. And really slept in, not just, for example, until eight. I got breakfast from Bagel Café across the street and prepared for a paper war.

I have a ten-year visa for the USA, but when I arrived my passport was stamped with permission to stay for six months. This is a common practice. Because I came into the USA early, already in February, to have time to prepare and get over jet lag, my time is running out. My options are to leave the country or apply for an extension.

I could of course easily, for example swing over to Canada for a few days when I reach Vermont, and then return, but this can’t be recommended because it too blatant. Then I could be faced with not being allowed back into the USA at all.

So I’m applying for an extension, and it’s just as numbing of a bureaucratic process as applying for the visa itself. The nine page long application asks once again if I have taken part in genocide, and no, this has not changed in the last six months. Additionally applying for an extension costs $370. Which is ridiculous, when applying for the visa itself is only $140. Oh, and the payment can only be made by check of money order.

I spent my zero filling out the application, figuring out what attachments I needed (arrival record I-94, and proof of assests) and learn how and where to obtain a money order. I got the form ready aside from the attachments, so I decided to finish up the project when I got into the next city that had a library (so I could print the attachments). A money order can be purchased at the post office, Walmart, 7 Eleven, and several other places. I thought the post office would be the best option, as these are marked in the guidebook.

After thoroughly melting my brains with this stuff I went to ask after my mail. To my surprise the owners of the motel said that they had not gone to the post office today. I was quite astonished, because the husband had just yesterday promised me that he would go to the post office today. I was even more astonished when both began to scold me that I should have mentioned it sooner. I couldn’t argue because the whole situation caught me off guard and so absurd. The husband said, a bit incensed, that he would go first thing in the morning.

I washed my clothes by hand in the sink, because the town didn’t have a laundromat. Later when I saw a familiar hiker, Honey Badger, I learned that I could have washed my laundry at the motel. It would have just had to have been asked about separately, as it is not mentioned anywhere.

I had dinner again at Barnstormer BBQ. Partly because the service had been so good, and partly because there weren’t any other places nearby. This time I picked a salmon salad, which absolutely surprised me with how filling and delicious it was. When I returned to the motel I packed my things in their dry sacks, but I couldn’t pack my pack because I hadn’t gotten my box. I guessed that the morning was going to be rushed.

JFRM-2017-07-9535-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9543.jpg

Nukuin pitkään. Ja siis oikeasti pitkään, enkä esimerkiksi kahdeksaan. Hain aamupalan kadun toiselta puolelta Bagel Cafesta ja valmistauduin paperisotaan.

Minulla on kymmenen vuoden viisumi Yhdysvaltoihin, mutta maahan tullessani passiini lyötiin leima, joka sallii oleskelun puoleksi vuodeksi. Tämä on yleinen käytäntö. Koska tulin Yhdysvaltoihin hyvissä ajoin jo helmikuussa ehtiäkseni rauhassa valmistautua ja toipua jet lagista, alkaa aikani loppua kesken. Vaihtoehtoina on joko lähteä maasta tai hakea jatkoaikaa.

Voisin toki helposti esimerkiksi Vermontiin päästyäni pyörähtää päivän Kanadassa ja palata sitten takaisin, mutta tätä ei suositella, koska se on turhan ilmiselvää. Silloin voisi olla, ettei takaisin Yhdysvaltoihin enää päästettäisikään.

Siispä haen jatkoaikaa ja se on yhtä puuduttava byrokraattinen prosessi kuin viisuminkin hakeminen. Yhdeksänsivuisessa lomakkeessa kysytään taas kerran olenko osallistunut kansanmurhaan ja ei, sen asian laita ei ole ehtinyt muuttua tämän puolen vuoden aikana. Lisäksi jatkoajan hakemisesta pitää maksaa $370. Mikä on aivan naurettavaa, kun viisumin hakeminen maksaa vain $140. Niin ja maksunhan voi suorittaa vain shekillä tai money orderilla, joka on shekin tapainen maksuväline.

Vietin lepopäivääni täytellen hakemusta, selvittäen mitä liitteitä tarvitsen (maahantulolomakkeen ja todisteen varallisuudesta) sekä opiskellen miten ja missä tehdään money order. Sain lomakkeet liitteitä vaille valmiiksi, joten päätin hoitaa projektin loppuun tullessani seuraavaan kaupunkiin, jossa on kirjasto (voidakseni tulostaa liitteet). Money orderin voi tehdä postissa, Walmartissa, 7 Elevenissä ja joissain muissakin paikoissa. Ajattelin postin olevan paras vaihtoehto, koska niiden sijainnit löytäisin opaskirjasta.

Saatuani aivoni täysin sulaneeseen tilaan näitä asioita selvitettyäni lähdin kyselemään postipakettini perään. Yllätyksekseni motellin omistajapariskunta kertoi, etteivät olleet käyneet tänään postissa. Olin hyvin hämmästynyt, koska mies oli juuri eilen minulle luvannut käydä postissa. Vielä hämmentyneemmäksi tulin, kun molemmat alkoivat sättiä minua, että minun olisi pitänyt mainita asiasta aiemmin. En osannut edes väittää vastaan, koska tilanne oli niin yllättävä ja absurdi. Mies sanoi vähän tuohtuneena, että hän hakee sen sitten huomenna heti aamulla.

Pesin vaatteeni nyrkkipyykkinä lavuaarissa, koska kylässä ei ollut kolikkopesulaa. Myöhemmin nähdessäni tutun vaeltajan, Honey Badgerin, sain kuitenkin selville, että motellilla olisi voinut pestä pyykkiä. Sitä olisi vain pitänyt ymmärtää kysyä erikseen, koska missään sitä ei mainittu.

Kävin illallisella taas Barnstormer BBQ:ssa. Osittain siksi, että palvelu olin ollut niin hyvää ja toisaalta siksi, ettei muita paikkoja ollut lähellä. Tällä kertaa otin lohisalaatin, joka suorastaan yllätti ruokaisuudellaan ja herkullisuudellaan. Palatessani motellille pakkasin tavarat kuivasäkkeihinsä, mutta en voinut pakata reppua, koska en ollut saanut postipakettiani. Arvasin, että aamusta tulisi kiireinen.

Day 129: Bear Mountain

22,30 km (13.9 miles)
1403.8 / 2189.8 miles
Bear Mountain Bridge Motel, Fort Montgomery, NY

https://youtu.be/_vwfZ1ZNlzE

My alarm went off after a few hours of sleep at four. I lay for a moment longer and then started to do my morning activities. I was on the AT before six, and as the morning rose I started where I had left off. There would be about 15 miles to go, and I would have to get to where I was going by five to catch the shuttle to the motel.

I didn’t have any more energy than the day before, but at least the hope that this was feasible. Katy Perry’s Rise was stuck in my head, and the music video where the singer is trying to pull a parachute against the wind. I felt that was a great description of the feeling that I had had while hiking the last few days. I was pushing against some invisible force.

As I made my way up Black Mountain in the increasing heat of the morning I once again got to admire the New York City skyline in the distance. If there is a lot of beauty in nature, there also is in things created by man. Sometimes these outlines – like that architecture of a large city admired from the slope of a mountain – are especially touching.

I couldn’t stay long on the top of the mountain because the sun beat down so much. I continued on to West Mountain, where I started encountering quite a few day hikers. As I sat down for lunch at a viewpoint, I soon got a group of Asian day hikers around me. They were very interestedly asking questions about my hike.

From the other side of West Mountain I started to see down to the Hudson River, and Bear Mountain which was ahead of me. So I got to, once more, dive into a downhill slope, just to go back up. Luckily the trail up to Bear Mountain was fairly gradual for the most part. The number of day hikers kept increasing. As I got to the tower on the summit, I saw that one could get there by car, too, which partly explained the crowds. Many had also clearly come on foot from the town of Bear Mountain.

My big pack and dirty appearance seemed to attract – not completely charmed – attention. People stared without restraint but didn’t say anything. I felt like stating that you wouldn’t smell like roses if you had only showered a week ago and washed the only clothes you had two weeks ago.

I went to admire the view from the tower, but to be honest they were nicer outside on the cliff than through the dirty glass. New York City was more visible than before and the Hudson River below commanded the view.

I scurried my way down the trail toward the town of Bear Mountain. This route was well maintained and wide, because it was obviously favored by day hikers. As I descended my nose detected a constantly strengthening smell of food. I wasn’t sure if it was real, because sometimes while very hungry I smell phantom smells (for example I have smelled hot dogs in the middle of the forest). As I came into the town I found that the smell was real, and its source was vacationers on the edge of Hessian Lake, grilling. There were tons of people, and I had to slalom among the children running amok.

The AT went along the shore, and then turned into the Bear Mountain zoo. Yes, the trail really goes through the Zoo, and in fact the lowest point of the AT is in front of the bear den. The zoo is very small and it felt like there was more plant life on display. Many hikers haven’t been thoroughly enchanted by walking through the zoo, and I did feel a bit stupid looking at a bear in its enclosure when I’ve already seen them in their natural habitat.

As I came out of the zoo I called Bear Mountain Bridge Motel, and the owner promised to come get me momentarily, The motel itself is located in the next town over, Fort Montgomery, and the ride was included in the price. On the way to the motel I told the gentleman that I was expecting a package tomorrow to their PO Box. He promised to go get it tomorrow, and I figured that was that.

The room was small, but comfortable, and the motel’s wifi turned out to be very good. After a blissful shower I headed across the street to Barnstormer BBQ for dinner. The chicken sandwich was quite ordinary, but the pecan pie I chose for dessert was very delicious. Additionally the service was exceptionally friendly, and the server was on top of her tasks and knew the menu well.

The previous days had been tough, and so I was very satisified to get to lie on clean sheets. I would not stretch the next zero so far out.

“When, when the fire’s at my feet again
And the vultures all start circling
They’re whispering, you’re out of time
But still, I rise
This is no mistake, no accident
When you think the final nail is in, think again
Don’t be surprised, I will still rise”
-Katy Perry
(Rise, 2016)

JFRM-2017-07-9478.jpg
JFRM-2017-07-9481.jpg
JFRM-2017-07-9482.jpg
JFRM-2017-07-9483-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9489.jpg
JFRM-2017-07-9490.jpg
JFRM-2017-07-9491-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9495.jpg
JFRM-2017-07-9496.jpg
JFRM-2017-07-9497-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9500.jpg
JFRM-2017-07-9501.jpg
JFRM-2017-07-9502-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9507.jpg
JFRM-2017-07-9509.jpg
JFRM-2017-07-9511.jpg
JFRM-2017-07-9512.jpg
JFRM-2017-07-9514.jpg
JFRM-2017-07-9515-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9518.jpg
JFRM-2017-07-9519.jpg
JFRM-2017-07-9521.jpg
JFRM-2017-07-9522.jpg
JFRM-2017-07-9523-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9529.jpg
JFRM-2017-07-9530-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9533.jpg
JFRM-2017-07-9534.jpg

Herätyskello soi muutaman tunnin unen jälkeen neljältä. Makasin vielä hetken ja aloin sitten tehdä aamutoimia. Olin AT:lla ennen kuutta ja aamun koitteessa jatkoin siitä mihin olin jäänyt. Matkaa olisi noin 15 mailia ja perillä pitäisi olla ennen viittä saadakseni kyydin motellille.

Voimia ei ollut yhtään sen enempää kuin eilenkään, mutta sentään toivo siitä, että tämä olisi tehtävissä. Mielessäni pyöri Katy Perryn kappale Rise ja sen musiikkivideo, jossa laulaja yrittää vetää perässään laskuvarjoa vastatuuleen. Se kuvasi mielestäni erinomaisesti sitä tunnetta, mikä minulla oli ollut vaeltaessani lähipäivinä. Puskin jotain näkymätöntä voimaa vastaan.

Noustessani kuumenevassa aamupäivässä Black Mountainin laelle sain taas ihailla kaukaisuudessa häämöttävää New York Cityä. Jos luonnossa on paljon kauneutta, niin on sitä myös monissa ihmisen luomissa asioissakin. Joskus nämä rajapinnat – kuten tuon suurkaupugin arkkitehtuurin ihailu vuoren rinteeltä – ovat erityisen koskettavia.

En malttanut jäädä pitkäksi aikaa vuoren laelle, koska aurinko paistoi siellä kuumasti. Jatkoin kulkua West Mountainille, jolloin vastaan alkoi tulla paljon päivävaeltajia. Istuessani lounastauolle eräälle näköalapaikalle sain pian seurakseni joukon aasialaistaustaisia päivävaeltajia. He kyselivät innokkaasti vaelluksestani.

West Mountainin toiselta laidalta alkoi näkyä alas Hudson-joelle sekä edessä olevalle Bear Mountainille. Sain siis vielä kerran sukeltaa alamäkeen vain noustakseni taas ylämäkeen. Onneksi Bear Mountainille vievä polku oli kuitenkin suurimmalta osalta loiva. Päivävaeltajien määrä kasvoi entisestään. Tullessani vuoren huipulla olevalle tornille huomasin paikalle pääsevän myös autolla, mikä osittain selitti väen määrää. Moni oli kuitenkin tullut selvästi myös kävellen Bear Mountainin kylästä.

Iso reppuni ja likainen olemukseni tuntui herättävän – ei täysin ihastunutta – huomiota. Ihmiset tuijottivat estoitta, mutta eivät sanoneet mitään. Minun teki välillä mieli todeta, että ette itsekään tuoksuisi kukkasille, jos olisitte käyneet suihkussa viikko sitten ja pesseet ainoat vaatteet kaksi viikkoa sitten.

Kävin katselemassa maisemia tornista, mutta totta puhuen ne olivat mukavammat ulkona kalliolla kuin likaisen lasin läpi. New York City näkyi vielä paremmin kuin aiemmin ja alla kiemurteleva Hudson-joki hallitsi maisemaa.

Lähdin kipittämään polkua alas kohti Bear Mountainin kylää. Tämä reitti oli hyvin ylläpidetty ja leveä, koska se selvästi oli päivävaeltajien suosiossa. Laskeutuessani nenääni tuli koko ajan voimistuva ruuan tuoksu. En ollut varma oliko se todellinen, koska toisinaan nälkäisenä saa hajuharhoja (olen haistanut mm. paistettuja nakkeja keskellä metsää). Tullessani kylään selvisi haju aivan todelliseksi ja sen synnyttäjiksi Hessian Laken rannalla grillaavat lomalaiset. Ihmisiä oli aivan valtavasti ja jouduin pujottelemaan päättömästi juoksentelevien lasten keskellä.

AT kulki rantaa myöten ja kääntyi sitten Bear Mountainin eläintarhaan. AT siis todellakin menee eläintarhan läpi ja itseasiassa koko AT:n matalin kohta on juuri karhuaitauksen edessä. Eläintarha oli hyvin pieni ja enemmän siellä tuntuikin olevan esillä kasvistoa. Moni vaeltaja ei ole täysin ihastunut eläintarhan läpi kulkemiseen ja kyllä minustakin tuntui hieman hölmöltä katsoa karhua aitauksessaan, kun niitä on saanut nähdä luonnollisessa elinympäristössäänkin.

Tullessani ulos eläintarhasta soitin Bear Mountain Bridge Motelliin ja omistaja lupasi tulla hakemaan minut hetken päästä. Motelli sijaitsi siis naapurikylässä Fort Montgomeryssa ja kyyti kuului hintaan. Matkalla motellille kerroin miehelle, että minulle on tulossa huomenna paketti heidän lokeroonsa postissa. Hän lupasi käydä hakemassa sen huomenna ja ajattelin asian olevan sillä selvä.

Huone oli pieni, mutta viihtyisä ja motellin wifi osoittautui hyväksi. Autuaallisen suihkun jälkeen suuntasin tien yli Barnstormer BBQ:n illalliselle. Kanahampurilainen oli hyvin tavanomainen, mutta jälkiruuaksi valisemani pecan-piiras oli todella herkullista. Lisäksi palvelu oli aivan poikkeuksellisen ystävällistä ja tarjoilijani oli erinomaisesti tehtäviensä tasalla sekä tunsi ruokalistan hyvin.

Edeltävät päivät olivat olleet raskaita ja siten olin erityisen tyytyväinen saadessani heittäytyä puhtaisiin lakanoihin. Seuraavaa lepopäivää en venyttäisi näin pitkälle.

“When, when the fire’s at my feet again
And the vultures all start circling
They’re whispering, you’re out of time
But still, I rise
This is no mistake, no accident
When you think the final nail is in, think again
Don’t be surprised, I will still rise”
-Katy Perry
(Rise, 2016)

Map

Total time: 09:40:11

Day 128: Lemon Squeezer

20,60 km (12.8 miles)
1388.3 / 2189.8 miles
Fingerboard Shelter, NY

https://youtu.be/zvdQL70CvQE

I hadn’t expected the day to be easy, but if I had known how hard it would turn out to be, I would have just stayed asleep. Hikers have very varied practices regarding zeros. Some don’t really do zeros at all, but do frequent neros. Some do really long days and do several zeros in a row. I myself am somewhere in between. My ideal is to have a zero about every tenth day, but this is often dependent on when a suitable city comes along. If the time between zeros grows closer to two weeks, I notice that my hiking starts to suffer significantly. And this is true from a training knowledge aspect too: too little rest to overtraining and a decline in achievement.

In the morning I was very reluctant and lacking energy to hike. I had slept poorly, my feet hurt, my shins were covered in small bruises for some reason, and mosquito bites were itching all over the place. Nothing felt good. Every step felt like I was reaching for the bottom of the barrel. Desperate reaches that didn’t yield any results. Hiking was dragging. I simply didn’t have the energy.

I had no other reason to keep going except the knowledge that I wouldn’t get out of here any other way. The zero haunting me day after tomorrow wasn’t consolation either, because the distance to Bear Mountain seemed to be so far. Could I even get there in such a short period of time?

People often talk about how the AT, PCT, Camino de Santiago or other long hike changes their life. How the skies opened up, wisdom grew boundless, and everything was perfectly zen. I didn’t feel at all blissful, wise, or zen at the moment. I just felt like curling up somewhere and sleeping for a month.

Sometimes I feel as though the AT a living being or at least some intelligent entity. Because once again at this moment of desperation the power of community came to the rescue. I had just had lunch with my meager food supplies when I walked, still hungry, to an intersection. First I saw a row of water jugs, and then a big cooler case. Often these might be empty by the time I get there, but the trash bags next to them indicated differently. I opened the cooler and the sight completely surprised me: soda, bananas, oranges, Nutty Buddy bars, sardines, Spam, juice boxes and a whole roasted chicken! This trail magic was absolutely needed. I started with a banana, and ended with filling my water bottle. I was refreshed, more energized, happier, and most importantly always very grateful.

There was still a lot of hiking to do, but I had more mental and physical stamina after getting additional energy. The light was already starting to fade when I got to the base of the huge boulders. Ahead of me was one of the places I had been waiting for, Lemon Squeezer. The space between the cliffs is just barely big enough for a person to pass through, and is well known on the AT. I inched slowly into the crack. As small as I am I fit in there just fine, but my pack almost didn’t fit in the width. As I pushed myself ahead, I also climbed a bit up in the crevice to get the tent packed on the top of my pack out of the canyon. Unfortunately no one was there to admire this squeezing act. Eventually I popped out of the top of the split.

The challenges didn’t end here, because next up was about a three meter tall vertical rock face. There were two potential routes, but one didn’t offer good enough grips for my short limbs, that I would have attempted it on a slippery rock face with a pack on. On the other side there was surface to grab, so I scrunched myself into a small bundle hanging against the rock face and pushed up.

Darkness was approaching, so I dug out my headlamp. I decided to go at least to the next shelter. The partially rocky terrain and occasionally sparsely marked route made going in the dark very slow. After nine I finally arrived at the shelter. I thought about whether I would want to continue, but I came to the conclusion that the miles would go faster in the light. I pitched my tent behind the shelter in the moonlight, ate a quick dinner, and set my alarm for four. I was afraid to think about being tired.

“Say “keep within the boundaries if you want to play”
Say “contradiction only makes it harder”
How can I be
What I want to be?
When all I want to do is strip away
These stilled constraints
And crush this charade
Shred this sad masquerade
I don’t need no persuading
I’ll trip, fall, pick myself up and
Walk unafraid
I’ll be clumsy instead
Hold me, love me or leave me high”
-R.E.M.
(Walk Unafraid, 1998)

JFRM-2017-07-9445.jpg
JFRM-2017-07-9448.jpg
JFRM-2017-07-9449.jpg
JFRM-2017-07-9450.jpg
JFRM-2017-07-9451.jpg
JFRM-2017-07-9452.jpg
JFRM-2017-07-9454.jpg
JFRM-2017-07-9455.jpg
JFRM-2017-07-9456-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9461.jpg
JFRM-2017-07-9463.jpg
JFRM-2017-07-9464.jpg
JFRM-2017-07-9465.jpg
JFRM-2017-07-9466.jpg
JFRM-2017-07-9468.jpg
JFRM-2017-07-9469.jpg
JFRM-2017-07-9473.jpg
JFRM-2017-07-9474.jpg

En odottanut päivästä helppoa, mutta jos olisin tiennyt sen raskaudesta etukäteen olisin varmaan jäänyt nukkumaan. Vaeltajilla on hyvin erilaisia käytäntöjä zerojen eli lepopäivien suhteen. Jotkut eivät pidä zeroja juuri koskaan, mutta tekevät useammin neroja eli hyvin lyhyitä päiviä. Jotkut taas tekevät todella pitkiä päiviä ja pitävät aina monta zeroa putkeen. Itse olen jossain siellä välillä. Ideaalini on pitää noin joka kymmenes päivä zero, mutta tämä on usein kiinni siitä milloin tarjoutuu sopiva kaupunki. Jos zerojen väli kasvaa lähemmäs kahta viikkoa, huomaan vaeltamiseni alkavan selvästi kärsiä. Ja tämä on valmennustiedonkin näkökulmasta totta: Liian vähäinen lepo johtaa ylikuntoon ja suoritusten heikkenemiseen.

Olin aamulla hyvin haluton ja voimaton vaeltamaan. Olin nukkunut huonosti, jalkateriä särki, sääret olivat jostain syystä pienillä mustelmilla ja hyttysenpuremat kutittivat joka puolella. Mikään ei tuntunut hyvältä. Jokainen askel oli kuin kauhoisi tyhjää säiliötä. Epätoivoisia kurkotuksia, jotka eivät tuottaneet mitään. Vaeltaminen oli raahautumista. En yksinkertaisesti jaksanut.

Minulla ei ollut mitään muuta syytä edetä kuin tieto siitä, että ei täältä muutenkaan pois pääsisi. Ylihuomenna häämöttävä lepopäivä ei sekään lohduttanut, koska Bear Mountainille tuntui olevan vielä niin pitkä matka. Pääsisinkö sinne edes tässä ajassa?

Ihmiset usein kertovat miten AT, PCT, Camino de Santiago tai joku muu pitkä vaellus muutti heidän elämänsä. Miten taivaat aukenivat, viisaus kasvoi rajattomaksi ja kaikki oli täydellisen zen. Minusta ei tuntunut nyt yhtään autuaalta, viisaalta tai zeniltä. Minusta tuntui vain siltä, että haluaisin mieluiten käpertyä jonnekin ja nukkua kuukauden.

Joskus minusta tuntuu, että AT on elävä olento tai ainakin jokin älyllinen entiteetti. Nimittäin taas kerran epätoivon hetkellä tämän yhteisön voima riensi apuun. Olin juuri pitänyt vähillä eväilläni pienen lounastauon, kun kävelin yhä nälkäisenä tienristeykseen. Näin ensin rivin vesitonkkia ja sitten ison kylmälaukun. Usein nämä saattavat olla jo tyhjiä ehtiessäni paikalle, mutta nyt vieressä olevat roskapussit ainakin indikoivat muuta. Avasin coolerin ja näky yllätti minut todella: Limpparia, banaaneja, appelsiineja, Nutty Buddy -patukoita, sardiineja, Spamia, pillimehuja ja kokonainen paistettu kana! Tämä trail magic tuli todella tarpeeseen. Aloitin banaanilla ja lopetin täyttämällä vesipulloni. Olin virkistynyt, energisempi, iloisempi ja ennen kaikkea aivan hirveän kiitollinen.

Vaellettavaa oli vielä paljon jäljellä, mutta jaksoin henkisesti ja fyysisesti paremmin saatuani lisäenergiaa. Ilta alkoi jo hämärtyä noustessani valtavien kalliopaasien juureen. Edessä oli yksi kovasti odottamani paikka, Lemon Squeezer. Kallioiden väliin jäävä juuri ja juuri ihmisen mentävä halkeama on tunnettu paikka AT:lla. Hivuttauduin kosteaan kallionkoloon. Minä pienikokoisena mahduin sinne kyllä, mutta reppuni ei meinannut leveyssuunnassa mahtua. Samanaikaisesti tungin itseäni eteenpäin ja kiipesin halkeamaa ylöspäin saadakseni repun yläosaan pakatun teltan ulos halkeamasta. Tätä pusertautumisnäytelmää ei ollut valitettavasti kukaan ihailemassa. Lopulta pullahdin ulos halkeaman yläpäästä.

Haasteet eivät loppuneet tähän, koska seuraavaksi edessä oli ehkä noin kolmen metrin korkuinen pystysuora seinämä. Potentiaalisia reittejä oli kaksi, mutta toinen ei tarjonnut tapeeksi hyviä otteita lyhyille raajoilleni, että olisin lähtenyt sitä yrittämään liukkaalla kalliolla reppu selässä. Toisesta reunasta löytyi paremmin tarttumapintaa, joten taiteilin itseni pieneen nippuun kalliota vasten roikkuen ja punnersin ylös.

Pimeä alkoi tulla, joten kaivoin otsalamppuni esiin. Päätin mennä ainakin seuraavalle shelterille asti. Osittain kivikkoinen maasto ja ajoittain harvaan merkitty reitti teki pimeässä kulkemisesta hidasta. Yhdeksän jälkeen saavuin lopulta shelterille. Mietin haluaisinko vielä jatkaa, mutta tulin siihen tulokseen, että mailit menisivät nopeammin valoisassa. Pystytin teltan shelterin taakse kuun loisteessa, söin nopean iltaruuan ja laitoin kellon soimaan aamuneljältä. En uskaltanut ajatella väsymystä.

“Say “keep within the boundaries if you want to play”
Say “contradiction only makes it harder”
How can I be
What I want to be?
When all I want to do is strip away
These stilled constraints
And crush this charade
Shred this sad masquerade
I don’t need no persuading
I’ll trip, fall, pick myself up and
Walk unafraid
I’ll be clumsy instead
Hold me, love me or leave me high”
-R.E.M.
(Walk Unafraid, 1998)

Map

Total time: 11:41:23

Day 127: NJ-NY

15,46 km (9.6 miles)
1374.0 / 2189.8 miles
Wildcat Shelter, NY

https://youtu.be/BexZRzQTZas

The hard rain had started already in the early morning hours and drummed my tent in a continuous torrent. I had seen in the forecast that the rain would continue until about noon and in the morning I weighed my options. I could start hiking, get more miles, get drenched in moments and enjoy the consequences for several days. Or I could rest for the morning and set off once the rain was done, thus keeping dry but getting less miles. The latter option seemed more enticing, so I ate my breakfast and took a nap.

My hopes despite the short day were still to hike 13 miles. I thought I could continue in the dark using my headlamp if necessary.

After a few miles of hiking I crossed the border of New Jersey and New York. I didn’t know what to expect from New York, but it became apparent quickly. Ahead of me were several miles of climbing up and down. The altitude differences weren’t huge, but the terrain was rocky and steep. Going was slow and it was slowed even further by the slipperiness caused by the rain. In one smooth spot I judged the rock to be dry, and my incorrect judgment sent me flat on my back in an instant. After that I moved more cautiously. And slower.

After getting onto Prospect Rock a beautiful view opened below over Greenwood Lake. Suddenly I also noticed skyscrapers far on the horizon, and I realized I was looking at the New York City skyline. I knew it could be seen from the AT, but I hadn’t expected to see it yet.

The day was full of exertion in the rocks. In the evening as I came to an intersection where I could get to a nearby ice cream place, I couldn’t think of a reason to refuse the temptation. The crowd of people didn’t seem very enchanted by my dirty and stinky appearance, but regardless of that I sat outside enjoying a big soft serve and soda. The place offered a view into the valley, where it was raining. Soon the rain came closer, and I got under the overhang to finish the rest of my treat.

As I continued my journey I had a chance to get excited about the easier terrain, but this turned to be short-lived. Soon I got to climb first on to the Eastern Pinnacles pile of rocks, and then on Cat Rocks. Eastern Pinnacles did provide a beautiful view, and the momentary rain had created a rainbow in the sky.

As I descended from Cat Rocks dusk started to settle. My feet hurt and I was otherwise tired, too. My plan to hike in the dark was not tempting at all, so I decided to go to nearby Wildcat Shelter. In the dimness I probably chose a fairly poor route to the shelter, but I found it right before dark. The day had been short when it came to hiking, but still draining. I knew that I sorely needed a zero, because I could feel myself constantly underachieving. Because of that I just needed to push on for a couple more days.

JFRM-2017-07-9410.jpg
JFRM-2017-07-9411.jpg
JFRM-2017-07-9412.jpg
JFRM-2017-07-9413.jpg
JFRM-2017-07-9416.jpg
JFRM-2017-07-9417-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9421.jpg
JFRM-2017-07-9422-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9428-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9433.jpg
JFRM-2017-07-9434.jpg
JFRM-2017-07-9435.jpg
JFRM-2017-07-9437.jpg
JFRM-2017-07-9438-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9443.jpg

Kova sade oli alkanut jo aamuyöllä ja se rummutti telttaani jatkuvana ryöppynä. Olin katsonut sääennusteesta sateen jatkuvan puolillepäivin ja aamulla pohdin vaihtoehtojani. Voisin lähteä vaeltamaan, tehdä enemmän maileja, kastua hetkessä läpimäräksi ja nauttia seurauksista seuraavat päivät. Tai sitten voisin levätä aamupäivän ja lähteä sateen loputtua liikkeelle säilyen kuivana, mutta saaden vähemmän maileja. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui houkuttelevammalta, joten söin aamupalan ja kävin päiväunille.

Toiveissani oli lyhyestä päivästä huolimatta vaeltaa noin 13 mailia. Ajattelin voivani tarvittaessa jatkaa hämärän puolelle otsalampun turvin.

Ylitin muutaman mailin vaeltamisen jälkeen New Jerseyn ja New Yorkin osavaltioiden rajan. En tiennyt mitä odottaa New Yorkilta, mutta se selvisi hyvin pian. Edessäni oli nimittäin useita maileja pieniä kiipeämisiä ylös ja alas. Korkeuserot eivät olleet suuria, mutta maasto oli hyvin kivikkoinen ja jyrkkä. Liikkuminen oli erittäin hidasta ja sitä hidasti entisestään kallion liukkaus sateen jäljiltä. Eräässä sileässä kohdassa katsoin kallion olevan kuiva ja väärä arvioni heitti minut kertarysäyksellä selälleni. Sen jälkeen kuljin vielä entistäkin varovaisemmin. Ja hitaammin.

Prospect Rockille noustuani avautui alla kaunis maisema Greenwood Laken yli. Yllättäen huomasin kaukana horisontissa myös korkeita pilvenpiirtäjiä ja ymmärsin katselevani New York Cityn skylinea. Tiesin sen näkyvän AT:lle, mutta en ollut odottanut näkeväni sitä vielä.

Päivä oli täynnä ponnistelua kivikossa. Illalla tullessani polkujen risteykseen, josta pääsisi läheiselle jäätelöputiikille, en keksinyt yhtään hyvää syytä kieltäytyä houkutuksesta. Paikalla ollut ihmislauma ei tuntunut erityisen ihastuneelta likaiseen ja haisevaan olemukseeni, mutta siitä välittämättä istuin pihalle nauttimaan isoa pehmistä ja limpparia. Paikalta avautui näkymä laaksoon, jossa satoi vettä. Ennen pitkää sade tuli lähemmäs ja menin räystään alle suojaan syömään loput herkuistani.

Jatkaessani matkaa ehdin hetkeksi innostua helpommaksi muuttuneesta polusta, mutta ilo oli lyhytaikaista. Pian sain kiivetä ensin Eastern Pinnaclesin kivikasan päälle ja sitten Cat Rocksille. Eastern Pinnaclesilta oli tosin kaunis näköala ja hetken kestänyt sade oli luonut taivaalle upean sateenkaaren.

Laskeutuessani Cat Rocksilta alkoi ilta hämärtyä. Jalkojani särki ja olin muutenkin väsynyt. Suunnitelma pimeässä vaeltamisesta ei houkutellut yhtään, joten päätin mennä läheiselle Wildcat Shelterille. Valitsin hämärässä ehkä vähän huonon reitin shelterille, mutta löysin kuitenkin perille juuri ennen pimeää. Päivä oli ollut vaeltamisen kannalta lyhyt, mutta silti todella kuluttava. Tiesin tarvitsevani kipeästi lepopäivää, koska tunsin jatkuvasti alisuoriutuvani. Sitä varten pitäisi vain vielä jaksaa puskea pari päivää.

Map

Total time: 08:03:28

Day 125: Unionville

19,64 km (12.2 miles)
1350.4 / 2189.8 miles
Pochuck Mountain Shelter, NJ

https://youtu.be/rQSmfU3mlUg

In principle, walking from Georgia to Maine is very simple: take a step and repeat it a few million times. What isn’t always simple is getting food. A good grocery store is often far away from the AT, and small stores in little towns and gas stations don’t always quite cover the needs of a hiker. I personally don’t like to carry more than five days’ worth of food at a time, so resupply becomes necessary unfortunately frequently.

I was one of the last to take down my tent near the shelter and I pondered how the mornings had seemed to turn sticky again somehow. I have learned that this is usually a sign that I need a rest day. And I don’t really know where I can have my next zero.

The AT became significantly easier to travel after High Point. The rockiness had decreased as I got onto the New Jersey side, but now the path ahead was finally totally smooth. Even the terrain was flat, so the miles racked up at a nice pace in the late morning.

I had decided to stop in Unionville, a small town about a half a mile off the AT on the New York side. I was conveniently able to spend the hottest parts of the afternoon replenishing my food reserves and getting pizza. I didn’t know quite how many days’ worth of food I would need though. I had noticed in the guidebook a church, whose congregants would offer places to stay for hikers. I tried to reach the church secretary, but couldn’t. This arrangement would solve several problems at once: grocery shopping, a zero, and laundry. For some reason the combination of all these doesn’t seem to work out conveniently in New Jersey. All the places to stay are expensive, and grocery stores and laundromats are far away.

I ended up with some kind of a half-baked compromise in the amount of food and continued hiking toward Wallkill Reserve. The AT wanders along the New Jersey and New York border as it follows the edges of the reserve.

In the evening I ascended to a shelter on the slope of Pochuck Mountain. I was about to go take care of my needs when I noticed the door to the outhouse was locked, but no one was in it. Or at least no one answered when I called. I asked the other hikers if they had used the facilities, and one of the men said he had earlier. Maybe the Phantom of the Privy was at work?

I suspected what happened that as a hiker left and pulled the door closed, the latch had fallen back down and locked the door. Later as I was putting my gear in the tent the other hiker said he had been able to pick the lock by pushing a piece of cardboard through the crack along the door. Outhouse-gate was averted.

Later that night I found a note in the shelter that the church I had been trying to reach had advertised it services incorrectly in the guidebook. This retraction seemed kind of weird for me, because the church still advertised these services on their website. So I spent a long time that evening counting my food and the miles to the next town. The criteria for a reasonably priced accommodations, a decent grocery store, and laundry facilities didn’t seem to be fulfilled anywhere before Connecticut.

I finally arrived at a different kind of solution. I sent a message to my cousin who takes care of sending me gear and asked if she could send me food. She promised to take care of this, so I made a grocery list for a usual resupply and said I would let her know tomorrow – once I confirmed a place to stay – where to send it. This required more math. How far could I go with the food I had, and how far from there did the food need to last. Once I finally got a rough plan my brain turned off as if from a switch, and I fell asleep.

JFRM-2017-07-9348.jpg
JFRM-2017-07-9349.jpg
JFRM-2017-07-9350.jpg
JFRM-2017-07-9352-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9354.jpg
JFRM-2017-07-9356.jpg
JFRM-2017-07-9357.jpg
JFRM-2017-07-9358.jpg
JFRM-2017-07-9359.jpg
JFRM-2017-07-9360.jpg
JFRM-2017-07-9361.jpg
JFRM-2017-07-9362.jpg
JFRM-2017-07-9363-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9368.jpg
JFRM-2017-07-9369.jpg
JFRM-2017-07-9372.jpg

Käveleminen Georgiasta Maineen on periaatteessa yksinkertaista: astutaan askel ja toistetaan muutaman miljoonan kerran. Se mikä ei ole aina yksinkertaista on ruuan hankkiminen. Hyvä ruokakauppa on usein kaukana AT:sta ja pienet kyläkaupat tai huoltoasemien kaupat eivät aina ihan kata vaeltajien tarpeita. Itse en mielellään kanna enempää kuin viiden päivän ruuat kerralla, joten täydentäminen tulee vastaan valitettavan usein.

Purin viimeisenä telttaani shelterin ympäristössä ja mietin aamujen taas muuttuneen jotenkin tahmeiksi. Nyt olen oppinut, että se on yleensä merkki lepopäivän tarpeesta. Enkä oikein tiedä missä seuraavan zeron pääsen pitämään.

AT muuttui huomattavasti helppokulkuisemmaksi High Pointin jälkeen. Kivikkoisuus oli vähentynyt jo New Jerseyn puolelle päästessä, mutta nyt edessä oli viimein aivan sileää polkua. Maastokin oli tasaista, joten maileja tuli mukavaan tahtiin aamupäivällä.

Olin päättänyt pistäytyä noin puolen mailin päässä AT:lta olevassa Unionvillen kylässä New Yorkin puolella. Sainkin sopivasti kulutettua iltapäivän kuumimmat hetket tehdessäni ruokatäydennyksiä ja käydessäni pizzalla. En tosin tiennyt aivan varmasti kuinka monen päivän ruuat tarvitsisin. Olin huomannut opaskirjassa kirkon, jonka seurakunnan jäsenet tarjoaisivat yöpaikkoja vaeltajille. Yritin tavoittaa kirkon sihteeriä, mutta en saanut häntä kiinni. Tämä järjestely ratkaisisi monta ongelmaa kerralla: ruokaostokset, lepopäivä ja pyykinpesu. Jostain syystä näiden yhdisteleminen ei näytä onnistuvan kovin käytännöllisesti New Jerseyssä. Majoituspaikat ovat kalliita ja ruokakaupat sekä kolikkopesulat kaukana.

Päädyin jonkinlaiseen epämääräiseen kompromissiin ruuan määrässä ja jatkoin vaeltamista kohti Wallkill Reserveä. AT kiertelee New Jerseyn ja New Yorkin puolella kulkiessaan tämän suoalueen reunoja pitkin.

Illalla nousin Pochuck Mountainin rinteessä olevalle shelterille. Olin aikeissa käydä tarpeillani, kun huomasin huussin olevan lukossa sisältä vaikka siellä ei ollut ketään. Tai kukaan ei ainakaan vastannut huuteluuni. Kysyin muilta vaeltajilta olivatko he käyttäneet mukavuuslaitosta ja yksi miehistä sanoi siellä kyllä aiemmin käyneensä. Ehkä asialla oli the Phantom of the Privy, hyyskän haamu?

Arvelin tilanteessa käyneen niin, että poistuessaan vaeltaja oli avannut haan ja vetäessään oven kiinni se oli pudonnut takaisin paikalleen ja lukinnut oven. Myöhemmin järjestellessäni tavaroita telttaani kävi samainen vaeltaja kertomassa, että hän onnistui tiirikoimaan lukon auki työntämällä pahvinpalan oven väliin. Huussigate täpärästi vältetty.

Löysin illalla myös shelteristä lapun, jossa kerrottiin, että aiemmin tavoittelemani kirkko olikin mainostanut väärin palvelujaan opaskirjassa. Tämä takaisinveto oli mielestäni hieman erikoinen, koska kirkon nettisivuilla yhä mainostettiin heidän apuaan vaeltajille. Niinpä vietin myöhään illalla laskeskellen ruokiani ja maileja seuraaviin kaupunkeihin. Kriteerit kohtuuhintaisesta majoituksesta, pikkuputiikkia paremmasta ruokakaupasta ja pyykinpesusta eivät vain tuntuneet täyttyvän missään ennen Connecticutin osavaltiota.

Päädyin lopulta toisenlaiseen ratkaisuun. Laitoin varustepostituksia hoitavalle serkulleni Nooralle viestin kysyäkseni tekisikö hän minulle poikkeuksellisesti myös ruokalähetyksen. Noora lupasi hoitaa asian, joten tein kauppalistan tyypillisestä ruokatäydennyksestä ja sovin ilmoittavani huomenna – varmistettuani yöpaikan – minne se lähetettäisiin. Tämä vaati taas lisää laskemista. Kuinka pitkälle pääsen näillä ruuilla ja miten pitkälle siitä eteenpäin pitäisi postitetettujen ruokien riittää. Saatuani karkean suunnitelman viimein tehtyä sammui aivo kuin lamppu ja nukahdin.

Map

Total time: 09:09:56