Day 199: Mount Katahdin

14,46 km (9 miles)
2189.8 / 2189.8 miles
Appalachian Trail Lodge, Millinocket, ME

It was still dark, when I was waking up in my sleeping bag after 5 am. The bear bag down from the cable and into preparing my breakfast. There were sounds of people waking up from the other tents as I was packing up my things. At half past six I was trodding back to the AT from The Birches. I took plenty of water from the Katahdin Stream, because the ranger had told me yesterday that there would be no water on the uphill or the downhill.

Most of the thru-hikers borrow a daypack from the rangers and leave their own backpacks at the Ranger Station to be picked up when they return. That means it’s more common to slackpack than not on the Mount Katahdin and it’s actually recommended. I as a puritist had hiked every single meter of the trail and carried my backpack all the way. It was not like I was going to give up on the last day. In addition my plan was to traverse the Mount Katahdin, which wouldn’t make it very practical to leave anything to the Katahdin Stream Campground.

The sun was beginning to shine as I started to hike the gentle uphill to the Mount Katahdin. I had all sorts of mixed emotions that are difficult to put into words. I had waited for this day for six months. I had dreamed of this moment since I first heard of the Appalachian Trail.

I passed day hikers in the fresh morning and every once in a while stopped to admire the Katahdin Stream that was intertwining with the trail and forming waterfalls. It seemed like there was lots of water above the campground. The trail was first very gentle and got slowly more steep. The beginning of the climb reminded me a lot about the Mount Moosilauke in New Hampshire.

I heard a friendly greeting behind my back as I was walking through the forest. I was delighted to see Papa John, who I got to know in the Roller Coaster in Virginia. He was accompanied by a young woman that he introduced as his daughter. She had wanted to join her father on his last hiking day. During the morning few other thru-hikers passed me, but save two men all of them were carrying only daypacks.

In the beginning of the climb my backpack didn’t cause any disadvantages, but as the trail got steeper the difficulty factor grew significantly. First there was the kind of scramble that I got very familiar with in the White Mountains, but soon it changed to actual climbing on the large boulders. Now my backpack was really making my progress more challenging and at one point I had actual difficulties to squeeze myself through a crack between two boulders. Anyway I set my mind into gathering enough force and pushed with all my might up and simultaneously squeezing into that crack. One more vigorous push and I popped out from the other side. If women give birth to people, I guess boulders give birth to thru-hikers.

As I got higher the views kept getting better and on a clear day like this I could see very far. I felt happy with the great weather, because climbing Katahdin on a rainy day would have been awful. There was a small flat section on the uphill and I heard many day hikers saying that this is the first step, The Gateway, and the summit ahead of us would be the Baxter Peak. I checked the hiked distance from my sports watch and said to myself that there was no way this could be the first step. One tends to overestimate the hiked distance easily and that’s where I have found my GPS watch very useful. The kilometer count helps me to know my exact location on the trail. And now I knew that the summit I was seeing was actually the first step and many would encounter a bitter disappointment on the top.

When I reached The Gateway or the first step I saw some clouds in the horizon and the wind was blowing more. Ahead of me was a relatively flat section, The Tableland, which also had the only spring in the area. Thoreau Spring is merely a puddle (and I’ve understood that it has been such for many years already), so one doesn’t want to count on that for water. The last water on Katahdin is below the treeline.

Further on the Tableland I saw Papa John and his daughter descending from the summit and heading down along the Abol Trail. It’s possible to descend from Katahdin along the Hunt Trail (that is the AT) back to the Katahdin Stream Campground or along the Abol Trail to the Abol Campground – these are on the south side of the mountain. Alternatively one can traverse the Mount Katahdin to the Roaring Brook Campground via Chimney Pond or along the Knife Edge. The last one was my choice.

On the other end of the Tableland starts the uphill to the second step, that is the highest summit of the Mount Katahdin, the Baxter Peak. Looking at the elevation profile I expected that this climb would be similar with the first step, but actually this one was much easier. Honestly I was astonished, when I started to see the sign. That sign on the Baxter Peak is one of the most well known landmarks on the AT. A photo taken at the sign is the main prize of this 3500 km (2200 mile) hike.

Around the summit was a flock of people – mainly day hikers. I stood still for a while, just watching the sign, and felt a need to touch it. Swallowing my tears I took the last few steps to the sign and pressed my palm on it. It’s done.

199 days, 3524,1 km (2189,9 mi), 4 pairs of hiking shoes, blood, sweat and tears. Bears, rattlesnakes, salamanders, frogs, deer and shoe-pooing mice. Trail, rocks, mud and highways covering you from the rain. Bars, nuts, chocolate, cold oatmeal and tuna tortillas. Strange encounters, impressing hospitality and surprising friendships. When I started on the 3rd of March in Georgia I truly and utterly had no idea what I would face before I could set my backpack on the ground in Maine on 17th of September.

I was relieved that I could finally just stop moving. I didn’t feel especially proud of my accomplishment, because the scale of it was completely incomprehensible even to myself. I felt a bit wistful that the life on the AT with all of my friends was now over. And most of them I might never see again, because I was living on a different continent.

Although the thru-hike ends on the Baxter Peak of Mount Katahdin, that is the northern terminus of the Appalachian Trail, I still had to get down from the mountain. I had of course chosen the most challenging route, the Knife Edge. This rocky ridge goes from the Baxter Peak to South Peak and from there over the Chimney Peak to the Pamola Peak. From now on I didn’t have the elevation map of the guide book to help me and no map either. There was really no way to know what to expect. I had taken a photo of a map to my phone anyway, and thus had a some kind of idea what trail to follow on the downhill.

The Knife Edge is marked with blue blazes and the terrain is demanding. At times one must really climb there and the full backpack is not exactly helping. From the South Peak there was however a beautiful view to both the Baxter Peak and to the Pamola Peak – not to mention down to the Chimney Pond. Now the route changed even more challenging, because the Chimney Peak is very steep. The saddle between the Chimney Peak and the Pamola Peak, The Chimney, was according to its name a vertical pit and I got to truly use my climbing skills. Climb up to the Pamola Peak was in spite of the steepness more easy, because its generally easier to climb up than down.

On the Pamola Peak I met a group of men that was partially geared up with mountaineering or rock climbing gear. They were wondering my technique of balancing in the rocky terrain with my hiking poles, and were clearly not sure if I was truly a pro or completely clueless. We kept passing each other on the downhill following the Helon Taylor Trail that descended along the Keep Ridge towards the Roaring Brook Campground.

When the downhill started to get more gentle, the trail crossed a small stream and I decided to one last time to filter some water, because I was almost out. The ranger had apparently been talking through his hat about the water sources. The trail kept on changing more smooth and my speed was getting faster. I was a bit concerned that it was soon 6 pm and after the dusk I would have zero chance to get a ride to town. The day hikers leave before the dark and anyway people rarely want to take hitch-hikers when it’s dark.

At the Roaring Brook Campground I stopped at the Ranger Station and asked them where should I look for a ride to town. They informed me that the parking lot was right next to the Ranger Station, but most of the day hikers were already gone. Well, I just had to give it a go, because Millinocket was 20 miles away and it didn’t sound like an evening stroll I was willing to take.

I saw a few cars on the parking lot and walked to the road that was leading out. As I set myself on the roadside I saw one car leaving the parking lot and hopefully flipped up my thumb. I felt inner rejoice, when the car turned to the shoulder and the guy riding shotgun opened his window: “Where are you going?” I told him that I needed a ride to Millinocket. “We are going there to eat at the McDonald’s! If that’s ok to you, we can take you there.” I said that I was happy getting anywhere in Millinocket. I hauled my backpack to the trunk and sat relieved to the backseat. On the front there were two young men and on the backseat there was the girlfriend of one of them. They had been doing a day hike and I got a quite a reaction when I told them that I had just finished my thru-hike from Georgia to Maine. The trip went in a joyful atmosphere and they dropped me off at the downtown Millinocket.

I figured that in the Sunday evening my dining options in this small village were limited and thus stopped at a small convenience store to collect a big can of sider and assortment of snacks for my victory celebration. I walked a few blocks to the Appalachian Trail Lodge, where I had booked a room. I spread all my things on the floor and popped open the can of sider. I was really ready to hit the sheets. This enormous six months project was now finally done and dusted, and that felt utterly incomprehensible.

Total time: 04:10:05

Oli vielä pimeää, kun aloin viiden jälkeen heräillä makuupussissani. Ruokasäkki alas vaijerista ja aamupalan tekoon. Muistakin teltoista alkoi kuulua ääniä pakatessani tavaroita. Puoli seitsemältä tallustin Birchesiltä takaisin AT:n varteen Katahdin Streamille. Otin joesta runsaasti vettä, koska metsänvartija oli kertonut eilen, että vettä ei olisi ylämäessä eikä alamäessä.

Suurin osa läpivaeltajista lainaa metsänvartijoilta päivärepun ja jättää rinkkansa Ranger Stationille odottamaan paluuta. Mount Katahdinin slackpackaaminen on siis enemmän sääntö kuin poikkeus ja sitä jopa suositellaan. Minä olin tähän asti puritaanina vaeltanut jokaikisen metrin AT:sta ja kantanut reppuni koko ajan. En todellakaan aikonut luopua periaatteistani viimeisenä päivänä. Lisäksi suunnitelmissani oli ylittää Mount Katahdin, joten en käytännön syistäkään olisi voinut jättää tavaroitani Katahdin Stream Campgroundille.

Aurinko alkoi pikkuhiljaa paistaa lähtiessäni nousemaan loivasti ylöspäin viettävää polkua Mount Katahdinille. Koin monenlaisia tunteita, joita on vaikea pukea sanoiksi. Tätä päivää olin odottanut puoli vuotta. Tästä hetkestä olin unelmoinut siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuulin Appalachian Trailista.

Ohitin raikkaassa aamussa päivävaeltajia ja välillä pysähdyin itsekin ihailemaan reitin kanssa risteilevää Katahdin Streamia ja sen muodostamia vesiputouksia. Vettä näytti kyllä olevan siis paljonkin leirintäalueen yläpuolella. Polku oli aluksi hyvin loivaa ja muuttui pikkuhiljaa jyrkemmäksi. Nousun alku oli itseasiassa mielestäni hyvin samanlainen kuin Mount Moosilauke New Hampshiressa.

Ystävällinen tervehdys kuului takaani kävellessäni metsäisen maiseman läpi. Ilahduin nähdessäni Papa Johnin, johon olin tutustunut rollercoasterissa Virginiassa. Hänen mukanaan oli nuori nainen, jonka Papa John esitteli tyttärekseen. Hän oli halunnut liittyä isänsä seuraan viimeisenä vaelluspäivänä. Aamupäivän aikana ohitseni kulki muutama muukin läpivaeltaja, mutta kahta miestä lukuunottamatta kaikilla oli selässään pelkkä päiväreppu.

Alkunousussa täydestä rinkastani ei ollut haittaa, mutta reitin muuttuessa jyrkemmäksi haastekerroin koveni minulla huomattavasti enemmän. Ensin edessä oli White Mountainsilta tuttua könyämistä jyrkkään ylämäkeen, mutta pian tämä muuttui varsinaiseksi kiipeämiseksi kallionlohkareiden päälle. Näissä kohdissa rinkka alkoi jo todella vaikeuttaa etenemistä ja yhdessä kohtaa minulla oli vaikeuksia pusertaa itseni kahden järkäleen välissä olevasta kolosta läpi. Otin kuitenkin määrätietoisesti vauhtia ja ponnistin kaikella voimalla ylöspäin tunkien itseni samalla koloon. Perään vielä toinen tiukka puserrus ja olin irti. Jos naiset synnyttävät ihmisiä niin ilmeisesti kallionjärkäleet synnyttävät läpivaeltajia.

Korkeammalle noustessa maisemat alkoivat avautua koko ajan paremmin ja pilvettömässä säässä näki todella pitkälle. Olin iloinen hyvästä kelistä, koska Katahdinille nousu sateisena päivänä olisi hyvin hankalaa. Rinteessä on pieni tasanne, jonka päällä kuulin useamman päivävaeltajan arvioivan olevansa ensimmäisellä portaalla, The Gatewaylla, ja edessä näkyvän huipun olevan Baxter Peak. Katselin kulkemaani matkaa urheilukellostani ja totesin itsekseni, että tämä ei millään voinut olla vielä ensimmäinen porras. Kulkemansa matkan yliarvioi helposti ja siinä minulle on ollut paljon apua urheilukellon GPS-ominaisuudesta. Kilometrien perusteella tiedän hyvin tarkkaan missä olen. Ja nyt tiesin, että edessä seisova huippu olisi vasta ensimmäinen porras ja moni kokisi karvaan pettymyksen sen laella.

Saavuttaessani The Gatewayn eli ensimmäisen portaan alkoi taivaanrannassa näkyä joitakin pilviä ja tuuli pääsi puhaltamaan vapaammin. Edessä oli tasaisehko alue, The Tableland, jolla on myös alueen ainoa lähde. Thoreau Spring on kuitenkin pelkkä lätäkkö (ja ilmeisesti ollut tällainen jo vuosia), joten sen varaan ei kannata laskea. Viimeiset vedet Katahdinin rinteillä ovat puurajan alapuolella.

Näin kauempana Papa Johnin ja hänen tyttärensä palaamassa huipulta ja suuntaavan alas pitkin Abol Trailia. Katahdinilta on mahdollista laskeutua Hunt Trailia eli AT:a pitkin takaisin Katahdin Stream Campgroundille tai Abol Trailia pitkin Abol Campgroundille, jotka ovat vuoren eteläpuolella. Vaihtoehtoisesti on mahdollista kulkea vuoren yli Roaring Brook Campgroundille joko Chimney Pondin kautta tai Knife Edgeä pitkin. Minun valintani oli jälkimmäinen.

The Tablelandin toiselta reunalta lähtee nousu toiselle portaalle, jonka laella on Mount Katahdinin korkein huippu, Baxter Peak. Korkeusprofiiln perusteella odotin tämän olevan samankaltainen kuin nousu ensimmäiselle portaalle, mutta itseasiassa se oli huomattavasti helpompi. Olin totta puhuen suorastaan hämmästynyt, kun huomasin jo edessäni häämöttävän kyltin. Baxter Peakia merkkaava kyltti on yksi AT:n tunnetuimmista maamerkeistä. Sen äärellä otettu valokuva on 3500 kilometrin vaelluksen pääpalkinto.

Huipun ympärillä parveili suuri lauma ihmisiä – pääosin päivävaeltajia. Pysähdyin hetkeksi katsomaan edessäni olevaa kylttiä ja tunsin tarvetta koskettaa sitä. Kyyneleitä niellen otin viimeiset askeleet kyltin eteen ja painoin käteni sen pintaan. Se oli siinä.

199 päivää, 3524,1 kilometriä, 4 paria vaelluskenkiä, verta, hikeä ja kyyneleitä. Karhuja, kalkkarokäärmeitä, salamantereita, sammakkoja, peuroja ja kenkiin kakkaavia hiiriä. Polkua, kivikkoa, mutaa ja sateensuojia moottoriteiden alla. Patukoita, pähkinöitä, suklaata, kylmää puuroa ja tonnikalatortilloja. Kummallisia kohtaamisia, vaikuttavaa vieraanvaraisuutta ja yllättäviä ystävystymisiä. Aloittaessani maaliskuun kolmas päivä Georgiasta en todellakaan tiennyt mitä kaikkea olisi edessäni ennen kuin laskisin reppuni maahan Mainessa syyskuun seitsemästoista päivä.

Olin helpottunut, että saatoin viimein lopettaa ja pysähtyä. En ollut vielä erityisen ylpeä saavutuksestani, koska sen mittakaavaa oli itsenikin aivan mahdotonta käsittää. Olin hieman haikea, että elämä AT:lla kaikkien ystävieni kanssa olisi nyt ohi. Ja suurinta osaa heistä en ehkä tapaisi enää koskaan uudestaan, koska asun eri mantereella.

Vaikka läpivaellus päättyykin Mount Katahdinin Baxter Peakille, joka on Appalachian Trailin pohjoinen päätepiste, oli minun vielä tultava alas vuorelta. Olin valinnut tietenkin reiteistä haastavimman eli Knife Edgen. Kivikkoinen harjanne kulkee Baxter Peakilta South Peakille ja sieltä Chimney Peakin yli Pamola Peakille. Tästä eteenpäin apunani ei ollut enää opaskirjan korkeuskäyrää eikä myöskään karttaa, joten en kovin tarkkaan tiennyt mitä edessä olisi. Olin toki ottanut valokuvan yhdestä kartasta kännykkääni, että tietäisin mitä polkua minun tulee seurata alamäessä.

Knife Edge on merkattu sinisillä viivoilla ja harjanne on vaikeakulkuinen. Osittain siellä saa jopa kiivetä ja täysi rinkka ei varsinaisesti helpota asiaa. South Peakilta avautui kuitenkin kaunis maisema sekä Baxter Peakin että Pamola Peakin suuntaan ja lisäksi alas Chimney Pondille. Tästä eteenpäin reitti muuttui vielä haastavammaksi, koska Chimney Peak on hyvin jyrkkä. Chimney Peakin ja Pamola Peakin välinen satula, The Chimney, oli nimensä veroinen ja laskeutuessa tuohon pystysuoraan koloon sain todella käyttää kiipeilytaitojani. Nousu Pamola Peakille oli jyrkkyydestä huolimatta helpompi, koska ylöspäin on helpompi kiivetä kuin alaspäin.

Pamola Peakilla kohtasin joukon miehiä, joista osa oli varustautunut vuori- tai kalliokiipeilyyn soveltuvin välinein. He ihmettelivät hieman minun tekniikkaani, jolla tasapainoilin kivikossa vaellussauvojen avulla eivätkä ilmeisesti olleet aivan varmoja kuuluinko niihin, jotka tietävät aivan tarkkaan mitä ovat tekemässä vai niihin, jotka eivät tiedä ollenkaan mitä ovat tekemässä. Ohittelimme toisiamme alamäessä kulkiessamme Keep Ridgeä seurailevaa Helon Taylor Trailia pitkin kohti Roaring Brook Campgroundia.

Alamäen loiventuessa polku kulkee puron yli ja päätin viimeisen kerran suodattaa itselleni hieman vettä, koska olin juonut lähes kaiken. Metsänvartija oli siis puhunut läpiä päähänsä alamäenkin vesilähteiden osalta. Polku muuttui kokoajan helpompikulkuiseksi ja vauhtini kiihtyi sitä mukaa. Olin hieman huolissani siitä, että kello alkoi lähestyä kuutta ja hämärän tultua minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia saada kyytiä kaupunkiin. Päivävaeltajat kuitenkin poistuvat ennen pimeää ja harva haluaa muutenkaan ottaa liftareita kyytiin pimeällä.

Roaring Brook Campgroundille tullessani pistäydyin Ranger Stationilla ja tiedustelin heiltä mistä kannattaisi etsiä kyytiä kaupunkiin. He kertoivat parkkipaikan olevan aivan vieressä, mutta suurimman osan päivävaeltajista jo lähteneen. No, yrittää täytyi kuitenkin, koska Millinocketiin oli noin 20 mailin matka ja se ei kuulostanut houkuttelevalta iltakävelyltä.

Näin muutaman auton parkkipaikalla ja kävelin ulos johtavalle tielle. Asettuessani tien reunaan näinkin yhden auton kaartavan pois parkkipaikalta ja iskin heti peukaloni toiveikkaasti pystyyn. Riemuitsin sisäisesti, kun auto koukkasikin heti luokseni ja apukuskin paikalla oleva mies rullasi ikkunan auki: “Minne olet menossa?” Kerroin tarvitsevani kyydin Millinocketiin. “Me ollaan menossa sinne McDonald’sille syömään! Jos se kelpaa niin pääset kyydissä.” Sanoin, että minulle riittäisi kun pääsisin minne tahansa päin Millinocketia. Lastasin rinkkani takakonttiin ja hyppäsin helpottuneena takapenkille. Etupenkillä istui kaksi nuorta miestä ja takana oli toisen tyttöystävä. He olivat olleet päivävaelluksella ja sain melkoisen reaktion aikaan kertoessani juuri päättäneeni läpivaelluksen Georgiasta Maineen. Matka sujui iloisissa tunnelmissa ja jäin kyydistä Millinocketin keskustassa.

Arvasin, että sunnuntai-iltana ruokamahdollisuuteni pikkukylässä olisivat rajalliset, joten pistäydyin pikkuisessa ruokakaupassa keräilemässä voitonjuhliini ison tölkin siideriä ja kaikenlaisia pikkuherkkuja. Kävelin muutaman korttelin päähän Appalachian Trail Lodgeen, josta olin varannut itselleni huoneen. Levitin tavarani lattialle ja korkkasin siiderin. Olin täysin kypsä nukkumaan. Valtava puolen vuoden projekti oli nyt saatettu päätökseen ja sitä oli aivan mahdotonta käsittää.

Day 198: Baxter State Park

19,99 km (12.4 miles)
2184.6 / 2189.8 miles
The Birches, Katahdin Stream Campground, ME

I felt surprisingly clear-headed in the morning. The slowness and absent-mindedness that usually is my morning companion was gone, hence the morning routines went exceptionally swiftly. Perhaps the possibility to have a meal in few miles was luring me.

And there I went once again into a warm morning enjoying the strong scent of the coniferous trees and the golden slices of light falling to the forest floor. I was sweating instantly and the temperature rose close to 30°C (86°F) during the day.

After a three mile stroll I came to a paved road and thus out of the 100-Mile Wilderness. I followed the road and the AT to the Abol Bridge that crosses the Penobscot River. From the bridge there is a beautiful view to the Mount Katahdin. As I was admiring said view, Toro caught me and we headed together with few other hikers to the camp store in the other end of the bridge.

The Abol Bridge Campstore was already open, but the restaurant was about to open in a half an hour. While we were waiting I went to the store to get a Danish bun (to be honest, I don’t know it there is anything Danish there, but the name) and a cold Pepsi. Because life is uncertain and hence the dessert should be eaten first, I also took two scoops of ice cream. Under the scorching sun my Maine Black Bear and Cookie Dough combination was a heavenly treat. And the scoops were truly hiker size.

When the restaurant finally opened its doors, we headed there for a lunch that didn’t turn out to be quite what I expected. I ordered a salad with grilled salmon and got a salmon hamburger. I mentioned it to the waitress, but said that I’m way too hungry to wait any longer. I’m not that much into hamburgers in general and this one was pretty dull experience, too. As I was leaving I paid Toro’s bill to thank him for all the help in past few days.

The sun was scorching the road and I was relieved when the AT curved back to the shades of forest. I was arriving to the border of the Baxter State Park. Since the morning I have had stress over the fact where I was going to spend the night. Right at the foot of the Mount Katahdin there is the Katahdin Stream Campground with the thru-hiker lean-to and campsite called The Birches. I had pre-registered to The Birches in Monson, but that was no guarantee for a spot. The actual registration had to be done at the information kiosk in the Baxter State Park on the same day when one wants to stay there. If there were no spots available, the alternative tent site was one of the official campgrounds (the Abol Bridge Campground, Abol Pines or Katahdin Stream Campground) or then one could take a ride to Millinocket and return in the morning. In practical terms the campgrounds are usually booked full way in advance, so getting a tent site there meant really asking nicely some car campers or backpackers if they wanted to share their site.

I had met a ranger in the restaurant and he informed me that he saw eight names on the list for The Birches a short while ago. When I arrived to the information kiosk I opened the hatch to see the registration form. There were nine names on the list and contently I scribbled mine below them. The Birches is the best place to stay location-wise, thinking about the summit day tomorrow. At the information kiosk there was also a good map of the hiking trails traversing Katahdin, a weather forecast and much additional info for the hikers. For the thru-hikers there are also the instructions what to do, if The Birches is full.

The terrain was very flat and I was moving on pretty fast. I felt more relaxed now that I had nothing to stress about anymore. There were lots of day hikers on the trail and I was amused how I (with my big backpack) swept pass the people who were only carrying a bottle of water. Although we shared the same trail, we were from completely different worlds. All the nice smelling people with their beautiful clothes and me with my thru-hiker beard and the same shirt that I was wearing the day I summited the Springer Mountain in Georgia.

My speed decreased later in the afternoon and in the hot weather I started to think about swimming in the river that was flowing next to the AT. Still I didn’t feel like I wanted to stop hiking, now that I had such a good thing going. I decided to take off my backpack anyway, kneel on the rock and to dip my head in to the river.

The evening was setting in as I arrived to the Katahdin Stream Campground. According the instructions at the information kiosk, I headed to the Ranger Station to check-in. I paid $10 of my stay at The Birches and at the same time got my permit to climb the Mount Katahdin tomorrow. In 2015 ultrarunner Scott Jurek broke the record of fastest thru-hike of the AT (now an old record). His victory celebrations on the summit got the Baxter State Park people really pissed off, which almost ended up having the northern terminus of the AT moved somewhere else. Naturally the AT thru-hiker community was not exactly thankful of this, but luckily the Baxter State Park decided only to arrange a permit policy to summit Katahdin. The permit includes a paper slip that one has to return when leaving and a plastic card that one can keep. When I arrived to Harper’s Ferry in West Virginia I was the 637th NOBO this year. Now at the foot of the Mount Katahdin my number was 853.

From the Katahdin Stream Campground there is few hundred meters (about 1/4 mile) to The Birches. All the thru-hikers had chosen their tents over the lean-to, but luckily I was able to find me a tent spot, too. It was quite a while when I had last time used the bear cables, but I was happy that I didn’t need to throw my own bear line. I realised that these were really the last ones: The last time I needed to pull my bear bag up, put up my tent and crawl into my sleeping bag with a book. Tomorrow I would achieve something that I had been dreaming of for such a long time and something that I had been working for really hard. And then I could just go home.

“On bended knee is no way to be free
Lifting up an empty cup, I ask silently
That all my destinations will accept the one that’s me
So I can breathe”
-Eddie Vedder
(Guaranteed, 2007)

Total time: 01:06:32

Tunsin itseni yllättävän selkeäksi aamulla. Usein vaivaava hitaus ja ajatusten harhailu oli poissa, joten aamutoimet sujuivat poikkeuksellisen nopeasti. Ehkä mielessä houkutteli myös ruokailumahdollisuus muutaman mailin päässä.

Niin lähdin taas yhteen lämpimään aamuun nauttien havupuiden voimakkaasta tuoksusta ja metsään lankeavista kullankeltaisista valon siivuista. Hiki tuli heti ja päivän lämpötila taisikin nousta lähelle 30°C.

Kolmen mailin tallustamisen jälkeen tulin asfaltoidulle tielle ja siten ulos 100-Mile Wildernessistä. Seurasin tietä ja AT:a Penobscot Riverin yli kulkevalle Abol Bridgelle, josta avautui kaunis näkymä Mount Katahdinille. Sitä ihaillessani Toro saavutti minut ja suuntasimme yhdessä hänen sekä muutaman muun paikalla olleen vaeltajan kanssa sillan toisella puolella olevalle kaupalle.

Abol Bridge Campgroundin kauppa oli jo auki, mutta ravintolapuoli avautui vasta puolen tunnin päästä. Odotellessa hain kaupasta Danish-pullan (rehellisyyden nimessä en tiedä onko siinä mitään muuta tanskalaista kuin nimi) ja kylmän Pepsin. Koska elämä on epävarmaa ja siksi jälkiruoka kannattaa syödä ensin, otin myös kaksi palloa jäätelöä. Kuumassa auringonpaisteessa Maine Black Bear ja Cookie Dough -yhdistelmäni oli taivaallinen nautinto. Ja jäätelöpallot olivat todella “hiker size”, vaeltajakokoluokkaa.

Ravintolan avauduttua suuntasimme sinne lounaalle, joka ei osaltani kyllä toteutunut ihan niin kuin piti. Tilasin salaatin grillatulla lohella ja eteeni tuotiin lohihampurilainen. Mainitsin asiasta tarjoilijalle, mutta totesin lopulta olevani liian nälkäinen odottamaan uutta annosta. En ole hampurilaisten suuri ystävä muutenkaan ja tämäkin osoittautui yksitoikkoisen makuiseksi toteutukseksi. Lähtiessäni maksoin oman laskuni lisäksi Toron ruuat kiitokseksi häneltä lähipäivinä saamastani avusta.

Aurinko porotti tielle täysin esteettä, joten olin helpottunut, kun AT kaartoi takaisin metsään. Olin tulossa Baxter State Parkin rajalle. Aamusta asti minulla oli pieni stressi siitä missä viettäisin seuraavan yön. Aivan Mount Katahdinin juurella on Katahdin Stream Campground, jossa on läpivaeltajille varattu laavu ja teltta-alue The Birches. Olin ennakkorekisteröitynyt Monsonissa Birchesille, mutta se ei taannut minulle vielä yöpaikkaa. Varsinainen rekisteröityminen tuli tehdä informaatioständillä Baxter State Parkissa samana päivänä, kun aikoisi yöpyä Birchesissä. Jos tilaa ei olisi, vaihtoehtona on yrittää saada telttapaikka joltain alueen leirintäalueilta (Abol Bridge Campground, Abol Pines tai Katahdin Stream Campground) tai matkustaa yöksi Millinocketiin ja palata aamulla. Käytännössä leirintäalueet ovat pitkään ennakkoon täyteenvarattuja, joten telttapaikan sieltä voi saada lähinnä pyytämällä kauniisti joltain retkeilijöiltä saako tulla jakamaan heidän tilansa.

Olin tavannut ravintolassa metsänvartijan, joka oli kertonut Birchesille rekisteröityneitä olleen hetki sitten kahdeksan. Saapuessani infoständille avasin luukun, jonka takana rekisteröintilappu oli. Nimiä listassa oli nyt yhdeksän, joten tyytyväisenä raapustin oman puumerkkini alimmaiseksi. Birches on sijaintinsa puolesta paras paikka huomista huiputuspäivää ajatellen. Infoständillä oli myös hyvä kartta Katahdinin vaellusreiteistä, sääennuste ja paljon muitakin tiedotteita vaeltajille. Läpivaeltajille löytyy ohjeet miten menetellä, jos Birches on täynnä.

Maasto oli hyvin tasaista ja etenin varsin nopeasti. Tunsin oloni helpottuneeksi, koska nyt ei olisi enää mitää stressattavaa. Polulla liikkui paljon päivävaeltajia ja minua toisinaan huvitti, kun pyyhälsin kaikkine rinkkoineni ohi ihmisistä, jotka kantoivat pelkkää vesipulloa. Vaikka jaoimme saman polun, olimme täysin eri maailmoista. Hyvälle tuoksuvat ihmiset kauniissa ulkoiluvaatteisaan ja minä puolen vuoden partani kanssa ja samassa paidassa, joka oli ollut päälläni kun nousin Springer Mountainille Georgiassa.

Vauhtini hidastui myöhemmin iltapäivästä ja kuumassa ilmassa mietin uimista AT:n vieressä kulkevassa joessa. En kuitenkaan halunnut keskeyttää vaeltamista, kun hyvä vire oli päällä. Päädyinkin vain riisumaan reppuni, polvistumaan kiven päälle ja työntämään pääni jokeen.

Ilta alkoi olla tuloillaan, kun saavuin Katahdin Stream Campgroundille. Infoständillä olleiden ohjeiden mukaisesti menin Ranger Stationille, metsänvartijoiden majalle, ilmoittautumaan. Maksoin $10 yöpymisestä The Birchesillä ja sain samalla hoidettua huomista varten luvan Mount Katahdinille nousua varten. Vuonna 2015 ultrajuoksija Scott Jurek teki (nyttemmin jo rikotun) nopeusennätyksen AT:n läpivaelluksessa. Hänen voitonjuhlansa Katahdinin huipulla sai Baxter State Parkin porukat pillastumaan, minkä seurauksena oli vaarana, että koko AT:n pohjoinen päätepiste jouduttaisiin siirtämään muualle. Tästä ei tietenkään läpivaeltajayhteisö ole ollut kovin kiitollinen, mutta onneksi Baxter State Park sitten päätyi vain perustamaan lupajärjestelmän Katahdinin huiputtajille. Lupaan liittyy paperilappu, joka pitää palauttaa tultuaan alas vuorelta ja muovikortti, joka jää itselle. Saapuessani Harper’s Ferryyn Länsi-Virginiassa olin tämän vuoden 637. NOBO. Nyt Mount Katahdinin juurella numeroni oli 853.

Katahdin Stream Campgroundilta on muutaman sadan metrin matka Birchesille. Kaikki paikalla olevat läpivaeltajat olivat valinneet yöpyä teltassa laavujen sijaan, mutta onnekseni löysin vielä itselleni telttapaikan. Pitkästä aikaa käytössä oli myös karhukaapelit, joten minun ei tarvinnut enää virittää ruokasäkin köyttä itse puuhun. Tajusin, että nämä kaikki olivat nyt todellakin viimeisiä kertoja. Viimeistä kertaa kiskoin ruokani yläilmoihin, pystytin telttani ja kömmin makuupussiini kirjan kanssa. Huomenna minä saavuttaisin jotain mistä olin jo kauan unelmoinut, minkä eteen olin tehnyt määrätietoisesti töitä, ja sen jälkeen voisin palata kotiin.

“On bended knee is no way to be free
Lifting up an empty cup, I ask silently
That all my destinations will accept the one that’s me
So I can breathe”
-Eddie Vedder
(Guaranteed, 2007)

Day 197: Rainbow Lake

22,12 km (13.7 miles)
2171.2 / 2189.8 miles
Hurd Brook Lean-to, ME

I rolled from my stomach on to my back and decided to get up in a minute. I don’t fall asleep again lying on my back, but it allowed me to linger for a while. I was thinking about the hiking day that was waiting for me and it didn’t feel inviting. All the thru-hikers that I have talked with recently have said that they are completely ready to be done with the trail and I don’t disagree. Sure I will miss the life on the trail, but after hiking six months over the Appalachian mountains I am also very tired and need to have some actual rest.

The project for the day was about 15 miles to the last shelter of the 100-Mile Wilderness. The terrain was easy, but I knew that this day was going to be once again a hot one and that was eating away the enthusiasm. But as that already notorious proverb says: “The trail is not going to hike itself.”

I started to descend the gently sloping downhill and took a small detour to look down to the Pollywog Gorge from an outlook. Though there were trees covering the direct view all the way down from the ledge to the gorge. The day was truly getting warmer, but the Pollywog Stream that was rumbling next to the AT took the temperature down a bit. Still I took a very moderate pace, because I felt generally exhausted.

Most of the day I followed the shore of the Rainbow Lake. There was a gentle wind blowing from the lake that alleviated my weary state. I sat down by the Doughnut Stream to have a lunch and to fill up my water. I was almost done, when I heard someone coming. To my pleasant surprise it was Toro and Slim Chance, who I thought being ahead of me. However they had camped earlier yesterday and hence started behind me. We talked about the hot weather and Toro sighed with a relief when he heard that he wasn’t the only one that was sucked dry by the heat. We pondered the intake of electrolytes and its effects on stamina. I mentioned being low on food. That was when Toro offered me a bag of almonds. I told him that I would love to take it, if it was excess, but I wouldn’t take anything that he needed himself. Toro convinced me that he wouldn’t offer it, if he hadn’t have enough for himself.

I continued my hike and after a while Toro passed me. A bit later I saw him standing by the Rainbow Lake and looking for a tent spot.  We talked for a while, but then it was time for me to move on. There was still the climb to the Rainbow Ledges to be done.

The uphill was fortunately gentle and as the evening rolled in the temperature was also getting nicer. I felt refreshed and hiking was better. When I reached the Rainbow Ledges the sun was starting to set and slowly all the fall colours in the woods seemed to get more saturated. On the top there was a small opening between the trees and through it I saw straight to the Mount Katahdin. The sight made me speechless.

As the dusk was setting in I rolled on to downhill with a good pace and felt satisfied with the day. I had my small struggles with the heat, but otherwise I felt pretty fine. Before 8 pm I arrived to the Hurd Brook lean-to and put up my tent. Like always, I was reading a book while I was having my dinner and suddenly realised that my evening routines in my tent were soon at the end. After this there was only one night left on the AT.

Total time: 02:08:33

Käännyin vatsalta selälleni ja päätin nousta kohta. En nimittäin selälläni nukahda uudestaan, mutta voin vielä hetken makoilla rauhassa. Mietin edessä olevaa vaelluspäivää ja se ei tuntunut houkuttelevalta. Kaikki läpivaeltajat, joiden kanssa olen lähipäivinä jutellut ovat sanoneet olevansa täysin kypsiä saamaan AT:n päätökseen ja allekirjoitan itsekin tämän tuntemuksen. Varmasti vaelluselämää tulee kaipaamaan, mutta puoli vuotta käveltyään Appalakkien yli on myös hyvin väsynyt ja kaipaa kunnon lepoa.

Päivän projekti oli noin 15 mailin matka 100-Mile Wildernessin viimeiselle shelterille. Maasto oli helppoa, mutta tiesin tästäkin päivästä tulevan kuuman ja se tuntui vievän vaellusintoa. Mutta kuten tuo jo surullisen tutuksi tullut lausahdus kertoo, “the trail is not going to hike itself”, AT ei vaella itse itseään.

Lähdin laskeutumaan loivaa alamäkeä ja kävin kurkistamassa näköalapaikalta Pollywog Gorgeen. Puut kuitenkin peittivät suoran näköyhteyden jyrkältä kalliokielekkeeltä alas rotkoon. Päivä alkoi todellakin lämmetä, mutta AT:n vieressä kohiseva Pollywog Stream onneksi viilensi hieman. Kuljin kuitenkin hyvin maltillista vauhtia, koska oloni tuntui yleisestiottaen uupuneelta.

Suuren osan päivästä kuljin Rainbow Laken rantaviivaa seuraillen. Järveltä tuli kevyttä tuulta, joka helpotti oloa huomattavasti. Istuin Doughnut Streamin varteen lounastauolle ja täyttämään vesivarastojani. Olin melkein valmis, kun kuulin jonkun olevan tulossa. Iloisena yllätyksenä tulija osoittautui Toroksi, jonka olin ajatellut olevan edelläni. Hän oli kuitenkin leiriytynyt eilen jo aiemmin ja siten aloittanut kauempaa kuin minä. Keskustelimme kuumasta säästä ja Toro huokaisi helpotuksesta kuullessaan, ettei ollut ainoa, josta lämpö oli imenyt mehut. Mietimme elektrolyyttien saannin vaikutusta jaksamiseen ja valittelin eväideni vähyyttä. Silloin Toro tarjosi minulle yhtä mantelipusseistaan. Sanoin ottavani sen mielelläni, jos se oli hänelle ylimääräinen, mutta en haluaisi ottaa mitään mitä hän tarvitsisi itse. Toro vakuutteli, ettei olisi tarjonnut, jos hänellä ei olisi riittävästi.

Jatkoin matkaani ja jonkin ajan kuluttua Toro tuli ohitseni. Hetkeä myöhemmin näin hänet Rainbow Laken rannalla, josta hän katseli telttapaikkaa. Juttelimme vielä hetken ja sitten minun oli aika lähteä eteenpäin. Edessä oli vielä nousu Rainbow Ledgesille.

Ylämäki oli onneksi loiva ja illan viileneminen auttoi etenemistä selvästi. Olin virkeämpi ja vaeltaminen tuntui paremmalta. Tullessani Rainbow Ledgesille alkoi aurinko laskea ja pikku hiljaa ruskan sävyihin hakeutuvassa metsässä kaikki värit tuntuivat korostuvan. Kallion päällä oli puissa pieni aukko ja näin suoraan edessäni seisovan massiivisen Mount Katahdinin. Näky veti hyvin hiljaiseksi.

Hämärän tullessa kuljin hyvällä vauhdilla alamäkeen ja olin tyytyväinen päivän kulkuun. Olin saanut hieman tuskailla kuumuuden kanssa, mutta tunsin oloni muuten varsin hyväksi. Saavuin ennen kahdeksaa Hurd Brook -laavulle ja pystytin telttani. Luin tapani mukaan iltaruuan äärellä kirjaa ja samalla tuli mieleeni, että nämä illat teltassa alkavat olla ohi. Tämän jälkeen olisi enää yksi yö AT:lla.

Day 196: Nahmakanta Lake

25,53 km (15.9 miles)
2155.4 / 2189.8 miles
Stealth campsite, ME

Behind the tent door was revealed a sunny morning and the landscape was nothing short of breathtaking. Of course I knew that I had camped by a lake in the evening, because I went to take water, but I didn’t really have a chance to see much more than that. Between the high pine trees I saw the invitingly glittering Lower Jo-Mary Lake.

Like in the last 194 mornings, today also the first thing was to walk to the bushes nearby to empty my bladder that was filled pretty much up to my forehead. As I was standing there elegantly doing my morning pee I was looking to the lake and saw something moving. I had heard some strange noise throughout the morning, but haven’t really paid attention to it. Perhaps it was someone cruising on a motor boat. But the thing that was moving slowly towards me was no boat. The noise grew louder and after a moment the floatplane took off from the lake moving faster to my direction.

The morning was somehow so magically beautiful that I decided to enjoy the idleness for a while and go swimming. Usually I have been wearing my boxers while swimming – mostly for to be considerate towards the American hikers. Now there was no-one to be seen, I was in the most remote boondocks of Maine and then again I have already presented my family jewels to the air passengers first thing in the morning, so I decided to go skinny dipping in the old-fashioned way.

The water got deeper very gradually and I got to walk quite far before I could swim. The temperature was just perfectly refreshing, but not too cold. Having showered last time five days ago in Monson, it felt quite nice to wash myself, too.

Hiking started very briskly, but as the noon came closer and the temperature was rising closer to 30°C (around 80°F) the exhaustion begun to creep in. The weather was exceptionally warm at this time of the year and it was sucking all the energy out of me. Toro and Slim Chance passed me in the morning and we talked for a while at the Tumbledown Dick Stream.

Today I passed the side trail that goes to the boat dock which is the pickup location for the White House Landing. This is the only place where you can stay overnight and dine in 100-Mile Wilderness, but after my good performance in past two days there was no need for that.

All afternoon felt like pain. Not like real physical pain, but I was really done and hiking was sticky. Nothing felt good and I sat down every once in a while to rest. The trail was flat and the landscape beautiful as the AT followed the shore of Nahmakanta Lake, but I started to feel like I have really given my all.

I had a small break at the Wadleigh Stream lean-to and talked with Lanky, who I met there. He agreed with me that at this point one is so ready to be done with the trail. I was climbing the Nesuntabunt Mountain as the darkness fell, but I wanted to get it done and go all the way to the next water, to the Crescent Pond.

I needed rest and my speed kept getting slower and slower. Finally I stepped on an open rock slab that was sloping to the Crescent Pond. I took off my backpack and laid down on the rock. I stayed there for a while just stargazing and suddenly I saw a shooting star. Somehow I felt that it had happened just for me. Like I was completely alone in the universe.

Some canoes had been pulled up to the shore and I walked between them to find a tent spot. Nothing flat was available, but finally I chose a slightly tilted site where my tent might just fit. I would be probably sliding all night to a corner of my tent, but at least I could get some rest.

Total time: 03:22:02

Teltan oven takaa paljastui aurinkoinen aamu ja aivan silmiä hivelevän kaunis maisema. Tiesin toki illan pimeydessä saapuneeni järven rantaan, koska olin käynyt ottamassa vettä, mutta kovin hyvää käsitystä en ollut ympäristöstäni saanut. Korkeiden mäntyjen välistä kimmelsi kutsuvana Lower Jo-Mary Lake.

Kuten jo 194 aamuna, tänäänkin kävelin ensimmäisenä lähistöllä olevaan pusikkoon tyhjentämään jotakuinkin otsaa myöten täynnä olevan rakkoni. Seistessäni siinä elegantisti aamupissalla katselin järvelle ja huomasin jotain liikettä. Olin kyllä kuullut outoa ääntä koko aamun, mutta en ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Ehkä joku oli vain ajelemassa moottoriveneellä. Mutta pikkuhiljaa minua kohti tuleva asia ei ollut mikään vene. Ääni kasvoi kovemmaksi ja hetken kuluttua vauhdikkaammin lähenevä vesitaso irtosi järven pinnasta ja nousi lentoon.

Aamu oli jotenkin niin maagisen kaunis, että päätin nauttia joutilaisuudesta vielä hetken ja lähteä aamu-uinnille. Yleensä olen käynyt lähinnä huomaavaisuudesta amerikkalaisvaeltajia kohtaan uimassa bokserit jalassa. Nyt näkyvillä ei ollut ketään, olin jossain Mainen syrjäisimmässä ryteikössä ja toisaalta jo ensitöikseni aamulla esitellyt sukukalleuteni lentomatkustajille, joten päätin mennä perinteiselle naku-uinnille.

Ranta oli hyvin loiva, joten sain kävellä aika pitkälle ennen kuin pystyin uimaan. Vesi oli juuri sopivan virkistävää, mutta ei liian kylmää. Peseydyttyäni viimeeksi viisi päivää sitten Monsonissa oli myös pieni puhdistautuminen ihan tervetullutta.

Vaeltaminen lähti kulkemaan aamusta rivakasti, mutta keskipäivän lähentyessä ja lämpötilan kiivetessä lähemmäs kolmeakymmentä astetta minua alkoi uuvuttaa. Sää oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin ja se tuntui imevän energiaa. Toro ja Slim Chance ohittivat minut aamun aikana ja juttelimme pienen hetken Tumbledown Dick Streamilla.

Tänään ohitin sivupolun, jota pitkin olisi päässyt White House Landingin noutopaikkana toimivalle laiturille. Tämä on siis ainoa saatavilla oleva ruoka/yöpaikkapalvelu 100-Mile Wildernessissä, mutta hyvin sujuneiden edeltävien päivien jälkeen sille ei ollut enää tarvetta.

Koko iltapäivä tuntui olevan yhtä tuskaa. Mihinkään ei niinkään sattunut, mutta olin todella puhki ja vaellus ei vain kulkenut. Mikään ei tuntunut hyvältä ja istuin aina välillä lepäämään. Reitti oli tasaista ja maisema kaunis AT:n seuraillessa Nahmakanta Laken rantaa, mutta minulla alkoi olla todellakin jo kaikkeni antanut olo.

Pysähdyin hetkeksi Wadleigh Stream -laavulla ja keskustelin siellä kohtaamani Lankyn kanssa. Hän oli samaa mieltä kanssani, että tässä vaiheessa alkaa olla aivan kypsä siihen, että vaeltaminen loppuu pian. Pimeä alkoi tulla noustessani kohti Nesuntabunt Mountainia. Halusin päästä vielä huipun yli ja seuraavalle vedelle, Crescent Pondille.

Kaipasin lepoa ja vauhtini tuntui hidastuvan hidastumistaan. Lopulta astuin avoimelle kalliorannalle ja huomasin tulleeni Crescent Pondille. Otin repun pois selästäni ja kellahdin pitkälleni kalliolle. Jäin tuijottamaan ylläni olevia tähtiä uupuneena ja yhtäkkiä näin tähdenlennon. Jotenkin se tuntui tapahtuneen vain minua varten. Kuin olisin yksin koko universumissa.

Maalle oli vedetty muutamia kanootteja ja etsin niiden välistä teltalle sopivaa paikkaa. Mitään tasaista ei ollut tarjolla, mutta päädyin lopulta hieman kaltevaan kohtaan, johon telttani ehkä juuri ja juuri mahtuisi. Valuisin varmasti koko yön johonkin teltannurkkaan, mutta saisinpahan ainakin hetken levätä.

Day 195: Crawford Pond

29,14 km (18.1 miles)
2138.0 / 2189.8 miles
Antler’s Campsite, ME

I had been pondering about the need to add one hiking day, because the beginning of the 100-Mile Wilderness didn’t go as expected. But after the successful day yesterday it started to seem like I wouldn’t need the extra day and I could stick to my original plan. This would be better regarding the amount of food I had also.

The downhill in the morning went swiftly and the hiking machine really got going. The only climb today to the Little Boardman Mountain looked like no big deal on the elevation map. Anyway in the warm weather I really got to work and my clothes were soaking wet from sweating.

When I got to the downhill I felt relieved and decided to keep on hiking for a while, before having a lunch break. My speedy stroll was anyhow stopped by an unexpected sight while I was crossing a dirt road: On the shoulder there was a car and next to it lawn chairs and a portable stove. Trail magic! I knew that this was possible in the 100-Mile Wilderness, but I never thought that I would be so lucky that I could get trail magic in the most remote part of the AT.

I dropped my backpack on the road and sat down with a banana in my hand. There was a couple and the man told me that he had hiked the trail last year. Then I found out that the lady shared my other profession – she was a radiographer too. Hence we had a lot to discuss while I was shoveling two heaped platefuls of pasta bolognese with cheese and all. After being so very hungry, the feeling of the warm meal filling my stomach was blissful. Some hiker had left them their excess food and I grabbed two protein bars with me. What an amazing luck!

As I hiked on I felt joyful and energetic. Although I had spent more than an hour to enjoy the trail magic, I knew that after a good meal I was going to be crushing some miles. It was clear that I wouldn’t need that extra day. I walked along the shore of the scenic Crawford Pond and stopped every once in a while to admire the view. In Maine there are much more lakes and ponds than in other states on the AT and coming from a land of thousand lakes this landscape appealed to me in a special way.

When I reached the Jo-Mary Road I sat down on a rock to have a break. This gravel road was one of those where for example Shaw’s brings food drops for hikers. As I was sitting there I saw two hikers sitting in the middle of the river on large rocks at a campfire. One of them started to wave his hand to me. I walked closer and recognised my friends Toro and Slim Chance. “Do you want some hot dogs?” You don’t say no to hot dogs.

I left my backpack at the road and hopped to the rocks in the middle of the river. And there they were really having hot dogs. Toro told me that he had organised a food drop and in addition to the hiking foods he had put in some extra goodies. I sat down to talk with these guys for a while as I was eating their leftover hot dogs. They had decided to camp by the river, but I was planning to hike a few more miles. The terrain was very easy and after these food surprises I got the energy to stroll on smoothly.

So I put on my head torch and started to push through the last section of today towards the Antler’s Campsite. Purring contently I crushed the last miles of the day getting almost 20 miles done. I had heard rumours that the Antler’s Campsite would be exceptionally beautiful, but when I arrived in dark I really couldn’t tell. There was a lot of space and no other tents to be seen. As I was putting up my tent the Spotify started to play Matt Simons’ song Catch & Release and somehow it summed up the feelings of today. I felt happy.

“There’s a place I go to
Where no one knows me
It’s not lonely
It’s a necessary thing
It’s a place I made up
Find out what I’m made of
The nights I’ve stayed up
Counting stars and fighting sleep

Let it wash over me
I’m ready to lose my feet
Take me off to the place where one reveals life’s mystery
Steady on down the line
Lose every sense of time
Take it all in and wake up that small part of me
Day to day I’m blind to see
And find how far
To go”
-Matt Simons
(Catch & Release, 2014)

Total time: 03:40:35

Olin pohtinut tarvetta lisätä yksi vaelluspäivä, koska 100-Mile Wildernessin alku ei ollut mennyt aivan odotusteni mukaisesti. Eilisen onnistuneen päivän myötä näytti kuitenkin siltä, etten lisäpäivää tarvitsisi vaan voisin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa. Tämä olisi parempi ruuan riittävyydenkin kannalta.

Aamun alamäki meni vauhdikkaasti ja vaelluskone tuntui taas lähteneen käyntiin. Päivän ainoa nousu Little Boardman Mountainille näytti korkeuskäyrällä mitättömältä nyppylältä. Kuitenkin sään ollessa hyvin lämmin sai tämänkin pienen ylämäen eteen tehdä töitä ja vaatteet olivat hiestä märät.

Päästessäni taas alamäen puolelle olin helpottunut ja ajattelin jatkaa vielä jonkin matkaa ennen kuin pitäisin lounastauon. Vauhdikkaan menoni pysäytti kuitenkin erään hiekkatien ylittäessäni yllättävä näky: tien sivussa oli auto ja sen vieressä tuoleja ja ruuanlaittovälineet. Trail magicia! Tiesin tämän olevan kyllä mahdollista 100-Mile Wildernessissä, mutta en todellakaan uskonut minulla käyvän niin hyvä tuuri, että saisin trail magicia koko AT:n syrjäisimmällä pätkällä.

Heitin reppuni tielle ja istahdin banaani kourassani tuoliin. Pariskunnan mies kertoi läpivaeltaneensa viimevuonna ja rouva puolestaan jakoi kanssani toisen ammattini – hän oli röntgenhoitaja. Siinähän meillä sitten riittikin keskusteltavaa samalla kun lapioin kaksi kukkuraista lautasellista pasta bolognesea juustoineen suuhuni. Olin aivan autuaassa tilassa, koska olin ollut hyvin nälkäinen ja lämmin ruoka sekä täysi vatsa tuntui taivaalliselta. Joku vaeltaja oli jättänyt ylimääräisiä ruokiaan tälle pariskunnalle ja nappasin pussista pari proteiinipatukkaa mukaan. Mikä mieletön tuuri!

Jatkaessani matkaa olin iloinen ja energinen. Vaikka olin istuskellut yli tunnin nauttimassa trail magicista, tiesin saavani näillä eväillä hyvän mailimäärän kasaan. Oli siis selvää, ettei lisäpäivää tälle loppupätkälle tarvittaisi. Kuljin maisemallisen Crawford Pondin reunaa ja pysähdyin aina välillä ihailemaan näkymää. Mainessa järviä ja lampia on selvästi muita AT:n osavaltioita enemmän ja tuhansien järvien maasta tulevana tämä maisema tietysti puhuttelee erityisellä tavalla.

Tullessani Jo-Mary Roadille istahdin kivelle pitämään taukoa. Tämä hiekkatie on yksi niistä paikoista, jonne mm. Shaw’s toimittaa vaeltajille ruokapaketteja. Istuessani näin kaksi vaeltajaa istumassa joen keskellä isoilla kivillä nuotion äärellä. Toinen vilkutti minulle. Kävelin lähemmäs ja tunnistin ystäväni Toron ja Slim Chancen. “Haluatko hot dogeja?” Ei kai sellaisesta kutsusta kieltäydytä.

Jätin repun tien laitaan ja loikin joen keskellä oleville kiville. Siellä todellakin paistettiin hodareita. Toro kertoi heidän tilanneen ruokalähetyksen ja laittaneen siihen vaellusruokien lisäksi vähän erityisherkkuja. Istuin juttelemassa miesten kanssa tovin samalla kun söin heiltä yli jääneet hot dogit. He olivat päättäneet leiriytyä joen varteen, mutta minulla oli aikeena jatkaa vielä muutama maili. Maasto oli niin helppoa ja näiden ruokayllätysten energisoimana vaeltaminen rullasi mukavasti.

Niinpä laitoin otsalampun päähäni ja lähdin puskemaan illan viimeistä osuutta kohti Antler’s Campsitea. Tyytyväisyydestä hyristen taitoin päivän viimeiset mailit saaden kasaan lähes 20 mailia. Olin kuullut huhuja, että Antler’s Campsite olisi poikkeuksellisen kaunis, mutta saapuessani pimeässä ei tästä asiasta voinut oikein tehdä päätelmiä. Tilaa oli paljon enkä nähnyt muita telttoja. Pystyttäessä telttaani alkoi Spotify soittaa minulle Matt Simonsin kappaletta Catch & Release ja jotenkin se summasi osuvasti koko päivän tunnelman. Olin onnellinen.

“There’s a place I go to
Where no one knows me
It’s not lonely
It’s a necessary thing
It’s a place I made up
Find out what I’m made of
The nights I’ve stayed up
Counting stars and fighting sleep

Let it wash over me
I’m ready to lose my feet
Take me off to the place where one reveals life’s mystery
Steady on down the line
Lose every sense of time
Take it all in and wake up that small part of me
Day to day I’m blind to see
And find how far
To go”
-Matt Simons
(Catch & Release, 2014)