The bus ride from Maine to Georgia made my feet swell. My ankles were as thick as my calfs and my feet looked like sausages. The symmetry of the swelling made me think that it should be only built-up fluid, but just to be sure I consulted my friend who is specialising in anesthesiology. Based on a photo and given background info she did agree with me that a deep vein thrombosis was unlikely and that the upcoming intercontinental flight shouldn’t be a problem.
After spending two days in Georgia I was ready to once again to hop on a Greyhound to get myself to Washington D.C. I took an Uber ride to downtown Atlanta, where I ended up sitting several hours in the middle of the night at the bus terminal, because my bus was late. In the wee hours I finally got to step into the bus and enjoy the ride around the clock.
The in-laws of my other cousin live close to D.C. in Bethesda and they had promised that I could crash at their place before my flight. When I arrived, Shelley came to pick me up from the station that is just around the corner from the Capitol. In the sweaty morning I hauled my belongings to her car and we rode to Maryland.
Rick and Shelley had some event to attend in the evening, but I convinced them that they shouldn’t need to worry about entertaining me. I sat enjoying the pleasant silence writing a letter to my friend and went to bed early.
My wonderfully hospitable hosts had made me a breakfast and also some sandwiches to take with me to the airport. Shelley gave me a ride to Dulles airport in Virginia and once again I got to be ever such grateful of all the kindness that I faced.
I was a little bit concerned how the check-in would go, because I had overstayed my visa. Although I have a ten year visa, I’m allowed to stay only six months in one visit. I had applied for extension of stay already in July, but in spite of paying the $370 fee I never got any verdict. The only answer to my application was that they had received it. The worst case scenario was that I would get a three year ban to enter the country. For this reason I had chosen the Greyhound to travel from Maine to Georgia and from Georgia to D.C. instead of flying. I didn’t want to be deported before I had a chance to get my things from Georgia. Well, my concern about exceeding the time that was stamped in my passport was unnecessary. The border patrol person who checked my passport couldn’t care less.
Like on my arrival, I had now also chosen to fly on Icelandair. The cheap prices for the one-way flights and good transfer connection from Keflavík were reason enough. I was in Keflavík around midnight and my plane landed to Helsinki-Vantaa through a thick fog early next morning. I can’t recall ever had such a landing, where I could see the ground only seconds before the plane touches the runway.
Mom and dad came to pick me up from the airport and I dozed most of the way home. It felt strange to be in the middle of people speaking Finnish and in general in a familiar environment. After constantly moving for six months one gets used to that nothing stays constant. Usually I come home a bit involuntarily, but this was the first time when I was really thankful to get to my own flat and to my own bed. I had missed my beloved cats and their need of proximity showed that my furry children had also missed me.
Bussimatka Mainesta Georgiaan oli saanut jalkani turpoamaan. Nilkat olivat yhtä paksut kuin pohkeet ja jalkaterät näyttivät makkaroilta. Turvotuksen symmetrisyydestä päättelin kyseessä olevan vain nesteen keräytymistä, mutta varmuuden vuoksi konsultoin anestesiologiaan erikoistuvaa ystävääni. Hän oli kuvan ja taustatietojen perusteella samaa mieltä, että syvä laskimoveritulppa olisi epätodennäköinen ja edessä oleva mannerten välinen lento ei pitäisi olla ongelma.
Vietettyäni kaksi päivää Georgiassa olin taas valmis nousemaan Greyhoundin kyytiin matkustaakseni Washington D.C:n. Ajoin Uber-kyydillä Atlantaan, jossa päädyin viettämään useamman tunnin keskiyöllä bussiterminaalissa, koska linja-auto oli myöhässä. Aamuyöllä pääsin viimein matkaan ja istumaan taas kellon ympäri bussissa.
Toisen serkkuni appivanhemmat asuvat D.C:n lähettyvillä Bethesdassa ja he olivat luvanneet, että saisin olla heidän luonaan yötä ennen lentoani. Saapuessani perille oli Shelley tullut hakemaan minua aivan Capitolin lähettyvillä olevalta asemalta. Hikisen kuumassa aamupäivässä lastasin matkatavarani hänen autoonsa ja ajoimme Marylandin osavaltion puolelle.
Rickillä ja Shelleylla oli iltameno, mutta vakuuttelin heille, että heidän ei tarvitsisi olla huolissaan minun viihdyttämisestäni. Istuskelin miellyttävässä hiljaisuudessa kirjoittamassa kirjettä ystävälleni ja menin aikaisin nukkumaan.
Ihanan vieraanvarainen isäntäväkeni oli varannut minulle aamupalaa ja eväitä lentokentälle. Shelley kävi aamulla viemässä minut Virginian puolelle Dullesin lentokentälle ja taas kerran sain olla valtavan kiitollinen kohtaamastani ystävällisyydestä.
Jännitin hieman miten lähtöselvitys sujuisi, koska olin viipynyt maassa yli viisumini salliman ajan. Vaikka minulla on kymmenen vuoden viisumi, saan olla sillä kerrallaan vain kuusi kuukautta maassa. Olin hakenut lupaa maassaolon jatkamiseen jo heinäkuussa, mutta $370 maksusta huolimatta en ollut ikinä saanut hakemuksestani päätöstä – kielteistä tai myönteistä. Ainoa vastaus hakemukseen oli ilmoitus, että hakemus on tullut perille. Pahimmassa tapauksessa minulle lätkäistäisiin maahantulokielto seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Tämän vuoksi olin kulkenut varmuuden vuoksi Mainesta Georgiaan ja Georgiasta D.C:n linja-autolla lentämisen sijaan. En halunnut, että minut poistettaisiin maasta ennen kuin olin hakenut tavarani Georgiasta. No, huoleni passissa olevan leiman ajan ylittämisestä oli turha. Passini tarkastanut rajavartija ei ollut tippaakaan kiinnostunut asiasta.
Kuten tullessani, myös lähtiessäni olin valinnut lentää Icelandairilla. Edulliset yhdensuuntaisten lentojen hinnat ja hyvä yhteys Keflavíkin kautta puhuivat puolestaan. Olin Kelfavíkissä puolenyön aikaan ja Helsinki-Vantaalle koneeni laskeutui hernerokkasumussa aikaisin aamulla. En ole muistaakseni koskaan aiemmin kokenut sellaista laskeutumista, jossa kentän pinta näkyy vasta sekunteja ennen kuin kone osuu maahan.
Isä ja äiti tulivat hakemaan minut lentokentältä ja torkuin suurimman osan matkasta kotiin. Tuntui oudolta olla suomea puhuvien ihmisten ympäröimänä ja ylipäänsä tutussa ympäristössä. Oltuaan yli puoli vuotta jatkuvasti liikkeellä ehtii tottua siihen, ettei mikään ole erityisen pysyvää. Yleensä palaan matkalta kotiin hieman vastentahtoisesti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin todella kiitollinen päästessäni omaan asuntooni ja omaan sänkyyni. Olin kaivannut rakkaita kissatyttöjäni ja läheisyydenkaipuuta osoittavasta kiehnäämisestä ilmeni, että myös näillä karvaisilla lapsillani oli ollut ikävä.
“Third boxcar midnight train, destination Bangor, Maine Old worn out suit and shoes, I don’t pay no union dues I smoke old stogies I have found, short but not too big around I’m a man of means by no means, king of the road” -Roger Miller (King of the Road, 1965)
I spent one day in Millinocket before I started to unravel the distance that I hiked. Part of my hiking gear and other stuff was still at my cousin’s in Georgia, hence I needed to travel there to pick up my belongings before returning to Finland. In addition I of course wanted to see Noora, who had done a lot of work helping me with my thru-hike.
I heard that Toro had summited the Mount Katahdin a day after me, but unfortunately we didn’t meet in Millinocket. Instead I bumped into Slim Chance while having breakfast. He told me that he was trying to arrange a ride from Millinocket to Bangor. Some hostels offer shuttle rides, but there is no public transportation whatsoever in Millinocket. Bangor is the closest town where there is an airport and a long distance bus terminal.
Steven, a follower from my Facebook page, had contacted me and offered to pick me up from Millinocket and to take me to Bangor. I had decided to take this exceptionally friendly offer. I told Slim Chance that we could ask Steven if he was willing to take two hikers with him. When we returned at the Appalachian Trail Lodge, Steven was already waiting with a big smile on his face. He promised to take us both to Bangor, where we would continue south with a Greyhound bus.
Our hour-long ride to Bangor went swiftly while we were chatting. I would have liked to pay Steven some kind of compensation for his efforts, but he didn’t want any. All this altruistic kindness that I faced on my AT journey had been a truly remarkable experience to me. In future I will try my best to pay it forward and try to help other people and spread general benevolence.
I had bought my bus ticket ($165) in advance from internet that gave me a small discount. I had three transfers (in Boston, NYC and Richmond) and in addition I was passing through Baltimore, Washington D.C. and Charlotte on my way to Atlanta. In next 38 hours I would rewind that distance that took me six months to walk. It wasn’t my first long bus trip on the Greyhound, because I have taken +30 hour ride from Seattle to Los Angeles and a three day long ride from coast to coast.
Slim Chance was traveling with me all the way to Boston, but after that I was alone. The last sign of my hiker community had vanished beside me. I probably looked like a homeless hobo with my backpack, overgrown hair and long beard. Other people mostly ignored me, save the few Amish people who were smiling kindly.
In New York there was a four hour layover. It didn’t seem practical to roam around the city carrying all my things, but I went to have a dinner anyway and stretched my legs walking near the Port Authority bus terminal. Finally I ended up killing time by sitting on the terminal floor and writing a letter.
Before Philadelphia the bus stood several hours in a traffic jam caused by a bad accident. A truck had rolled over, burned down and the driver died. The rescue workers came every once in a while to inform the bus driver about the situation. I was concerned if I would catch my connecting bus in Richmond, but luckily the layover was long enough that the said bus was waiting for passengers from our bus.
Finally after the 38 long hours I arrived in the ams to the Atlanta bus station. Noora came to pick me up and we were happy to be reunited. I stopped at the Waffle House for a late night snack on our way home. When we got to her house I was completely ready to hit the hey.
“Third boxcar midnight train, destination Bangor, Maine Old worn out suit and shoes, I don’t pay no union dues I smoke old stogies I have found, short but not too big around I’m a man of means by no means, king of the road” -Roger Miller (King of the Road, 1965)
Vietin yhden lepopäivän Millinocketissa ennen kuin lähdin kulkemaan takaisin vaeltamaani matkaa. Osa vaellusvarusteistani ja muita tavaroita oli yhä serkullani Georgiassa, joten minun täytyi käydä hakemassa ne ennen paluuta Suomeen. Lisäksi halusin tietysti vielä tavata Nooran, joka oli tehnyt valtavasti töitä auttaakseen minua läpivaelluksessa.
Kuulin Toron nousseen Mount Katahdinin huipulle päivän minua myöhemmin, mutta en valitettavasti kohdannut häntä Millinocketissa. Sen sijaan törmäsin aamupalalla Slim Chanceen, joka kertoi järjestelevänsä kyytiä Millinocketista Bangoriin. Hostellit järjestävät shuttle-kyytejä, mutta mitään julkista liikennettä Millinocketissa ei ole. Bangor on lähin paikka, jossa on lentokenttä ja pitkänmatkan bussiterminaali.
Minuun oli ottanut yhteyttä eräs Facebook-sivuni seuraaja, Steven, joka oli tarjoutunut tulemaan hakemaan minut Millinocketista ja viemään Bangoriin. Olin päättänyt tarttua tähän poikkeuksellisen ystävälliseen tarjoukseen. Kerroin Slim Chancelle, että voisimme kysyä Steveniltä ottaisiko hän kyytiinsä kaksi vaeltajaa. Palatessamme Appalachian Trail Lodgen pihaan iloisesti hymyilevä Steven olikin jo odottamassa. Hän lupasi viedä meidät molemmat Bangoriin, josta tarkoituksemme oli nousta etelään suuntaavaan Greyhound-bussiin.
Reilun tunnin automatka Bangoriin meni mukavasti jutellessa. Olisin mielelläni korvannut Stevenille hänen vaivannäkönsä jotenkin, mutta mies ei halunnut ottaa vastaan mitään korvausta. Kaikki tämä AT-reissun aikana kohtaamani pyyteetön ystävällisyys on ollut minulle todella merkittävä kokemus ja yritän parhaani voidakseni omassa elämässäni jatkossa auttaa muita ihmisiä samalla tavalla ja levittää yleistä hyväntahtoisuutta.
Olin ostanut bussilippuni ($165) ennakkoon netistä, jolloin siitä saa hieman alennusta. Matkalla olisi kolme vaihtoa, Bostonissa, New York Cityssa ja Richmondissa, joiden lisäksi reitti kulki Baltimoren, Washington D.C:n ja Charlotten kautta Atlantaan. Seuraavan 38 tunnin aikana kelaisin takaisin sen etäisyyden, jonka kävelemiseen oli kulunut puoli vuotta. Kyseessä ei ollut ensimmäinen pitkä bussimatkani Greyhoundilla, koska olen aiemmin matkustanut yli 30-tuntisen reitin Seattlesta Los Angelesiin sekä kolmipäiväisen reissun rannikolta rannikolle.
Slim Chance kulki samaa matkaa Bostoniin asti, jonka jälkeen olin yksin. Viimeinenkin merkki vaeltajayhteisöstä oli nyt kadonnut viereltäni. Näytin luultavasti kodittomalta hobolta rinkkoineni, ylikasvaneine hiuksineni ja pitkine partoineni. Muut ihmiset eivät juurikaan ottaneet kontaktia minuun, mutta Amishit hymyilivät ystävällisesti.
New Yorkissa oli neljän tunnin vaihto. Kaikkien tavaroideni kanssa ei tuntunut järkevältä lähteä suuremmin seikkailemaan kaupungissa, mutta kävin kuitenkin syömässä ja jaloittelemassa hieman Port Authorityn bussiterminaalin lähistöllä. Lopuksi tapoin aikaa istuen terminaalin lattialla ja kirjoittaen yhden kirjeen.
Ennen Philadelphiaa jouduimme seisomaan useamman tunnin ruuhkassa, koska tiellä oli tapahtunut paha onnettomuus. Rekka oli kaatunut nurin ja syttynyt palamaan ja kuski oli ilmeisesti menehtynyt. Pelastustyöntekijät kävivät välillä tiedottamassa tilanteen etenemisestä bussikuskille. Pohdin ehtisinkö jatkoyhteyteeni Richmondissa, mutta onneksi vaihto siellä oli niin pitkä, että kyseinen bussi oli jäänyt hetkeksi odottamaan tästä bussista tulevia matkustajia.
Lopulta 38 tunnin jälkeen saavuin aamuyöllä Atlantan bussiasemalle. Noora tuli hakemaan minua ja jälleennäkeminen oli iloinen. Pysähdyimme matkalla Waffle Housessa iltapalalla ja perillä olin aivan kypsää kamaa sänkyyn.
14,46 km (9 miles) 2189.8 / 2189.8 miles Appalachian Trail Lodge, Millinocket, ME
It was still dark, when I was waking up in my sleeping bag after 5 am. The bear bag down from the cable and into preparing my breakfast. There were sounds of people waking up from the other tents as I was packing up my things. At half past six I was trodding back to the AT from The Birches. I took plenty of water from the Katahdin Stream, because the ranger had told me yesterday that there would be no water on the uphill or the downhill.
Most of the thru-hikers borrow a daypack from the rangers and leave their own backpacks at the Ranger Station to be picked up when they return. That means it’s more common to slackpack than not on the Mount Katahdin and it’s actually recommended. I as a puritist had hiked every single meter of the trail and carried my backpack all the way. It was not like I was going to give up on the last day. In addition my plan was to traverse the Mount Katahdin, which wouldn’t make it very practical to leave anything to the Katahdin Stream Campground.
The sun was beginning to shine as I started to hike the gentle uphill to the Mount Katahdin. I had all sorts of mixed emotions that are difficult to put into words. I had waited for this day for six months. I had dreamed of this moment since I first heard of the Appalachian Trail.
I passed day hikers in the fresh morning and every once in a while stopped to admire the Katahdin Stream that was intertwining with the trail and forming waterfalls. It seemed like there was lots of water above the campground. The trail was first very gentle and got slowly more steep. The beginning of the climb reminded me a lot about the Mount Moosilauke in New Hampshire.
I heard a friendly greeting behind my back as I was walking through the forest. I was delighted to see Papa John, who I got to know in the Roller Coaster in Virginia. He was accompanied by a young woman that he introduced as his daughter. She had wanted to join her father on his last hiking day. During the morning few other thru-hikers passed me, but save two men all of them were carrying only daypacks.
In the beginning of the climb my backpack didn’t cause any disadvantages, but as the trail got steeper the difficulty factor grew significantly. First there was the kind of scramble that I got very familiar with in the White Mountains, but soon it changed to actual climbing on the large boulders. Now my backpack was really making my progress more challenging and at one point I had actual difficulties to squeeze myself through a crack between two boulders. Anyway I set my mind into gathering enough force and pushed with all my might up and simultaneously squeezing into that crack. One more vigorous push and I popped out from the other side. If women give birth to people, I guess boulders give birth to thru-hikers.
As I got higher the views kept getting better and on a clear day like this I could see very far. I felt happy with the great weather, because climbing Katahdin on a rainy day would have been awful. There was a small flat section on the uphill and I heard many day hikers saying that this is the first step, The Gateway, and the summit ahead of us would be the Baxter Peak. I checked the hiked distance from my sports watch and said to myself that there was no way this could be the first step. One tends to overestimate the hiked distance easily and that’s where I have found my GPS watch very useful. The kilometer count helps me to know my exact location on the trail. And now I knew that the summit I was seeing was actually the first step and many would encounter a bitter disappointment on the top.
When I reached The Gateway or the first step I saw some clouds in the horizon and the wind was blowing more. Ahead of me was a relatively flat section, The Tableland, which also had the only spring in the area. Thoreau Spring is merely a puddle (and I’ve understood that it has been such for many years already), so one doesn’t want to count on that for water. The last water on Katahdin is below the treeline.
Further on the Tableland I saw Papa John and his daughter descending from the summit and heading down along the Abol Trail. It’s possible to descend from Katahdin along the Hunt Trail (that is the AT) back to the Katahdin Stream Campground or along the Abol Trail to the Abol Campground – these are on the south side of the mountain. Alternatively one can traverse the Mount Katahdin to the Roaring Brook Campground via Chimney Pond or along the Knife Edge. The last one was my choice.
On the other end of the Tableland starts the uphill to the second step, that is the highest summit of the Mount Katahdin, the Baxter Peak. Looking at the elevation profile I expected that this climb would be similar with the first step, but actually this one was much easier. Honestly I was astonished, when I started to see the sign. That sign on the Baxter Peak is one of the most well known landmarks on the AT. A photo taken at the sign is the main prize of this 3500 km (2200 mile) hike.
Around the summit was a flock of people – mainly day hikers. I stood still for a while, just watching the sign, and felt a need to touch it. Swallowing my tears I took the last few steps to the sign and pressed my palm on it. It’s done.
199 days, 3524,1 km (2189,9 mi), 4 pairs of hiking shoes, blood, sweat and tears. Bears, rattlesnakes, salamanders, frogs, deer and shoe-pooing mice. Trail, rocks, mud and highways covering you from the rain. Bars, nuts, chocolate, cold oatmeal and tuna tortillas. Strange encounters, impressing hospitality and surprising friendships. When I started on the 3rd of March in Georgia I truly and utterly had no idea what I would face before I could set my backpack on the ground in Maine on 17th of September.
I was relieved that I could finally just stop moving. I didn’t feel especially proud of my accomplishment, because the scale of it was completely incomprehensible even to myself. I felt a bit wistful that the life on the AT with all of my friends was now over. And most of them I might never see again, because I was living on a different continent.
Although the thru-hike ends on the Baxter Peak of Mount Katahdin, that is the northern terminus of the Appalachian Trail, I still had to get down from the mountain. I had of course chosen the most challenging route, the Knife Edge. This rocky ridge goes from the Baxter Peak to South Peak and from there over the Chimney Peak to the Pamola Peak. From now on I didn’t have the elevation map of the guide book to help me and no map either. There was really no way to know what to expect. I had taken a photo of a map to my phone anyway, and thus had a some kind of idea what trail to follow on the downhill.
The Knife Edge is marked with blue blazes and the terrain is demanding. At times one must really climb there and the full backpack is not exactly helping. From the South Peak there was however a beautiful view to both the Baxter Peak and to the Pamola Peak – not to mention down to the Chimney Pond. Now the route changed even more challenging, because the Chimney Peak is very steep. The saddle between the Chimney Peak and the Pamola Peak, The Chimney, was according to its name a vertical pit and I got to truly use my climbing skills. Climb up to the Pamola Peak was in spite of the steepness more easy, because its generally easier to climb up than down.
On the Pamola Peak I met a group of men that was partially geared up with mountaineering or rock climbing gear. They were wondering my technique of balancing in the rocky terrain with my hiking poles, and were clearly not sure if I was truly a pro or completely clueless. We kept passing each other on the downhill following the Helon Taylor Trail that descended along the Keep Ridge towards the Roaring Brook Campground.
When the downhill started to get more gentle, the trail crossed a small stream and I decided to one last time to filter some water, because I was almost out. The ranger had apparently been talking through his hat about the water sources. The trail kept on changing more smooth and my speed was getting faster. I was a bit concerned that it was soon 6 pm and after the dusk I would have zero chance to get a ride to town. The day hikers leave before the dark and anyway people rarely want to take hitch-hikers when it’s dark.
At the Roaring Brook Campground I stopped at the Ranger Station and asked them where should I look for a ride to town. They informed me that the parking lot was right next to the Ranger Station, but most of the day hikers were already gone. Well, I just had to give it a go, because Millinocket was 20 miles away and it didn’t sound like an evening stroll I was willing to take.
I saw a few cars on the parking lot and walked to the road that was leading out. As I set myself on the roadside I saw one car leaving the parking lot and hopefully flipped up my thumb. I felt inner rejoice, when the car turned to the shoulder and the guy riding shotgun opened his window: “Where are you going?” I told him that I needed a ride to Millinocket. “We are going there to eat at the McDonald’s! If that’s ok to you, we can take you there.” I said that I was happy getting anywhere in Millinocket. I hauled my backpack to the trunk and sat relieved to the backseat. On the front there were two young men and on the backseat there was the girlfriend of one of them. They had been doing a day hike and I got a quite a reaction when I told them that I had just finished my thru-hike from Georgia to Maine. The trip went in a joyful atmosphere and they dropped me off at the downtown Millinocket.
I figured that in the Sunday evening my dining options in this small village were limited and thus stopped at a small convenience store to collect a big can of sider and assortment of snacks for my victory celebration. I walked a few blocks to the Appalachian Trail Lodge, where I had booked a room. I spread all my things on the floor and popped open the can of sider. I was really ready to hit the sheets. This enormous six months project was now finally done and dusted, and that felt utterly incomprehensible.
Oli vielä pimeää, kun aloin viiden jälkeen heräillä makuupussissani. Ruokasäkki alas vaijerista ja aamupalan tekoon. Muistakin teltoista alkoi kuulua ääniä pakatessani tavaroita. Puoli seitsemältä tallustin Birchesiltä takaisin AT:n varteen Katahdin Streamille. Otin joesta runsaasti vettä, koska metsänvartija oli kertonut eilen, että vettä ei olisi ylämäessä eikä alamäessä.
Suurin osa läpivaeltajista lainaa metsänvartijoilta päivärepun ja jättää rinkkansa Ranger Stationille odottamaan paluuta. Mount Katahdinin slackpackaaminen on siis enemmän sääntö kuin poikkeus ja sitä jopa suositellaan. Minä olin tähän asti puritaanina vaeltanut jokaikisen metrin AT:sta ja kantanut reppuni koko ajan. En todellakaan aikonut luopua periaatteistani viimeisenä päivänä. Lisäksi suunnitelmissani oli ylittää Mount Katahdin, joten en käytännön syistäkään olisi voinut jättää tavaroitani Katahdin Stream Campgroundille.
Aurinko alkoi pikkuhiljaa paistaa lähtiessäni nousemaan loivasti ylöspäin viettävää polkua Mount Katahdinille. Koin monenlaisia tunteita, joita on vaikea pukea sanoiksi. Tätä päivää olin odottanut puoli vuotta. Tästä hetkestä olin unelmoinut siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuulin Appalachian Trailista.
Ohitin raikkaassa aamussa päivävaeltajia ja välillä pysähdyin itsekin ihailemaan reitin kanssa risteilevää Katahdin Streamia ja sen muodostamia vesiputouksia. Vettä näytti kyllä olevan siis paljonkin leirintäalueen yläpuolella. Polku oli aluksi hyvin loivaa ja muuttui pikkuhiljaa jyrkemmäksi. Nousun alku oli itseasiassa mielestäni hyvin samanlainen kuin Mount Moosilauke New Hampshiressa.
Ystävällinen tervehdys kuului takaani kävellessäni metsäisen maiseman läpi. Ilahduin nähdessäni Papa Johnin, johon olin tutustunut rollercoasterissa Virginiassa. Hänen mukanaan oli nuori nainen, jonka Papa John esitteli tyttärekseen. Hän oli halunnut liittyä isänsä seuraan viimeisenä vaelluspäivänä. Aamupäivän aikana ohitseni kulki muutama muukin läpivaeltaja, mutta kahta miestä lukuunottamatta kaikilla oli selässään pelkkä päiväreppu.
Alkunousussa täydestä rinkastani ei ollut haittaa, mutta reitin muuttuessa jyrkemmäksi haastekerroin koveni minulla huomattavasti enemmän. Ensin edessä oli White Mountainsilta tuttua könyämistä jyrkkään ylämäkeen, mutta pian tämä muuttui varsinaiseksi kiipeämiseksi kallionlohkareiden päälle. Näissä kohdissa rinkka alkoi jo todella vaikeuttaa etenemistä ja yhdessä kohtaa minulla oli vaikeuksia pusertaa itseni kahden järkäleen välissä olevasta kolosta läpi. Otin kuitenkin määrätietoisesti vauhtia ja ponnistin kaikella voimalla ylöspäin tunkien itseni samalla koloon. Perään vielä toinen tiukka puserrus ja olin irti. Jos naiset synnyttävät ihmisiä niin ilmeisesti kallionjärkäleet synnyttävät läpivaeltajia.
Korkeammalle noustessa maisemat alkoivat avautua koko ajan paremmin ja pilvettömässä säässä näki todella pitkälle. Olin iloinen hyvästä kelistä, koska Katahdinille nousu sateisena päivänä olisi hyvin hankalaa. Rinteessä on pieni tasanne, jonka päällä kuulin useamman päivävaeltajan arvioivan olevansa ensimmäisellä portaalla, The Gatewaylla, ja edessä näkyvän huipun olevan Baxter Peak. Katselin kulkemaani matkaa urheilukellostani ja totesin itsekseni, että tämä ei millään voinut olla vielä ensimmäinen porras. Kulkemansa matkan yliarvioi helposti ja siinä minulle on ollut paljon apua urheilukellon GPS-ominaisuudesta. Kilometrien perusteella tiedän hyvin tarkkaan missä olen. Ja nyt tiesin, että edessä seisova huippu olisi vasta ensimmäinen porras ja moni kokisi karvaan pettymyksen sen laella.
Saavuttaessani The Gatewayn eli ensimmäisen portaan alkoi taivaanrannassa näkyä joitakin pilviä ja tuuli pääsi puhaltamaan vapaammin. Edessä oli tasaisehko alue, The Tableland, jolla on myös alueen ainoa lähde. Thoreau Spring on kuitenkin pelkkä lätäkkö (ja ilmeisesti ollut tällainen jo vuosia), joten sen varaan ei kannata laskea. Viimeiset vedet Katahdinin rinteillä ovat puurajan alapuolella.
Näin kauempana Papa Johnin ja hänen tyttärensä palaamassa huipulta ja suuntaavan alas pitkin Abol Trailia. Katahdinilta on mahdollista laskeutua Hunt Trailia eli AT:a pitkin takaisin Katahdin Stream Campgroundille tai Abol Trailia pitkin Abol Campgroundille, jotka ovat vuoren eteläpuolella. Vaihtoehtoisesti on mahdollista kulkea vuoren yli Roaring Brook Campgroundille joko Chimney Pondin kautta tai Knife Edgeä pitkin. Minun valintani oli jälkimmäinen.
The Tablelandin toiselta reunalta lähtee nousu toiselle portaalle, jonka laella on Mount Katahdinin korkein huippu, Baxter Peak. Korkeusprofiiln perusteella odotin tämän olevan samankaltainen kuin nousu ensimmäiselle portaalle, mutta itseasiassa se oli huomattavasti helpompi. Olin totta puhuen suorastaan hämmästynyt, kun huomasin jo edessäni häämöttävän kyltin. Baxter Peakia merkkaava kyltti on yksi AT:n tunnetuimmista maamerkeistä. Sen äärellä otettu valokuva on 3500 kilometrin vaelluksen pääpalkinto.
Huipun ympärillä parveili suuri lauma ihmisiä – pääosin päivävaeltajia. Pysähdyin hetkeksi katsomaan edessäni olevaa kylttiä ja tunsin tarvetta koskettaa sitä. Kyyneleitä niellen otin viimeiset askeleet kyltin eteen ja painoin käteni sen pintaan. Se oli siinä.
199 päivää, 3524,1 kilometriä, 4 paria vaelluskenkiä, verta, hikeä ja kyyneleitä. Karhuja, kalkkarokäärmeitä, salamantereita, sammakkoja, peuroja ja kenkiin kakkaavia hiiriä. Polkua, kivikkoa, mutaa ja sateensuojia moottoriteiden alla. Patukoita, pähkinöitä, suklaata, kylmää puuroa ja tonnikalatortilloja. Kummallisia kohtaamisia, vaikuttavaa vieraanvaraisuutta ja yllättäviä ystävystymisiä. Aloittaessani maaliskuun kolmas päivä Georgiasta en todellakaan tiennyt mitä kaikkea olisi edessäni ennen kuin laskisin reppuni maahan Mainessa syyskuun seitsemästoista päivä.
Olin helpottunut, että saatoin viimein lopettaa ja pysähtyä. En ollut vielä erityisen ylpeä saavutuksestani, koska sen mittakaavaa oli itsenikin aivan mahdotonta käsittää. Olin hieman haikea, että elämä AT:lla kaikkien ystävieni kanssa olisi nyt ohi. Ja suurinta osaa heistä en ehkä tapaisi enää koskaan uudestaan, koska asun eri mantereella.
Vaikka läpivaellus päättyykin Mount Katahdinin Baxter Peakille, joka on Appalachian Trailin pohjoinen päätepiste, oli minun vielä tultava alas vuorelta. Olin valinnut tietenkin reiteistä haastavimman eli Knife Edgen. Kivikkoinen harjanne kulkee Baxter Peakilta South Peakille ja sieltä Chimney Peakin yli Pamola Peakille. Tästä eteenpäin apunani ei ollut enää opaskirjan korkeuskäyrää eikä myöskään karttaa, joten en kovin tarkkaan tiennyt mitä edessä olisi. Olin toki ottanut valokuvan yhdestä kartasta kännykkääni, että tietäisin mitä polkua minun tulee seurata alamäessä.
Knife Edge on merkattu sinisillä viivoilla ja harjanne on vaikeakulkuinen. Osittain siellä saa jopa kiivetä ja täysi rinkka ei varsinaisesti helpota asiaa. South Peakilta avautui kuitenkin kaunis maisema sekä Baxter Peakin että Pamola Peakin suuntaan ja lisäksi alas Chimney Pondille. Tästä eteenpäin reitti muuttui vielä haastavammaksi, koska Chimney Peak on hyvin jyrkkä. Chimney Peakin ja Pamola Peakin välinen satula, The Chimney, oli nimensä veroinen ja laskeutuessa tuohon pystysuoraan koloon sain todella käyttää kiipeilytaitojani. Nousu Pamola Peakille oli jyrkkyydestä huolimatta helpompi, koska ylöspäin on helpompi kiivetä kuin alaspäin.
Pamola Peakilla kohtasin joukon miehiä, joista osa oli varustautunut vuori- tai kalliokiipeilyyn soveltuvin välinein. He ihmettelivät hieman minun tekniikkaani, jolla tasapainoilin kivikossa vaellussauvojen avulla eivätkä ilmeisesti olleet aivan varmoja kuuluinko niihin, jotka tietävät aivan tarkkaan mitä ovat tekemässä vai niihin, jotka eivät tiedä ollenkaan mitä ovat tekemässä. Ohittelimme toisiamme alamäessä kulkiessamme Keep Ridgeä seurailevaa Helon Taylor Trailia pitkin kohti Roaring Brook Campgroundia.
Alamäen loiventuessa polku kulkee puron yli ja päätin viimeisen kerran suodattaa itselleni hieman vettä, koska olin juonut lähes kaiken. Metsänvartija oli siis puhunut läpiä päähänsä alamäenkin vesilähteiden osalta. Polku muuttui kokoajan helpompikulkuiseksi ja vauhtini kiihtyi sitä mukaa. Olin hieman huolissani siitä, että kello alkoi lähestyä kuutta ja hämärän tultua minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia saada kyytiä kaupunkiin. Päivävaeltajat kuitenkin poistuvat ennen pimeää ja harva haluaa muutenkaan ottaa liftareita kyytiin pimeällä.
Roaring Brook Campgroundille tullessani pistäydyin Ranger Stationilla ja tiedustelin heiltä mistä kannattaisi etsiä kyytiä kaupunkiin. He kertoivat parkkipaikan olevan aivan vieressä, mutta suurimman osan päivävaeltajista jo lähteneen. No, yrittää täytyi kuitenkin, koska Millinocketiin oli noin 20 mailin matka ja se ei kuulostanut houkuttelevalta iltakävelyltä.
Näin muutaman auton parkkipaikalla ja kävelin ulos johtavalle tielle. Asettuessani tien reunaan näinkin yhden auton kaartavan pois parkkipaikalta ja iskin heti peukaloni toiveikkaasti pystyyn. Riemuitsin sisäisesti, kun auto koukkasikin heti luokseni ja apukuskin paikalla oleva mies rullasi ikkunan auki: “Minne olet menossa?” Kerroin tarvitsevani kyydin Millinocketiin. “Me ollaan menossa sinne McDonald’sille syömään! Jos se kelpaa niin pääset kyydissä.” Sanoin, että minulle riittäisi kun pääsisin minne tahansa päin Millinocketia. Lastasin rinkkani takakonttiin ja hyppäsin helpottuneena takapenkille. Etupenkillä istui kaksi nuorta miestä ja takana oli toisen tyttöystävä. He olivat olleet päivävaelluksella ja sain melkoisen reaktion aikaan kertoessani juuri päättäneeni läpivaelluksen Georgiasta Maineen. Matka sujui iloisissa tunnelmissa ja jäin kyydistä Millinocketin keskustassa.
Arvasin, että sunnuntai-iltana ruokamahdollisuuteni pikkukylässä olisivat rajalliset, joten pistäydyin pikkuisessa ruokakaupassa keräilemässä voitonjuhliini ison tölkin siideriä ja kaikenlaisia pikkuherkkuja. Kävelin muutaman korttelin päähän Appalachian Trail Lodgeen, josta olin varannut itselleni huoneen. Levitin tavarani lattialle ja korkkasin siiderin. Olin täysin kypsä nukkumaan. Valtava puolen vuoden projekti oli nyt saatettu päätökseen ja sitä oli aivan mahdotonta käsittää.
19,99 km (12.4 miles) 2184.6 / 2189.8 miles The Birches, Katahdin Stream Campground, ME
I felt surprisingly clear-headed in the morning. The slowness and absent-mindedness that usually is my morning companion was gone, hence the morning routines went exceptionally swiftly. Perhaps the possibility to have a meal in few miles was luring me.
And there I went once again into a warm morning enjoying the strong scent of the coniferous trees and the golden slices of light falling to the forest floor. I was sweating instantly and the temperature rose close to 30°C (86°F) during the day.
After a three mile stroll I came to a paved road and thus out of the 100-Mile Wilderness. I followed the road and the AT to the Abol Bridge that crosses the Penobscot River. From the bridge there is a beautiful view to the Mount Katahdin. As I was admiring said view, Toro caught me and we headed together with few other hikers to the camp store in the other end of the bridge.
The Abol Bridge Campstore was already open, but the restaurant was about to open in a half an hour. While we were waiting I went to the store to get a Danish bun (to be honest, I don’t know it there is anything Danish there, but the name) and a cold Pepsi. Because life is uncertain and hence the dessert should be eaten first, I also took two scoops of ice cream. Under the scorching sun my Maine Black Bear and Cookie Dough combination was a heavenly treat. And the scoops were truly hiker size.
When the restaurant finally opened its doors, we headed there for a lunch that didn’t turn out to be quite what I expected. I ordered a salad with grilled salmon and got a salmon hamburger. I mentioned it to the waitress, but said that I’m way too hungry to wait any longer. I’m not that much into hamburgers in general and this one was pretty dull experience, too. As I was leaving I paid Toro’s bill to thank him for all the help in past few days.
The sun was scorching the road and I was relieved when the AT curved back to the shades of forest. I was arriving to the border of the Baxter State Park. Since the morning I have had stress over the fact where I was going to spend the night. Right at the foot of the Mount Katahdin there is the Katahdin Stream Campground with the thru-hiker lean-to and campsite called The Birches. I had pre-registered to The Birches in Monson, but that was no guarantee for a spot. The actual registration had to be done at the information kiosk in the Baxter State Park on the same day when one wants to stay there. If there were no spots available, the alternative tent site was one of the official campgrounds (the Abol Bridge Campground, Abol Pines or Katahdin Stream Campground) or then one could take a ride to Millinocket and return in the morning. In practical terms the campgrounds are usually booked full way in advance, so getting a tent site there meant really asking nicely some car campers or backpackers if they wanted to share their site.
I had met a ranger in the restaurant and he informed me that he saw eight names on the list for The Birches a short while ago. When I arrived to the information kiosk I opened the hatch to see the registration form. There were nine names on the list and contently I scribbled mine below them. The Birches is the best place to stay location-wise, thinking about the summit day tomorrow. At the information kiosk there was also a good map of the hiking trails traversing Katahdin, a weather forecast and much additional info for the hikers. For the thru-hikers there are also the instructions what to do, if The Birches is full.
The terrain was very flat and I was moving on pretty fast. I felt more relaxed now that I had nothing to stress about anymore. There were lots of day hikers on the trail and I was amused how I (with my big backpack) swept pass the people who were only carrying a bottle of water. Although we shared the same trail, we were from completely different worlds. All the nice smelling people with their beautiful clothes and me with my thru-hiker beard and the same shirt that I was wearing the day I summited the Springer Mountain in Georgia.
My speed decreased later in the afternoon and in the hot weather I started to think about swimming in the river that was flowing next to the AT. Still I didn’t feel like I wanted to stop hiking, now that I had such a good thing going. I decided to take off my backpack anyway, kneel on the rock and to dip my head in to the river.
The evening was setting in as I arrived to the Katahdin Stream Campground. According the instructions at the information kiosk, I headed to the Ranger Station to check-in. I paid $10 of my stay at The Birches and at the same time got my permit to climb the Mount Katahdin tomorrow. In 2015 ultrarunner Scott Jurek broke the record of fastest thru-hike of the AT (now an old record). His victory celebrations on the summit got the Baxter State Park people really pissed off, which almost ended up having the northern terminus of the AT moved somewhere else. Naturally the AT thru-hiker community was not exactly thankful of this, but luckily the Baxter State Park decided only to arrange a permit policy to summit Katahdin. The permit includes a paper slip that one has to return when leaving and a plastic card that one can keep. When I arrived to Harper’s Ferry in West Virginia I was the 637th NOBO this year. Now at the foot of the Mount Katahdin my number was 853.
From the Katahdin Stream Campground there is few hundred meters (about 1/4 mile) to The Birches. All the thru-hikers had chosen their tents over the lean-to, but luckily I was able to find me a tent spot, too. It was quite a while when I had last time used the bear cables, but I was happy that I didn’t need to throw my own bear line. I realised that these were really the last ones: The last time I needed to pull my bear bag up, put up my tent and crawl into my sleeping bag with a book. Tomorrow I would achieve something that I had been dreaming of for such a long time and something that I had been working for really hard. And then I could just go home.
“On bended knee is no way to be free Lifting up an empty cup, I ask silently That all my destinations will accept the one that’s me So I can breathe” -Eddie Vedder (Guaranteed, 2007)
Tunsin itseni yllättävän selkeäksi aamulla. Usein vaivaava hitaus ja ajatusten harhailu oli poissa, joten aamutoimet sujuivat poikkeuksellisen nopeasti. Ehkä mielessä houkutteli myös ruokailumahdollisuus muutaman mailin päässä.
Niin lähdin taas yhteen lämpimään aamuun nauttien havupuiden voimakkaasta tuoksusta ja metsään lankeavista kullankeltaisista valon siivuista. Hiki tuli heti ja päivän lämpötila taisikin nousta lähelle 30°C.
Kolmen mailin tallustamisen jälkeen tulin asfaltoidulle tielle ja siten ulos 100-Mile Wildernessistä. Seurasin tietä ja AT:a Penobscot Riverin yli kulkevalle Abol Bridgelle, josta avautui kaunis näkymä Mount Katahdinille. Sitä ihaillessani Toro saavutti minut ja suuntasimme yhdessä hänen sekä muutaman muun paikalla olleen vaeltajan kanssa sillan toisella puolella olevalle kaupalle.
Abol Bridge Campgroundin kauppa oli jo auki, mutta ravintolapuoli avautui vasta puolen tunnin päästä. Odotellessa hain kaupasta Danish-pullan (rehellisyyden nimessä en tiedä onko siinä mitään muuta tanskalaista kuin nimi) ja kylmän Pepsin. Koska elämä on epävarmaa ja siksi jälkiruoka kannattaa syödä ensin, otin myös kaksi palloa jäätelöä. Kuumassa auringonpaisteessa Maine Black Bear ja Cookie Dough -yhdistelmäni oli taivaallinen nautinto. Ja jäätelöpallot olivat todella “hiker size”, vaeltajakokoluokkaa.
Ravintolan avauduttua suuntasimme sinne lounaalle, joka ei osaltani kyllä toteutunut ihan niin kuin piti. Tilasin salaatin grillatulla lohella ja eteeni tuotiin lohihampurilainen. Mainitsin asiasta tarjoilijalle, mutta totesin lopulta olevani liian nälkäinen odottamaan uutta annosta. En ole hampurilaisten suuri ystävä muutenkaan ja tämäkin osoittautui yksitoikkoisen makuiseksi toteutukseksi. Lähtiessäni maksoin oman laskuni lisäksi Toron ruuat kiitokseksi häneltä lähipäivinä saamastani avusta.
Aurinko porotti tielle täysin esteettä, joten olin helpottunut, kun AT kaartoi takaisin metsään. Olin tulossa Baxter State Parkin rajalle. Aamusta asti minulla oli pieni stressi siitä missä viettäisin seuraavan yön. Aivan Mount Katahdinin juurella on Katahdin Stream Campground, jossa on läpivaeltajille varattu laavu ja teltta-alue The Birches. Olin ennakkorekisteröitynyt Monsonissa Birchesille, mutta se ei taannut minulle vielä yöpaikkaa. Varsinainen rekisteröityminen tuli tehdä informaatioständillä Baxter State Parkissa samana päivänä, kun aikoisi yöpyä Birchesissä. Jos tilaa ei olisi, vaihtoehtona on yrittää saada telttapaikka joltain alueen leirintäalueilta (Abol Bridge Campground, Abol Pines tai Katahdin Stream Campground) tai matkustaa yöksi Millinocketiin ja palata aamulla. Käytännössä leirintäalueet ovat pitkään ennakkoon täyteenvarattuja, joten telttapaikan sieltä voi saada lähinnä pyytämällä kauniisti joltain retkeilijöiltä saako tulla jakamaan heidän tilansa.
Olin tavannut ravintolassa metsänvartijan, joka oli kertonut Birchesille rekisteröityneitä olleen hetki sitten kahdeksan. Saapuessani infoständille avasin luukun, jonka takana rekisteröintilappu oli. Nimiä listassa oli nyt yhdeksän, joten tyytyväisenä raapustin oman puumerkkini alimmaiseksi. Birches on sijaintinsa puolesta paras paikka huomista huiputuspäivää ajatellen. Infoständillä oli myös hyvä kartta Katahdinin vaellusreiteistä, sääennuste ja paljon muitakin tiedotteita vaeltajille. Läpivaeltajille löytyy ohjeet miten menetellä, jos Birches on täynnä.
Maasto oli hyvin tasaista ja etenin varsin nopeasti. Tunsin oloni helpottuneeksi, koska nyt ei olisi enää mitää stressattavaa. Polulla liikkui paljon päivävaeltajia ja minua toisinaan huvitti, kun pyyhälsin kaikkine rinkkoineni ohi ihmisistä, jotka kantoivat pelkkää vesipulloa. Vaikka jaoimme saman polun, olimme täysin eri maailmoista. Hyvälle tuoksuvat ihmiset kauniissa ulkoiluvaatteisaan ja minä puolen vuoden partani kanssa ja samassa paidassa, joka oli ollut päälläni kun nousin Springer Mountainille Georgiassa.
Vauhtini hidastui myöhemmin iltapäivästä ja kuumassa ilmassa mietin uimista AT:n vieressä kulkevassa joessa. En kuitenkaan halunnut keskeyttää vaeltamista, kun hyvä vire oli päällä. Päädyinkin vain riisumaan reppuni, polvistumaan kiven päälle ja työntämään pääni jokeen.
Ilta alkoi olla tuloillaan, kun saavuin Katahdin Stream Campgroundille. Infoständillä olleiden ohjeiden mukaisesti menin Ranger Stationille, metsänvartijoiden majalle, ilmoittautumaan. Maksoin $10 yöpymisestä The Birchesillä ja sain samalla hoidettua huomista varten luvan Mount Katahdinille nousua varten. Vuonna 2015 ultrajuoksija Scott Jurek teki (nyttemmin jo rikotun) nopeusennätyksen AT:n läpivaelluksessa. Hänen voitonjuhlansa Katahdinin huipulla sai Baxter State Parkin porukat pillastumaan, minkä seurauksena oli vaarana, että koko AT:n pohjoinen päätepiste jouduttaisiin siirtämään muualle. Tästä ei tietenkään läpivaeltajayhteisö ole ollut kovin kiitollinen, mutta onneksi Baxter State Park sitten päätyi vain perustamaan lupajärjestelmän Katahdinin huiputtajille. Lupaan liittyy paperilappu, joka pitää palauttaa tultuaan alas vuorelta ja muovikortti, joka jää itselle. Saapuessani Harper’s Ferryyn Länsi-Virginiassa olin tämän vuoden 637. NOBO. Nyt Mount Katahdinin juurella numeroni oli 853.
Katahdin Stream Campgroundilta on muutaman sadan metrin matka Birchesille. Kaikki paikalla olevat läpivaeltajat olivat valinneet yöpyä teltassa laavujen sijaan, mutta onnekseni löysin vielä itselleni telttapaikan. Pitkästä aikaa käytössä oli myös karhukaapelit, joten minun ei tarvinnut enää virittää ruokasäkin köyttä itse puuhun. Tajusin, että nämä kaikki olivat nyt todellakin viimeisiä kertoja. Viimeistä kertaa kiskoin ruokani yläilmoihin, pystytin telttani ja kömmin makuupussiini kirjan kanssa. Huomenna minä saavuttaisin jotain mistä olin jo kauan unelmoinut, minkä eteen olin tehnyt määrätietoisesti töitä, ja sen jälkeen voisin palata kotiin.
“On bended knee is no way to be free Lifting up an empty cup, I ask silently That all my destinations will accept the one that’s me So I can breathe” -Eddie Vedder (Guaranteed, 2007)
22,12 km (13.7 miles) 2171.2 / 2189.8 miles Hurd Brook Lean-to, ME
I rolled from my stomach on to my back and decided to get up in a minute. I don’t fall asleep again lying on my back, but it allowed me to linger for a while. I was thinking about the hiking day that was waiting for me and it didn’t feel inviting. All the thru-hikers that I have talked with recently have said that they are completely ready to be done with the trail and I don’t disagree. Sure I will miss the life on the trail, but after hiking six months over the Appalachian mountains I am also very tired and need to have some actual rest.
The project for the day was about 15 miles to the last shelter of the 100-Mile Wilderness. The terrain was easy, but I knew that this day was going to be once again a hot one and that was eating away the enthusiasm. But as that already notorious proverb says: “The trail is not going to hike itself.”
I started to descend the gently sloping downhill and took a small detour to look down to the Pollywog Gorge from an outlook. Though there were trees covering the direct view all the way down from the ledge to the gorge. The day was truly getting warmer, but the Pollywog Stream that was rumbling next to the AT took the temperature down a bit. Still I took a very moderate pace, because I felt generally exhausted.
Most of the day I followed the shore of the Rainbow Lake. There was a gentle wind blowing from the lake that alleviated my weary state. I sat down by the Doughnut Stream to have a lunch and to fill up my water. I was almost done, when I heard someone coming. To my pleasant surprise it was Toro and Slim Chance, who I thought being ahead of me. However they had camped earlier yesterday and hence started behind me. We talked about the hot weather and Toro sighed with a relief when he heard that he wasn’t the only one that was sucked dry by the heat. We pondered the intake of electrolytes and its effects on stamina. I mentioned being low on food. That was when Toro offered me a bag of almonds. I told him that I would love to take it, if it was excess, but I wouldn’t take anything that he needed himself. Toro convinced me that he wouldn’t offer it, if he hadn’t have enough for himself.
I continued my hike and after a while Toro passed me. A bit later I saw him standing by the Rainbow Lake and looking for a tent spot. We talked for a while, but then it was time for me to move on. There was still the climb to the Rainbow Ledges to be done.
The uphill was fortunately gentle and as the evening rolled in the temperature was also getting nicer. I felt refreshed and hiking was better. When I reached the Rainbow Ledges the sun was starting to set and slowly all the fall colours in the woods seemed to get more saturated. On the top there was a small opening between the trees and through it I saw straight to the Mount Katahdin. The sight made me speechless.
As the dusk was setting in I rolled on to downhill with a good pace and felt satisfied with the day. I had my small struggles with the heat, but otherwise I felt pretty fine. Before 8 pm I arrived to the Hurd Brook lean-to and put up my tent. Like always, I was reading a book while I was having my dinner and suddenly realised that my evening routines in my tent were soon at the end. After this there was only one night left on the AT.
Käännyin vatsalta selälleni ja päätin nousta kohta. En nimittäin selälläni nukahda uudestaan, mutta voin vielä hetken makoilla rauhassa. Mietin edessä olevaa vaelluspäivää ja se ei tuntunut houkuttelevalta. Kaikki läpivaeltajat, joiden kanssa olen lähipäivinä jutellut ovat sanoneet olevansa täysin kypsiä saamaan AT:n päätökseen ja allekirjoitan itsekin tämän tuntemuksen. Varmasti vaelluselämää tulee kaipaamaan, mutta puoli vuotta käveltyään Appalakkien yli on myös hyvin väsynyt ja kaipaa kunnon lepoa.
Päivän projekti oli noin 15 mailin matka 100-Mile Wildernessin viimeiselle shelterille. Maasto oli helppoa, mutta tiesin tästäkin päivästä tulevan kuuman ja se tuntui vievän vaellusintoa. Mutta kuten tuo jo surullisen tutuksi tullut lausahdus kertoo, “the trail is not going to hike itself”, AT ei vaella itse itseään.
Lähdin laskeutumaan loivaa alamäkeä ja kävin kurkistamassa näköalapaikalta Pollywog Gorgeen. Puut kuitenkin peittivät suoran näköyhteyden jyrkältä kalliokielekkeeltä alas rotkoon. Päivä alkoi todellakin lämmetä, mutta AT:n vieressä kohiseva Pollywog Stream onneksi viilensi hieman. Kuljin kuitenkin hyvin maltillista vauhtia, koska oloni tuntui yleisestiottaen uupuneelta.
Suuren osan päivästä kuljin Rainbow Laken rantaviivaa seuraillen. Järveltä tuli kevyttä tuulta, joka helpotti oloa huomattavasti. Istuin Doughnut Streamin varteen lounastauolle ja täyttämään vesivarastojani. Olin melkein valmis, kun kuulin jonkun olevan tulossa. Iloisena yllätyksenä tulija osoittautui Toroksi, jonka olin ajatellut olevan edelläni. Hän oli kuitenkin leiriytynyt eilen jo aiemmin ja siten aloittanut kauempaa kuin minä. Keskustelimme kuumasta säästä ja Toro huokaisi helpotuksesta kuullessaan, ettei ollut ainoa, josta lämpö oli imenyt mehut. Mietimme elektrolyyttien saannin vaikutusta jaksamiseen ja valittelin eväideni vähyyttä. Silloin Toro tarjosi minulle yhtä mantelipusseistaan. Sanoin ottavani sen mielelläni, jos se oli hänelle ylimääräinen, mutta en haluaisi ottaa mitään mitä hän tarvitsisi itse. Toro vakuutteli, ettei olisi tarjonnut, jos hänellä ei olisi riittävästi.
Jatkoin matkaani ja jonkin ajan kuluttua Toro tuli ohitseni. Hetkeä myöhemmin näin hänet Rainbow Laken rannalla, josta hän katseli telttapaikkaa. Juttelimme vielä hetken ja sitten minun oli aika lähteä eteenpäin. Edessä oli vielä nousu Rainbow Ledgesille.
Ylämäki oli onneksi loiva ja illan viileneminen auttoi etenemistä selvästi. Olin virkeämpi ja vaeltaminen tuntui paremmalta. Tullessani Rainbow Ledgesille alkoi aurinko laskea ja pikku hiljaa ruskan sävyihin hakeutuvassa metsässä kaikki värit tuntuivat korostuvan. Kallion päällä oli puissa pieni aukko ja näin suoraan edessäni seisovan massiivisen Mount Katahdinin. Näky veti hyvin hiljaiseksi.
Hämärän tullessa kuljin hyvällä vauhdilla alamäkeen ja olin tyytyväinen päivän kulkuun. Olin saanut hieman tuskailla kuumuuden kanssa, mutta tunsin oloni muuten varsin hyväksi. Saavuin ennen kahdeksaa Hurd Brook -laavulle ja pystytin telttani. Luin tapani mukaan iltaruuan äärellä kirjaa ja samalla tuli mieleeni, että nämä illat teltassa alkavat olla ohi. Tämän jälkeen olisi enää yksi yö AT:lla.
