Nordic Skating in Rauha

https://youtu.be/RibLKLByc9Y

When I was in school I liked ice skating and all kinds of games on ice. Still for some reason after graduating from senior secondary school the skates were left to collect dust and I didn’t find myself anymore skating around the ice rink. I did have my in-line skates to use during the summer, but eventually I quit using them too. The wheels were done and I couldn’t get new ones, because the evolution of roller skates had developed wheels too big for my skates.

I had been watching some nordic skating videos and been thinking that this might be something for me. Though I didn’t do anything to progress these ideas before I saw a nordic skating photo on my friend’s instagram feed. I started to pick her brain about this sport.

Hence on a sunny Sunday morning I hopped into my car and started to drive towards Rauha that is pretty much on the border of Lappeenranta and Imatra. In my childhood this village was mostly know of its psychiatric hospital, but nowadays the shore is taken over by a spa hotel that was also featured in the nordic noir series Sorjonen (the international title is Bordertown). Then again the psychiatric patients get to settle with less scenic landscapes in the side wing of the South Karelia Central Hospital.

On the shore there is the rental shop of Saimaa Adventures, where you can get a pair of skates. This company takes care of the skating track by plowing and shaving the surface. In the other end of the track there is a goahti in Lammassaari – a good place to have a break. The website stated that the track would be 2,5 km (1.5 mi) one way, but according to my own GPS track the roundtrip is about 3 km (1.9 mi). Renting the skates for an hour is 15 € for an adult and with 22 € you get to have them for three hours. For the ones who are using their own gear, the track fee is 5-8 €.

Opening the door to the rental shop one is greeted with the musty smell that’s more than familiar from the ski rental of every resort. I waited while the shopkeeper was serving other customers. When it was my turn I learned that there were no skates small enough for my tiny feet available at the moment. I asked him if I could use my own shoes and he was very averse without really telling me why. The rigid hiking boots that I use for ice climbing were not good enough for some reason. That put me waiting for a half an hour for the shoes, which did feel quite stupid.

Reluctantly I gave up the perfect fit and ergonomics of my footwear and put on the rental shoes that were loose, but sturdy. I took a pair of ski poles with me from the rental shop, but those were either too long for me or just otherwise not comfortable to skate with. The weather was slightly overcast and the temperature was nice -10°C (14°F).

I hadn’t been skating in years and first the soles of my feet were getting pumped, but after a while my feet started to adjust. The track was in excellent condition – the ice was smooth and the track was wide enough. I took some fast spurts of speed to see how fast I could go and then kept on going with more relaxed pace. At fastest my speed was about 19 km/h (11.8 mph) and my normal pace around 12-13 km/h (7.5-8 mph).

It’s possible to go nordic skating outside these official tracks – especially in the beginning of the winter when there is no snow on the ice. Then one should carry safety equipment in case of falling through the ice. A pair of ice picks and a rope to thrown to your skating buddy help getting back on the ice. It’s a good idea to pack a set of clothes in a dry sack to your backpack, because it can save you from hypothermia.

The shopkeeper had told me that I could skate the whole track twice during my one hour rental time. This seemed accurate even when I stopped quite often to take photos and video. Keeping a steady pace, I could have done easily 3-4 laps.

I enjoyed skating and the speed, but I noticed that I was starting to think that in a long run going around the track might not be my thing. My need for freedom was really not a surprise, because while running or skiing I also find following a track quite obnoxious. Perhaps next winter I should consider about heading to the open ice. Then I could just glide over the lakes like the Babushka of Baikal.

As I returned to the shore I took a small detour to see where the other end of the track was going, but it was only a dead end. When I returned my skates, the shopkeeper that had been quite aloof seemed more relaxed. I think that Rauha is a pretty good place to try nordic skating. The price level is decent, the gear is good and the track is really well kept. Saimaa Adventures seems to update the current conditions on their Facebook page quite often. When the weather is questionable, it’s a good idea to check there first.

JFRM-2018-02-1195.jpg
JFRM-2018-02-1188-Pano.jpg
JFRM-2018-02-1197.jpg
JFRM-2018-02-1199.jpg
JFRM-2018-02-1200.jpg
JFRM-2018-02-1201.jpg
JFRM-2018-02-1203.jpg
JFRM-2018-02-1204.jpg
JFRM-2018-02-1205.jpg
JFRM-2018-02-1211.jpg
JFRM-2018-02-1214.jpg
JFRM-2018-02-1217.jpg
JFRM-2018-02-1218.jpg

Pidin kouluikäisenä luistelusta ja kaikenlaisesta pelaamisesta jäällä. Jostain syystä kuitenkin lukion jälkeen luistimet jäivät kaapin perälle, eikä kaukaloihin tullut lähdettyä kiertelemään. Rullaluistimilla kävin heittämässä lenkkejä kesäisin, mutta nekin jäivät lopulta. Renkaat kuluivat loppuun, eikä uusia saanut kehityksen kasvatettua rengaskokoa omaa kiskoani suuremmaksi.

Olin katsellut netistä retkiluisteluvideoita ja miettinyt, että tuo laji voisi sopia minulle. En kuitenkaan tehnyt mitään asian edistämiseksi ennen kuin erään ystävän instagramissa tuli vastaan retkiluistelukuva. Aloin kysellä lajista häneltä.

Niinpä eräänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna hyppäsin autooni ja lähdin ajamaan Lappeenrannan ja Imatran rajamailla olevaan Rauhaan. Lapsuudessani kylä oli tunnettu lähinnä psykiatrisesta sairaalastaan, mutta nyttemmin rantaa koristaa Sorjosessakin kuvauspaikkana käytetty kylpylähotelli. Psykiatriset potilaat puolestaan ovat saaneet tyytyä vähemmän maisemallisiin oloihin Etelä-Karjalan keskussairaalan sivusiivessä.

Rauhan rannassa on Saimaa Adventuresin vuokrauspiste, josta saa retkiluistimia. Firma ylläpitää aurattua ja höylättyä retkiluistelureittiä, jonka toisessa päässä voi pistäytyä tauolla Lammassaaren kodalla. Nettisivujen mukaan reitti on yhteen suuntaan noin 2,5 km, mutta oma GPS-mittaukseni näyttää koko kierroksen pituudeksi noin 3 km. Retkiluistinten vuokra maksaa aikuiselta tunniksi 15 € ja kolmeksi tunniksi 22 €. Pelkkä ratamaksu omilla välineillä luistelevilta on 5-8 €.

Vuokraamon oven avetessa nenään tulvahtaa laskettelukeskusten suksivuokraamosta tuttu ummehtunut tuoksu. Odottelin hetken myyjän palvellessa muita asiakkaita ja vuoroni tullessa selvisi, että pikkuiseen jalkaani sopivia luistimia ei ollut yhtään hyllyssä. Kysyin voisinko käyttää omia kenkiäni, mutta vuokraamonpitäjä oli tämän suhteen todella nihkeä – sanomatta kuitenkaan mitään kunnollista syytä. Jalassani olleet jääkiipeillessäkin käyttämäni jäykät vaelluskengät eivät jostain syystä kelvanneet. Jouduin siis odottamaan puolisen tuntia saadakseni sopivan kokoiset kengät, mikä tuntui hieman typerältä.

Vastentahtoisesti luovuin omien kenkieni täydellisen istuvuuden ergonomiasta ja vedin jalkaan vuokrakengät, jotka olivat väljät, mutta tukevat. Olin napannut vuokraamosta myös sauvat mukaani, mutta joko ne olivat liian pitkät tai sitten ne eivät muuten vain tuntuneet erityisen luontevilta. Sää oli puolipilvinen ja pakkasta oli sopivasti noin -10°C.

En ollut luistellut vuosiin, joten aluksi jalkapohjat tuntuivat menevän hapoille, mutta hetken päästä jalat alkoivat tottua. Reitti oli erinomaisessa kunnossa – jää oli tasaista ja väylä tarpeeksi leveä. Otin välillä nopeampia spurtteja nähdäkseni millaisen vauhdin saan ja välillä luistelin rauhallisemmin. Nopeimmillaan vauhti nousi noin 19 km/h tasolle, perusvauhdin ollessa 12-13 km/h paikkeilla.

Retkiluistelua voi harrastaa myös ylläpidettyjen reittien ulkopuolella – erityisesti alkutalvesta, kun jäällä ei ole lunta. Silloin mukana tulisi kuitenkin olla pelastautumisvälineet jäihin putoamisen varalta. Jäänaskalit ja kaverille heitettävä köysi auttavat ylös pääsemisessä. Reppuun kannattaa pakata kuivasäkkiin yksi vaatekerta, joka pelastaa hypotermialta.

Vuokraamonpitäjän mukaan tunnissa reitin ehtii kiertää kaksi kertaa ja pysähdellessäni aina välillä kuvaamaan, tämä arvio osui varsin luotettavasti kohdilleen. Tasaisella vauhdilla luistellessa on toki mahdollista ehtiä aivan hyvin 3-4 kierrostakin.

Nautin luistelusta ja vauhdintunnusta, mutta huomasin kyllä mieleeni pikkuhiljaa hiipivän ajatuksen, että pidemmän päälle ringin kiertäminen ei ehkä olisi ihan minun juttuni. Siinä missä hiihtäessä tai juostessakin loputon rinkulan kiertäminen on minulle hyvin vastenmielistä, ei ole ehkä yllättävää, että luistellessakin kaipaisin enemmän vapautta. Ehkä ensi talven tullessa täytyy miettiä avoimille jäille suuntaamista. Sitten voisin kiitää pitkin jäätä kuin Baikal-järven babushka.

Palatessani rantaan kävin vielä tutkimassa rannan toiseen reunaan johtavan sivureitin, joka osoittautui umpikujaksi. Kun menin palauttamaan luistimia, vaikutti aiemmin hieman jähmeän tuntuinen vuokraamonpitäjäkin jonkin verran rennommalta. Rauhan ranta on mielestäni varsin hyvä paikka retkiluistelun kokeiluun. Vuokrahinnasto on kohtuullisella tasolla, välineistö hyvää ja reitistä pidetään huolta. Saimaa Adventures näyttää päivittävän Facebook-sivuilleen kohtuullisen aktiivisesti reitin kunnosta, joten sääolojen epäilyttäessä tilanteen voi tarkistaa sieltä.

Downhill Day at Ukonmäki

https://youtu.be/znSiooLBquI

Ukonmäki (which translates roughly to “Old man’s hill”) is a traditional rural backcountry downhill skiing place at the village of Sammaljärvi in Taipalsaari. On the wooded hillside, that’s on private land, there is an opening that allows one to ski down to a steep dell and then up again. My father’s childhood home was nearby and thus he has wanted to take his children and grandchildren to ski down this hill.

I remember that when I was a child, I was more than once lying flat on my face on the bottom of that dell. Skiing down from the top of the hill is a kind of a merit in our family and succeeding in it is not obvious. Last year the traditional skiing day ended when my uncle was taken to the hospital with an ambulance.

This year my dad had once again invited our extended family to join us in Ukonmäki. And on a sunny February morning in addition to my parents there were my uncle and his wife, my cousin with his family and my cousin who was visiting us from US with her offspring. We were planning to go down the hill with variety of winter sports gear and to fry some sausages over the fire, with the permission of the landowner of course. My uncle was sporting a pair of telemark skis, the small ones had their pulkas and me and dad were trying our luck with downhill skis.

I had tried to ski down the Ukonmäki years ago with cross-country skis and inevitably ended up crashing on my face on the bottom of the pit. The steepness of the downhill put together with the following uphill causes quite a strong forces to effect the skier just in the deepest part of the dell. Well, I did one testrun with my downhill skis a bit above the midline of the hill and everything seemed good. Time to tamp to the top.

The sun was shining beautifully and I was trying to scan vicinity through the woods on the top of the hill, but the forest was too dense. From the bottom the Ukonmäki doesn’t seem that high, but when you stand on the top of it, it starts to feel more exciting. I pressed the GoPro that was sitting on my helmet on and turned the skis downhill. The wind caught my jacket and on the bottom I leaned a bit behind. I slided effortlessly to the uphill and slowed down next to the fire pit.

I went down couple more times and the young daredevils hurtled by fearlessly with their pulkas. When it was time to leave I noticed that the road was frozen solid and allowed me to ski all the way to our car that was parked at grandma’s cottage.

JFRM-2018-02-1166.jpg
JFRM-2018-02-1171.jpg
KM-2018-02-8562.jpg
KM-2018-02-8566.jpg
KM-2018-02-8580.jpg
KM-2018-02-8581.jpg

Ukonmäki on Taipalsaaren Sammaljärven kylällä sijaitseva perinteinen mäenlaskupaikka. Yksityisellä maalla olevaan mäenrinteeseen on raivattu kapea väylä, jonka läpi voi talvisin laskea jyrkkään notkoon ja sieltä ylös. Isäni lapsuudenkoti oli aivan tämän mäen vierellä ja siten hän on kuljettanut mukanaan niin lapset kuin lapsenlapsetkin kyseiseen mäkeen laskemaan.

Muistan lapsena olleeni kerran jos toisenkin turvallani notkonpohjalla. Mäen päältä laskeminen on ollut suvun sisällä eräänlainen meriitti ja onnistuminen tässä ei ole mitenkään itsestäänselvää. Viimetalven perinteikäs mäenlaskupäivä päättyi siihen, kun setäni vietiin ambulanssilla sairaalaan.

Tänä vuonna isäni oli taas kutsunut sukua Ukonmäkeen ja aurinkoisena helmikuun aamuna paikalle ilmaantuikin vanhempieni lisäksi setäni vaimoineen, serkku perheineen ja Suomessa kyläilevä amerikanserkkukin oman katraansa kanssa. Ohjelmassa oli siis laskemista erinäisillä välineillä ja makkaranpaistoa, maanomistajan luvalla toki. Setäni oli lähtenyt ulkoiluttamaan telemark-suksiaan, pikkuväellä oli pulkat mukana ja isän kanssa päätimme koettaa onneamme laskettelusuksilla.

Olin laskenut Ukonmäestä joskus vuosia sitten hiihtosuksilla ja päätynyt väistämättä naamalleni montun pohjalle. Mäen jyrkkyys suhteessa vastarinteeseen on jotenkin sellainen, että juuri kuopan syvimmässä kohdassa laskijaan kohdistuu melkoisia voimia. No, tein laskettelusuksilla yhden koelaskun vähän puolivälin yläpuolelta ja kaikki vaikutti hyvältä. Ei muuta kuin tamppaamaan mäen päälle.

Aurinko paistoi kauniisti ja yritin tähyillä lähialuetta puiden läpi mäen päältä, mutta metsä oli turhan tiheää. Ukonmäki ei näytä alhaalta kovin korkealta, mutta ylhäälle päästyään jännitysmomentti kuitenkin kasvaa. Painoin kypärän päällä tököttävän GoPron päälle ja käänsin sukset alamäkeen. Tuuli tuntui takissa ja notkon pohjalla nojasin hieman taaksepäin. Nousin ongelmitta vastamäkeen ja jarrutin nuotiopaikan viereen.

Laskin päältä pari kertaa uudestaan ja nuoremmat sukulaiset viilettivät menemään varsin pelottomasti pulkillaan. Tehdessämme lähtöä kotiin totesin tien olevan niin jäässä, että saatoin hiihtää koko matkan mökin pihassa olevalle autolle.

Post-AT: Gear Review

https://youtu.be/ISX3SzbZFe8

“How much does your pack weigh?” This is that vernal mating call on the Appalachians that tells you there is a thru-hiker nearby. I got my base weigh (without food and water) a day before I started my hike and that was 12 kg (26,5 lbs). The next day, with all those (excess) snacks, my pack weigh at the Amicalola Falls was about 18 kg (40 lbs). That was the last time I put my backpack on a scale and honestly I really didn’t care about the weight. Then again the other hikers were interested or perhaps asking the pack weight was just that “it’s been a nice weather” type small talk. I’m not an ultralight enthusiast and for me it’s important that I’m not unnecessary cold or wet. Thus I decided that I’m allowed to carry as much as I am willing to carry.

My gear list is of course premeditated, but there are lots of things that I could have survived without. Still everything had some kind of meaning to me, because I was willing to haul them 3500 km (2200 mi) from Georgia to Maine. The only item that I didn’t use at all was a mosquito headnet, but perhaps that 12 grams (0,4 oz) didn’t change a lot. I’m quite sure that I had at least that amount of debris and dead leaves on my backpack all the time (not to mention the hitch-hiking spiders).

During the first week on the trail you start to understand what you really need and that’s when many hikers fine-tune their gear. Also rangers at the Amicalola Falls and many hostels offer free pack shakedowns, where the staff goes through all your gear. I didn’t want to have one, because I felt that the gear choices and preferences are very personal. In two months or so the gear set-up is really stripped down to the essentials, but after that many hikers start to carry some extra luxuries. Perhaps it’s some hot dogs or a beer for the first night after leaving a town or a present that your hiker friend gave you. Very few of the hikers really give up of the things they carry in a linear way.

On the video above I go through all my gear and share my thoughts about them. That’s why I don’t repeat all of that in this blog text. In the image below there is a list of all the things mentioned on the video, their weight and from where to where I was carrying it (as accurately as I remember). My cousin Noora helped me to change from winter gear to summer gear and vice versa. She mailed my things where and when I told her to and I mailed her the things that I didn’t need anymore. There are not the things that were in my bounce box on my gear list. I will likely write another post later about using the bounce box.

The things that broke down or were worn out I replaced when I went into a town or ordered replacement from Amazon (either myself or Noora helping me). Many hostels and motels keep your mail from Amazon waiting for you. If you are not spending the night there, they might ask a small fee. Also some of the outdoor retailers will hold your maildrops, but it’s not good manners to order something (cheaper) from Amazon if you could buy the same thing from that local entrepreneur. The addresses of these places and the possible fees can be found from the Awol AT Guide.

I discussed with many of my hiker friends about the ethical issue of stealing toilet paper. We all agreed that it’s never ok to steal TP from hostels, because they operate on a shoestring and pretty much do charity for the hikers. Instead when you pay $80 for a night in a motel room, I think it’s appropriate to presume that one extra roll of TP is included in the price. Although you can buy a single roll of TP from almost every town. And in case you have to buy a pack of 2-4, you can always leave the ones you don’t need in the hiker box – every hostel and motel usually have one.

A hiker box is a leave-what-you-don’t-need and take-what-you-need box. In the best places there are own boxes for everything – for example one for hygiene items and another for food etc. It should be clear without saying that it’s good to help keeping these organised by leaving your things in the right box. It’s a good idea to check the hiker box before heading to the grocery store to resupply, because sometimes you might get almost all of your resupply from the hiker box. Especially things that are sold in large quantities like oatmeal pouches and granola bars can often be found there. It’s also possible to find clothes to wear while you do your laundry from the hiker box. Some hostels also offer free loaner clothes (that is haute couture like nothing else). And then there is always the option to wear your rain gear while doing laundry.

If there are some questions about my gear, feel free to ask in the comments of this blog post or on the YouTube page for my gear review video. I wrote about the shoes that I got from my sponsor Partioaitta (and about choosing the right shoes in general) in more detail in their blog: Puoli vuotta Appalakeilla (in Finnish only).Appalachian Trail Gear Final.jpg

“Kuinka paljon reppusi painaa?” Tämä on se appalakeilla kaikuva keväinen kutsuhuuto, josta tunnistaa läpivaeltajan. Minä punnitsin reppuni peruspainon (ilman ruokaa ja vettä) lähtöä edeltävänä päivänä, jolloin se painoi 12 kg. Seuraavana päivänä kaikkine (kohtuuttomine) eväineen ennen vaelluksen aloitusta Amicalola Fallsilla paino oli noin 18 kg. Tämän jälkeen en punninnut reppuani kertaakaan eikä minua totta puhuen edes kiinnostanut kuinka paljon se painoi. Muita vaeltajia tämä tieto kyllä kiinnosti tai ehkä kyseessä vain oli sellainen “on ilmoja pidellyt” -tyyppinen keskustelunavaus. En ole grammanviilaaja ja minulle oli tärkeää, etten ole tarpeettomasti kylmissäni tai märkä. Siten totesin, että voin kantaa aivan niin paljon tavaraa kuin olen itse valmis kantamaan.

Varustelistani on toki harkittu, mutta siellä on paljon tavaroita, jotka olisi voinut jättää poiskin ja silti olisi selvinnyt reissusta hengissä. Kaikilla varusteilla oli kuitenkin minulle joku merkitys, koska olin niitä halukas raahaamaan 3500 km Georgiasta Maineen. Ainoa varusteeni, jota en käyttänyt kertaakaan oli hyttysverkko, mutta ehkä tuo 12 grammaa ei olisi muuttanut paljoakaan. Sen verran kun repun mukana varmasti kulki ihan maasta tarttuneita roskia ja kuolleita lehtiäkin (puhumattakaan liftaavista hämähäkeistä).

Vaelluksen ensimmäisellä viikolla alkaa saada käsityksen mitä oikeasti tarvitsee ja tässä vaiheessa moni vaeltaja hienosäätää varustustaan. Myös Amicalola Fallsilla ja monessa hostellissa on mahdollisuus ns. shakedowniin, jossa henkilökunta katsoo varusteet läpi. Itse en halunnut shakedownia, koska lopulta varustevalinnat ovat hyvin henkilökohtaisia. Parin ensimmäisen kuukauden aikana kamat tulee viilattua useimmilla minimiin, mutta sen jälkeen moni alkaa kantaa mukanaan pientä mukavuuslisää. Ehkä se on hot dogeja tai olutta ensimmäiselle illalla kaupungista lähdön jälkeen tai joku vaeltajaystävältä lahjaksi saatu tavara. Harva tuntemani vaeltaja olisi vähentänyt tavaran määrää lineaarisesti loppua kohden.

Käyn yllä olevassa videossa läpi kaikki varusteeni ja kommentoin niiden toimivuutta. En siten toista samoja asioita tässä blogitekstissä. Yllä olevasta kuvasta löytyy kaikkien videolla lueteltujen varusteiden painot ja mistä mihin ne kulkivat mukanani (niin tarkkaan kuin muistan). Kesä- ja talvivarusteiden vaihdon tein serkkuni Nooran avustuksella eli hän postitti tavarat ilmoittamaani paikkaan ja minä postitin samalla pois menevät hänelle. Varustelistassa ei ole tavaroita, jotka kulkivat mukanani bounce boxissa, jota postitin itselleni eteenpäin. Kirjoitan bounce boxin käytöstä todennäköisesti myöhemmin oman tekstinsä.

Rikkoutuneiden varusteiden tilalle ostin uusia kaupasta mennessäni kaupunkiin tai tilasin joko itse suoraan tai Nooran avustuksella Amazonista. Moneen hostelliin ja motelliin voi tilata Amazon-verkkokaupan paketteja odottamaan saapumistaan. Jos et yövy paikassa, he saattavat pyytää pienen maksun paketin säilyttämisestä. Myös osa vaeltajatarvikkeita myyvistä liikkeistä tekee tätä palvelua, mutta ei ole hyvää käytöstä tilata Amazonista halvemmalla tavaroita kauppaan, josta voisit ostaa ne suoraan paikalliselta yrittäjältä. Näiden paikkojen osoitetiedot ja mahdollinen paketinsäilytysmaksu löytyy Awol AT Guide -opaskirjasta.

Keskustelimme myös useiden vaeltajaystävieni kanssa sellaisesta eettisestä kysymyksestä, että mistä on soveliasta varastaa vessanpaperia. Olimme kaikki sitä mieltä, että hostelleista ei ole ikinä oikein ottaa vessanpaperirullaa mukaansa, koska ne toimivat todella pienellä budjetilla ja lähes hyväntekeväisyysasenteella vaeltajia kohtaan. Sen sijaan, jos maksat $80 motellihuoneesta, voi mielestäni hyvällä omatunnolla olettaa, että yksi ylimääräinen vessanpaperirulla kuuluu hintaan. Tosin lähes kaikista kaupungeista saa kaupasta yksittäisiä vessanpaperirullia ja jos joutuu ostamaan vaikka 2-4 rullan paketin, voi ylimääräiset jättää hiker boxiin, joka yleensä kaikissa hostelleissa ja motelleissa on.

Hiker box on “jätä mitä et tarvitse ja ota mitä tarvitset” -periaatteella toimiva laatikko. Parhaissa paikoissa laatikot on järjestetty teemoittain, jolloin vaikka hygieniatarvikkeet ovat omassaan ja ruuat omassa laatikossaan. On sanomattakin selvää, että tätä järjestystä on hyvä auttaa pysymään yllä laittamalla itse jättämänsä tavarat oikeisiin laatikoihin. Hiker boxiin kannattaa kurkistaa ennen kuin lähtee ruokaostoksille, koska joskus lähes koko ruokatäydennyksensä voi tehdä hiker boxista. Erityisesti isoissa pakkauksissa myytäviä tavaroita kuten pikapuuropusseja ja myslipatukoita löytyy laatikosta. Hiker boxista voi löytää myös vaatteet itselleen siksi ajaksi, kun pesee kaikki omat vaatteensa. Myös joistakin hostelleista löytyy lainavaatteet (sellaista haute couturea ei näe edes Pariisissa). Muussa tapauksessa pyykkiä pestessä voi pukeutua sadevaatteisiinsa.

Jos varusteistani ilmenee kysymyksiä, niitä voi heittää joko tämän blogitekstin kommentteihin tai käydä kommentoimassa varustevideon YouTube-sivulle. Partioaitan sponsoroimista kengistä (ja ylipäänsä kenkävalinnoista) olen kirjoittanut yksityiskohtaisemmin heidän blogiinsa: Puoli vuotta Appalakeilla.