By Jeriko Fox 
My cell phone woke me up somewhere between 1 am and 2 am. The sleep had been fragmented and Dima was as groggy as me when I nudged him awake. While we dressed up and carried our backpacks downstairs, the other people in our room carried on sleeping. All the climbers who were heading to Dufourspitze were gathered to the restaurant of Monte Rosa Hut to grab a quick breakfast. Some of them left before us, and some were still eating when we left. We put on all our clothing layers and at 02:30 am we stepped out to the night under million stars.
Somewhere in the darkness were small spots of light that were vigourosly moving up the ridge, and with our head torches we joined them. Finding the route on that rocky ridge was challenging in the dark and we were happy that we had checked the way in the daylight. We saw some of the lights climbing high up the ridge. The thought came into my mind if our choice of the route was really correct. Still, we sticked to our plan and climbed on towards the glacier.
Climbing the ridge with our backpacks on was naturally heavier than it had been without them, but I was feeling good climbing and the air was enjoyably fresh and crispy. At 04:30 am we were at the glacier and putting on our crampons. We roped together and Dima changed the batteries to my head torch that had started to blink a bit earlier. Two years ago at Großglockner climbing up the glacier had felt heavy, but now we were striding easily with our crampons. When we headed to the glacier I glanced behind me, towards Matterhorn, and saw an unforgettable sight: in the darkness the Hörnli ridge was painted with a slowly moving line of tiny lights – the Matterhorn climbers!
As a two man rope team we are everything but ideal, while I am nearly half lighter than Dima. That’s why I’m always leading on a glacier. It puts me in the greater risk of a crevasse fall, but then again Dima has better chances to self-arrest than the other way around. Of course it is still possible that a snow bridge that holds my weight will collapse under his.
The surface of the glacier started to change more uneven as we got higher. The dents in the snow were clear signs of crevasses. I was trying to find a way like I was in a labyrinth, constantly poking the snow with the spike of my ice axe to be sure I’m not stepping on a void. There was more and more dents and completely open crevasses surrounding us. The glacier was getting steeper and I progressed in the end of a rope like being on a leash. The moment, when my ice axe plunged handle-deep through the snow, was instantly engraved to my mind. I told Dima to stop and continued to probe the snow around me. There was only a few centimeters (inch or two) of hard snow and nothing underneath it. All my actions were precise and calculated. “Let’s pull back!”
We followed our own footsteps back and tried another route. There was a crevasse. Same thing again: pull back and find a new route. A crevasse. Trying to jump over the snow covered crevasses wasn’t very inviting since we had no idea how wide they might be. We kept on moving back and forth on the glacier trying to find a route. Morning was breaking. Now we should be so much further.
After 6 am we gathered to a safe spot on the glacier and had the inevitable conversation: It’s clear that we can’t climb up from here, because in front of us is crevasses, on the right we end up to Italy and on the left there is a row of seracs as big as houses. We are on the wrong route and when we return to the ridge it’s too late to take another route to the summit. We would have time to reach the summit, but crossing the glacier in afternoon sun would make the return way too risky. The decision followed the well known guidelines of many climbers: “Going to the top is optional, getting down is mandatory.” The mountain will wait and it makes no sense to take unreasonable risks. Silently we turned back.
When the sun got up the surrounding mountains were painted with unbelievably beautiful colours. Since we were no more in no hurry, we took our time to take as many photos as we wanted. I texted to my father who was waiting for us in Zermatt: “No summit this year. Failure finding the right route and impassable crevasse labyrinth. We come back down.” Coming back to the ridge, we packed our crampons and the rope and I took off some excess clothing layers. Being upset about our failure I just quickly attached the gear outside my backpack.
Dima was hopping effortlessly down the ridge and I was climbing slower behind him. The crampon bag was constantly banging against my torso and the whole backpack was a mess. After a while I fed up and sat down on a rock to unpack and repack the whole thing. Dima went on, heading to the Monte Rosa Hut, while I was reorganising my stuff. I arrived to the hut a bit after him and we decided to move on straight off towards Rotenboden.
Once again he was leaping downhill like the Scampermouse at the forest of Huckybucky (a Norwegian children’s story) and I was slouching evenly. Now that I had carried the full backpack for two days and all the adrenaline had drained down to the holes in the ground, I noticed that the hip belt was chafing me. I tried to adjust the backpack better, but it seemed that it wasn’t really built for a back as short as mine. While I was circling the rocks on my way down, I pondered if I should buy a new backpack.
After 9 am I reached Dima at Gornersee and we carried on together towards the point where the Grenz Glacier and the Gorner Glacier meet. Descending was hard on our knees and the sunshine started to be hard on our skins. At 11 am we sat down one last time to put on our crampons. We had bought new ice screws from Germany for crevasse rescue purposes. Luckily we didn’t end up needing them, but we still wanted to try them and drilled our srews to the ice just for our own amusement. While we were crossing the Gorner Glacier we started to meet people who were coming from Rotenboden. It was a friday and thus many people were heading to the Monte Rosa Hut. We climbed over the bergschrund and noticed that on the ridge the weather was really hot.
In front of us was still the gradually elevating hike to Rotenboden. We met more and more people and every once in a while we had to step off the trail to let the long line of hikers pass us. The temperature started to feel exhausting and the uphill never ending. I was babbling with Dima when we finally arrived to the Rotenboden station at 2 pm. The train was full of people and I asked a classy older couple if we could sit next to them. Climbers with sunburns and distinctive eau de action are not necessarily the most attractive company, but the elderly lady looked us with acceptance and asked: “Were you climbing Matterhorn?” No, not Matterhorn. Just Monte Rosa.
When we arrived to Zermatt my father met us at the train station. We walked together back to our apartment to freshen up and decided to celebrate anyway with a restaurant dinner – the only one that we had in Zermatt (the prices are so high that you just don’t go there for your own enjoyment as you might do in Bavaria). At Molino Seilerhaus pizzeria we had small pizzas that any kebab place at home would beat anytime. The price was twice as much as in Germany and the service was a half worse. Everything was mediocre, but the price. I didn’t even think to waste my money on beer and we decided to have the afterparty in our apartment.
After our failed attempt, Dufourspitze still haunts me. Me and Dima have decided to come back and to climb the highest summit of Switzerland one day. The mistake that we made is the one that Summitpost warns about – which in hindsight of course is vexing. But on the other hand, this was our second big mountain and I rather pay my education in this way than by being dragged in a leash of a climbing sherpa in Himalayas. We learned a lot about glacier travel and I feel now more secure on dry and snow covered glaciers. We will scale the summit of our first 4000er – when the time is right.
My GPS
Dima’s GPS: MRH-Glacier-MRH and Monte Rosa Hütte-Rotenboden
Dima’s photos (day 1 and 2 on Monte Rosa)
Max elevation: 3264 m
Total climbing: 882 m
Total time: 11:13:12
Kännykkäni herätti minut joskus yhden ja kahden välillä aamuyöllä. Olin nukkunut katkonaisesti ja tönin yhtä tokkuraisen Diman hereille. Muut huoneemme asukkaat jäivät nukkumaan sänkyihinsä kiskoessamme vaatteet päälle ja kantaessamme valmiiksi pakatut reppumme alas. Monte Rosa Hütten ravintolaan olivat kokoontuneet Dufourspitzelle suuntaavat kiipeilijät pikaiselle aamupalalle. Osa lähti ennen meitä, osa jäi vielä syömään lähtiessämme. Puimme kaikki mukana olleet vaatteet päällemme ja puolen kolmen aikaan astuimme ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
Jossain kaukana pimeydessä liikkui valopisteitä ylös rinnettä ja liityimme otsalamppuinemme niiden seuraan. Reitin löytäminen kivikossa oli haastavaa pimeässä ja olimme tyytyväisiä, että teimme edellisenä päivänä tarkastuskierroksen päivän valossa. Näimme joitakin valoja nousevan korkealle harjanteelle ja mielessäni kävi oliko reittivalintamme sittenkään oikea. Pitäydyimme kuitenkin suunnitelmassa ja jatkoimme kohti jäätikköä.
Nouseminen reput selässä oli raskaampaa kuin edellisenä päivänä ilman niitä, mutta kiipeäminen tuntui hyvältä ja ilma kirpeän raikkaalta. Puoli viiden aikaan jäätikön reunalla puimme jääraudat ja viritimme köyden välillemme. Samalla Dima vaihtoi otsalamppuuni uudet patterit, koska valo oli alkanut vilkuttaa hieman aiemmin. Pari vuotta aiemmin Großglocknerilla jäätikön nouseminen oli tuntunut raskaalta, mutta nyt raudat jalassa harppominen tuntui suorastaan helpolta verrattuna kivikkoon. Lähtiessämme jäätikölle vilkaisin taakseni Matterhornille ja näin unohtumattoman näyn: pimeydessä Hörnli-harjanteella liikkuu minimaalisten valopilkkujen jono – Matterhornin nousijat!
Kahden miehen köysistönä olemme kaikkea muuta kuin ideaali minun painaessa lähes puolet vähemmän kuin Dima. Siten kuljen aina jäätiköllä edellä, jolloin olen korkeammassa riskissä pudota railoon, mutta toisaalta Diman resurssit pysäyttää putoaminen on parempi kuin tilanteen ollessa toisinpäin. Toki silti on aina mahdollista, että lumisilta joka kestää minun painoni ei kestä häntä.
Noustessamme ylemmäs jäätiköllä alkoi pinta muuttua epätasaisemmaksi ja painaumat pinnassa kertoivat selvästi lumen alla olevista railoista. Etsin reittiä kuin labyrintissä, kokeillen jatkuvasti jäähakkuni piikillä olinko kävelemässä tyhjän päälle. Painaumat ja täysin avoimet railot lisääntyivät jäätikön muuttuessa jyrkemmäksi, joten kuljin köysi kireänä kuin talutushihnassa. Muistiini kaivertui kertaiskulla se hetki, kun tunnustellessani jään pintaa hakkuni upposi hetkessä kahvaa myöten lumeen. Käskin Dimaa takanani pysähtymään ja jatkoin ympäröivän lumen sondaamista hakullani. Jäätynyttä lunta oli vain muutamia senttejä ja sen alla oli täysin tyhjää. Kaikki toiminta oli selvää ja harkittua. “Perutetaan!”
Kuljimme samoja jälkiä alemmas ja yritimme toista reittiä. Vastaan tuli railo. Sama kuvio uudestaan: takaisin ja uusi reitti. Railo. Lumen alla olevien railojen yli ei tehnyt mieli yrittää edes hypätä, koska railon leveydestä ei ollut varmuutta. Kuljimme edestakaisin jäätiköllä aina välillä laskeutuen ja etsien uutta reittiä. Aamu alkoi sarastaa. Nyt pitäisi olla jo huomattavasti pidemmällä.
Kuuden jälkeen aamulla hakeuduimme turvalliseen kohtaan jäätiköllä ja kävimme pakollisen keskustelun: On ilmiselvää, ettei tästä pääse nousemaan, koska edessä on railoja, oikealta päätyy Italiaan ja vasemmalla on rivi talon korkuisia serakkeja. Olemme väärällä reitillä ja laskeutuessamme takaisin harjanteelle on aamu liian pitkällä yrittääksemme enää huipulle. Ehtisimme nousta ylös, mutta jäätikön laskeutuminen iltapäivän auringossa on liian suuri riski. Päätös tiivistyi monille kiipeilijöille tuttuun mottoon: “huipulle nouseminen on vapaaehtoista, alas tuleminen on pakollista”. Vuori odottaa kyllä ja kohtuuttomia riskejä ei kannata ottaa. Hiljaisina käännyimme takaisin.
Auringon noustessa ympäröivä vuoristomaisema maalautui sanoinkuvaamattoman kauniisiin sävyihin ja otimme kaikessa rauhassa valokuvia, koska kiirettä ei ollut enää mihinkään. Lähetin Zermattissa odottavalle isälleni tekstiviestin: “Ei huippua tänävuonna. Epäonnistunut reittivalinta ja läpäisemätön railolabyrintti. Palaamme alas.” Saapuessamme jäätikön reunalle riisuimme jääraudat ja pakkasimme köyden. Vähensin samalla ylimääräisiä vaatekerroksia ja harmistuneena epäonnistumisesta kiinnitin tavarat vain nopeasti repun ulkopuolelle.
Dima loikki vauhdikkaasti kivikkoa alas edelläni ja minä kapusin hitaammin perässä. Jäärautapussi hakkasi koko ajan kylkeen ja reppu oli muutenkin ihan pieleen pakattu. Hetken kuluttua hermostuin ja istahdin kivelle purkamaan reppua. Dima jatkoi matkaa kohti Monte Rosa Hütteä samalla kun pakkasin tavarat paremmin reppuuni. Saavuin majalle jonkin verran hänen jälkeensä ja päätimme jatkaa matkaa samantien kohti Rotenbodenia.
Jälleen Dima loikki alamäkeen kuin Hyppelihiiri Myökki-Pyökki -metsässä ja minä laahustin rauhalliseen tahtiin perässä. Kannettuani toista päivää täyttä reppua ja adrenaliinin valuttua pikkuhiljaa jonnekin kivenkoloihin huomasin lantiovyön hiertävän ikävästi. Asettelin reppua hieman paremmin, mutta en saanut sitä istumaan hyvin, koska selkäosa oli minulle liian pitkä. Pohdin uuden repun ostamista kierrellessäni kiviä matkalla alamäkeen.
Saavutin yhdeksän jälkeen Diman Gornerseellä ja jatkoimme yhdessä kävelyä kohti Grenzgletscherin ja Gornergletscherin yhtymäkohtaa. Laskeutuminen tuntui polvissa ja aurinko porotti kokoajan kuumemmin taivaalla. Yhdentoista aikaan istuimme taas pukemassa jäärautoja ja päätimme samalla koeajaa railopelastustuksen varalle Saksasta ostamamme jääruuvit. Kulkiessamme Gornergletscherin yli aloimme myös kohdata vastaan tulevaa liikennettä. Oli perjantai ja Monte Rosa Hüttelle suuntasi paljon väkeä. Reunarailon ylitettyämme kallioharjanteella oli suoraansanoen kuuma.
Edessä oli vielä hitaasti ylämäkeen viettävä vaellus Rotenbodenille. Vastaan tuli kokoajan enemmän väkeä ja välillä seisoimme nurmikolla päästääksemme pitkän jonon vastaantulevia ihmisiä ohi. Kuuma ilma väsytti ja loiva ylämäki tuntui kestävän ikuisuuden. Puhelimme niitä näitä saapuessamme Rotenbodenin asemalle kahden aikoihin iltapäivällä. Junassa oli täyttä ja kysyin siististi pukeutuneelta vanhalta pariskunnalta saammeko istuutua viereen. Auringonpolttamat ja terveen liikunnallisuuden sulotuoksua levittävät kiipeilijät eivät ole unelmaseuraa, mutta rouva katseli meitä hyväksyvästi ja kysyi: “Olitteko Matterhornilla?” Ei, ei oltu Matterhornilla. Monte Rosalla.
Saapuessamme Zermattiin isäni oli vastassa asemalla. Lähdimme siistiytymään kämpälle ja päätimme joka tapauksessa juhlistaa iltaa käymällä aiemmin suunnittelemamme ainoan kerran Zermattissa ulkona syömässä. (Hinnat ovat niin korkeat, ettei ravintolaan mene ihan vain ilokseen kuten Baijerissa.) Keskustan Molino Seilerhaus -pizzeriassa saimme pienet, minkä tahansa Kebab-puljun mennen tullen pieksemät, lätyt ja maksoimme ateriasta kaksinkertaisesti verrattuna Saksaan. Reissun ilo irtosi lähinnä siitä että kaikki oli huonoa keskitasoa paitsi hinta. Olutta ei tullut mieleenkään tilata ja päätimme mennä jatkoille omaan kämppään.
Tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen Dufourspitze on jäänyt kaivelemaan mieltä. Olemme Diman kanssa päättäneet palaavamme vielä valloittamaan Sveitsin korkeimman huipun. Teimme sen virheen, josta Summitpostin reittikuvaus varottaa – mikä tietysti jälkiviisaana harmittaa. Toisaalta kyseessä on toinen oikeasti iso vuoremme ja maksan mielummin oppirahoja tässä muodossa kuin yhtenä osaamattomista turisteista kiipeilijäsherpan talutusnuorassa Himalajalla. Opimme jäätiköllä liikkumisesta paljon ja oma luottamus niin kuivalla kuin lumisella jäätiköllä kulkemiseen kasvoi. Ensimmäisen nelitonnisen huipulle nousemme sitten kun aika on kypsä.
Minun GPS-tiedot
Diman GPS-tiedot: MRH-Glacier-MRH and Monte Rosa Hütte-Rotenboden
Diman kuvat (1. ja 2. päivä Monte Rosalla)