Alajoki Trail

Couple of years ago I had been checking the Alajoki (lit. down river) canoeing route from the map, but wasn’t aware that along the river runs also a hiking trail. Now as I was searching for new less crowded hiking destinations, I happened to find the Alajoki Trail.

The corona virus pandemic started to affect Finland in the end of March and in April there was already significant restrictions set by the government. Outdoor activities in small groups were still allowed and this has made hiking more popular quite fast. In my personal life the dance teaching had gone to distance learning mode and hospital work also its own kind of state of emergency.

The south-east end of the Alajoki Trail is near Vainikkala and that is where you should approach the trail. There is not an actual parking lot at the trail head, but the narrow dirt road (Korpelantie) has a wider section where fits 2-3 cars and few more to the intersection nearby.

The route is marked with blue blazes and it’s very easy to follow. The terrain is variable, but not exceptionally difficult anywhere. Few sections of the trail are split to upper and lower routes – where the lower one is partially closed early in spring due flooding. The trail is 3 km (1.9 mi) one way and 6 km (3.7 mi) with return.

Before the halfway the trail leads up to a small hill from where there is a view over the wetlands and the railroad that leads to Russia. Despite of the pandemic there were trains passing by every now and then. There is also a bench where one can sit trainspotting.

At the halfway there is the Tuhkakangas lean-to, a wood shed and a privy. There is also a bridge crossing the river, but I didn’t really find out why. On the other side is not much more than the railroad.

From the lean-to we continued along the river. There had been one car at the parking lot and apparently the owner of the car was walking towards us on the trail. We talked with her for a while and agreed that this is a quite nice trail indeed. What makes it so good is the clarity (good trail signs), good maintenance (no bushwhacking) and versatility. There was flat sections and uphills and downhills and pine trees and wetlands and whatnot. I would call this one of the less known local gems.

As we arrived to the Kiekan mutka, the end of the trail, there was a field with a privy on its edge and a bridge across the river leading to a rest spot with a covered table. There is some trail going even further, but the official hiking route ends here. We had a short break and then started our return trip. Because the trail has partially these upper and lower alternatives, one can return with a slightly different route.

Total time: 02:45:29

Olin joskus pari vuotta aiemmin katsellut kartalta Alajoen melontareittiä, mutta en silloin ollut tietoinen, että joen vartta kulkee myös vaelluspolku. Nyt etsiessäni uusia vähemmän ruuhkaisia retkikohteita löysin sattumalta Alajoen retkeilyreitin.

Koronaviruspandemia alkoi vaikuttaa Suomessa maaliskuun lopulla ja huhtikuussa käytössä oli jo merkittäviä rajoitustoimia. Ulkoilua pienissä ryhmissä ei oltu kuitenkaan rajoitettu ja tämä onkin nostanut retkeilyn suosiota varsin nopeasti. Omassa elämässäni tanssinopetustyöt olivat siirtyneet etäaikaan ja sairaalatyöt taas omanlaisiinsa poikkeustoimiin.

Alajoen retkeilyreitin kaakkoispää on lähellä Vainikkalaa ja sieltä reittiä kannattanee lähestyä. Varsinaista parkkipaikkaa ei ole, mutta kapealla hiekkatiellä (Korpelantie) on pieni levennys, johon mahtuu 2-3 autoa ja viereiseen tienristeykseen pari lisää.

Reitti on merkitty sinisillä täplillä puuhun ja sitä on muutenkin helppo seurata. Maasto on vaihtelevaa, mutta ei erityisen vaikeakulkuista. Muutamassa kohdassa reitistä on valittavissa ylempi ja alempi – jälkimmäinen on osittain alkukeväästä suljettu tulvimisen takia. Yhteen suuntaan polku on 3 km eli edestakaisin kulkiessa matkaa tulee 6 km.

Ennen puoltaväliä reitti nousee pienelle mäelle, josta on näköala kosteikolle ja Venäjän puolelle vieville junaraiteille. Korona-ajasta huolimatta junia kulki retkemme aikana jonkin verran. Näköalapaikalla on myös penkki, jos haluaa rauhassa istua alas junabongailemaan.

Noin puolivälissä Tuhkakankaan laavu, jonka tuntumassa on myös puuvaja sekä huussi. Laavun läheltä Alajoen yli menee myös silta, mutta sen merkitys ei täysin avautunut minulle. Toisella puolella pääsee lähinnä junaradan luokse.

Laavulta jatkoimme pitkin jokirantaa. Parkkipaikalla oli ollut yksi auto tullessamme ja ilmeisesti tämän auton omistaja käveli nyt vastaamme. Juttelimme naisen kanssa hetken ja totesimme yhdessä, että tämä on kyllä erittäin mukava vaelluspolku. Miellyttävän reitistä tekee sen selkeys, siisteys (ei puskemista pusikoituneiden osioiden läpi) ja monipuolisuus. Välillä on tasaisempaa, välillä mäkisempää, hetkittäin ollaan havumetsässä ja toisinaan kosteikkoalueella. Sanoisinkin kyseessä olevan yksi paikallisista vähemmän tunnetuista helmistä.

Saapuessamme Kiekan mutkaan, reitin loppuun, tulimme ensin pellolle, jonka laidalla on huussi. Siltaa pitkin pääsee joen yli taukopaikalle, jossa on katettu pöytä. Polkua jatkuu tästä eteenpäinkin, mutta virallinen reitti päättyy tähän. Pidimme lyhyen evästauon ja lähdimme sitten palaamaan takaisinpäin. Koska reitillä on osittain ylempi ja alempi versio, voi halutessaan palata hieman eri polkua pitkin.

Mikonsaari Trail

This year begun with gentle subzero weather and the snow was nowhere to be seen. The winter had been strange altogether and didn’t really have lots to offer for any winter sports. Though the upside is that hiking is easier, when you don’t have to go balls deep in snow.

I remember from my elementary school years that some of my friends had made school trips to Mikonsaari with their class. But for some reason I had never visited this small island near Lappeenranta. Even though it isn’t that far – about 10 km (about 6 mi) from the downtown. Hence Mikonsaari is a nice bike trip away from town – though we had a car this time.

The narrow road to Mikonsaari goes through Hyötiönsaari, Mustasaari and few other smaller islands, which makes it quite scenic. Soon after crossing the bridge to Mikonsaari, there is the parking lot of the nature trail on the right hand side.

Mikonsaari Nature Trail is about 2,5 km (1.5 mi), but there is also a shorter variation that is about 1,5 km (0.9 mi). Though the dusk was already creeping in, there were many families out and this route is actually a great choice for those with small children. The trail is marked with orange dots on trees and generally very easy to follow.

The trail passes the forest with massive spruces and then turns to a rocky shore, where is a fire pit at a scenic spot. On a thin looking ice was two guys ice fishing – defying the capacity of the ice in the usual carefree ice fisher demeanour.

At places the trail disappeared into the woods, but shortly returned back near the shore. From one hill there was a specially beautiful view over the lake Saimaa, when the afternoon dusk painted the landscape with vivid colours. At the end of the trail there is – also at a scenic location – a lean-to. Small one, but good enough for spending a night.

On the way back the spruce forest changed into a mixed one and soon into a deciduous forest. The trail followed a dirt road for a bit and then turned back into the woods at a spring. There is a well-like structure at the spring, but actually the water was clearer outside of it.

From the spring the trail leads back to the parking lot. The Mikonsaari nature trail is short, but a great choice for an easy hike. It seems to be popular for families and two fire pits at different parts of the trail should offer enough space for everyone to enjoy their snacks.

Total time: 01:19:26

Vuosi oli alkanut pienillä pakkasilla, vaikka lumesta oli tuskin tietoakaan. Kaikinpuolin kummallinen talvi ei erityisesti tarjonnut edellytyksiä talvilajeille, mutta toisaalta vähälumisuus mahdollisti vaeltamisen ilman lumessa kahlaamista.

Muistan jo joskus peruskoulussa kavereiden tehneen keväällä luokan kanssa retken Mikonsaareen, mutta en ollut itse tullut käyneeksi Lappeenrannan edustalla olevalla saarella koskaan. Vaikka matkaakaan ei ollut paljon – keskustasta noin kymmenisen kilometriä. Mikonsaari on siis mukavan pyöräilymatkan päässä, mutta me olimme tällä kertaa liikkeellä autolla.

Kapea tie Mikonsaareen kulkee Hyötiönsaaren, Mustasaarten ja muutaman muun pienemmän saaren kautta ja on siten varsin maisemallinen. Pian Mikonsaaren puolelle tultua on tien oikealla puolella luontopolun parkkipaikka.

Mikonsaaren luontopolku on noin 2,5 km pitkä, mutta siitä voi kulkea myös lyhyemmän variaation, joka on noin 1,5 km. Vaikka olimme liikkeellä jo iltapäivän hieman hämärtyessä, oli polulla jonkin verran perheitä ja reitti sopiikin hyvin myös pienten lasten kanssa kuljettavaksi. Luontopolku on merkattu oransseilla ympyröillä puuhun ja muutenkin helposti seurattavissa.

Reitti ohittaa jykevän kuusikon ja kaartaa kallioiselle rannalle, jossa on maisemallinen nuotiopaikka. Ohuen näköisellä jäällä oli myös kaksi pilkkijää, jotka lajin harrastajien tavanomaisella huolettomuudella uhmasivat jään kantokykyä.

Polku pistäytyi välillä metsäänkin, mutta seuraili pääasiassa rantaa. Yhdeltä kalliolta avautui kaunis näköala Saimaalle ja iltapäivän hämärä itseasiassa maalasi maiseman näyttävin värein. Polun päädyssä on myöskin maisemallisella paikalla laavu, joka on melko pieni, mutta siellä pystyy halutessaan yöpymään.

Paluumatkalla kuusikko muuttui sekametsäksi ja pian lehtipuuvoittoiseksi lehdoksi. Pienen pätkän reitti seurasi hiekkatietä, jolta kääntyi takaisin metsään lähteen kohdalla. Lähteelle on tehty kaivomainen rakennelma, mutta tällä hetkellä kirkkaampaa vettä olisi saanut oikeastaan sen ulkopuolelta.

Lähteeltä polku vie takaisin parkkipaikalle. Mikonsaaren luontopolku on lyhyt, mutta sopii hyvin kevyttä retkeilyä kaipaaville. Kohde vaikuttaa olevan perheiden suosiossa ja makkaranpaistoonkin tilaa riittää, kun tulentekopaikkoja on kaksi.

Tupamäki Cave

The afternoon was cloudy and the rain was around the corner. We had once before tried to find the Tupamäki Cave near the village of Sinkkola. Now me and Nina had decided to give it another try.

We drove to the parking lot of Hämmäauteensuo, which is south from Lappeenranta. There were plenty of cars. Others seemed to have headed to the wetlands (the Hämmäauteensuo fen), because no one seemed to move to same direction with us. We took Hämmäauteensuo trail until it turns from the road towards the fen. From there we took a turn to left across the road. I had read that you could follow the powerlines from the parking lot to the Tupamäki (which is the straightest route), but at least during the autumn it would have been hopeless bushwhacking. Possibly early in spring it might be doable. That’s why we chose this time a forest road that I found from the maps of Retkikartta.

After crossing the Vanha Viipurintie we followed the dirt road on the other side. There was one intersection to the left that we passed and then a trail crossing a tall grass, but because we weren’t sure if this was going to correct direction, we continued to the second intersection and turned left towards Tupamäki hill. About two hundred meters (0.1 mi) later this road turns to right and there is an empty spot (that could be used as a parking lot). A good landmark here is a pile of rocks with long logs on top of it looking like a cannon. On the right hand side of this “cannon” starts a trail (that is a dashed line in Retkikartta) which is actually an overgrown forest road.

The trail was in decent condition and after another 200 meters (0.1 mi) it took a turn to right. Here it started to look more like an actual forest road. We didn’t walk very far from there when we saw on our left hand side a trail going uphill and a yellow ribbon on a tree. We decided to take this trail because it seemed to go to the right direction.

This indeed is the trail that one has to follow to find the cave. We took our share of detours on the hill and climbed over the huge boulders. Some had small spaces in between them where you could perhaps squeeze yourself into, if you happened to feel like that. Eventually we returned to the main trail and continued on until I saw an orange ribbon on a tree on my left hand side. I went to the direction of the ribbon – towards the edge – and behold, there was ladders! We had found the entrance to the cave!

On the moss covered rocks one has to move carefully and also go slowly on the ladders so that they wouldn’t slip and fall. From this platform I peeked into the hole between the rock wall and the boulder – deep down there were another ladder. About three meters (9 feet) below was a flat surface, where one could access the other ladder. But climbing up from that place back to the upper ladder would be quite challenging – especially if you don’t have rock climbing skills. I was pondering for a while and realised that we could take the upper ladder and relocate them to access the lower ones. That would make climbing down and especially back up significantly easier.

Me and Nina took hold of the ladder together and lowered them down into hole to meet the lower surface. The ladder seemed to sit there quite well and were perfect length. I climbed down and handed my backpack to Nina, because the lower parts of the cave seemed quite tight. I continued down first inching my feet on a small shelf and from there to the lower ladder. This place was not spacious and actually tight enough that a larger person might not even fit through. When I reached the second level I saw that there was one more down below, but I thought it wouldn’t be wise to go there alone in case I wasn’t able to climb up.

I climbed back up to the first level to inform Nina – who was slightly intimidated about all of this climbing business – what was down there. There has started a light drizzle up there, so we decided to lower our backpacks to the first level. Then Nina climbed down with my assistance. Together we continued to the second level and at this point I dropped myself to the third level. The cave continued a bit to my right and left and in front of me was a wide crack, where one might just be able to squeeze into. I succeeded to climb back to the second level to meet Nina by myself.

We both agreed that in all of its tightness and deepness the cave was fairly interesting place. We stood there in awe for a while and took some photos before we decided to climb back up. After climbing up from the first level on the top of the boulder, we took the ladder back up. That way we could climb back on the hill and the next ones could get down.

From the Hämmäauteensuo parking lot it was about 2 km (1.2 mi) one way to the Tupamäki Cave and it takes about half an hour to walk there. It’s possible to drive closer – to the beginning of the trail. But anyway it’s not that far from Hämmäauteensuo and one can easily see both of these places in one trip. The trail to the Tupamäki is not difficult, but in the cave and in that rock maze one must be very careful.

As we were returning to our car we saw lots of people coming from their own trips from Hämmäauteensuo. I was happy that our destination was less crowded – we didn’t meet anyone there. You don’t find the Tupamäki Cave accidentally, but the route description here should guide you there.

Total time: 02:38:52

Iltapäivä oli pilvinen, mutta sade vielä pidätteli tuloaan. Olimme käyneet kerran aiemmin etsimässä Sinkkolan kylällä olevaa Tupamäen luolaa Ninan kanssa ja nyt olimme päättäneet tehdä uuden yrityksen.

Ajoimme auton Lappeenrannan eteläpuolella olevan Hämmäauteensuon parkkipaikalle, jossa oli runsaasti muidenkin retkeilijöiden menopelejä. Muut olivat kuitenkin ilmeisesti suunnanneet suolle, koska meidän reitillämme ei ketään muuta näkynyt. Kävelimme Hämmäauteensuon reittiä siihen asti, mistä polku kääntyy tien viereltä suolle päin. Tästä käännyimme vastakkaiseen suuntaan vasemmalle ja ylitimme Vanhan Viipurintien. Olin lukenut, että Tupamäelle pääsisi myös parkkipaikan läheisyydessä olevaa voimalinjaa pitkin (mikä onkin suorin reitti), mutta ainakin näin syksyllä se on umpeenkasvanutta ryteikköä. Ehkä aikaisin keväällä sitä kautta voisi olla jotain mahdollisuuksia. Siksi valitsimmekin tällä toisella yrittämällä Retkikartan avulla löytämäni metsäautotien.

Vanhan Viipurintien ylitettyämme lähdimme siis kävelemään toisella puolella olevaa hiekkatietä pitkin. Ensimmäisen vasemmalle kääntyvän tien jälkeen näimme hakkuuaukean heinikkoa halkovan polun, mutta päätimme varmuuden vuoksi mennä silti tietä pitkin. Hiekkatien toisesta vasemmalle kääntyvästä risteyksestä suuntasimme siis Tupamäkeä kohti. Pari sataa metriä risteyksestä tie kääntyy oikealle ja suoraan edessä on (parkkipaikaksikin soveltuva) tyhjä alue, jonka reunalla hyvänä maamerkkinä on pino kiviä ja niiden päällä pitkät hirret aivan tykin näköisenä muodostelmana. Tämän “tykin” oikealta puolelta lähti (Retkikartassa katkoviivana näkyvä) metsittyneen metsäautotien uomaa seuraava polku.

Polku oli hyvin kuljettavissa ja noin kahdensadan metrin päästä se teki mutkan oikealle. Tässä kohdin reitti alkoi näyttää jo selkeämmin metsäautotieltä. Lyhyen matkan kuljettuamme näimme vasemmalle, kallioiden päälle, lähtevän polun, joka oli merkitty keltaisella nauhalla. Päätimme lähteä seuraamaan tätä polkua, koska se vaikutti menevän oikeaan suuntaan.

Luolalle päästäkseen tulee seurata tätä polkua. Me seikkailimme kallioilla hieman enemmänkin ympäriinsä ja kiipelimme näyttävien kivenlohkareiden päälle. Joidenkin välissä oli koloja, jonne olisi ehkä juuri saattanut mahtua hivuttautumaan. Palasimme lopulta takaisin pääpolulle ja jatkoimme sitä eteenpäin, kunnes huomasin vasemmalla puolella puussa oranssin nauhan. Kävelin nauhan kohdalta pois polulta, vasemmalle kallion reunaa kohti, ja sieltä näinkin alempana olevat tikapuut. Olimme löytäneet luolan suulle!

Sammaloituneella kalliolla täytyi liikkua varovasti ja tikapuita myös laskeutua rauhallisesti, etteivät ne luistaisi alta. Tältä tasanteelta kurkkasin kallion ja lohkareen välissä olevaan aukkoon ja näin syvällä alhaalla toiset tikapuut. Noin kolme metriä alempana oli tasanne, josta pääsisi tikapuille, mutta tuolta tasanteelta nouseminen takaisin ylempien tikapuiden luokse olisi hankalaa ainakin ei-kalliokiipeilytaitoiselle. Pohdin tilannetta hetken ja totesin, että ylemmät tikapuut olisivat siirrettävissä alemmalle tasanteelle, jolloin sinne meno ja etenkin poistuminen olisi huomattavasti helpompaa.

Nostimme Ninan kanssa yhdessä tikapuut normaalilta paikaltaan ja laskimme ne alas luolan ensimmäiselle tasanteelle. Ne asettuivat siihen hyvin ja olivat juuri sopivan mittaisetkin. Laskeuduin ensimmäiselle tasanteelle ja päätin antaa reppuni Ninalle, koska luolan alemmat osat näyttivät sen verran ahtaille. Jatkoin matkaani alas hivuttautuen ensin pienelle hyllylle ja siitä alemmille tikapuille. Tämä väli on melko ahdas ja saattaa olla isommalle ihmiselle hieman tiukka paikka. Päästyäni toiselle tasanteelle näin luolan jatkuvan vielä yhden tason alemmas, mutta en uskaltautunut sinne aluksi yksin, jos en pääsisikään pois.

Palasin ensimmäiselle tasanteelle kertoakseni kiipeämistä hieman jännittävälle Ninalle mitä olisi luvassa. Maan pinnalla oli alkanut hieman tihkuttaa, joten laskimme reput ensimmäiselle tasanteelle sateelta suojaan. Sitten Nina laskeutui avustuksellani luolaan. Jatkoimme yhdessä toiselle tasanteelle ja tässä vaiheessa minä menin myös kolmannelle tasanteelle asti. Siellä luolaa oli lyhyen matkaa oikealle ja vasemmalle sekä edessäni oli leveä halkeama, jonne ehkä osittain voisi mahtuakin. Onnistuin nousemaan kolmannelta tasolta takaisin toiselle tasanteelle Ninan luokse omin avuin.

Olimme yhtä mieltä siitä, että luola oli kaikessa ahtaudessaan ja syvyydessään kiinnostava paikka. Ihmettelimme ja otimme kuvia hetken aikaa, kunnes päätimme kiivetä takaisin ylös. Päästyämme ylimmät tikapuut maan pinnalle asti, nostimme ne takaisin ylös ja nojalle isoa lohkaretta vasten, että pääsisimme itse pois ja seuraavatkin retkeilijät luolalle.

Matkaa Tupamäen luolalle Hämmäauteensuon parkkipaikalta kertyi noin 2km/suunta, jonka kävelemiseen menee reilu puoli tuntia. Auton voi ajaa halutessaan lähemmäksikin, vanhaa metsäautotietä seurailevan polun alkuun. Matka Hämmäauteensuoltakaan ei kuitenkaan ole pitkä ja halutessaan päiväreissuun pystyy helposti yhdistämään nämä molemmat mielenkiintoiset kohteet. Reitti Tupamäelle ei ole vaikea, mutta luolassa sekä kallionlohkareiden välissä täytyy liikkua varovaisesti.

Palatessamme autolle näimme useita ihmisiä tulossa Hämmäauteensuolta omilta retkiltään. Olin tyytyväinen, että meidän retkikohteemme oli selvästi rauhallisempi – emme tavanneet ketään. Tupamäen luolalle ei eksy vahingossa, mutta tässä kuvailemieni reittimerkkien avulla sinne haluava löytää kyllä helposti perille.

Saariston Rengastie: Day 3 – Kustavi-Turku

100,52 km (62.46 miles)
Railwaystation, Turku

Though I was forced to skip the supper at the Peterzen, the breakfast was at least good and the service also nice. But for the 96 € I was paying that’s the least that I was expecting. After the dull end of the evening I just wanted to get out of there as quickly as I could.

The weather was sunny, but very windy. I started pedalling against the wind and was thinking about the 80 km (50 mi) ahead of me. The most fun parts of the route were already behind me, because I was now on the solid ground and there was no more ferries. Although there is a variant of Saariston Rengastie that takes you from Taivassalo to Velkua and from there a shortcut to Naantali. That offers one extra ferry ride. But me being me, I wanted to do the things hard way and ride the longest route from Taivassalo via Mynämäki and Askainen.

The route had changed from narrow archipelago roads to a usual road and I was steering my bike along the shoulder. Though there was no ferries left, at least there were several bridges to cross. On the way to Naantali there are few larger bridges also. At Taivassalo I got to ride a bike path for a bit before returning to the shoulder of the road.

As I arrived to Mynämäki the weather started to change even more sunnier and warm. The route also took a turn from northeast towards southeast and no longer was I going against the wind. Actually I got to enjoy a bit of going with the wind.

I had rode almost 40 km (25 mi) and 3 hours in one go, when I decided to have the first break. Somewhere near Mietoinen and Askainen I pulled off at a bus stop, because there was conveniently some shade and a bench. Some snacks and I was once again ready to move on.

Saariston Rengastie is mostly pretty straightforward and the turns are mainly indicated with signs. On the way to Merimasku I happened to take an unintentional detour to Livo island. This intersection has signs to both ways and I naturally looked only the one ahead of me, not paying attention to the other. After I had rode the long fast downhill to Livo island I realised that I had took the wrong way. And of course got to ride up that no-so-fast uphill to get back.

When I returned to the intersection I saw that the signs were truly a bit misleading and now I chose the right direction. After passing Merimasku I noticed a small grocery store and decided to have an ice cream break. This break felt very welcome as I bathed in the sun in front of the store, but soon it was time to continue my ride towards Naantali.

The summer house of the president of Finland, Kultaranta, is just a few hundred meters from the Saariston Rengastie. Hence when arriving there I steered towards the Luonnonmaantie and went to see if Sauli and his poet wife Jenni were at home. I was unable to find out if they truly were, when I came to the gates that were framed with rose bushes. There was nothing else to do than to pedal on.

The last leg of the day from Naantali to Turku was 18 km (11 mi). This section has a bike path and is quite uneventful. At times I had to stop to check the way signs to find out which bike path I should be taking. A bit clarity in here wouldn’t do any harm.

When I arrived to Turku I drove back to the Turku cathedral, because it’s the terminus of the trail. At this point my sports watch was showing 98 km (61 mi) and 8 hours 20 minutes (including breaks) for that day. I didn’t have a lot of time to spend at the cathedral, because I was in a hurry to catch my train. I had bought the tickets in advance. When I lifted my bike in to the train my sports watch flipped the numbers to 100 km (62 mi).

Because I have unbelievably bad karma what it comes to the Finnish trains, the journey back home wasn’t as smooth as one would expect. On the way from Turku to Helsinki the engine broke and after the attempt to fix it, it was still running very slowly. It was a touch and go that I caught my transfer in Pasila. In the first train there was no restaurant car and no sales trolley and naturally I had no time to get anything to eat in Pasila. This forced fast after riding 100 km wasn’t a pleasant surprise.

My experience of riding the Saariston Rengastie was anyway positive. Though I’m not a fan of road biking, this Finnish classic can be recommended also for mountain bikers. Especially the ferry rides are fun. What it comes to the landscapes I did expect to see more shores and sea, less fields and forests. I’m in pretty good condition, but I’m not that fast biker and taking that into account the Saariston Rengastie is doable in three days. Scheduling the ferries are discussed more closely in two previous posts. If one wishes to see the sights or stop at interesting places in Finnish archipelago, more days might be required.

Total time: 08:39:03

Vaikka jäin iltaruuatta Peterzenissä, aamiainen oli sentään hyvä ja palvelukin ystävällistä. Toki 96 € hintaan oli mielestäni syytäkin. Edellisen illan tympeän päätöksen jälkeen halusin vain lähinnä mahdollisimman pian pois ja pyörän selkään.

Sää oli aurinkoinen, mutta hyvin tuulinen. Aloitin matkani vastatuleen ja edessä olevan reilun 80 kilometrin polkeminen tuntui isolta urakalta. Matkan hauskimmat osuudet olivat periaatteessa takanapäin, koska olin nyt mantereella, eikä lauttoja enää olisi. Toki Saariston Rengastiestä on variaatio, jonka voi ajaa Taivassalosta Velkuan kautta Naantaliin. Silloin saa yhden ylimääräisen lauttakyydin. Halusin kuitenkin ajaa pidemmän reitin Taivassalosta Mynämäen ja Askaisen kautta.

Reitti oli muuttunut kapeista saaristoteistä tavanomaiseksi maantieksi, jonka pientareella poljin eteenpäin. Vaikka lauttoja ei viimeiselle päivälle ollut niin siltamaisemista pääsin kuitenkin nauttimaan. Naantaliin päin polkiessa matkalla on useampikin iso silta. Taivassalon ohittaessa on hetken matkaa kevyen liikenteen väylää, mutta sitten palataan taas pientareelle.

Mynämäelle tullessani sää alkoi muuttua entistä aurinkoisemmaksi ja lämpimämmäksi. Reitti alkoi myös kääntyä koilisesta kohti kaakkoa ja vastatuuleen polkeminen vihdoin helpotti. Oikeastaan sain jopa hieman nauttia myötätuulesta.

Olin polkenut lähes 40 km ja 3 h yhtäjaksoisesti, kun päätin pitää ensimmäisen taukoni. Jossain Mietoisen ja Askaisen tuntumassa pysähdyin bussipysäkille, koska siinä oli sopivasti varjoa ja penkki. Söin hieman evästä ja lähdin sitten jatkamaan polkemista.

Saariston Rengastie on suurelta osin hyvin suoraviivainen ja merkittävät risteyskohdat on huomioitu kyltein. Matkalla Merimaskuun päädyin kuitenkin tekemään tahattoman mutkan Livonsaarelle. Tässä risteyksessä on kyltit molempiin suuntiin ja katsoin tietysti edessäni olevaa kylttiä, jossa luki Saariston Rengastie, enkä edes huomioinut sivullani olevan toinen samanlainen. Laskettuani pitkän vauhdikkaan alamäen Livonsaareen tajusin olevani väärässä paikassa. Ja nyt sain sitten tietenkin polkea tuon pitkän ei-niin-vauhdikkaan ylämäen päästäkseni takaisin.

Palattuani risteykseen totesin kylttien todellakin olevan hieman harhaanjohtavat ja nyt siis valitsin oikean suunnan. Merimaskun ohitettuani huomasin tien vieressä pienen kaupan ja päätin pysähtyä jäätelölle. Pidin pienen herkuttelutaon auringonpaahteessa kaupan pihalla, kunnes olin valmis polkemaan pienen pätkän Naantaliin.

Suomen presidentin kesäasunto, Kultaranta, sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä Saariston Rengastieltä. Niinpä saavuttuani Naantaliin käänsin kurssini Luonnonmaantielle ja lähdin katsomaan josko Sale ja Jenni olisivat kotona. Ruusupuskien reunustamalle portille saapuessani tämän asian laita ei minulle selvinnyt, joten palasin takaisin jatkamaan reissuani rengastiellä.

Viimeinen etappi Naantalista Turkuun oli 18 km. Tämä pätkä on kevyenliikenteenväylää ja suoraansanoen tapahtumaköyhä. Jouduin hetkittäin pysähtelemään katsoakseni pyöräopasteista mitä pyörätietä minun pitäisi milloinkin seurata, joten hieman selkeyttä tälle osiolle olisi tervetullutta.

Turkuun saapuessani ajoin taas Tuomiokirkolle, koska se toimii reitin aloitus- ja päätöspisteenä. Tässä vaiheessa urheilukelloni näytti 98 km ja 8 h 20 min (taukoineen) tälle päivälle. Kovin kauaa en ehtinyt kirkolla ihmetellä, koska minulla oli kiire ajaa rautatieasemalle ehtiäkseni junaan, johon olin ostanut liput valmiiksi. Nostaessani pyörän junaan napsahti päivän kilometrimäärä mukavasti sataan.

Koska minulla on uskomattoman huono karma VR:n junien kanssa, ei kotiinpaluukaan sujunut aivan ongelmitta. Matkalla Turusta Helsinkiin veturi meni rikki ja korjauksen jälkeenkin se jaksoi vetää junaa kovin hitaasti eteenpäin. Onnistuin kuitenkin juuri ja juuri ehtimään vaihtoon Pasilassa. Ensimmäisessä junassa ei ollut ravintolavaunua, eikä kärrymyyntiä, enkä tietenkään ehtinyt viivästyksen takia hakemaan Pasilastakaan mitään syötävää. Sadan kilometrin ajon päälle tämä paasto ei ollut iloinen yllätys.

Kokemus Saariston Rengastien ajamisesta oli kuitenkin positiivinen. Vaikka maantieajo ei olekaan erityinen suosikkini, on tämä kotimainen klassikko suositeltava retki myös maastopyöräilijöille. Erityisesti lauttamatkat ovat hauskoja. Maisemien osalta odotin näkeväni enemmän merenrantaa ja vähemmän metsää ja peltoa. Olen hyväkuntoinen, mutta en erityisen nopea pyöräilijä ja ilman ylimääräisiä pysähdyksiä Saariston Rengastien ehti hyvin polkea kolmessa päivässä. Lauttojen aikatauluttamisen osalta tarkempaa tietoa kannattaa lukea aiempien päivien teksteistä. Jos haluaa vierailla enemmän saariston kohteissa, kannattaa varata useampi päivä.

Saariston Rengastie: Day 2 – Korppoo-Kustavi

41,08 km (25.53 miles)
Peterzéns, Kustavi

The morning came with cloudy skies. After having my breakfast at the wonderful Faffas I jumped on my bike again and headed through the island of Korppoo. It was only a 5 km (3.1 mi) ride to the Galtby ferry dock and I did it in less than 20 minutes. As I arrived to the shore the ferry was there loading the cars in. For some unexplainable reason I started to question if this was the right ferry – looking at the signs for car drivers – and didn’t ask the crew. I thought the ferry was going to Norrskata.

Once the ferry left I started to look at the schedules and I realised that that ferry went to Houtskari, where I should have been heading too. And the next ferry came in an hour. I was this close to lose my nerves for my own stupidness, but I then quickly calculated a new plan and realised that I could catch the next ferries, which ran even less frequently. This mishap would have been completely avoidable with more careful planning. I had fallen into a false sense of security by the first two ferries. You can get easily to Nauvo and Korppoo, but moving on to Houtskari the ferry schedule is significantly more infrequent.

Most ferry docks luckily have a coffee kiosk and that was also the case with Galtby. Apropos arrived also a group of ladies with their bikes and I sat down to talk with them as we consumed our drinks and cinnamon buns. These ladies told that they ride together in the archipelago every year and choose always different islands to visit.

The ferry ride to Houtskari takes slightly longer, about half an hour. When we arrived to the Kittuis ferry dock I started to pedal with a bit more vigour in order to catch the next ferry. Possibly the most critical – and longest – ferry ride is the one from Houtskari to Iniö. I had about hour and a half to cover the 25 km (15.5 mi) distance to Mossala ferry dock or otherwise I would have to wait for two hours. To make things more challenging there was two cable ferries on the way there.

In Houtskari the roads are narrower and there really isn’t any shoulder. Though there was very little traffic and the drivers still kept a good distance. I suspect that during the weekdays the drivers were mostly locals, who know how to deal with the bikers.

At Kivimo cable ferry I saw the ferry just approaching the dock, when I arrived and thus didn’t have to wait. I always get a certain feeling of nostalgia on cable ferries, because there used to be more of them in my childhood. Nowadays many are replaced with bridges. The second cable ferry ride in Houtskari was special, because I was all alone with my bike. Never had a private ride before.

Before the Mossala ferry dock I had an unexpected encounter when a big colourful bird swaggered in front of me. I had to stop for a while to admire this creature that was a common pheasant cock. I finally reached the ferry dock nearly ten minutes before the ferry, M/S Antonia. This is the only paid ride on the Saariston Rengastie and for a biker it was 12 €. As the cars unloaded from the ferry, a tickets sales person came to meet us, who were waiting at the shore.

The ferry ride to Iniö takes an hour. On these longer distance ferries there is a small cafeteria, where you can buy some snacks and enjoy them indoors. And that was exactly what I did. The weather had been cloudy all day and before we came to Dalen ferry dock it started to drizzle. I decided to put my rain jacket on.

Iniö is the most remote part of the Saariston Rengastie and the roads are even more narrower than before. The ride from Dalen ferry dock to Kannvik ferry dock is less than 10 km (6 mi) and there is one cable ferry on the way. To my surprise I realised that on this cable ferry there were mostly the same cars that were on the M/S Antonia.

On the way to Kannvik ferry dock the rain picked up and I felt ready for some shelter. There were more bikers on this last ferry ride and once again same cars that were on the M/S Antonia. Riding a bike is not necessarily a slower means of transportation in the archipelago.

After 25 minutes we arrived to mainland at Heponiemi. Light rain kept sweeping my face as I was pedalling the last kilometer to the Peterzens at the local guest harbour near Kustavi. I had ridden 41 km (25 mi) in less than 7 hours. I had booked a boathouse – a small cabin – for me. First I dopped by at the restaurant that was also the reception to get my keys and took my wet clothes to dry into my cabin. The accommodation was nice: I had a queen size bed, small sofa, TV and toilet. There were communal showers at the saunas near the main building.

I was starving, because I had only snacks throughout the day. I took a quick shower and sauna and headed into the restaurant. In one table there was a big group and the staff was nowhere to be seen. So I sat down to wait. At some point two waitresses appeared and served the table next to me – I naturally then expected them to wait to tables. But the waitresses showed no attention to my existence at all. I felt tired after riding in the rain and wasn’t up to keep some special noise about myself. Though I didn’t think that I would have been a mister Cellophane in that small restaurant. After waiting for more that half an hour I was pissed off and fed up. I decided that I really have no interest to fund any more than I had to a place that showed no interest to me as a client. I returned to my cabin to eat my snacks that were not actually calculated for this kind of need. As comfy as my cabin was, I really can’t recommend the service. I tucked myself in feeling tired and frustrated.

Total time: 06:46:21

Aamu koitti pilvisenä. Aamupalan syötyäni mukavassa Faffasissa nousin taas pyörän selkään ja lähdin polkemaan Korppoon saaren läpi. Matkaa Galtbyn lauttarantaan oli vain vajaat 5 km, joka meni alle kahdessakymmenessä minuutissa. Saapuessani rantaan lautta oli lastaamassa autoja kyytiin. Jostain selittämättömästä syystä aloin epäillä olenko nousemassa oikeaan lauttaan ja tein päätelmäni autojen kaistakylttien mukaan – enkä kysynyt suoraan lautan henkilökunnalta. Kuvittelin lautan olevan menossa Norrskatalle.

Lautan lähdettyä aloin katsella rannassa olevia aikatauluja ja tajusin lautan olleenkin menossa Houtskarille, jonne itsekin suuntasin. Ja seuraava lautta tulisi vasta tunnin päästä. Meinasin menettää hermot omaan typeryyteeni, mutta laskeskelin nopeasti uuden suunnitelman ja totesin kyllä yhä ehtiväni päivän loppuihin lauttoihin, joita siis kulkee tätäkin harvemmin vuorovälein. Tämä erehdys olisi ollut vältettävissä paremmalla suunnittelulla, mutta olin kahden ensimmäisen lautan myötä tuudittautunut hieman liian hyväuskoisiin ajatuksiin lauttojen aikatauluista. Siinä missä Nauvoon ja Korppooseen pääsee helposti, on Houtskarille mennessä siis lauttaväli jo huomattavasti harvempi.

Monessa lauttarannassa on pieni kahvikioski ja niin oli onneksi Galtbyssäkin. Paikalle saapui sopivasti joukko hieman minua iäkkäämpiä naisia pyörineen ja istuin heidän kanssaan juttelemaan pullakahvien äärelle. Naiset kertoivat pyöräilevänsä joka vuosi yhdessä ja käyvänsä vähän eri saarilla reissuillansa.

Lauttamatka Houtskariin onkin jo hieman pidempi, noin puoli tuntia. Kittuisten lauttarantaan saapuessamme lähdin polkemaan hieman reippaampaa vauhtia, että varmasti ehtisin seuraavalle lautalle. Ehkä kriittisin – ja pisin – lauttamatka on Houtskarista Iniöön. Minulla oli noin puolitoista tuntia aikaa ehtiä noin 25 km päähän Mossalan lauttarantaan tai muuten joutuisin odottamaan seuraavaa lauttaa kaksi tuntia. Matkalla olisi vielä kaksi lossia, jotka myös vaikuttaisivat etenemisvauhtiin.

Houtskarissa tiet ovat jo selkeästi kapeammat, eikä varsinaista piennarta ole juurikaan. Liikennettä oli kuitenkin vähän ja autoilijat jättivät yhä hyvin tilaa. Epäilen, että keskellä viikkoa liikkeellä oli enemmän paikallisia, jotka osaavat varoa pyöräilijöitä.

Kivimon lossille saapuessani lossi oli juuri palaamassa toiselta puolelta, joten pääsin kyytiin varsin nopeasti. Minut valtaa jotenkin nostalginen tunnelma aina lossikyydissä, koska lapsuudessani niitä oli paljon enemmän. Nykyään monet lossit on korvattu silloilla. Houtskarin osuuden toinen kyyti Mossalan lossilla olikin poikkeuksellinen, koska olin matkassa aivan yksin pyörineni. Privaattikyytiä en ole aiemmin saanutkaan.

Hieman ennen Mossalan lauttarantaa koin yllättävän kohtaamisen, kun eteeni tielle tepasteli suuri värikäs lintu. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan fasaania, joka muina miehinä kipitteli tien yli. Lauttarantaan saavuin vajaan kymmenen minuuttia ennen kuin yhteysalus M/S Antonia rantautui. Tämä on Saariston Rengastien ainoa maksullinen lautta ja polkupyörän kanssa kyyti maksoi 12 €. Saapuvan lastin purkautuessa tuli lipunmyyjä rahastamaan meidät rannalla jonottavat.

Lauttamatka Iniöön kestää noin tunnin. Pidemmillä lauttamatkoilla on kahvio, jonne voi mennä sisälle ja päätin käydä nyt hakemassa aikani kuluksi hieman välipalaa. Sää oli ollut koko aamupäivän pilvinen ja ennen Dalenin lauttarantaan saapumista alkoi tihkuttaa hieman vettä, joten puin sadetakin päälleni.

Iniö on Saariston Rengastien syrjäisimpiä alueita ja tietkin ovat kapeita. Matkaa Dalenin lauttarannasta Kannvikin lauttarantaan on alle kymmenen kilometriä ja matkan varrella on yksi lossi. Poljin perinteisen peltomaiseman läpi Saariston Rengastien pisimmälle ja viimeiselle lossimatkalle. Yllätyksekseni huomasin kyydissä olevan pitkälti samat autot kuin M/S Antoniallakin.

Matkalla Kannvikin lauttarantaan sade alkoi muuttua kovemmaksi ja toivoinkin jo pääseväni hetkeksi sateensuojaan. Viimeiselle lauttakyydille nousi mukaan useampiakin pyöräilijöitä ja taas kerran samoja autoja kuin M/S Antonialla. Pyörällä kulkeminen ei siis ole välttämättä ollenkaan hitaampaa saaristossa.

Noin 25 minuutin matkan jälkeen saavuimme mantereelle Heponiemeen. Kevyt sade yhä piiskasi kasvoja, kun lähdin ajamaan viimeistä kilometriä Kustavin lähellä vierasvenesatamassa sijaitsevaan Peterzensiin. Päivälle kertyi ajokilometrejä 41 ja aikaa kului alle seitsemän tuntia. Olin varannut itselleni boathousen eli pienen mökin. Ensitöikseni kävin hakemassa respana toimivasta ravintolasta avaimet ja vein märät vaatteeni kuivumaan mökkiini. Majoitus oli varsin viihtyisä: mökissäni oli parisänky, pieni sohva, TV ja oma WC. Suihkut ovat saunojen yhteydessä päärakennuksen luona.

Minulla oli huutava nälkä, koska olin koko päivän aikana syönyt vain pieniä välipaloja. Kävin nopeasti suihkussa ja saunassa ja suuntasin sitten ravintolaan. Yhdessä pöydässä istui iso seurue, mutta henkilökunta oli jossain näkymättömissä. Istuin siis omaan pöytääni odottamaan. Jossain vaiheessa pari tarjoilijaa ilmestyi palvelemaan naapuripöytää, joten oletin luonnollisesti paikassa olevan pöytiintarjoilun. Tarjoilijat eivät kuitenkaan osoittaneet minua kohtaan minkäänlaista huomiota. Olin väsynyt sateessa polkemisen jälkeen, joten en itsekään varsinaisesti tehnyt itsestäni numeroa, mutta en uskonut olevani täysin näkymätönkään pienessä ravintolassa. Yli puoli tuntia istuttuani kyllästyin ja totesin, ettei minulla oikeastaan ole mielenkiintoa rahoittaa yhtään enempää paikkaa, joka ei ole kiinnostunut minusta asiakkaana. Palasin mökkiini syömään omia eväitäni, joita ei oltu ihan laskelmoitu tähän tarpeeseen. Niin viihtyisä kuin yöpaikkani ulkoisilta puitteiltaan olikin, en voi erityisemmin suositella sen palvelutasoa. Kävin nukkumaan väsyneenä ja turhautuneena.