Day 198: Baxter State Park

19,99 km (12.4 miles)
2184.6 / 2189.8 miles
The Birches, Katahdin Stream Campground, ME

I felt surprisingly clear-headed in the morning. The slowness and absent-mindedness that usually is my morning companion was gone, hence the morning routines went exceptionally swiftly. Perhaps the possibility to have a meal in few miles was luring me.

And there I went once again into a warm morning enjoying the strong scent of the coniferous trees and the golden slices of light falling to the forest floor. I was sweating instantly and the temperature rose close to 30°C (86°F) during the day.

After a three mile stroll I came to a paved road and thus out of the 100-Mile Wilderness. I followed the road and the AT to the Abol Bridge that crosses the Penobscot River. From the bridge there is a beautiful view to the Mount Katahdin. As I was admiring said view, Toro caught me and we headed together with few other hikers to the camp store in the other end of the bridge.

The Abol Bridge Campstore was already open, but the restaurant was about to open in a half an hour. While we were waiting I went to the store to get a Danish bun (to be honest, I don’t know it there is anything Danish there, but the name) and a cold Pepsi. Because life is uncertain and hence the dessert should be eaten first, I also took two scoops of ice cream. Under the scorching sun my Maine Black Bear and Cookie Dough combination was a heavenly treat. And the scoops were truly hiker size.

When the restaurant finally opened its doors, we headed there for a lunch that didn’t turn out to be quite what I expected. I ordered a salad with grilled salmon and got a salmon hamburger. I mentioned it to the waitress, but said that I’m way too hungry to wait any longer. I’m not that much into hamburgers in general and this one was pretty dull experience, too. As I was leaving I paid Toro’s bill to thank him for all the help in past few days.

The sun was scorching the road and I was relieved when the AT curved back to the shades of forest. I was arriving to the border of the Baxter State Park. Since the morning I have had stress over the fact where I was going to spend the night. Right at the foot of the Mount Katahdin there is the Katahdin Stream Campground with the thru-hiker lean-to and campsite called The Birches. I had pre-registered to The Birches in Monson, but that was no guarantee for a spot. The actual registration had to be done at the information kiosk in the Baxter State Park on the same day when one wants to stay there. If there were no spots available, the alternative tent site was one of the official campgrounds (the Abol Bridge Campground, Abol Pines or Katahdin Stream Campground) or then one could take a ride to Millinocket and return in the morning. In practical terms the campgrounds are usually booked full way in advance, so getting a tent site there meant really asking nicely some car campers or backpackers if they wanted to share their site.

I had met a ranger in the restaurant and he informed me that he saw eight names on the list for The Birches a short while ago. When I arrived to the information kiosk I opened the hatch to see the registration form. There were nine names on the list and contently I scribbled mine below them. The Birches is the best place to stay location-wise, thinking about the summit day tomorrow. At the information kiosk there was also a good map of the hiking trails traversing Katahdin, a weather forecast and much additional info for the hikers. For the thru-hikers there are also the instructions what to do, if The Birches is full.

The terrain was very flat and I was moving on pretty fast. I felt more relaxed now that I had nothing to stress about anymore. There were lots of day hikers on the trail and I was amused how I (with my big backpack) swept pass the people who were only carrying a bottle of water. Although we shared the same trail, we were from completely different worlds. All the nice smelling people with their beautiful clothes and me with my thru-hiker beard and the same shirt that I was wearing the day I summited the Springer Mountain in Georgia.

My speed decreased later in the afternoon and in the hot weather I started to think about swimming in the river that was flowing next to the AT. Still I didn’t feel like I wanted to stop hiking, now that I had such a good thing going. I decided to take off my backpack anyway, kneel on the rock and to dip my head in to the river.

The evening was setting in as I arrived to the Katahdin Stream Campground. According the instructions at the information kiosk, I headed to the Ranger Station to check-in. I paid $10 of my stay at The Birches and at the same time got my permit to climb the Mount Katahdin tomorrow. In 2015 ultrarunner Scott Jurek broke the record of fastest thru-hike of the AT (now an old record). His victory celebrations on the summit got the Baxter State Park people really pissed off, which almost ended up having the northern terminus of the AT moved somewhere else. Naturally the AT thru-hiker community was not exactly thankful of this, but luckily the Baxter State Park decided only to arrange a permit policy to summit Katahdin. The permit includes a paper slip that one has to return when leaving and a plastic card that one can keep. When I arrived to Harper’s Ferry in West Virginia I was the 637th NOBO this year. Now at the foot of the Mount Katahdin my number was 853.

From the Katahdin Stream Campground there is few hundred meters (about 1/4 mile) to The Birches. All the thru-hikers had chosen their tents over the lean-to, but luckily I was able to find me a tent spot, too. It was quite a while when I had last time used the bear cables, but I was happy that I didn’t need to throw my own bear line. I realised that these were really the last ones: The last time I needed to pull my bear bag up, put up my tent and crawl into my sleeping bag with a book. Tomorrow I would achieve something that I had been dreaming of for such a long time and something that I had been working for really hard. And then I could just go home.

“On bended knee is no way to be free
Lifting up an empty cup, I ask silently
That all my destinations will accept the one that’s me
So I can breathe”
-Eddie Vedder
(Guaranteed, 2007)

JFRM-2017-09-1121.jpg
JFRM-2017-09-1122.jpg
JFRM-2017-09-1123.jpg
JFRM-2017-09-1124.jpg
JFRM-2017-09-1129-Pano.jpg
JFRM-2017-09-1132.jpg
JFRM-2017-09-1135.jpg
JFRM-2017-09-1136.jpg
JFRM-2017-09-1138.jpg
JFRM-2017-09-1139.jpg
JFRM-2017-09-1140.jpg
JFRM-2017-09-1141.jpg
JFRM-2017-09-1142.jpg
JFRM-2017-09-1143.jpg
JFRM-2017-09-1144.jpg
JFRM-2017-09-1145.jpg
JFRM-2017-09-1146.jpg
JFRM-2017-09-1147.jpg
JFRM-2017-09-1148.jpg
JFRM-2017-09-1149.jpg
JFRM-2017-09-1151.jpg

Tunsin itseni yllättävän selkeäksi aamulla. Usein vaivaava hitaus ja ajatusten harhailu oli poissa, joten aamutoimet sujuivat poikkeuksellisen nopeasti. Ehkä mielessä houkutteli myös ruokailumahdollisuus muutaman mailin päässä.

Niin lähdin taas yhteen lämpimään aamuun nauttien havupuiden voimakkaasta tuoksusta ja metsään lankeavista kullankeltaisista valon siivuista. Hiki tuli heti ja päivän lämpötila taisikin nousta lähelle 30°C.

Kolmen mailin tallustamisen jälkeen tulin asfaltoidulle tielle ja siten ulos 100-Mile Wildernessistä. Seurasin tietä ja AT:a Penobscot Riverin yli kulkevalle Abol Bridgelle, josta avautui kaunis näkymä Mount Katahdinille. Sitä ihaillessani Toro saavutti minut ja suuntasimme yhdessä hänen sekä muutaman muun paikalla olleen vaeltajan kanssa sillan toisella puolella olevalle kaupalle.

Abol Bridge Campgroundin kauppa oli jo auki, mutta ravintolapuoli avautui vasta puolen tunnin päästä. Odotellessa hain kaupasta Danish-pullan (rehellisyyden nimessä en tiedä onko siinä mitään muuta tanskalaista kuin nimi) ja kylmän Pepsin. Koska elämä on epävarmaa ja siksi jälkiruoka kannattaa syödä ensin, otin myös kaksi palloa jäätelöä. Kuumassa auringonpaisteessa Maine Black Bear ja Cookie Dough -yhdistelmäni oli taivaallinen nautinto. Ja jäätelöpallot olivat todella “hiker size”, vaeltajakokoluokkaa.

Ravintolan avauduttua suuntasimme sinne lounaalle, joka ei osaltani kyllä toteutunut ihan niin kuin piti. Tilasin salaatin grillatulla lohella ja eteeni tuotiin lohihampurilainen. Mainitsin asiasta tarjoilijalle, mutta totesin lopulta olevani liian nälkäinen odottamaan uutta annosta. En ole hampurilaisten suuri ystävä muutenkaan ja tämäkin osoittautui yksitoikkoisen makuiseksi toteutukseksi. Lähtiessäni maksoin oman laskuni lisäksi Toron ruuat kiitokseksi häneltä lähipäivinä saamastani avusta.

Aurinko porotti tielle täysin esteettä, joten olin helpottunut, kun AT kaartoi takaisin metsään. Olin tulossa Baxter State Parkin rajalle. Aamusta asti minulla oli pieni stressi siitä missä viettäisin seuraavan yön. Aivan Mount Katahdinin juurella on Katahdin Stream Campground, jossa on läpivaeltajille varattu laavu ja teltta-alue The Birches. Olin ennakkorekisteröitynyt Monsonissa Birchesille, mutta se ei taannut minulle vielä yöpaikkaa. Varsinainen rekisteröityminen tuli tehdä informaatioständillä Baxter State Parkissa samana päivänä, kun aikoisi yöpyä Birchesissä. Jos tilaa ei olisi, vaihtoehtona on yrittää saada telttapaikka joltain alueen leirintäalueilta (Abol Bridge Campground, Abol Pines tai Katahdin Stream Campground) tai matkustaa yöksi Millinocketiin ja palata aamulla. Käytännössä leirintäalueet ovat pitkään ennakkoon täyteenvarattuja, joten telttapaikan sieltä voi saada lähinnä pyytämällä kauniisti joltain retkeilijöiltä saako tulla jakamaan heidän tilansa.

Olin tavannut ravintolassa metsänvartijan, joka oli kertonut Birchesille rekisteröityneitä olleen hetki sitten kahdeksan. Saapuessani infoständille avasin luukun, jonka takana rekisteröintilappu oli. Nimiä listassa oli nyt yhdeksän, joten tyytyväisenä raapustin oman puumerkkini alimmaiseksi. Birches on sijaintinsa puolesta paras paikka huomista huiputuspäivää ajatellen. Infoständillä oli myös hyvä kartta Katahdinin vaellusreiteistä, sääennuste ja paljon muitakin tiedotteita vaeltajille. Läpivaeltajille löytyy ohjeet miten menetellä, jos Birches on täynnä.

Maasto oli hyvin tasaista ja etenin varsin nopeasti. Tunsin oloni helpottuneeksi, koska nyt ei olisi enää mitää stressattavaa. Polulla liikkui paljon päivävaeltajia ja minua toisinaan huvitti, kun pyyhälsin kaikkine rinkkoineni ohi ihmisistä, jotka kantoivat pelkkää vesipulloa. Vaikka jaoimme saman polun, olimme täysin eri maailmoista. Hyvälle tuoksuvat ihmiset kauniissa ulkoiluvaatteisaan ja minä puolen vuoden partani kanssa ja samassa paidassa, joka oli ollut päälläni kun nousin Springer Mountainille Georgiassa.

Vauhtini hidastui myöhemmin iltapäivästä ja kuumassa ilmassa mietin uimista AT:n vieressä kulkevassa joessa. En kuitenkaan halunnut keskeyttää vaeltamista, kun hyvä vire oli päällä. Päädyinkin vain riisumaan reppuni, polvistumaan kiven päälle ja työntämään pääni jokeen.

Ilta alkoi olla tuloillaan, kun saavuin Katahdin Stream Campgroundille. Infoständillä olleiden ohjeiden mukaisesti menin Ranger Stationille, metsänvartijoiden majalle, ilmoittautumaan. Maksoin $10 yöpymisestä The Birchesillä ja sain samalla hoidettua huomista varten luvan Mount Katahdinille nousua varten. Vuonna 2015 ultrajuoksija Scott Jurek teki (nyttemmin jo rikotun) nopeusennätyksen AT:n läpivaelluksessa. Hänen voitonjuhlansa Katahdinin huipulla sai Baxter State Parkin porukat pillastumaan, minkä seurauksena oli vaarana, että koko AT:n pohjoinen päätepiste jouduttaisiin siirtämään muualle. Tästä ei tietenkään läpivaeltajayhteisö ole ollut kovin kiitollinen, mutta onneksi Baxter State Park sitten päätyi vain perustamaan lupajärjestelmän Katahdinin huiputtajille. Lupaan liittyy paperilappu, joka pitää palauttaa tultuaan alas vuorelta ja muovikortti, joka jää itselle. Saapuessani Harper’s Ferryyn Länsi-Virginiassa olin tämän vuoden 637. NOBO. Nyt Mount Katahdinin juurella numeroni oli 853.

Katahdin Stream Campgroundilta on muutaman sadan metrin matka Birchesille. Kaikki paikalla olevat läpivaeltajat olivat valinneet yöpyä teltassa laavujen sijaan, mutta onnekseni löysin vielä itselleni telttapaikan. Pitkästä aikaa käytössä oli myös karhukaapelit, joten minun ei tarvinnut enää virittää ruokasäkin köyttä itse puuhun. Tajusin, että nämä kaikki olivat nyt todellakin viimeisiä kertoja. Viimeistä kertaa kiskoin ruokani yläilmoihin, pystytin telttani ja kömmin makuupussiini kirjan kanssa. Huomenna minä saavuttaisin jotain mistä olin jo kauan unelmoinut, minkä eteen olin tehnyt määrätietoisesti töitä, ja sen jälkeen voisin palata kotiin.

“On bended knee is no way to be free
Lifting up an empty cup, I ask silently
That all my destinations will accept the one that’s me
So I can breathe”
-Eddie Vedder
(Guaranteed, 2007)

Map

Total Time: 09:06:32

Day 197: Rainbow Lake

22,12 km (13.7 miles)
2171.2 / 2189.8 miles
Hurd Brook Lean-to, ME

I rolled from my stomach on to my back and decided to get up in a minute. I don’t fall asleep again lying on my back, but it allowed me to linger for a while. I was thinking about the hiking day that was waiting for me and it didn’t feel inviting. All the thru-hikers that I have talked with recently have said that they are completely ready to be done with the trail and I don’t disagree. Sure I will miss the life on the trail, but after hiking six months over the Appalachian mountains I am also very tired and need to have some actual rest.

The project for the day was about 15 miles to the last shelter of the 100-Mile Wilderness. The terrain was easy, but I knew that this day was going to be once again a hot one and that was eating away the enthusiasm. But as that already notorious proverb says: “The trail is not going to hike itself.”

I started to descend the gently sloping downhill and took a small detour to look down to the Pollywog Gorge from an outlook. Though there were trees covering the direct view all the way down from the ledge to the gorge. The day was truly getting warmer, but the Pollywog Stream that was rumbling next to the AT took the temperature down a bit. Still I took a very moderate pace, because I felt generally exhausted.

Most of the day I followed the shore of the Rainbow Lake. There was a gentle wind blowing from the lake that alleviated my weary state. I sat down by the Doughnut Stream to have a lunch and to fill up my water. I was almost done, when I heard someone coming. To my pleasant surprise it was Toro and Slim Chance, who I thought being ahead of me. However they had camped earlier yesterday and hence started behind me. We talked about the hot weather and Toro sighed with a relief when he heard that he wasn’t the only one that was sucked dry by the heat. We pondered the intake of electrolytes and its effects on stamina. I mentioned being low on food. That was when Toro offered me a bag of almonds. I told him that I would love to take it, if it was excess, but I wouldn’t take anything that he needed himself. Toro convinced me that he wouldn’t offer it, if he hadn’t have enough for himself.

I continued my hike and after a while Toro passed me. A bit later I saw him standing by the Rainbow Lake and looking for a tent spot.  We talked for a while, but then it was time for me to move on. There was still the climb to the Rainbow Ledges to be done.

The uphill was fortunately gentle and as the evening rolled in the temperature was also getting nicer. I felt refreshed and hiking was better. When I reached the Rainbow Ledges the sun was starting to set and slowly all the fall colours in the woods seemed to get more saturated. On the top there was a small opening between the trees and through it I saw straight to the Mount Katahdin. The sight made me speechless.

As the dusk was setting in I rolled on to downhill with a good pace and felt satisfied with the day. I had my small struggles with the heat, but otherwise I felt pretty fine. Before 8 pm I arrived to the Hurd Brook lean-to and put up my tent. Like always, I was reading a book while I was having my dinner and suddenly realised that my evening routines in my tent were soon at the end. After this there was only one night left on the AT.

JFRM-2017-09-1105.jpg
JFRM-2017-09-1107.jpg
JFRM-2017-09-1108.jpg
JFRM-2017-09-1109.jpg
JFRM-2017-09-1110.jpg
JFRM-2017-09-1111.jpg
JFRM-2017-09-1112.jpg
JFRM-2017-09-1113.jpg
JFRM-2017-09-1114.jpg
JFRM-2017-09-1115.jpg
JFRM-2017-09-1117.jpg
JFRM-2017-09-1118.jpg

Käännyin vatsalta selälleni ja päätin nousta kohta. En nimittäin selälläni nukahda uudestaan, mutta voin vielä hetken makoilla rauhassa. Mietin edessä olevaa vaelluspäivää ja se ei tuntunut houkuttelevalta. Kaikki läpivaeltajat, joiden kanssa olen lähipäivinä jutellut ovat sanoneet olevansa täysin kypsiä saamaan AT:n päätökseen ja allekirjoitan itsekin tämän tuntemuksen. Varmasti vaelluselämää tulee kaipaamaan, mutta puoli vuotta käveltyään Appalakkien yli on myös hyvin väsynyt ja kaipaa kunnon lepoa.

Päivän projekti oli noin 15 mailin matka 100-Mile Wildernessin viimeiselle shelterille. Maasto oli helppoa, mutta tiesin tästäkin päivästä tulevan kuuman ja se tuntui vievän vaellusintoa. Mutta kuten tuo jo surullisen tutuksi tullut lausahdus kertoo, “the trail is not going to hike itself”, AT ei vaella itse itseään.

Lähdin laskeutumaan loivaa alamäkeä ja kävin kurkistamassa näköalapaikalta Pollywog Gorgeen. Puut kuitenkin peittivät suoran näköyhteyden jyrkältä kalliokielekkeeltä alas rotkoon. Päivä alkoi todellakin lämmetä, mutta AT:n vieressä kohiseva Pollywog Stream onneksi viilensi hieman. Kuljin kuitenkin hyvin maltillista vauhtia, koska oloni tuntui yleisestiottaen uupuneelta.

Suuren osan päivästä kuljin Rainbow Laken rantaviivaa seuraillen. Järveltä tuli kevyttä tuulta, joka helpotti oloa huomattavasti. Istuin Doughnut Streamin varteen lounastauolle ja täyttämään vesivarastojani. Olin melkein valmis, kun kuulin jonkun olevan tulossa. Iloisena yllätyksenä tulija osoittautui Toroksi, jonka olin ajatellut olevan edelläni. Hän oli kuitenkin leiriytynyt eilen jo aiemmin ja siten aloittanut kauempaa kuin minä. Keskustelimme kuumasta säästä ja Toro huokaisi helpotuksesta kuullessaan, ettei ollut ainoa, josta lämpö oli imenyt mehut. Mietimme elektrolyyttien saannin vaikutusta jaksamiseen ja valittelin eväideni vähyyttä. Silloin Toro tarjosi minulle yhtä mantelipusseistaan. Sanoin ottavani sen mielelläni, jos se oli hänelle ylimääräinen, mutta en haluaisi ottaa mitään mitä hän tarvitsisi itse. Toro vakuutteli, ettei olisi tarjonnut, jos hänellä ei olisi riittävästi.

Jatkoin matkaani ja jonkin ajan kuluttua Toro tuli ohitseni. Hetkeä myöhemmin näin hänet Rainbow Laken rannalla, josta hän katseli telttapaikkaa. Juttelimme vielä hetken ja sitten minun oli aika lähteä eteenpäin. Edessä oli vielä nousu Rainbow Ledgesille.

Ylämäki oli onneksi loiva ja illan viileneminen auttoi etenemistä selvästi. Olin virkeämpi ja vaeltaminen tuntui paremmalta. Tullessani Rainbow Ledgesille alkoi aurinko laskea ja pikku hiljaa ruskan sävyihin hakeutuvassa metsässä kaikki värit tuntuivat korostuvan. Kallion päällä oli puissa pieni aukko ja näin suoraan edessäni seisovan massiivisen Mount Katahdinin. Näky veti hyvin hiljaiseksi.

Hämärän tullessa kuljin hyvällä vauhdilla alamäkeen ja olin tyytyväinen päivän kulkuun. Olin saanut hieman tuskailla kuumuuden kanssa, mutta tunsin oloni muuten varsin hyväksi. Saavuin ennen kahdeksaa Hurd Brook -laavulle ja pystytin telttani. Luin tapani mukaan iltaruuan äärellä kirjaa ja samalla tuli mieleeni, että nämä illat teltassa alkavat olla ohi. Tämän jälkeen olisi enää yksi yö AT:lla.

Map

Total Time: 10:08:33

Day 196: Nahmakanta Lake

25,53 km (15.9 miles)
2155.4 / 2189.8 miles
Stealth campsite, ME

Behind the tent door was revealed a sunny morning and the landscape was nothing short of breathtaking. Of course I knew that I had camped by a lake in the evening, because I went to take water, but I didn’t really have a chance to see much more than that. Between the high pine trees I saw the invitingly glittering Lower Jo-Mary Lake.

Like in the last 194 mornings, today also the first thing was to walk to the bushes nearby to empty my bladder that was filled pretty much up to my forehead. As I was standing there elegantly doing my morning pee I was looking to the lake and saw something moving. I had heard some strange noise throughout the morning, but haven’t really paid attention to it. Perhaps it was someone cruising on a motor boat. But the thing that was moving slowly towards me was no boat. The noise grew louder and after a moment the floatplane took off from the lake moving faster to my direction.

The morning was somehow so magically beautiful that I decided to enjoy the idleness for a while and go swimming. Usually I have been wearing my boxers while swimming – mostly for to be considerate towards the American hikers. Now there was no-one to be seen, I was in the most remote boondocks of Maine and then again I have already presented my family jewels to the air passengers first thing in the morning, so I decided to go skinny dipping in the old-fashioned way.

The water got deeper very gradually and I got to walk quite far before I could swim. The temperature was just perfectly refreshing, but not too cold. Having showered last time five days ago in Monson, it felt quite nice to wash myself, too.

Hiking started very briskly, but as the noon came closer and the temperature was rising closer to 30°C (around 80°F) the exhaustion begun to creep in. The weather was exceptionally warm at this time of the year and it was sucking all the energy out of me. Toro and Slim Chance passed me in the morning and we talked for a while at the Tumbledown Dick Stream.

Today I passed the side trail that goes to the boat dock which is the pickup location for the White House Landing. This is the only place where you can stay overnight and dine in 100-Mile Wilderness, but after my good performance in past two days there was no need for that.

All afternoon felt like pain. Not like real physical pain, but I was really done and hiking was sticky. Nothing felt good and I sat down every once in a while to rest. The trail was flat and the landscape beautiful as the AT followed the shore of Nahmakanta Lake, but I started to feel like I have really given my all.

I had a small break at the Wadleigh Stream lean-to and talked with Lanky, who I met there. He agreed with me that at this point one is so ready to be done with the trail. I was climbing the Nesuntabunt Mountain as the darkness fell, but I wanted to get it done and go all the way to the next water, to the Crescent Pond.

I needed rest and my speed kept getting slower and slower. Finally I stepped on an open rock slab that was sloping to the Crescent Pond. I took off my backpack and laid down on the rock. I stayed there for a while just stargazing and suddenly I saw a shooting star. Somehow I felt that it had happened just for me. Like I was completely alone in the universe.

Some canoes had been pulled up to the shore and I walked between them to find a tent spot. Nothing flat was available, but finally I chose a slightly tilted site where my tent might just fit. I would be probably sliding all night to a corner of my tent, but at least I could get some rest.

JFRM-2017-09-1086.jpg
JFRM-2017-09-1088-Pano.jpg
JFRM-2017-09-1095.jpg
JFRM-2017-09-1096-Pano.jpg
JFRM-2017-09-1103.jpg
JFRM-2017-09-1104.jpg

Teltan oven takaa paljastui aurinkoinen aamu ja aivan silmiä hivelevän kaunis maisema. Tiesin toki illan pimeydessä saapuneeni järven rantaan, koska olin käynyt ottamassa vettä, mutta kovin hyvää käsitystä en ollut ympäristöstäni saanut. Korkeiden mäntyjen välistä kimmelsi kutsuvana Lower Jo-Mary Lake.

Kuten jo 194 aamuna, tänäänkin kävelin ensimmäisenä lähistöllä olevaan pusikkoon tyhjentämään jotakuinkin otsaa myöten täynnä olevan rakkoni. Seistessäni siinä elegantisti aamupissalla katselin järvelle ja huomasin jotain liikettä. Olin kyllä kuullut outoa ääntä koko aamun, mutta en ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Ehkä joku oli vain ajelemassa moottoriveneellä. Mutta pikkuhiljaa minua kohti tuleva asia ei ollut mikään vene. Ääni kasvoi kovemmaksi ja hetken kuluttua vauhdikkaammin lähenevä vesitaso irtosi järven pinnasta ja nousi lentoon.

Aamu oli jotenkin niin maagisen kaunis, että päätin nauttia joutilaisuudesta vielä hetken ja lähteä aamu-uinnille. Yleensä olen käynyt lähinnä huomaavaisuudesta amerikkalaisvaeltajia kohtaan uimassa bokserit jalassa. Nyt näkyvillä ei ollut ketään, olin jossain Mainen syrjäisimmässä ryteikössä ja toisaalta jo ensitöikseni aamulla esitellyt sukukalleuteni lentomatkustajille, joten päätin mennä perinteiselle naku-uinnille.

Ranta oli hyvin loiva, joten sain kävellä aika pitkälle ennen kuin pystyin uimaan. Vesi oli juuri sopivan virkistävää, mutta ei liian kylmää. Peseydyttyäni viimeeksi viisi päivää sitten Monsonissa oli myös pieni puhdistautuminen ihan tervetullutta.

Vaeltaminen lähti kulkemaan aamusta rivakasti, mutta keskipäivän lähentyessä ja lämpötilan kiivetessä lähemmäs kolmeakymmentä astetta minua alkoi uuvuttaa. Sää oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin ja se tuntui imevän energiaa. Toro ja Slim Chance ohittivat minut aamun aikana ja juttelimme pienen hetken Tumbledown Dick Streamilla.

Tänään ohitin sivupolun, jota pitkin olisi päässyt White House Landingin noutopaikkana toimivalle laiturille. Tämä on siis ainoa saatavilla oleva ruoka/yöpaikkapalvelu 100-Mile Wildernessissä, mutta hyvin sujuneiden edeltävien päivien jälkeen sille ei ollut enää tarvetta.

Koko iltapäivä tuntui olevan yhtä tuskaa. Mihinkään ei niinkään sattunut, mutta olin todella puhki ja vaellus ei vain kulkenut. Mikään ei tuntunut hyvältä ja istuin aina välillä lepäämään. Reitti oli tasaista ja maisema kaunis AT:n seuraillessa Nahmakanta Laken rantaa, mutta minulla alkoi olla todellakin jo kaikkeni antanut olo.

Pysähdyin hetkeksi Wadleigh Stream -laavulla ja keskustelin siellä kohtaamani Lankyn kanssa. Hän oli samaa mieltä kanssani, että tässä vaiheessa alkaa olla aivan kypsä siihen, että vaeltaminen loppuu pian. Pimeä alkoi tulla noustessani kohti Nesuntabunt Mountainia. Halusin päästä vielä huipun yli ja seuraavalle vedelle, Crescent Pondille.

Kaipasin lepoa ja vauhtini tuntui hidastuvan hidastumistaan. Lopulta astuin avoimelle kalliorannalle ja huomasin tulleeni Crescent Pondille. Otin repun pois selästäni ja kellahdin pitkälleni kalliolle. Jäin tuijottamaan ylläni olevia tähtiä uupuneena ja yhtäkkiä näin tähdenlennon. Jotenkin se tuntui tapahtuneen vain minua varten. Kuin olisin yksin koko universumissa.

Maalle oli vedetty muutamia kanootteja ja etsin niiden välistä teltalle sopivaa paikkaa. Mitään tasaista ei ollut tarjolla, mutta päädyin lopulta hieman kaltevaan kohtaan, johon telttani ehkä juuri ja juuri mahtuisi. Valuisin varmasti koko yön johonkin teltannurkkaan, mutta saisinpahan ainakin hetken levätä.

Map

Total Time: 11:22:02

Day 195: Crawford Pond

29,14 km (18.1 miles)
2138.0 / 2189.8 miles
Antler’s Campsite, ME

I had been pondering about the need to add one hiking day, because the beginning of the 100-Mile Wilderness didn’t go as expected. But after the successful day yesterday it started to seem like I wouldn’t need the extra day and I could stick to my original plan. This would be better regarding the amount of food I had also.

The downhill in the morning went swiftly and the hiking machine really got going. The only climb today to the Little Boardman Mountain looked like no big deal on the elevation map. Anyway in the warm weather I really got to work and my clothes were soaking wet from sweating.

When I got to the downhill I felt relieved and decided to keep on hiking for a while, before having a lunch break. My speedy stroll was anyhow stopped by an unexpected sight while I was crossing a dirt road: On the shoulder there was a car and next to it lawn chairs and a portable stove. Trail magic! I knew that this was possible in the 100-Mile Wilderness, but I never thought that I would be so lucky that I could get trail magic in the most remote part of the AT.

I dropped my backpack on the road and sat down with a banana in my hand. There was a couple and the man told me that he had hiked the trail last year. Then I found out that the lady shared my other profession – she was a radiographer too. Hence we had a lot to discuss while I was shoveling two heaped platefuls of pasta bolognese with cheese and all. After being so very hungry, the feeling of the warm meal filling my stomach was blissful. Some hiker had left them their excess food and I grabbed two protein bars with me. What an amazing luck!

As I hiked on I felt joyful and energetic. Although I had spent more than an hour to enjoy the trail magic, I knew that after a good meal I was going to be crushing some miles. It was clear that I wouldn’t need that extra day. I walked along the shore of the scenic Crawford Pond and stopped every once in a while to admire the view. In Maine there are much more lakes and ponds than in other states on the AT and coming from a land of thousand lakes this landscape appealed to me in a special way.

When I reached the Jo-Mary Road I sat down on a rock to have a break. This gravel road was one of those where for example Shaw’s brings food drops for hikers. As I was sitting there I saw two hikers sitting in the middle of the river on large rocks at a campfire. One of them started to wave his hand to me. I walked closer and recognised my friends Toro and Slim Chance. “Do you want some hot dogs?” You don’t say no to hot dogs.

I left my backpack at the road and hopped to the rocks in the middle of the river. And there they were really having hot dogs. Toro told me that he had organised a food drop and in addition to the hiking foods he had put in some extra goodies. I sat down to talk with these guys for a while as I was eating their leftover hot dogs. They had decided to camp by the river, but I was planning to hike a few more miles. The terrain was very easy and after these food surprises I got the energy to stroll on smoothly.

So I put on my head torch and started to push through the last section of today towards the Antler’s Campsite. Purring contently I crushed the last miles of the day getting almost 20 miles done. I had heard rumours that the Antler’s Campsite would be exceptionally beautiful, but when I arrived in dark I really couldn’t tell. There was a lot of space and no other tents to be seen. As I was putting up my tent the Spotify started to play Matt Simons’ song Catch & Release and somehow it summed up the feelings of today. I felt happy.

“There’s a place I go to
Where no one knows me
It’s not lonely
It’s a necessary thing
It’s a place I made up
Find out what I’m made of
The nights I’ve stayed up
Counting stars and fighting sleep

Let it wash over me
I’m ready to lose my feet
Take me off to the place where one reveals life’s mystery
Steady on down the line
Lose every sense of time
Take it all in and wake up that small part of me
Day to day I’m blind to see
And find how far
To go”
-Matt Simons
(Catch & Release, 2014)

JFRM-2017-09-1081.jpg
JFRM-2017-09-1082.jpg
JFRM-2017-09-1083.jpg
JFRM-2017-09-1085.jpg

Olin pohtinut tarvetta lisätä yksi vaelluspäivä, koska 100-Mile Wildernessin alku ei ollut mennyt aivan odotusteni mukaisesti. Eilisen onnistuneen päivän myötä näytti kuitenkin siltä, etten lisäpäivää tarvitsisi vaan voisin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa. Tämä olisi parempi ruuan riittävyydenkin kannalta.

Aamun alamäki meni vauhdikkaasti ja vaelluskone tuntui taas lähteneen käyntiin. Päivän ainoa nousu Little Boardman Mountainille näytti korkeuskäyrällä mitättömältä nyppylältä. Kuitenkin sään ollessa hyvin lämmin sai tämänkin pienen ylämäen eteen tehdä töitä ja vaatteet olivat hiestä märät.

Päästessäni taas alamäen puolelle olin helpottunut ja ajattelin jatkaa vielä jonkin matkaa ennen kuin pitäisin lounastauon. Vauhdikkaan menoni pysäytti kuitenkin erään hiekkatien ylittäessäni yllättävä näky: tien sivussa oli auto ja sen vieressä tuoleja ja ruuanlaittovälineet. Trail magicia! Tiesin tämän olevan kyllä mahdollista 100-Mile Wildernessissä, mutta en todellakaan uskonut minulla käyvän niin hyvä tuuri, että saisin trail magicia koko AT:n syrjäisimmällä pätkällä.

Heitin reppuni tielle ja istahdin banaani kourassani tuoliin. Pariskunnan mies kertoi läpivaeltaneensa viimevuonna ja rouva puolestaan jakoi kanssani toisen ammattini – hän oli röntgenhoitaja. Siinähän meillä sitten riittikin keskusteltavaa samalla kun lapioin kaksi kukkuraista lautasellista pasta bolognesea juustoineen suuhuni. Olin aivan autuaassa tilassa, koska olin ollut hyvin nälkäinen ja lämmin ruoka sekä täysi vatsa tuntui taivaalliselta. Joku vaeltaja oli jättänyt ylimääräisiä ruokiaan tälle pariskunnalle ja nappasin pussista pari proteiinipatukkaa mukaan. Mikä mieletön tuuri!

Jatkaessani matkaa olin iloinen ja energinen. Vaikka olin istuskellut yli tunnin nauttimassa trail magicista, tiesin saavani näillä eväillä hyvän mailimäärän kasaan. Oli siis selvää, ettei lisäpäivää tälle loppupätkälle tarvittaisi. Kuljin maisemallisen Crawford Pondin reunaa ja pysähdyin aina välillä ihailemaan näkymää. Mainessa järviä ja lampia on selvästi muita AT:n osavaltioita enemmän ja tuhansien järvien maasta tulevana tämä maisema tietysti puhuttelee erityisellä tavalla.

Tullessani Jo-Mary Roadille istahdin kivelle pitämään taukoa. Tämä hiekkatie on yksi niistä paikoista, jonne mm. Shaw’s toimittaa vaeltajille ruokapaketteja. Istuessani näin kaksi vaeltajaa istumassa joen keskellä isoilla kivillä nuotion äärellä. Toinen vilkutti minulle. Kävelin lähemmäs ja tunnistin ystäväni Toron ja Slim Chancen. “Haluatko hot dogeja?” Ei kai sellaisesta kutsusta kieltäydytä.

Jätin repun tien laitaan ja loikin joen keskellä oleville kiville. Siellä todellakin paistettiin hodareita. Toro kertoi heidän tilanneen ruokalähetyksen ja laittaneen siihen vaellusruokien lisäksi vähän erityisherkkuja. Istuin juttelemassa miesten kanssa tovin samalla kun söin heiltä yli jääneet hot dogit. He olivat päättäneet leiriytyä joen varteen, mutta minulla oli aikeena jatkaa vielä muutama maili. Maasto oli niin helppoa ja näiden ruokayllätysten energisoimana vaeltaminen rullasi mukavasti.

Niinpä laitoin otsalampun päähäni ja lähdin puskemaan illan viimeistä osuutta kohti Antler’s Campsitea. Tyytyväisyydestä hyristen taitoin päivän viimeiset mailit saaden kasaan lähes 20 mailia. Olin kuullut huhuja, että Antler’s Campsite olisi poikkeuksellisen kaunis, mutta saapuessani pimeässä ei tästä asiasta voinut oikein tehdä päätelmiä. Tilaa oli paljon enkä nähnyt muita telttoja. Pystyttäessä telttaani alkoi Spotify soittaa minulle Matt Simonsin kappaletta Catch & Release ja jotenkin se summasi osuvasti koko päivän tunnelman. Olin onnellinen.

“There’s a place I go to
Where no one knows me
It’s not lonely
It’s a necessary thing
It’s a place I made up
Find out what I’m made of
The nights I’ve stayed up
Counting stars and fighting sleep

Let it wash over me
I’m ready to lose my feet
Take me off to the place where one reveals life’s mystery
Steady on down the line
Lose every sense of time
Take it all in and wake up that small part of me
Day to day I’m blind to see
And find how far
To go”
-Matt Simons
(Catch & Release, 2014)

Map

Total Time: 11:40:35

Day 194: White Cap Mountain

21,62 km (13.4 miles)
2118.5 / 2189.8 miles
Logan Brook Lean-to, ME

I woke up to a pleasantly warm morning. I was thirsty, but I drank only a little bit of water (in addition to my dish washing water) to save some for hiking. The next water was about 3 km (2 miles) away and I had a doubt that the downhill might continue as a difficult one.

I got a very welcome surprise, when the trail changed considerably better soon after my tent spot. Or maybe my hiking strength was better after the rest. Anyhow I was going with a good speed towards the West Branch Pleasant River, where I had wanted to get yesterday.

The river was wide, but shallow and the water was flowing very gently. As I was fording I saw small fishes swimming around me. When I reached the other side I filled up my water and drank a lot. The cold water felt heavenly both on the inside and on the outside of my body. My feet were refreshed by this little bath.

I started to climb the uphill that was very gentle for the first 9 km (5,6 miles). I had a lunch break at the Carl A. Newhall lean-to and as I moved on there was already someone putting up their tent. I honestly don’t understand these short days of the early birds, but as well they don’t seem to understand me hiking late in the evening. Well, whatever tickles your fancy.

The climb to the Gulf Hagas Mountain was downright criminally easy. The AT was getting more steep, but the trail was good and easy to hike. This enjoyable hiking lifted up my moods and I pressed on briskly towards the next summit. The West Peak took more effort to ascend, but even in this steep uphill I felt content. When I reached the Hay Mountain, I really started to feel that I could do the whole cluster of summits before dark. Otherwise this wasn’t important, but I really wanted to reach the summit of the White Cap Mountain before dark. That was the place where a NOBO could very first time see the northern terminus of the AT, the Mount Katahdin.

The last peak in the row, the White Cap Mountain, was treeless and as I was approaching the summit the a strong and chilly evening wind was blowing. When I stood on the summit I saw a stunningly beautiful view opening below me. The sun was starting to set and the horizon being painted with its colours. All around me were mountains sinking into deepening shades of blue. I walked through small shrubs to the other side and there it was. That view that I had been walking for the last six months: the Mount Katahdin. Far in the horizon I could see this distinctively higher mountain, and as I stood there watching it there was nothing to do to stop the tears from flowing. That is IT. The northern terminus of the Appalachian Trail – close enough to see.

The sunset developed to the most gorgeous shades of red, but it was time for me to start the descent. I put the head torch ready for the action and begun my climb down the rocky hillside as the cold wind was blowing. When I reached the treeline the conditions got much nicer and I gladly rolled on to downhill. I stopped at the Logan Brook lean-to for water and hiked on. I knew that there were tent sites north from the lean-to, but I had prepared that these might be full. I succeeded to find an empty spot a bit further from the AT and put up my tent. I did still have energy to hike further, but maybe one doesn’t need to go for such an overkill level on daily basis. I had reached my goal anyway and was very happy with the day.

“Story of your life
Time of solitude and strife
Freedom of an open road
Hope and many miles to go
Promises to keep
Countless gold fields to reap
To be rich is to seek
To relive a memory”
-Tuomas Holopainen
(A Lifetime of Adventure, 2014)

JFRM-2017-09-1056.jpg
JFRM-2017-09-1057.jpg
JFRM-2017-09-1058.jpg
JFRM-2017-09-1060.jpg
JFRM-2017-09-1061.jpg
JFRM-2017-09-1062.jpg
JFRM-2017-09-1063-Pano.jpg
JFRM-2017-09-1068.jpg
JFRM-2017-09-1070-Pano.jpg
JFRM-2017-09-1075.jpg
JFRM-2017-09-1078.jpg

Heräsin miellyttävän lämpimään aamuun. Minulla oli jano, mutta join vain vähän vettä tiskiveteni lisäksi säästääkseni pienestä määrästä jotain aamun vaellukseenkin. Seuraavalle varmalle vedelle olisi matkaa kolmisen kilometriä ja epäilin alamäen olevan eilisen mukaan vaikeakulkuista.

Yllätyin kuitenkin iloisesti alamäen muuttuessa pian telttapaikkani jälkeen huomattavasti eilistä polkua paremmaksi. Tai ehkä voimanikin olivat paremmat saatuani levätä. Joka tapauksessa kuljin vauhdilla kohti West Branch Pleasant Riveriä, jonka varrelle olin eilen tavoitellut pääseväni.

Joki oli leveä, mutta matala ja rauhallisesti virtaava. Kahlatessani sen yli uivat pienet kalat jalkojeni ympärillä. Toiselle rannalle päästyäni täytin vesivarastot ja join runsaasti. Eilisen jälkeen kylmä vesi tuntui taivaalliselta niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Jalkaterät tuntuivat virkistyneen tästä pienestä kylvystä.

Lähdin nousemaa ylämäkeen, joka osoittautui ensimmäisen 9 km matkalta hyvin loivaksi. Pidin lounastauon Carl A. Newhall -laavulla ja lähtiessäni oli joku vaeltaja jo teltanpystytyspuuhissa. En käsitä näiden aamuvirkkujen aikaisin päättyviä päiviä, mutta eivät hekään aina ymmärrä minun iltaan asti jatkuvaa vaeltamistani. Jokainen tyylillään.

Gulf Hagas Mountainille nousu oli suorastaan rikollisen helppo. Reitti toki jyrkkeni, mutta polku oli hyvässä kunnossa ja helppokulkuista. Ilahduin tästä hyvältä tuntuvasta etenemisestä ja painelin reippaasti kohti seuraavaa huippua. West Peak oli työläämpi nousu, mutta mielialani pysyi jyrkässäkin mäessä hyvänä. Tullessani tämän jälkeen Hay Mountainille minusta alkoi vaikuttaa, että ehtisin todellakin vetää kaikki huiput läpi ennen pimeää. Tällä ei muuten olisi ollut suurta merkitystä, mutta halusin päästä White Cap Mountainille ennen pimeää, koska huipulta voisin nähdä ensimmäisen kerran AT:n pohjoisen päätepisteen, Mount Katahdinin.

Jonon viimeinen huippu, White Cap Mountain, oli puuton ja lähestyessäni korkeinta kohtaa illan viilenevä tuuli puhalsi melko voimakkaasti. Huipulle päästyäni avautui eteeni huikean kaunis näköala. Aurinko alkoi juuri laskeutua ja taivaanranta saada värejään. Joka puolella oli sinisiksi tummenevia vuoria. Kävelin matalan pusikon läpi toiselle puolelle ja siellä oli viimein edessäni tuo puolen vuoden ajan tavoittelemani maisema: Mount Katahdin. Aivan kaukaisuudessa erottui tämä muita selvästi korkeampi huippu, eikä sitä katsellessa voinut estää kyyneliä valumasta. Siinä se nyt on. Appalachian Trailin pohjoinen päätepiste näköetäisyydellä.

Auringonlasku kehittyi upean punaiseksi, mutta minun oli aika lähteä vuorelta alas. Laitoin otsalampun valmiiksi päähän ja ryhdyin kulkemaan kivikkoista rinnettä tuulen puhaltaessa kylmästi. Päästyäni puurajan ohi olosuhteet muuttuivat mukavammiksi ja rullasin iloisena alamäkeen. Pysähdyin Logan Brook -laavulla ottamassa vettä ja jatkoin matkaa. Tiesin laavun pohjoispuolella olevan telttapaikkoja, mutta olin varautunut näiden mahdollisesti olevan täynnä. Löysin kuitenkin hieman peremmältä tyhjän paikan ja pystytin telttani. Olisin jaksanut vielä pidemmällekin, mutta ehkä itseään ei tarvitse joka päivä ajaa ihan loppuun. Olin kuitenkin päässyt tavoitteeseeni ja päivästä jäi hyvä mieli.

“Story of your life
Time of solitude and strife
Freedom of an open road
Hope and many miles to go
Promises to keep
Countless gold fields to reap
To be rich is to seek
To relive a memory”
-Tuomas Holopainen
(A Lifetime of Adventure, 2014)

Map

Total Time: 11:00:27