Salpapolku: Day 1 – Majaniemi-Matsun Laavu

15,7 km (9.76 miles)
Matsun laavu, Virolahti

A year ago I tried to hike the Salpapolku (Salpalinja Trail) in southern Finland, but the tight schedule and a small detour forced me to quit. And perhaps that was a good decision, because now I knew to prepare better. I had thought that hiking a marked trail I would only need small maps. But hiking the not-that-well-marked trail using those was truly a mission impossible.

Salpapolku is about 55 km (34 mi) long hiking trail that covers the southernmost part of the Salpalinja in Virolahti and Miehikkälä. Salpalinja (lit. Bolt-line) is the last defence line against Soviet Union that was built in the 40s. This 1200 km (745 mi) long line runs through the whole eastern Finland and is filled with bunkers and anti-tank obstacles – which were eventually never needed. Salpalinja was still taken care of during the Cold War era, but now it’s pretty much left to rot and recently government handed over the ownership of the bunkers to the landowners. The history of Salpalinja is best covered in Salpalinjan Salat blog – only in Finnish though.

So, it was time for me to have a second round with Salpapolku. What did I do differently this time? I had better time resource: four days plus one extra day, if needed. I also printed A4 size maps with me, which made reading the smaller details much easier. (I recommend downloading the map from here, some of the other maps have inadequate resolution.) I had also got a new phone that had better battery life.

My father gave me a ride to Majaniemi, where the southern terminus of the Salpapolku is located. Dad also accompanied me to the first bunkers that are about one kilometer (0.6 mi) from the Majaniemi parking area. Even though I had hiked this first section before, I still missed the first turn, but fortunately I realised this quite soon.

Salpapolku is marked with blue blazes and occasionally with way signs and blue posts. The turns are not often very well or at all indicated, so checking the map every single time when even a bit unsure is a good idea.

You are free to visit all the bunkers that are along the trail, but one must be really careful. There might be holes on the floor, there is rebar sticking from the walls and ceiling or a danger of loose rocks falling. A head torch is essential and you should have one easily accessible. There can be also bats in the bunkers.

The weather in May was ideal for hiking. It was not too hot, but it was sunny. I had wished that the mosquito season wouldn’t be quite yet on, but I was very very wrong. There were millions of mosquitos and they were aggressive.

Along Salpalinja there are long rows of anti-tank obstacles built from large rocks and sometimes the trail runs between them. Salpapolku is also a MTB trail, but these obstacles would force you to carry the bike on your shoulder at times.

Many of the bunkers have ladders that go up near the surface to a shooting place. It’s possible to climb into many of these, but you must be very careful because everything is very rusty and the ladder might not be as strong they used to be. Some have signs attached that tell you not to climb and I thought it was wise to do as told.

Near Ravijoki I reached the place were I last time turned to the wrong direction. The trail follows a road, but just before the Museotie crossroads the trail suddenly turns to left and into the woods.

Quite soon after that I arrived to the Ravijoki Cave, that was one of the most interesting places of the first day. This bunker is built into a cave that has two entrances – normal bunkers often have only one. The cave is also significantly larger than other bunkers – so large that my light couldn’t reach the other side. If you have watched even one horror movie during your life, then prowling through the bunkers is somewhat intimidating. It gets even more terrifying, when you can’t see the space you are in.

Salpapolku also runs through the Harju Learning Centre. The path passes a small pond and a horse pen at this private vocational school. This is the best marked section of the trail, because they have been using blue plowing stakes (sticks that look a bit like downhill skiing gates) with safety reflectors and the text #salpapolku.

After Harju there is the only uphill worth mentioning. Just before arriving to the top, there is a side trail that leads to the Vahtivuori lean-to. I decided to have my lunch break there, but the lean-to that is standing almost on the ledge would be also a scenic place to stay a night. There are few anchor points bolted on the ledge, which indicates that people abseil from there.

I hadn’t walked for long from Vahtivuori, when I found second exceptionally interesting bunker. The entrance was at the end of a trench and from there were stairs going down. I went all the way down and found once again a large cave-like space.

When you are not in a forest, the Salpapolku is often traversing traditional countryside. On one of this kind of sections I was surprised that the trail didn’t go along a field, but straight across it. Usually crossing a field is a big no-no, so luckily they had placed a sign saying that it’s really okay to follow the trail across. Many trails are partially on private land, so it’s better not to swagger on fields without permission, not to cause problems for other hikers.

Before the day was done I found another deep underground bunker. For some reason these are especially exciting…and frightening places. The echo from the concrete walls grows when going deeper down and I could hear the loud creak of my hiking boots.

In the evening I arrived to the Matsu lean-to. I hadn’t met anyone during the day, but now near the lean-to was an Estonian couple with their car, tent and two dogs. The dogs seemed quite protective, so I didn’t approach them. I had planned to stay the night in my tent and at this point there were so horrible amount of mosquitos that sleeping in the lean-to was out of the question anyway. I pitched my tent in record time and dived quickly in. I had my dinner sitting in the tent and then crawled into my sleeping bag with a book.

NB! There is a route map on the bottom of this post.

The sea shore at Majaniemi
Merenrantaa Majaniemessä
The southern terminus of the Salpapolku
Salpapolun eteläinen päätepiste
These blue posts show the official sign of the Salpapolku: an otter with a backpack
Näissä sinisissä tolpissa on Salpapolun merkki: reppua kantava saukko
Hiking through the anti-tank obstacles
Panssariesteiden läpi kulkua
The obstacles are everywhere – even at peoples backyards
Panssariesteitä on kaikkialla – jopa ihmisten takapihoilla
Signs says “do not climb”
Kyltti kieltää kiipeämästä
An entrance to the Ravijoki Cave
Sisäänkäynti Ravijoen luolaan
A pond at the Harju Learning Centre
Lampi Harjun oppimiskeskuksessa
The best trail signs ever!
Parhaat reittimerkit!
The endless rows of anti-tank obstacles
Loputtomat jonot panssariesteitä
Vahtivuori lean-to
Vahtivuoren laavu
A door to the underground bunker
Ovi maanalaiseen bunkkeriin
Crossing the field is allowed
Tässä pellon yli kulku on sallittua
And another underground bunker
Ja toinen maanalainen bunkkeri

Vuosi sitten yritin vaeltaa Etelä-Suomessa sijaitsevaa Salpapolkua, mutta tiukan aikataulun ja pienen harharetken seurauksena jouduin jättämään yrityksen kesken. Ja ehkä hyvä niin, koska tällä kertaa osasin varustautua paremmin. Koska kyse oli merkatusta reitistä, olin tulostanut itselleni mukaan vain pienet apukartat. Niiden kanssa suunnistaminen huonosti merkityllä reitillä oli kuitenkin mahdoton tehtävä.

Salpapolku on noin 55 km pitkä vaellusreitti, joka kattaa Salpalinjan eteläisimmän pään Virolahden ja Miehikkälän kuntien alueella. Salpalinja on 40-luvulla rakennettu viimeinen puolustuslinja Neuvostoliittoa vastaan ja se kulkee koko itäisen Suomen läpi. Koko Salpalinja on 1200 km pitkä ja sen varrelle mahtuu pitkiä panssariesteitä ja satoja bunkkereita, joita ei lopulta koskaan tarvittu. Linjaa ylläpidettiin vielä kylmän sodan aikaan, mutta nyt Salpalinja on jätetty oman onnensa nojaan ja hiljattain bunkkerit on luovutettu maanomistajille. Salpalinjan historiasta kertonee kattavimmin Salpalinjan Salat -blogi.

Päätin siis suunnata uudestaan Salpapolulle. Mitä tein eri tavalla tällä kertaa? Resursoin retkeä varten neljä päivää ja lisäksi minulla oli yksi varapäivä. Tulostin mukaani kartat A4-koossa, jolloin pieniä maaston yksityiskohtia olisi helppo tulkita. (Kartta kannattaa hakea tästä linkistä, osa muualla olevista kartoista on liian huonolla resoluutiolla.) Puhelimenkin olin tällä välillä vaihtanut uuteen, jossa akku kestää huomattavasti paremmin.

Pääsin isäni kyydissä meren rannassa sijaitsevaan Majaniemeen, jossa on Salpapolun eteläinen päätepiste. Isä liittyi seuraani ensimmäisille bunkkereille asti, jotka ovat noin kilometrin päässä Majaniemen parkkipaikasta. Vaikka olin alkumatkan vaeltanut aiemminkin, ohitin jo ensimmäisen käännöksen sitä huomaamatta, mutta onneksi tajusin tämän pian.

Salpapolku on siis merkitty sinisin merkein puihin ja ajoittain kyltein ja sinisin tolpin. Käännökset eivät kuitenkaan ole useinkaan selkeästi tai välttämättä millään tavalla merkitty, joten karttaa kannattaa katsoa joka kerta, jos ei ole sataprosenttisen varmasti reitillä.

Reitin varrella olevissa bunkkerissa saa vapaasti vierailla, mutta varovaisuutta kannattaa noudattaa. Lattiassa voi olla reikiä, seinistä ja katosta saattaa törröttää rautoja tai pudota irtokiviä. Otsalamppu on siis ehdottoman tärkeä varuste ja se kannattaa pitää repussa helposti saatavilla. Joskus bunkkereissa saattaa majailla myös lepakoita.

Toukokuinen sää oli ideaali vaeltamiselle. Ei ollut vielä turhan kuuma, mutta aurinko kuitenkin paistoi. Olin elätellyt toiveita, ettei pahin hyttyskausi olisi vielä käynnissä, mutta olin todella väärässä. Hyttysiä oli paljon ja ne olivat erittäin aggressiivisia.

Salpalinjalla on pitkiä rivejä suurista kivenlohkareista rakennettuja panssariesteitä, joiden välissä polku ajoittain kuljee. Salpapolku on periaatteessa myös maastopyöräilyreitti, mutta näiden esteiden takia pyörää voi välillä joutua kantamaan hartian päällä mahtuakseen kulkemaan.

Bunkkerissa on usein tikkaat, jotka johtavat lähellä maanpintaa olevaan ampumiskupuun. Moniin näistä on mahdollista kiivetä varovaisuutta noudattaen, koska kaikki paikat ovat ruosteessa eivätkä aivan entisessä kantokyvyssään. Joihinkin tikkaisiin on kiinnitetty kiipeämisen kieltävä kyltti ja näissä tapauksissa en lähtenyt edes kokeilemaan tikkaiden kestävyyttä.

Ravijoen kohdalla tulin paikkaan, josta viimeeksi käännyin väärään suuntaan. Reitti kulkee tietä pitkin, mutta hieman ennen Museotien risteystä polku kääntyy melko huomaamattomasti vasemmalle metsään.

Pian tämän jälkeen saavuin Ravijoen luolalle, joka oli yksi ensimmäisen päivän kiinnostavimmista kohteista. Bunkkeri on siis rakennettu luolaan, johon on kaksi sisäänkäyntiä – tavallisiin bunkkereihin niitä on yleensä vain yksi. Luola on myös huomattavasti muita bunkkereita suurempi – jopa niin suuri, ettei otsalamppuni yltänyt toiselle puolelle asti. Jos on elämässään katsonut yhdenkin kauhuelokuvan niin pimeissä bunkkereissa seikkaileminen on melko jännittävää touhua. Vielä kuumottavampaa siitä tulee, kun et näe kokonaisuudessa tilaa, jossa olet.

Salpapolku kulkee myös Harjun oppimiskeskuksen pihan läpi. Kyseisen yksityisen ammattikoulun ympäristössä on mm. pieni lampi ja hevosaitaus. Reitin selkeimmät merkinnät olivat tällä alueella, kun tien laitaan oli pystytetty sinisiä aurauskeppejä, joissa oli heijastimet ja teksti #salpapolku.

Harjun jälkeen edessä oli ainoa mainitsemisen arvoinen nousu. Hieman ennen mäen päälle saapumista kääntyi vasemmalle polku, jota pitkin pääsee Vahtivuoren laavulle. Päätin pitää tässä lounastauon, mutta jyrkänteen reunalla oleva laavu olisi myös maisemallinen yöpymispaikka. Kallion päälle on pultattu muutama ankkuri eli paikalta voi tehdä myös laskeutumista.

Vahtivuorelta en ehtinyt kävellä pitkällekään, kun löysin toisen poikkeuksellisen mielenkiintoisen bunkkerin. Sisäänkäynti oli taisteluhaudan päässä, josta pitkät portaat veivät alaspäin. Alhaalta löytyi taas luolamainen suuri tila.

Silloin kun ei olla metsässä, Salpapolku usein kulkee maalaismaiseman läpi. Yhdessä tällaisessa kohtaa yllätyksekseni reitti ei mennytkään pellon laitaa vaan suoraan pellon yli. Yleensä pellolla kävely on kiellettyä, joten paikalle oli onneksi laitettu kyltti kertomaan, että pellon saa ylittää reitillä pysyen. Monet vaelluspolut kulkevat osittain yksityisellä maalla, joten pelloille ei parane mennä toikkaroimaan omine lupineen, ettei aiheuta haittaa muille vaeltajille.

Ennen päivän päättymistä tuli vastaan vielä yksi syvälle maan alle menevä bunkkeri. Jostain syystä nämä ovat minusta erityisen kiehtovia…ja pelottavia. Betoniseinien kaiku korostui syvemmälle mennessä ja vaelluskenkieni narskunta kuului voimakkaasti.

Illaksi saavuin Matsun laavulle. En ollut koko päivänä kohdannut ketään, mutta laavun vieressä oli virolainen pariskunta auton, teltan ja kahden koiran kanssa. Koirat vaikuttivat melko reviiritietoisilta, joten jättäydyin suosiolla kauemmas. Olin suunnitellutkin yöpyväni teltassa, mutta tässä vaiheessa itikoita oli jo niin sietämätön määrä, ettei laavussa yöpyminen olisi tullut kuuloonkaan. Iskin teltan pystyyn ennätysajassa ja livahdin nopeasti sisään. Söin iltaruuan teltassa ja kömmin sitten kirjan kanssa makuupussiin.


Total time: 07:03:00

Leave a comment

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.