I woke up already before 6 am. The weather forecast was showing rain for the afternoon, hence my goal was to stay dry while finishing the remaining 8 km (5 mi). I ate a quick breakfast and after six I was already swaggering along the same gravel road that had yesterday brought me to the Takamaa lean-to.
From Ojasaarentie the route turned for a while to Hirsikontie and from there to the last forest trail section. The trail here was soft and in excellent condition – running through a rather dry moss type forest for about a kilometer (0.6 mi).
Near the lake Syvä Valkjärvi the trail ended and I was back on the road again. In this intersection there was a sign saying this was the terminus of the Salpapolku. Apparently this is why some of the sources say trail being 50 km (31 mi) and others 55 km (34 mi). The shorter distance is to Syvä Valkjärvi and the longer to Hostikka – which is still usually mentioned being the actual northern terminus.
On the north side of Syvä Valkjärvi there is the Valkjärvenkangas lean-to, which was not on my map. Though it wouldn’t be especially useful for a Salpapolku hiker, unless you arrive to the terminus late at night and have no ride.
My hike progressed with a steady brisk pace. Walking along the road is fast, but landscape-wise quite boring. Only thing to do was to check at every intersection that I took the right road. In one of these intersections there was a rather peculiar tower made of some mining leftover rocks. Although the views from there weren’t exactly spectacular because many of the surrounding trees were higher.
Near the tower are two Soviet prisoners-of-war cemeteries. The first one is right along the route and in front of the memorial are distinct rows of graves. The second one is a bit further away and there the memorial stands in the middle of an overgrown area. Someone had brought vines of artificial flowers to both memorials and also the Finnish-Russian Association had recently left there fresh flowers. Possibly on the Victory Day that was couple of weeks earlier.
I arrived early in the morning to the Hostikka cave, which is the last bunker on the trail. Next to it is a parking lot where my parents came to pick me up after a while.
I spent four days hiking the Salpapolku, but on the fourth day I finished at 9 am – meaning the trail is easily doable in three days. It could be doable in two days, especially if one knows it well. Terrain is easy all the way. Finding the trail in sometimes overgrown places and locating the turns is time consuming. So, a map is essential (this in A4 size is detailed enough). If you want to go to the bunkers, you must have a headtorch (and spare batteries) and be careful in general. There is rebar sticking from the ceilings and walls, possible loose rocks falling, water on the floor/possile flooding and bats residing in there (though I didn’t see any). The history makes Salpapolku a very unique hike and that’s why I wish that it would be maintained a bit better.
Heräsin aamulla jo ennen kuutta. Sääennustus oli luvannut sadetta iltapäivälle, joten tavoitteenani oli suoriutua jäljellä olevasta kahdeksasta kilometristä kuivana. Söin nopean aamupalan ja kuuden jälkeen lähdin jatkamaan matkaa samaa soratietä, jota pitkin olin saapunut Takamaan laavulle.
Ojasaarentieltä reitti kääntyi hetkeksi Hirsikontielle ja sieltä viimeiselle metsäpolkupätkälle. Tämä noin kilometrin mittainen osuus oli hyvää pehmeää polkua kuivahkossa kangasmetsässä.
Syvä Valkjärven tuntumassa siirryin polulta Syvän Valkjärventielle. Tässä risteyksessä oli kyltti, joka ilmoitti Salpapolun päätepisteestä. Ilmeisesti tämän vuoksi osa lähteistä ilmoittaa pituudeksi 50km ja osa 55km. Lyhyempi matka on siis Syvä Valkjärvelle, mutta pidempi tulee täyteen, jos matkaa jatkaa vielä Hostikkaan asti – joka löytämissäni lähteissä kuitenkin mainitaan pohjoiseksi päätepisteeksi.
Syvä Valkjärven pohjoispuolella on Valkjärvenkankaan laavu, jota ei ollut merkitty karttaani. Salpapolun vaeltamisen näkökulmasta se toki ei ole erityisen hyödyllinen ellei satu saapumaan pohjoiseen päätepisteeseen illalla.
Matka eteni tasaisen reipasta tahtia. Teitä pitkin kulkeminen on nopeaa, mutta maisemallisesti melko tylsää. Risteyksissä piti vain tarkistaa olevansa menossa oikeaan suuntaan. Yhdessä risteyksessä oli hyvin erikoinen louhitusta kivestä tehty torni. Kovin kummoisia maisemia sieltä ei kuitenkaan avautunut, koska osa ympäröivistä puista oli korkeampia.
Tornin lähellä on kaksi neuvostosotavankien hautausmaata. Ensimmäinen on suoraan reitin varrella ja muistomerkin edustalla on selkeät hautarivistöt. Toinen on hieman sivumpana ja siellä muistomerkki seisoo metsittyneen alueen keskellä. Molemmille muistomerkeille oli tuotu tekokukkaköynnökset sekä myös hiljattain aitoja kukkia Suomi-Venäjä -seuran toimesta. Mahdollisesti vajaan pari viikkoa aiemmin olleen voitonpäivän yhteydessä.
Saavuin hyvissä ajoin aamupäivällä Hostikan luolalle, joka on siis reitin viimeinen bunkkeri. Sen luona on parkkipaikka, josta vanhempani tulivat minua tovin kuluttua hakemaan.
Käytin itse neljä vaelluspäivää Salpapolulla, mutta olin neljäntenä päivänä jo yhdeksän aikaan perillä eli reitti olisi hyvin tehtävissä kolmessa päivässä. Sen ehtii mennä kahdessakin päivässä – etenkin, jos reitti on tuttu. Maastollisesti mitään vaikeaa Salpapolulla ei ole. Aikaa kuluu paikoin umpikasvaneen reitin etsimiseen ja käännösten paikantamiseen. Kartta kannattaa siis ehdottomasti olla mukana (tarkkuudeltaan tämä A4-koossa riittää). Bunkkereihin menijän kannattaa varautua otsalampulla (ja varapattereilla) sekä noudattaa varovaisuutta. Seinistä ja katoista voi töröttää rautatankoja tai pudota irtokiviä, lattialla voi olla tulvimiseen asti vettä sekä bunkkereissa voi majailla lepakoita (vaikka en niitä itse kohdannut). Kohteena Salpapolku on historiansa ansiosta uniikki ja sen vuoksi toivoisin sen kuntoon panostettavan pienellä reitin ylläpidolla.
During the night and in the wee hours there had been light rain showers and that’s what the forecast was predicting for the day, too. Though it wasn’t raining as I was packing my things at Pyyhinlampi. Because the morning was a bit chilly I started my hike wearing the rain jacket anyway.
The first bunker of the morning was once again humid and echoing. I was wondering the strange paint pattern on the walls, but I presume that there has been some kind of bunks that have left the paintless areas on the walls.
When I crossed the Turanjoki river over a bridge I think I also crossed from the Virojoki county to Miehikkälä. Or at least the village of Kylmälä that was nearby was already part of Miehikkälä. Turanjoki could be a water source (though I would treat the water, because there are fields nearby), but I had enough with me to get to the Miehikkälä Salpalinja Museum.
As I was walking by a house a local guy came to greet me and asked if I was hiking the trail. I stayed there for a while to talk with him and he told that he had also hiked the trail. He said that he sees hikers every once in a while, but usually later in the summer. He also knew that some Finnish army troops hike the trail annually. There was one bunker standing in his backyard and he told me that there were more in the woods nearby. The locals have clearly taken the Salpalinja structures as a part of their gardens, because he too had some flowers growing on the anti-tank obstacles.
In the afternoon the light rain showers started, but it wasn’t raining too heavily at any point. I decided to put on my rain gear anyway, because all the bushes brushing against me on the overgrown trail were more likely to make my clothes wet than whatever was coming from the sky.
If the other bunkers had been humid, the next one had downright moldy smell. One room had water on the floor, but not more than anywhere else. Nearby was also another bunker where I was surprised to find a wall socket, a mat on the floor and lights (which didn’t work, though). Apparently this bunker is used for some kind of educational or adventure tourism, because there was also a wooden table and bunks. And these were clearly rather new.
Soon I arrived to the intersection where a side trail leads to the Jermula lean-to. There was clear way signs, but I was thinking that we could learn something here in Finland from the trail marking system on the Appalachian Trail. It wouldn’t take much effort to mark the actual trail and side trails differently. On the AT they have white blazes for the trail, double blazes for turns and blue blazes for side trails (that lead to water, shelters etc.). This is very easy to implement and fool proof for a hiker.
The first sign of arriving to the Miehikkälä Salpalinja Museum was a trench that was strengthened with wooden walls. There was also a ball-form bunker there. I saw other artifacts like the tank that was greeting me by the road. I hadn’t planned for an actual museum tour here either, but I went to the cafeteria to get some snacks. There were only some museum staff there and they were regarding my hiker trash looks with unpleasant expressions. This unwelcoming atmosphere didn’t really encourage me to stay longer than I had to. I bought one more cola bottle to go, filled my water from the faucet outside and took off.
After leaving the museum behind I found a bunker from the woods that seemed unfinished. Every other bunker have had a concrete floor, but here there was only a ground floor. The floor plan was also different from any other. Part of the bunkers are built with the same floor plan. I find the unique, mazy and multi-level bunkers more exciting.
I had initially planned to stay the night at Muhikko, where there was a reservable wilderness hut with sauna and a swimming place. Though the water in Vaalimaanjoki river was brownish. There was still plenty of time before dark and I was willing to make tomorrow shorter, because the forecast was showing rain. Hence I didn’t stay at Muhikko to feed the mosquitoes, but hiked on.
Salpapolku doesn’t have too many views, because there is not that much change in elevation. At Kivimäki someone had clear cut the forest (which generally is NOT pleasing), which allowed me to see bit further than the next tree. There is also a rock quarry at Kivimäki and apparently that has created a steep scarp into a rocky gorge. The landscape beneath me reminded me from the Mahoosuc Notch in the AT. Fortunately I didn’t have to go down there, because the trail took an easier route down.
From there on the trail followed a dirt road. After a 4 km (2.5 mi) walk I reached the Takamaa lean-to, which was my destination for today. That left me only 8 km (5 mi) to do on the last day. At Takamaa there is a lean-to, a privy and in the front of the lean-to at least one good tent spot. This shelter is located right next to the dirt road, but I didn’t see any traffic at any point. Mosquitoes appeared to accompany me, though less than on previous nights. Hence I put up my tent and dug in to ponder my plans for the next morning.
Yöllä ja aamun mittaan oli tullut lyhyitä sadekuuroja ja päivällekin oli ennustettu vesisateita. Pakatessani tavaroita Pyyhinlammella oli kuitenkin poutasää, mutta lähdin hieman viileään aamuun sadetakki päällä.
Aamun ensimmäinen bunkkeri oli taas kostea ja kaikuisa paikka. Ihmettelin erikoista maalikuviota seinillä, mutta luultavasti bunkkerissa on joskus ollut jonkinlaiset makuulaverit, joiden kohdalla maalia siis ei ole ollut seinässä. Ja nyt kun näitä rakennelmia ei ole, näyttää seinämaali oudon raidalliselta.
Ylittäessäni Turanjoen siltaa pitkin siirryin tietääkseni Virojoen kunnan puolelta Miehikkälän puolelle. Tai ainakin lähettyvillä oleva Kylmälän kylä on jo Miehikkälää. Turanjoki voisi soveltua vedenottopaikaksi (tosin käsittelisin veden, koska lähellä on peltoja), mutta itselläni oli vielä tarpeeksi juotavaa päästäkseni Miehikkälän Salpalinjamuseolle asti.
Kävellessäni erään talon ohi tuli paikallinen mies kysymään minulta olenko vaeltamassa Salpapolkua ja jäin juttelemaan hetkeksi hänen kanssaan. Hän kertoi itsekin vaeltaneensa reitin ja näkevänsä silloin tällöin vaeltajia, mutta yleensä myöhemmin kesällä. Armeija käy kuulemma vuosittain. Hänen kotipihassaankin oli yksi bunkkeri ja lähimetsässä kuulemma useampia. Paikalliset ovat selvästi ottaneet Salpalinjan rakenteet osaksi pihasuunnitteluaan, koska hänelläkin oli kukkia kasvamassa panssariesteiden päällä.
Iltapäivällä alkoi tulla kevyitä kuurosateita, mutta missään vaiheessa vettä ei tullut erityisen paljon. Päädyin kuitenkin pukemaan sadevarusteet päälle, koska paikoin umpeenkasvaneella polulla kastui enemmän reittiä ympäröivien kasvien osuessa vaatteisiin kuin taivaalta tulevasta vedestä.
Jos aiemmatkin bunkkerit olivat olleet kosteita niin seuraava tuoksahti suorastaan hieman homeiselle. Lattialla oli myös yhdessä huoneessa vettä, mutta ei sen enempää kuin muuallakaan. Lähellä oli toinenkin bunkkeri, josta yllätyksekseni löysin pistorasian, maton lattialta ja valot (jotka eivät tosin toimineet). Ilmeisesti tätä käytetään jonkinlaiseen koulutus- tai elämysretkeilytarkoitukseen, koska bunkkerista löytyi myös puinen pöytä sekä makuulaverit. Nämä olivat selvästi melko uusia.
Jermulan laavun risteys tuli pian vastaan, mutta siellä en lähtenyt käymään vaan jatkoin matkaani. Tämä risteys oli merkitty selkeästi tienviitoilla, mutta mietin kyllä, että Suomessakin sivureittien merkitseminen pääreitistä eroavalla tavalla ei vaatisi kovin erityistä vaivaa. Appalachian Trailin systeemi, jossa käännökset merkitään tuplaviivalla puussa ja sivupolut (laavuille, vesilähteille ym.) eri värillä on todella helppo toteuttaa ja retkeilijälle idioottivarma.
Ensimmäinen merkki Miehikkälän Salpalinja-museosta oli puulla vuorattu taisteluhauta, josta löytyi pikkuinen pallon muotoinen bunkkeri. Vastaan alkoi tulla myös muita näyttelyesineitä kuten tien laidassa tervehtivä panssarivaunu. En täälläkään suunnitellut tekeväni erityistä museokierrosta, mutta menin museon kahvioon välipalalle. Paikalla oli vain museon henkilökuntaa, jotka katsoivat likaista vaeltajanolemustani hieman epäileväisesti. Kovin pitkäksi aikaa paikka ei houkutellut ilmapiirillään jäämään, joten ostin vielä yhden colapullon mukaan ja kävin täyttämässä vesipullon pihalla olevasta hanasta.
Museon jälkeen metsästä löytyi yksi keskeneräisen oloinen bunkkeri. Kaikissa muissa bunkkerissa on ollut betonilattia, mutta tässä oli vain maalattia. Muutenkin bunkkerin rakenne oli aiemmista poikkeava. Osa on nimittäin tehty selkeästi saman kaavan mukaisesti, mutta jännittävimpiä ovat mielestäni hieman sokkeloisemmat tai monessa tasossa olevat bunkkerit.
Olin alunperin suunnitellut viettäväni yön Muhikossa, jossa on saunallinen varaustupa ja uimapaikka. Tosin vesi Vaalimaanjoessa oli ruskeahkon näköistä. Päivää oli kuitenkin vielä hyvin jäljellä ja halusin lyhentää huomista päivää, koska sääennuste lupasi sadetta. Niinpä en jäänyt Muhikkoon hyttysten syötäväksi vaan jatkoin matkaa.
Salpapolulla ei ole kovin paljoa näköalapaikkoja, koska korkeusvaihteluakaan ei suuremmin ole. Kivimäen alueella oli kuitenkin tehty avuhakkuita (jotka itsessään eivät ilahduta), mikä tarjosi hieman avaramman näkymän ympäristöön. Kivimäellä on myös louhos ja ilmeisesti sen seurauksena muodostunut jyrkänne kivikkoiseen rotkoon. Allani häämöttävästä maisemasta tuli vahvasti mieleen Mahoosuc Notch Appalakeilla. Sinne ei onneksi tarvinnut kuitenkaan mennä rämpimään vaan polku kiersi helpompaa maastoa pitkin.
Kivimäeltä eteenpäin reitti olikin hiekkatietä pitkin kulkemista. Melko tarkalleen neljä kilometriä myöhemmin saavuin Takamaan laavulle, joka oli päivän tavoitteeni. Viimeiselle vaelluspäivälle jäisi siten vain noin 8 km jäljelle. Takamaalla on laavu ja huussi sekä aivan laavun edessä ainakin yksi hyvä telttapaikka. Laavu sijaitsee suoraan hiekkatien varrella, mutta liikennettä en nähnyt missään vaiheessa. Hyttysiä alkoi taas ilmestyä seurakseni, vaikka ei niin paljon kuin aiempina iltoina, joten laitoin teltan pystyyn ja vetäydyin pohdiskelemaan seuraavan aamun aikataulua.
I woke up into a fresh May morning after the Estonians had already left. I was once again soaking in solitude and ready to hike on once I had my morning duties done. There hadn’t been really inviting water sources on the trail so far, but I had carried more water than usually. I had pondered that at least at the Virolahti Bunker Museum there had to be something to fill up my water with.
The first bunker of the day was actually right next to the Matsu lean-to. A sign said that there might be water on the floor, but except for the small room that had the ladders up to the shooting place the bunker was dry. The water there was so clear that I was nearly tempted to use it. Though I was not that desperate that I would have taken water from a non-flowing puddle.
The Virolahti Bunker Museum is only a 1,5 km (about 1 mi) walk from the Matsu lean-to. I suspected that the museum wouldn’t be open, because it wasn’t summer season yet. Anyway I found out from the sign at their door that the museum was about to open within an hour. But I was unwilling to wait. From the wall I found a water faucet and got my bottles filled as planned. The trail turns to right at the museum and once again this turn is not really indicated. So, I had to look for a while to find out where the trail is going. Outside the museum there are some cannons, a trench and also one bunker.
Once I had found the trail and left the museum behind there was suddenly trail markers galore. It was utterly ridiculous – every tree on the both sides of the trail had a dark blue blaze. And because from the museum started another trail, there were light blue blazes on every tree as well. I would have loved to spread these blazes a bit more evenly on the whole trail.
Along the Salpapolku there are far more bunkers than what was in my map. And I didn’t visit every single one. One I found when I was walking on its roof. I circled it and climbed down, but didn’t find any entrance. I suspected that it had buried underneath a pile of rocks.
Most of the Salpapolku is not actually trail, but the route often runs along dirt and forest roads. And of course every once in a while there is a trail. Less than two hours after I started I arrived to a highway, when Salpapolku was crossing the Route 7. Fortunately there was no need to run across the highway – I just followed a dirt road that took me beneath the Route 7.
The next bunker had an exceptional wood panelled ceiling. It made the space less echoing, but looked like it might fall down at any moment. Some parts of it actually already had – as well as the pipes that had been hanging from the ceiling. This bunker like some others had deep shafts. I didn’t know if these were supposed to be toilets or wells (some had water on the bottom).
I had a short lunch break at the Säkäjärventie, where the blue blazes continued into a forest road. I thought that I was following the trail here, but actually I ended up taking a (short) loop trail to the abandoned Säkäjärvi hall. For some reason I didn’t try if the doors were open. Anyway the front yard is a great place to stay a night: there is plenty of good tent spots, a privy and a fire pit.
Did I mention the unclear way signs? Well, there was more. When Mässelinmäki intersected with Patasalmentie the blue post on the left side of the road gave me the idea that the trail would turn left. But no. There you have to turn right, even though the plaque on the opposite site of the post is facing to people coming from the “wrong direction”.
The most stunning attraction on the whole trail was opening in front of me when I arrived to the Soikonvuori Cave. I left my backpack on the trail as I always do and started to walk in with my head torch showing the way. The ground was frozen, which meant that the cave must have been pretty cold. I saw soon enough that there was also another entrance to the cave. In addition I paid attention to the stearin stains on the walls that indicated that someone have had candles in here. I went deeper into the cave and entered into a huge chamber that my head torch could not illuminate.
I walked on slowly showing my light to the surrounding walls, until I started to see something in the end of the cave. There was wooden figures. As I approached them alone in this big cave I started to feel panic creeping in: near the back wall there was standing a large cross and next to it a some kind of rack for an altar cloth. My mind was filled with images from the Blair Witch Project and all kinds of dark cannibalistic cults. I felt like someone was standing behind be and no-one would ever hear about me again. I turned around and the cave just stood there empty and silent. Apparently there had been some kind of mass in the Soikonvuori Cave, but in that empty cave those symbols only created pure horror.
I took few photos and then sneaked out of the cannibal cult cave. I felt relieved when I got back to the sunlight and to my backpack. Soikonvuori has also quite beautiful vertical rock walls, but I’m not sure if traditional climbing is allowed. At least it would require brushing some of the moss away.
I had planned to stay the night at Pyyhinlampi, where there was a beach. I arrived there early enough, so I decided to finish the day with one more visit to a bunker. The route follows Heijarintie and from where you take a left turn to Pyyhinlampi on the right hand side is a bunker on a kind of an island in the middle of a field.
This bunker had a cleaning brush standing next to the door and clearly someone had also been using it. All bunkers are more or less humid, but here there was some actual condensation in the ceiling. For the first time I decided to try my luck and climb into the shooting place, because the ladders seemed quite good. There wasn’t really much to stand on there, but it was fun to be able to look out through the shooting hole.
I returned to the road and then headed towards Pyyhinlampi. This idyllic swimming place has a dock, a changing room and a privy. I would have wanted to set my tent close to the pond (where it was more windy and hence no mosquitoes), but the ground wasn’t really level anywhere. I had to take my tent further uphill, where there was couple of tent spots in the woods. After I had my tent up, I went for the first outdoor swim of the season. Although the water wasn’t unbearably cold, my leg muscles were having cramps after today’s hike. It felt very comfy to get into my clean sleeping clothes after the swim and start my evening duties.
Heräsin raikkaaseen toukokuiseen aamuun virolaisten jo lähdettyä. Olin taas ylhäisessä yksinäisyydessäni ja aamutoimien jälkeen valmis jatkamaan matkaa Salpapolulla. Reitin varrella ei tähän mennessä ollut erityisen houkuttelevia vedenottopaikkoja, mutta olin kantanut tarkoituksella hieman reilummin vettä. Olin laskenut sen varaan, että viimeistään saapuessani Virolahden Bunkkerimuseolle pääsisin täyttämään vesipulloni.
Päivän ensimmäinen bunkkeri oli itseasiassa aivan Matsun laavun vieressä. Sen luona olevassa kyltissä varoitettiin mahdollisesti lattialla olevan vettä, mutta ampumapaikkaan johtavien tikapuiden juurta lukuunottamatta bunkkeri oli kuiva. Vesi oli itseasiassa niin kirkasta, että sitä olisi melkein houkutellut käyttää juomavetenä. En kuitenkaan ollut niin epätoivoinen, että seisova vesi olisi tuntunut järkevältä valinnalta.
Virolahden Bunkkerimuseo on vain noin puolentoista kilometrin päässä Matsun laavulta. Epäilin, ettei museo olisi auki, koska ei ollut vielä kesäkausi, mutta ovesta selvisi sen olevan aukeamassa tunnin sisään. En kuitenkaan halunnut jäädä odottelemaan. Löysin ulkoseinästä vesihanan, joten sain nyt suunnitelmani mukaisesti täytettyä vesipullot. Polku kääntyy museon pihassa oikealle, jota ei ole taaskaan erityisen selkeästi merkitty. Siksi jouduin hetken etsimään reittiä. Museon pihassa on tykkejä, taisteluhauta ja yksi bunkkerikin.
Kunhan museolta on löytänyt oikean suunnan alkoi reittimerkkejäkin tulla taas vastaan. Ja nyt vaihteeksi niiden käyttö meni jo naurettavuuksiin asti. Museolta lähtee myös toinen polku, joka on merkitty vaaleansinisin merkein ja Salpapolku tummansinisin. Ja näitä merkkejä on polun molemmin puolin jokaisessa puussa. Olisin suonut mielelläni osan näistä merkeistä jonnekin muualle.
Salpapolun varrella on paljon bunkkereita, eivätkä läheskään kaikki niistä olleet merkattu karttaani. Enkä myöskään käynyt jokaikisessä bunkkerissa. Erään bunkkerin löysin kävellessäni sen katolle. Kiersin alas etsien sisäänpääsyä, mutta en löytänyt sitä. Epäilin sen jääneen bunkkerin viereisen kivikasan taakse.
Suuri osa Salpapolusta ei ole tosiasiallisesti polkua vaan reitti seurailee hiekka- ja metsäautoteitä. Ajoittain kuljetaan toki polkujakin pitkin. Vajaan parin tunnin kävelyn jälkeen saavuin kuitenkin hieman isomman tien varteen, kun Salpapolku ristesi 7-tien kanssa. Moottoritielle ei onneksi tarvinnut mennä loikkimaan vaan hiekkatietä pitkin saattoi kulkea 7-tien ali.
Seuraavassa bunkkerissa oli poikkeuksellisesti puupaneloitu katto. Se vähensi kaikua tilassa, mutta näytti siltä, että oli putoamassa alas hetkenä minä hyvänsä. Osia puupaneleista oli jo tippunutkin lattialle – samoin kuin katossa roikkuneet putket. Tässä bunkkerissa ja joissain muissakin oli syviä kuiluja. Minulle ei selvinnyt olisivatko nämä mahdollisesti olleet vessoja tai kaivoja (joidenkin pohjalla oli vettä).
Pidin pienen evästauon Säkäjärventien varressa, josta reittimerkit kääntyivät metsätielle. Kuvittelin seuraavani tästä polkua, mutta itseasiassa päädyin tekemään (lyhyen) suunnittelemattoman bonuskierroksen hylätylle Säkäjärven seurantalolle. En jostain syystä tullut kokeilleeksi olisivatko ovet auki. Joka tapauksessa piha-alue soveltuu myös yöpymispaikaksi, koska hyvää telttailutilaa on reilusti ja pihassa on huussi ja tulentekopaikka.
Epäselviä reittimerkintöjä oli luvassa lisää. Mässelinmäen risteytyessä Patasalmentien kanssa sinisen tolpan sijoittelu reitin vasemmalla puolella antaa ymmärtää reitin kaartuvan vasemmalle. Tässä kuitenkin kuuluu kaartaa oikealle, vaikka tolpan vastakkaisen puolen merkit osoittavat “väärästä suunnasta” tulijoita kohti.
Koko reitin pysäyttävin nähtävyys tuli vastaan saapuessani Soikonvuoren luolalle. Jätin reppuni polun varteen, kuten aina bunkkereihin mennessä ja lähdin otsalamppuni valossa kulkemaan luolan sisälle. Maassa oli jäätä, mikä kertoo luolassa olevan melko kylmää. Huomasin pian luolaan tulevan toisenkin sisäänkäynnin. Lisäksi seinämillä oli steariinin valumajälkiä, mikä kertoi jonkun polttaneen täällä kynttilöitä. Seurasin luolaa syvemmälle ja tulin valtavan suureen kammioon, jota otsalamppuni ei yltänyt valaisemaan.
Kuljin rauhallisesti eteenpäin valaisten ympäröiviä seiniä, kunnes pikkuhiljaa hämärässä luolan perällä alkoi erottua jotakin. Näin puusta rakennettuja hahmoja. Lähestyessäni niitä alkoi yksin valtavassa pimeässä luolassa pakokauhu hiipiä kimppuuni: luolan perällä seisoi suuri risti ja sen vieressä jonkinlainen alttarivaatteen teline. Mieleen ryömivät niin Blair Witch Project kuin kaikki mahdolliset pimeät ihmissyöjäkultit. Minulla oli tunne, että joku seisoisi takanani ja minusta ei kuultaisi enää koskaan. Käännyin ympäri ja luola seisoi yhtä tyhjänä kuin aiemminkin. Ilmeisesti Soikonvuoren luolassa on järjestetty jonkinlainen jumalanpalvelus, mutta tyhjillään olevassa luolassa nuo yksin seisovat symbolit aiheuttavat silkkaa kauhua.
Otin muutamia valokuvia ja lähdin sitten hiippailemaan ulos ihmissyöjien luolasta. Olin helpottunut päästyäni takaisin päivänvaloon ja reppuni luokse. Soikonvuorella on myös hienoja pystysuoria kallioseinämiä, mutta en ole varma saisiko alueella kalliokiipeillä. Ainakin se vaatisi seinien puhdistamista osin.
Olin suunnitellut yöpyväni Pyyhinlammella, jossa olisi myös uimapaikka. Saavuin Pyyhinlammen lähelle hyvissä ajoin, joten päätin vielä päivän päätteeksi käydä katsomassa yhden bunkkerin. Tässä kohtaa reitti seuraa Heijarintietä ja samasta kohtaa mistä Pyyhinlammelle käännytään vasemmalle on oikealla puolella yksi bunkkeri eräänlaisessa saarekkeessa keskellä peltoa.
Tässä bunkkerissa oli ovella harja ja muutenkin paikkaa oli pidetty selvästi siistinä jonkun maanomistajan toimesta. Kaikki bunkkerit ovat enemmän tai vähemmän kosteita, mutta tässä oli katossa selvää kondensaatiota. Päätin ensimmäisen kerran kiivetä ylös ampumispaikkaan, koska tikkaat näyttivät suhteellisen hyväkuntoisilta. Seisomatilaa ei erityisen paljon ylhäällä ole, mutta ampuma-aukosta ulos kurkistaminen on ihan hauskaa.
Palasin sitten tielle ja lähdin kävelemään kohti Pyyhinlammen rantaa. Idyllisessä uimapaikassa on laituri sekä vaatteidenvaihtotilat ja huussi. Olisin mielelläni laittanut telttani aivan lammen rantaan (jossa oli hieman tuulisempaa ja siten ei hyttysiä), mutta maa oli turhan kaltevaa. Jouduin siis viemään telttani hieman ylemmäs rinteeseen, jossa olikin puiden keskellä pari valmista telttapaikkaa. Saatuani teltan pystyyn lähin heittämään talviturkkini ja pulahdin laiturilta uimaan. Vaikka vesi ei ollut sietämättömän kylmää niin vaelluksen päätteeksi jalat meinasivat kyllä krampata kylmässä vedessä. Uintireissun jälkeen olikin mukava vaihtaa puhtaat nukkumisvaatteet päälle ja ryhtyä iltatoimiin.
A year ago I tried to hike the Salpapolku (Salpalinja Trail) in southern Finland, but the tight schedule and a small detour forced me to quit. And perhaps that was a good decision, because now I knew to prepare better. I had thought that hiking a marked trail I would only need small maps. But hiking the not-that-well-marked trail using those was truly a mission impossible.
Salpapolku is about 55 km (34 mi) long hiking trail that covers the southernmost part of the Salpalinja in Virolahti and Miehikkälä. Salpalinja (lit. Bolt-line) is the last defence line against Soviet Union that was built in the 40s. This 1200 km (745 mi) long line runs through the whole eastern Finland and is filled with bunkers and anti-tank obstacles – which were eventually never needed. Salpalinja was still taken care of during the Cold War era, but now it’s pretty much left to rot and recently government handed over the ownership of the bunkers to the landowners. The history of Salpalinja is best covered in Salpalinjan Salat blog – only in Finnish though.
So, it was time for me to have a second round with Salpapolku. What did I do differently this time? I had better time resource: four days plus one extra day, if needed. I also printed A4 size maps with me, which made reading the smaller details much easier. (I recommend downloading the map from here, some of the other maps have inadequate resolution.) I had also got a new phone that had better battery life.
My father gave me a ride to Majaniemi, where the southern terminus of the Salpapolku is located. Dad also accompanied me to the first bunkers that are about one kilometer (0.6 mi) from the Majaniemi parking area. Even though I had hiked this first section before, I still missed the first turn, but fortunately I realised this quite soon.
Salpapolku is marked with blue blazes and occasionally with way signs and blue posts. The turns are not often very well or at all indicated, so checking the map every single time when even a bit unsure is a good idea.
You are free to visit all the bunkers that are along the trail, but one must be really careful. There might be holes on the floor, there is rebar sticking from the walls and ceiling or a danger of loose rocks falling. A head torch is essential and you should have one easily accessible. There can be also bats in the bunkers.
The weather in May was ideal for hiking. It was not too hot, but it was sunny. I had wished that the mosquito season wouldn’t be quite yet on, but I was very very wrong. There were millions of mosquitos and they were aggressive.
Along Salpalinja there are long rows of anti-tank obstacles built from large rocks and sometimes the trail runs between them. Salpapolku is also a MTB trail, but these obstacles would force you to carry the bike on your shoulder at times.
Many of the bunkers have ladders that go up near the surface to a shooting place. It’s possible to climb into many of these, but you must be very careful because everything is very rusty and the ladder might not be as strong they used to be. Some have signs attached that tell you not to climb and I thought it was wise to do as told.
Near Ravijoki I reached the place were I last time turned to the wrong direction. The trail follows a road, but just before the Museotie crossroads the trail suddenly turns to left and into the woods.
Quite soon after that I arrived to the Ravijoki Cave, that was one of the most interesting places of the first day. This bunker is built into a cave that has two entrances – normal bunkers often have only one. The cave is also significantly larger than other bunkers – so large that my light couldn’t reach the other side. If you have watched even one horror movie during your life, then prowling through the bunkers is somewhat intimidating. It gets even more terrifying, when you can’t see the space you are in.
Salpapolku also runs through the Harju Learning Centre. The path passes a small pond and a horse pen at this private vocational school. This is the best marked section of the trail, because they have been using blue plowing stakes (sticks that look a bit like downhill skiing gates) with safety reflectors and the text #salpapolku.
After Harju there is the only uphill worth mentioning. Just before arriving to the top, there is a side trail that leads to the Vahtivuori lean-to. I decided to have my lunch break there, but the lean-to that is standing almost on the ledge would be also a scenic place to stay a night. There are few anchor points bolted on the ledge, which indicates that people abseil from there.
I hadn’t walked for long from Vahtivuori, when I found second exceptionally interesting bunker. The entrance was at the end of a trench and from there were stairs going down. I went all the way down and found once again a large cave-like space.
When you are not in a forest, the Salpapolku is often traversing traditional countryside. On one of this kind of sections I was surprised that the trail didn’t go along a field, but straight across it. Usually crossing a field is a big no-no, so luckily they had placed a sign saying that it’s really okay to follow the trail across. Many trails are partially on private land, so it’s better not to swagger on fields without permission, not to cause problems for other hikers.
Before the day was done I found another deep underground bunker. For some reason these are especially exciting…and frightening places. The echo from the concrete walls grows when going deeper down and I could hear the loud creak of my hiking boots.
In the evening I arrived to the Matsu lean-to. I hadn’t met anyone during the day, but now near the lean-to was an Estonian couple with their car, tent and two dogs. The dogs seemed quite protective, so I didn’t approach them. I had planned to stay the night in my tent and at this point there were so horrible amount of mosquitos that sleeping in the lean-to was out of the question anyway. I pitched my tent in record time and dived quickly in. I had my dinner sitting in the tent and then crawled into my sleeping bag with a book.
Vuosi sitten yritin vaeltaa Etelä-Suomessa sijaitsevaa Salpapolkua, mutta tiukan aikataulun ja pienen harharetken seurauksena jouduin jättämään yrityksen kesken. Ja ehkä hyvä niin, koska tällä kertaa osasin varustautua paremmin. Koska kyse oli merkatusta reitistä, olin tulostanut itselleni mukaan vain pienet apukartat. Niiden kanssa suunnistaminen huonosti merkityllä reitillä oli kuitenkin mahdoton tehtävä.
Salpapolku on noin 55 km pitkä vaellusreitti, joka kattaa Salpalinjan eteläisimmän pään Virolahden ja Miehikkälän kuntien alueella. Salpalinja on 40-luvulla rakennettu viimeinen puolustuslinja Neuvostoliittoa vastaan ja se kulkee koko itäisen Suomen läpi. Koko Salpalinja on 1200 km pitkä ja sen varrelle mahtuu pitkiä panssariesteitä ja satoja bunkkereita, joita ei lopulta koskaan tarvittu. Linjaa ylläpidettiin vielä kylmän sodan aikaan, mutta nyt Salpalinja on jätetty oman onnensa nojaan ja hiljattain bunkkerit on luovutettu maanomistajille. Salpalinjan historiasta kertonee kattavimmin Salpalinjan Salat -blogi.
Päätin siis suunnata uudestaan Salpapolulle. Mitä tein eri tavalla tällä kertaa? Resursoin retkeä varten neljä päivää ja lisäksi minulla oli yksi varapäivä. Tulostin mukaani kartat A4-koossa, jolloin pieniä maaston yksityiskohtia olisi helppo tulkita. (Kartta kannattaa hakea tästä linkistä, osa muualla olevista kartoista on liian huonolla resoluutiolla.) Puhelimenkin olin tällä välillä vaihtanut uuteen, jossa akku kestää huomattavasti paremmin.
Pääsin isäni kyydissä meren rannassa sijaitsevaan Majaniemeen, jossa on Salpapolun eteläinen päätepiste. Isä liittyi seuraani ensimmäisille bunkkereille asti, jotka ovat noin kilometrin päässä Majaniemen parkkipaikasta. Vaikka olin alkumatkan vaeltanut aiemminkin, ohitin jo ensimmäisen käännöksen sitä huomaamatta, mutta onneksi tajusin tämän pian.
Salpapolku on siis merkitty sinisin merkein puihin ja ajoittain kyltein ja sinisin tolpin. Käännökset eivät kuitenkaan ole useinkaan selkeästi tai välttämättä millään tavalla merkitty, joten karttaa kannattaa katsoa joka kerta, jos ei ole sataprosenttisen varmasti reitillä.
Reitin varrella olevissa bunkkerissa saa vapaasti vierailla, mutta varovaisuutta kannattaa noudattaa. Lattiassa voi olla reikiä, seinistä ja katosta saattaa törröttää rautoja tai pudota irtokiviä. Otsalamppu on siis ehdottoman tärkeä varuste ja se kannattaa pitää repussa helposti saatavilla. Joskus bunkkereissa saattaa majailla myös lepakoita.
Toukokuinen sää oli ideaali vaeltamiselle. Ei ollut vielä turhan kuuma, mutta aurinko kuitenkin paistoi. Olin elätellyt toiveita, ettei pahin hyttyskausi olisi vielä käynnissä, mutta olin todella väärässä. Hyttysiä oli paljon ja ne olivat erittäin aggressiivisia.
Salpalinjalla on pitkiä rivejä suurista kivenlohkareista rakennettuja panssariesteitä, joiden välissä polku ajoittain kuljee. Salpapolku on periaatteessa myös maastopyöräilyreitti, mutta näiden esteiden takia pyörää voi välillä joutua kantamaan hartian päällä mahtuakseen kulkemaan.
Bunkkerissa on usein tikkaat, jotka johtavat lähellä maanpintaa olevaan ampumiskupuun. Moniin näistä on mahdollista kiivetä varovaisuutta noudattaen, koska kaikki paikat ovat ruosteessa eivätkä aivan entisessä kantokyvyssään. Joihinkin tikkaisiin on kiinnitetty kiipeämisen kieltävä kyltti ja näissä tapauksissa en lähtenyt edes kokeilemaan tikkaiden kestävyyttä.
Ravijoen kohdalla tulin paikkaan, josta viimeeksi käännyin väärään suuntaan. Reitti kulkee tietä pitkin, mutta hieman ennen Museotien risteystä polku kääntyy melko huomaamattomasti vasemmalle metsään.
Pian tämän jälkeen saavuin Ravijoen luolalle, joka oli yksi ensimmäisen päivän kiinnostavimmista kohteista. Bunkkeri on siis rakennettu luolaan, johon on kaksi sisäänkäyntiä – tavallisiin bunkkereihin niitä on yleensä vain yksi. Luola on myös huomattavasti muita bunkkereita suurempi – jopa niin suuri, ettei otsalamppuni yltänyt toiselle puolelle asti. Jos on elämässään katsonut yhdenkin kauhuelokuvan niin pimeissä bunkkereissa seikkaileminen on melko jännittävää touhua. Vielä kuumottavampaa siitä tulee, kun et näe kokonaisuudessa tilaa, jossa olet.
Salpapolku kulkee myös Harjun oppimiskeskuksen pihan läpi. Kyseisen yksityisen ammattikoulun ympäristössä on mm. pieni lampi ja hevosaitaus. Reitin selkeimmät merkinnät olivat tällä alueella, kun tien laitaan oli pystytetty sinisiä aurauskeppejä, joissa oli heijastimet ja teksti #salpapolku.
Harjun jälkeen edessä oli ainoa mainitsemisen arvoinen nousu. Hieman ennen mäen päälle saapumista kääntyi vasemmalle polku, jota pitkin pääsee Vahtivuoren laavulle. Päätin pitää tässä lounastauon, mutta jyrkänteen reunalla oleva laavu olisi myös maisemallinen yöpymispaikka. Kallion päälle on pultattu muutama ankkuri eli paikalta voi tehdä myös laskeutumista.
Vahtivuorelta en ehtinyt kävellä pitkällekään, kun löysin toisen poikkeuksellisen mielenkiintoisen bunkkerin. Sisäänkäynti oli taisteluhaudan päässä, josta pitkät portaat veivät alaspäin. Alhaalta löytyi taas luolamainen suuri tila.
Silloin kun ei olla metsässä, Salpapolku usein kulkee maalaismaiseman läpi. Yhdessä tällaisessa kohtaa yllätyksekseni reitti ei mennytkään pellon laitaa vaan suoraan pellon yli. Yleensä pellolla kävely on kiellettyä, joten paikalle oli onneksi laitettu kyltti kertomaan, että pellon saa ylittää reitillä pysyen. Monet vaelluspolut kulkevat osittain yksityisellä maalla, joten pelloille ei parane mennä toikkaroimaan omine lupineen, ettei aiheuta haittaa muille vaeltajille.
Ennen päivän päättymistä tuli vastaan vielä yksi syvälle maan alle menevä bunkkeri. Jostain syystä nämä ovat minusta erityisen kiehtovia…ja pelottavia. Betoniseinien kaiku korostui syvemmälle mennessä ja vaelluskenkieni narskunta kuului voimakkaasti.
Illaksi saavuin Matsun laavulle. En ollut koko päivänä kohdannut ketään, mutta laavun vieressä oli virolainen pariskunta auton, teltan ja kahden koiran kanssa. Koirat vaikuttivat melko reviiritietoisilta, joten jättäydyin suosiolla kauemmas. Olin suunnitellutkin yöpyväni teltassa, mutta tässä vaiheessa itikoita oli jo niin sietämätön määrä, ettei laavussa yöpyminen olisi tullut kuuloonkaan. Iskin teltan pystyyn ennätysajassa ja livahdin nopeasti sisään. Söin iltaruuan teltassa ja kömmin sitten kirjan kanssa makuupussiin.
