By Jeriko Fox 
On this day, exactly one year ago, I lifted the painfully heavy backpack up on a sunny, but chilly morning at the Amicalola Falls State Park in Georgia and started to chase my dream. Two years earlier I had heard about the 3500 km (2200 mi) long Appalachian Trail and the idea of thru-hiking got me at hello. And it didn’t leave me until 199 days later, when I summited the Mount Katahdin in Maine.
I knew lot about camping and hiking, but I didn’t know how it would be to live six months in a tent. When I reached the souther terminus of the AT, the Springer Mountain, on that first day, I thought in my tent that night if this makes any sense at all. I thought about quitting many times, but there was never regret that I started. And the only time, when I really seriously considered quitting was after I got what was likely a noro virus in the Great Smoky Mountains National Park. The stomach bug got me off the trail for a week, but after I recovered I returned to the trail and finished my hike.
When I came back to Finland I started to work a lot. I was working as a radiographer and as a dance teacher. Planning new choreographies and visiting dance seminars kept me busy. My life was like that for a month and then suddenly I didn’t have so much work anymore. I stayed at home and got very passive. I didn’t have the energy to do anything and I was interested about nothing. I had been told that the post-hike depression is a real thing, but I didn’t take it very seriously. It took me until the late December before I started to admit to myself that I was depressed. The life change from a thru-hiker to a member of society was surprisingly big. After I understood this my life took a turn to better and now I feel like the normal vigorous me again. I’m dancing like there’s no tomorrow and I’m full of new ideas. I want to take my students closer to their dreams.
Quite often after finishing the AT people tend to ask “well, what about the PCT”. The Pacific Crest Trail is slightly longer trail than the AT and it’s in the west cost of the USA. And yes, it seems to be pulling me stronger and stronger. At the moment my economical situation is not allowing another six months in the woods, so the PCT may wait until I get my economy in balance. Before that I will keep on posting smaller scale outdoor adventures here to my blog and to my YouTube channel.
Tänä päivänä tasan vuosi sitten nostin tuskallisen painavan repun selkääni aurinkoisena, mutta viileänä aamuna Georgian Amicalola Falls State Parkissa ja lähdin tavoittelemaan unelmaani. Olin pari vuotta aiemmin kuullut yli 3500 km pitkästä Appalachian Trailista ja ajatus läpivaelluksesta vei mennessään. Eikä se jättänyt rauhaan ennen kuin 199 päivää myöhemmin, kun nousin Mount Katahdinin laelle Mainessa.
Tiesin paljon retkeilystä ja vaeltamisesta, mutta en tiennyt millaista olisi elää puoli vuotta teltassa. Saavutettuani tuona ensimmäisenä päivänä AT:n eteläisen päätepisteen, Springer Mountainin, mietin illalla teltassani, että onko tässä mitään järkeä. Mietin lopettamista monta kertaa, mutta en koskaan katunut, että lähdin. Ja ainoa kerta, kun todella vakavissani mietin lopettamista oli sairastuttuani mitä ilmeisimmin noro-virukseen Great Smoky Mountains National Parkissa. Tauti veti minut viikoksi pois vaeltamasta, mutta palasin toivuttuani ja vein unelmani päätökseen.
Palattuani Suomeen aloin heti työskennellä paljon. Minulla oli keikkaa röntgenhoitajana ja tanssinopettajana. Aloitin suunnittelemaan uusia koreografioita ja kävin tanssialan seminaareissa. Tätä jatku noin kuukauden ja sitten työn määrä väheni. Jäin kotiin ja passivoiduin. En jaksanut tehdä mitään enkä kiinnostunut mistään. Minulle oltiin vakuuteltu, että post-hike depression – vaelluksen jälkeinen masennus – on todellinen asia, mutta en ollut ottanut sitä aivan vakavissani. Vasta joulukuun lopulla aloin myöntää itselleni, että olin masentunut. Elämänmuutos läpivaeltajasta yhteiskunnan jäseneksi on yllättävän suuri. Ymmärrettyäni asian alkoi muutos parempaan ja nyt koen olevani taas täysissä voimissani. Treenaan tanssia innokkaasti ja pursuan ideoita. Haluan viedä omia oppilaitani kohti heidän unelmiaan.
Usein AT:n vaeltamisen jälkeen ihmiset kysyvät, että no entäs PCT. Pacific Crest Trail on vielä hieman AT:a pidempi reitti Yhdysvaltain länsirannikolla. Ja kyllä se vetää minua kokoajan voimakkaammin puoleensa. Tällä hetkellä rahallinen tilanne ei kuitenkaan salli uutta puolen vuoden irtiottoa, joten PCT saa jäädä odottamaan, kunnes saan talouteni parempaan kuntoon. Sitä ennen kuitenkin aion jatkaa pienempiä ulkoilmaseikkailuja, joita jaan tänne blogiin ja YouTube-kanavalle.