Bosnia and Herzegovina: Srebrenica

In a scenic valley between mountains is located the town of Srebrenica. This home of few thousand people in rural eastern Bosnia and Herzegovina wouldn’t have been etched to the minds of my generation unless it became a scene of a horrible ethnic cleansing during the Jugoslav Wars. In the last months of Bosnian War, in summer of 1995, the town was declared an UN safe zone, where stayed thousands of Bosnian muslims. The Bosniaks had also attacked the Serbs, but the Serbs taking over Srebrenica was a start for a massacre that took more than 8000 lives – mainly muslim men and boys – in two weeks.

Before our trip to Serbia I had been checking a map and realised that Srebrenica was within a day trip from Belgrade. During the Jugoslav Wars I was in elementary school and although I didn’t understood much what was going on, I remember those news. In addition I have been following the career of an internationally acclaimed Finnish forensic dentist, Helena Ranta, and had red about her work in Srebrenica. First I didn’t even know if there was anything to see in Srebrenica, but I wanted to visit there. When we think about the horrors of the WW2, it’s easy to point your finger to the previous generations. But it’s very hard to swallow the fact that something like this have happened during my lifetime. And so close.

In the morning me and Marlo headed to a car rental and made sure that we were allowed to take our ride across the border. Though it’s only about 160km (100mi) from Belgrade to Srebrenica, you should prepare for a long drive. Google Maps estimated the trip to take 3h one way, but it was actually more like 4h. We rode through the Serbian countryside that looked like it was stuck somewhere in the 50s. The roads were not in great condition and there were lots of tractors, which both slow you down. When we started to get closer to Bosnia, the terrain was changing from flat plains to forests and mountains. We stopped for a while just to enjoy the scenic view.

The border of Serbia and Bosnia and Herzegovina runs along the River Drina. After crossing the bridge we were at the border officer’s booth. The guy who checked and stamped our passports said me something in (what I presumed was) Serbian. I asked if he spoke English and the answer was short and adamant: “no”. I think he was intentionally putting some heat on us, because after a moment he handed over our passports and signaled us to move on.

Srebrenica is not far from the border and before arriving to the town there is the Srebrenica-Potočari Memorial and Cemetery for the Victims of the 1995 Genocide right next to the road. This was the main destination of our trip. Next to the old UN buildings there is a large cemetery that is filled with white gravestones right next to each other. In the middle of the area there is a covered prayer platform for muslims and circling it a marble wall with names of the victims engraved to it. From over 8000 victims about 7000 have been identified and buried. I have visited many places where you can feel the insanity of a war being thrown right on your face. Just like the Auschwitz in Poland or Arlington cemetery in USA make you silent, also Srebrenica hits with that same disturbing and unfathomable feeling. How something like this could have been done in few days.

As I stood there watching the Srebrenica cemetery I couldn’t help thinking how we (at least western and norther Europeans) are raised to be horrified about the holocaust, but at the same time we close our eyes from the things, that are happening now. And just as near. (I don’t mean that things happening far away wouldn’t be any less horrible, but people have been proved to be less able to emotionally attach to those.) Getting to know places like Srebrenica would do us really good – help us understand that genocides aren’t just something that happened in the 40s. As a travel destination this remote corner of Bosnia is of course more challenging than Auschwitz or Dachau. And as important as they are, they might give a wrong idea, that the human rights violations are only a part of historical events.

In the building that is on the other side of the road is a photography exhibition. It’s not the most strictly curated – the themes are loosely tied to the aftermath of the massacre. The name of the exhibition itself gives a hint of the Bosnian emotions towards the UN: “UN safe zone” can be read also as “un-safe zone”. And you can’t really blame them. International community failed royally in Srebrenica. Although the UN troops in Srebrenica asked for backup, they weren’t granted any. In the exhibition the wall writings of the international troops show mostly despise towards the locals. The people that we see as saviour have not so shiny halo after all. The wide-eyed western attitude makes me want to puke.

Me and Marlo visited quickly also the town itself. The buildings in downtown are reconstructed, but the ones on the outskirts still have bullet holes in the walls. The surrounding mountains and nature would make Srebrenica an ideal travel destination, but I don’t know how much unexploded surprises are still in the woods.

On our way back to Belgrade we were deep in our thoughts. We had chance to see only a small, and unfortunately sad, part of Bosnia and Herzegovina. I hope that I will once return to this part of the Balkans, because the nature is extremely beautiful. Srebrenica is an important lesson of human rights violations and the acts of the international community (or lack of it). Perhaps visiting these places could teach us that it’s not enough to keep chanting “never again” in front of the memory of the WW2. Bad things happen when good people do nothing.

JFRM-2018-10-0298-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0308.jpg
An old woman in Serbian countryside
Vanha nainen Serbian maaseudulla
JFRM-2018-10-0309.jpg
JFRM-2018-10-0314-Pano.jpg
Approaching Bosnia
Lähestymässä Bosniaa
JFRM-2018-10-0324.jpg
Front gate of the memorial
Muistomerkin portti
JFRM-2018-10-0328-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0337.jpg
Engraved names on the marble wall
Kiveen kaiverrettuja uhrien nimiä
JFRM-2018-10-0343.jpg
JFRM-2018-10-0346.jpg
JFRM-2018-10-0349-Pano.jpg
From over 8000 victims, about 7000 are identified and buried
Yli 8000 uhrista noin 7000 on tunnistettu ja haudattu
JFRM-2018-10-0359.jpg
JFRM-2018-10-0363.jpg
Burials still happen, when new remains are identified
Vainajia haudataan yhä, kun jäänteitä onnistutaan tunnistamaan
JFRM-2018-10-0367-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0373.jpg
JFRM-2018-10-0377.jpg
JFRM-2018-10-0381.jpg
JFRM-2018-10-0384.jpg
JFRM-2018-10-0386.jpg
JFRM-2018-10-0387.jpg
JFRM-2018-10-0388-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0394.jpg
Photo exhibition has items that were used to identify some of the remains
Valokuvanäyttelyssä on esineitä, jotka olivat apuna uhrintunnistuksessa
JFRM-2018-10-0402.jpg
JFRM-2018-10-0403.jpg
JFRM-2018-10-0407.jpg
JFRM-2018-10-0409.jpg
JFRM-2018-10-0410-Pano.jpg

Srebrenican kaupunki sijaitsee viehättävällä paikalla ympäröivien vuorien muodostamassa notkelmassa. Muutaman tuhannen asukkaan koti Bosnia-Hertsegovinan syrjäisessä itäosassa tuskin olisi syöpynyt sukupolveni mieliin ellei Jugoslavian hajoamissotien aikana siitä olisi tullut järkyttävän etnisen puhdistuksen näyttämö. Bosnian sodan loppuvaiheilla, kesällä 1995, kaupunki toimi YK:n turva-alueena, jonne oli majoittunut monituhatpäinen joukko Bosnian muslimeja. Myös bosniakit olivat tehneet hyökkäyksiä serbejä vastaan, mutta serbien lopulta vallattua Srebrenican alkoi joukkomurha, joka vei kahdessa viikossa yli 8000 henkeä – pääasiassa muslimipoikia ja -miehiä.

Ennen Serbian reissuamme olin katsellut karttaa ja todennut Srebrenican olevan sellaisen matkan päässä Belgradista, että Bosnian puolelle voisi hyvinkin tehdä päiväretken autolla. Olin Jugoslavian sotien aikaan peruskoulussa ja vaikka en ymmärtänyt tapahtumista paljoa, ne ovat jääneet uutisista mieleen. Lisäksi seurattuani vuosia mielenkiinnolla kansainvälistä tunnustusta saaneen suomalaisen oikeushammaslääkäri Helena Rannan uraa, olin myös lukenut hänen työstään Srebrenicassa. En edes aluksi tiennyt olisiko Srebrenicassa mitään nähtävää, mutta halusin käydä siellä. Toisen maailmansodan tapahtumia kauhistellessa on helppo osoitella sormella menneitä sukupolvia, mutta on todella vaikea niellä, että jotain tällaista on tapahtunut minun elinaikanani. Näin lähellä.

Menimme aamulla Marlon kanssa vuokraamaan auton ja varmistimme vielä, että sen kanssa saa kulkea rajan yli. Vaikka matkaa Belgradista Srebrenicaan on vain reilut 160km, sen ajamiseen kannattaa varata reilusti aikaa. Google Maps arvioi ajoajaksi noin 3h, mutta todellisuudessa matkaan kului noin 4h suuntaansa. Matka kulkee läpi Serbian maaseudun, joka näyttää pysähtyneen jonnekin 50-luvulle. Teiden kunto ei ole erityisen hyvä ja liikkeellä oli paljon traktoreita, mikä hidastaa kulkua. Lähestyessämme Bosniaa alkoivat maisemat muuttua vuoristoisemmiksi ja pysähdyimme välillä ihailemaan tieltä avautuvaa näköalaa.

Serbian ja Bosnia-Hertsegovinan raja kulkee Drina-jokea pitkin, joten ylitettyämme sillan oli vastassa rajavartioiden koppi. Passimme tarkastanut ja leimannut mies sanoi minulle jotain (luultavasti) serbiaksi. Kysyin puhuuko hän englantia ja vastaus oli lyhyt ja ytimekäs: “ei”. Rajavirkailija taisi kiusallaan kuumotella meitä hetken, koska ojensi lopulta passit ja huitoi menemään.

Rajalta ei ole enää pitkä matka Srebrenicaan ja ennen varsinaista kaupunkia on tien varressa Srebrenica-Potočarin muistomerkki ja hautausmaa vuoden 1995 kansanmurhan uhreille. Tämä oli meidän retkemme pääasiallinen kohde. YK-joukkojen entisten rakennusten viereen on perustettu suuri hautausmaa, jossa seisoo vierivieressä valkoisia hautakiviä. Alueen keskellä on eräänlainen rukouskatos muslimeille ja sen vieressä valtava kiviseinämä, johon on kaiverrettu uhrien nimet. Yli 8000 uhrista noin 7000 on tähän mennessä tunnistettu ja haudattu. Olen käynyt monissa paikoissa, joissa sodan järjettömyys iskee vasten kasvoja. Niin Auschwitz Puolassa kuin Arlingtonin hautausmaa Yhdysvalloissa vetää hiljaiseksi. Srebrenica iskee samalla järkyttävällä käsittämättömyydellä. Miten jotain tällaista on voitu tehdä muutamassa päivässä.

Srebrenican hautausmaata katsellessani en voinut olla ajattelematta, että meidät (ainakin länsi- ja pohjois-eurooppalaiset) kasvatetaan kauhistelemaan holokaustia, mutta samalla suljemme silmämme asioilta, jotka tapahtuvat nyt. Ja aivan yhtä lähellä. (Enkä tarkoita, että kaukana tapahtuvat asiat olisivat vähäpätöisempiä, mutta ihmisten on tutkitusti vaikeampi sitoutua niihin tunnetasolla.) Srebrenican kaltaisiin paikkoihin tutustuminen tekisi meille todella hyvää – auttaa käsittämään, etteivät kansanmurhat ole vain jotain mitä tapahtui viimeeksi 40-luvulla. Kohteena tämä Bosnian syrjäinen nurkka on kuitenkin hankalampi kuin Auschwitz tai Dachau. Niin tärkeitä kuin edellämainitutkin ovat, ne voivat synnyttää vääristyneen ajatuksen, että ihmisoikeusloukkaukset ovat jotain mikä kuuluu vain historiaan.

Tien toisella puolella hautausmaasta olevassa rakennuksessa on valokuvanäyttely. Sisältö ei ole tiukasti kuratoitu vaan aiheet liikkuvat löyhästi Srebrenican kansanmurhan jälkimaininkien ympärillä. Näyttelyn nimi jo vihjaa bosnialaisten tunteista YK:a kohtaan: “UN safe zone” on luettavissa “YK:n turva-alue” tai “Turvaton alue”. Eikä heitä voi tästä syyttää. Kansainvälinen yhteisö mokasi todella pahasti Srebrenican kohdalla. Vaikka paikalliset YK-joukot pyysivät apuvoimia, niitä ei annettu. Valokuvanäyttelyssä kansainvälisten joukkojen seinäkirjoitukset osoittavat halveksuntaa paikallisia kohtaan. Pelastajiksi mieltämiemme ihmisten sädekehä ei olekaan niin puhtoinen kuin toivoisimme. Läntinen kirkasotsaisuus alkaa hieman oksettaa.

Kävimme Marlon kanssa pyörähtämässä myös itse Srebrenican kaupungissa. Keskustan talot ovat korjattuja, mutta kaupungin laitamilla seinät ovat yhä täynnä ampumisen jälkiä. Ympäröivä luonto olisi omiaan tekemään paikasta upean matkailukohteen, mutta en tiedä miten täynnä metsät ovat vielä räjähtämättömiä yllätyksiä.

Paluumatka Belgradiin meni mietteliäissä merkeissä. Ehdimme nähdä vain pienen, valitettavan surullisen, siivun Bosnia-Hertsegovinasta. Toivon saavani vielä mahdollisuuden palata näihin osiin Balkania, koska luonto on aivan todella kaunista. Srebrenica on tärkeä oppitunti ihmisoikeusloukkauksista ja kansainvälisen yhteisön toiminnasta (tai sen puutteesta). Ehkä tällaisissa paikoissa vierailu voisi opettaa meille, ettei riitä hokea toisen maailmansodan muiston äärellä “ei enää koskaan”. Pahoja asioita tapahtuu silloin, kun hyvät ihmiset eivät tee mitään.

Serbia: Belgrade

Although I have been traveling a lot around Europe, Balkans have remained unvisited. My friend Marlo happens to know that corner of the world better and hence I decided to team up with him and spend my fall break in Serbia.

We flew via Berlin Tegel to the Nikola Tesla airport that is close to Belgrade, the capital of Serbia. I generally avoid gypsy taxis because I have one slightly uncomfortable experience from Las Vegas about a decade ago, but for some unexplainable reason we decided to take ride from an unknown guy. Well, the price was sky high and perhaps I will now remember to avoid gypsy taxis for the next ten years again.

We stayed for a week and lived rather close to the old town. Our accommodation was located in Savamala in a quite neat apartment that we found from Airbnb. There are a lot of great places for a cheap price available in Belgrade through Airbnb, so staying in a hotel is a needless expense. In the old town it’s easy to move around by walking, but also buses and trams are available. You can buy a day ticket for public transportation from most of the kiosks – salesperson might not speak much anything else, but Serbian, though it’s usually easy to find mutual understanding. Even if one might have limited skills in that language. The easiest way to find the maps and schedules for the public transportation is using the Moovit app. Serbia is not part of the EU, so you should check your operator for the possible travel data packages.

In Belgrade there are too many museums and historical sights to see in one visit. We decided to visit only a few to avoid spending the whole trip indoors. Belgrade Fortress is located in Stari Grad, where rivers Sava and Danube meet. We slowly strolled around and enjoyed the warm fall weather. Because I’m generally known as the macabre one within my friends, I naturally demanded that we visit the Medieval Torture Museum that is situated in the fortress. The exhibition includes a grandiose iron maiden, a classic Judas cradle and a piece of torture equipment that every dancer secretly dreams about – a rack (that is used to stretch one’s limbs to different directions).

Other museum where I wanted to visit was the Nikola Tesla Museum. The exhibition itself is kinda small, but the tour was entertaining, especially when it came to the tesla coil tricks. I was surprised to learn that the ashes of Nikola Tesla are in the museum – inside a golden ball shaped urn.

At the moment the visual vibes of Belgrade are quite exciting. Near the old downtown there are beautiful old buildings right next to the mighty modern glass palaces and collapsing colossuses, which all are decorated with vivid graffitis. In this city you can somehow sense the will to join the (western) Europe, while at the same time some local pubs have their walls covered with communist symbols and flags of Yugoslavia. Where especially the young people seem to looking to the future, part of the nation feels to live in some kind of Yugoslavia nostalgia. Now that the East-Berlin doesn’t look anymore like “east” at all, soon might Belgrade not show this rough side of itself either.

One part of this roughness in Belgrade is all the stray cats and dogs that are roaming around. Part of them look quite well and people clearly feed them and bring water cups to their nests. But then part of them are suffering from injuries caused by people or other animals as well as untreated tumours.

Bunch of decadence can be found also from the Belgrade Central Railway Station. The building has been empty only from the summer of 2018, but the rails are growing weeds like in any post-apocalyptic movie scene. While new modern buildings are rising along the river Sava, the demolition area just keeps adding this austere feel.

The balkan cuisine and the good selection of affordable restaurants were especially rewarding during this trip. Also there is no lack of cozy pubs. On our last evening we headed for a dinner to a bit finer restaurant that was located right along the river Danube and continued the evening in the Serbian National Theatre. Tickets for the floor seats for the Marriage of Figaro opera weren’t expensive and we didn’t mind though the opera was in Italian and subtitles in Serbian (either which we didn’t understand). Performing arts can be enjoyed regardless.

Belgrad is a pleasant choice for a city break and still quite affordable. Travellers have already found Croatia with its endless coastline and Albania as well as Montenergro seems to becoming more popular. Still Balkans has much more to offer than just the sea shores. I recommend putting Serbia on your list especially if you are interested in history, museums, the changes in architecture and variety of restaurants.

JFRM-2018-10-0056-Pano.jpg
Our Airbnb flat in Savamala
Meidän Airbnb-huoneisto Savamalassa
JFRM-2018-10-0085.jpg
JFRM-2018-10-0086.jpg
JFRM-2018-10-0095.jpg
Belgrade is full of fascinating graffitis
Belgrad on pullollaan kiehtovia graffiteja
JFRM-2018-10-0106.jpg
JFRM-2018-10-0127.jpg
JFRM-2018-10-0134.jpg
Yours truly at Belgrade Fortress
Allekirjoittanut Belgradin linnoituksessa
JFRM-2018-10-0135-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0159-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0185.jpg
Medieval Torture Museum
Keskiaikainen kidutusmuseo
JFRM-2018-10-0181.jpg
JFRM-2018-10-0188.jpg
JFRM-2018-10-0201.jpg
JFRM-2018-10-0202.jpg
Even the local police enjoy their afternoon bier
Jopa paikallinen poliisi nauttii iltapäiväoluensa
JFRM-2018-10-0212.jpg
JFRM-2018-10-0217.jpg
JFRM-2018-10-0224.jpg
Some of the stray cats are not in great condition
Kaikki kulkukissat eivät ole erityisen hyvässä kunnossa
JFRM-2018-10-0233.jpg
JFRM-2018-10-0247.jpg
JFRM-2018-10-0252.jpg
Nikola Tesla Museum
Nikola Tesla -museo
JFRM-2018-10-0277.jpg
The ashes of Nikola Tesla
Nikola Teslan tuhkat
JFRM-2018-10-0293.jpg
JFRM-2018-10-0430.jpg
JFRM-2018-10-0440-Pano.jpg
The view from our balcony
Näkymä parvekkeeltamme
JFRM-2018-10-0447-Pano.jpg
Belgrade Main Railway Station has been abandoned since 1st of July 2018
Belgradin päärautatieasema on ollut tyhjillään heinäkuun 1. 2018 lähtien
JFRM-2018-10-0471.jpg
JFRM-2018-10-0475.jpg
JFRM-2018-10-0476.jpg
JFRM-2018-10-0479.jpg
JFRM-2018-10-0521.jpg
JFRM-2018-10-0527.jpg
JFRM-2018-10-0537.jpg
JFRM-2018-10-0557.jpg
Stray dogs can be very cuddly
Kulkukoirat voivat olla hellyydenkipeitä
JFRM-2018-10-0584-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0626.jpg
JFRM-2018-10-0633.jpg
JFRM-2018-10-0792-Pano.jpg
Our penthouse jacuzzi
Meidän kattohuoneisto-poreamme
JFRM-2018-10-0855-Pano.jpg
Last evening sunset over river Danube
Viimeisen illan auringonlasku Tonvan yllä

Vaikka olen matkustellut paljon Euroopassa, on Balkan jäänyt itselleni hyvin tuntemattomaksi alueeksi. Ystäväni Marlo puolestaan tuntee aluetta paremmin, joten päädyimme lähtemään hänen kanssaan yhdessä syysloman viettoon Serbiaan.

Lensimme Berlin Tegelin kautta Serbian pääkaupungin, Belgradin, kupeessa sijaitsevalle Nikola Teslan lentokentälle ja suunnittelimme ottavamme taksin keskustaan. Yleensä välttelen pimeitä takseja, koska ne voivat yllättää puolin ja toisin. Kerran olen sellaisella ajellut kymmenisen vuotta sitten Las Vegasissa ja kokemus oli hieman kuumoitteleva. Kuitenkin jostain hetken mielijohteesta päätimme lähteä kentältä tuntemattoman kuskin kyytiin. No, ryöstöhintainenhan se matka oli ja ehkä taas muistan olla seuraavat kymmenen vuotta ajamatta pimeillä takseilla.

Reilun viikon mittaisella matkallamme majoitumme Airbnb:sta löytämässämme asunnossa Savamalan kaupunginosassa lähellä vanhan kaupungin keskustaa. Belgradista löytyy todella paljon hyvätasoisia ja edullisia asuntoja Airbnb:stä, joten hotellista on turha maksaa. Vanhan kaupungin alueella liikkuu helposti kävelemälläkin ympäriinsä, mutta myös busseilla ja raitiovaunuilla pääsee moneen paikkaan. Päivälipun bussiin saa useimmista kioskeista – myyjät eivät välttämättä puhu paljon muuta kuin serbiaa, mutta yleensä yhteisymmärrykseen päästään vaikka oma kielitaito olisikin tältä osin rajallinen. Julkisen liikenteen reitit ja aikataulut selviävät helposti Moovit-sovelluksesta. Serbia ei kuulu EU-alueeseen, joten omalta operaattorilta kannattaa selvitellä reissudatamahdollisuudet.

Belgradissa on valtavasti museoita ja historiallisia nähtävyyksiä. Tutustuimme niihin hyvin valikoivin osin, koska emme halunneet viettää koko viikkoa museokierroksella. Stari Gradin kaupunginosassa, Savan ja Tonavan risteyskohdassa, on Belgradin linnoitus, jossa kävimme kävelemässä ja ihailemassa maisemia. Koska olen ystävieni keskuudessa yleensäkin jo tunnettu makaaberina tahona, vierailimme tietenkin linnoituksen kidutusmuseossa. Näyttävän rautaneitsyen ja klassisen Juudaksen tuolin lisäksi esillä oli mm. kaikkien tanssijoiden salaisesti unelmoima piinapenkki, jossa venytetään raajoja eri suuntiin.

Toinen museo, jossa halusin vierailla oli Nikola Tesla -museo. Itse näyttely siellä on pienehkö, mutta museokierros oli viihdyttävä etenkin teslakäämillä tehtyjen sähkötemppujen myötä. Yllätyksekseni museossa ovat näytillä myös Nikola Teslan tuhkat kullatussa pallon muotoisessa uurnassa.

Belgrad on tällä hetkellä visuaaliselta olemukseltaan jännittävä. Vanhan keskustan ympäristössä ovat sulassa sovussa kauniit vanhat rakennukset, huippumodernit lasipalatsit, pommitetun näköiset sortuvat kolossit, joita kaikkia koristaa paikoin hyvin taidokkaatkin graffitit. Koko kaupungin tunnelmassa voi aistia jonkinlaista halua eurooppalaistumiseen ja samalla joidenkin pubien seiniä koristelevat kommunistiset symbolit ja Jugoslavian liput. Siinä missä etenkin nuoret vaikuttavat katsovan vahvasti tulevaisuuteen, osa kansasta kuitenkin yhä elää Jugoslaviaa nostalgisoiden. Siinä missä Itä-Berliini ei enää todellakaan näytä “idältä”, ei todennäköisesti Belgradkaan enää kovin pitkään näytä rujoa puoltaan.

Yksi osa tätä rujoutta on kaupungissa liikkuvat kulkukissat ja -koirat. Osa niistä näyttää hyvinvoivilta ja ihmiset selvästi tuovat niiden pesäpaikoille ruokaa ja vesiastioita. Osalla taas on selvästi ihmisten tai lajitoveriensa aiheuttamia vammoja sekä hoitamattomia kasvaimia.

Dekadenssia löytyy myös Belgradin vanhalta päärautatieasemalta. Rakennus lähtölaitureineen on seissyt tyhjänä vasta kesästä 2018 asti, mutta raiteet pukkaavat heinää jo siihen mallin, että alueella on hyvin post-apokalyptinen tunnelma. Sava-joen rannan hulppeiden uudisrakennusten tieltä on romutettu vanhaa, mikä lisää entisestään paikan karua vaikutelmaa.

Antoisaksi osoittautui Belgradin hyvät ja edulliset ravintolat sekä balkanilainen ruokakulttuuri. Viihtyisiä pubeja löytyy myös runsaasti. Viimeisenä iltana kävimme illallisella Tonavan varrella sijaitsevassa ravintolassa ja siitä jatkoimme iltaa Serbian kansallisteatterin Figaron häitä katsellen. Permantopaikat eivät montaa kymppiä maksaneet, eikä esittävässä taiteessa tarvitse välttämättä häiriintyä, vaikka laulu olisi italiaa ja tekstitys serbiaa (eikä kumpaakaan osaa).

Belgrad on viihtyisä kaupunkilomakohde, joka on ainakin vielä melko edullinen. Matkailijat ovat löytäneet jo Kroatian upeine rannikkoineen sekä Albania ja Montenegro alkavat olla myös nosteessa. Balkanilla on kuitenkin myös paljon muuta nähtävää kuin rantakohteet, joten Serbia kannattaa nostaa omalle listalle, jos kiinnostuksen kohteena ovat historia, museot, arkkitehtuurin muutokset ja hyvä ravintolatarjonta.

Lake Kuolimo MTB Trail

The best fall foliage was already gone, but the trees still were brightly yellow, when I was parking my car on an October afternoon to the Olkkola mansion by the Lake Kuolimo in Savitaipale. I lifted off my bike that was sprawling from the trunk and put my helmet on.

From Olkkola starts a trail system called Jääkauden jäljet – kivikauden ihminen (Traces of ice age – Stone Age human), which includes biking and hiking trails plus an art trail (more info in Finnish from eKarjala and Outdoors Finland). As the name indicates, these trails go through the terrain that is heavily affected by the ice age and there is also a reconstruction of a Stone Age home. The MTB trail is about 19 km (11,8 mi) and the hiking trails come in different lengths.

Right in the beginning I took a detour, because I wanted to ride the art trail. This route might not be actually for biking with its steep hills, but it truly was a hell of a ride! Along the art trail there are small sculptures made of natural materials. I had to look for a while to find my way back to the bike trail, but finally I got to the Uuhijoki mill and was back on the route.

The bike route followed a dirt road for a while and then turned back to the forest. Soon I saw a sign by the trail that recommended me to carry or lead my bike for the next 400 m (0.25 mi). That section was more of a bushwhack, but still rideable. Not too long after that I was once again on a dirt road that took me to the Lepänkanto recreation area. Close to the beach is a parking lot, which allows one to start hiking from there.

From Lepänkanto to Rovastinoja the route follows dirt and forest roads. Rovastinoja is an extremely beautiful spot by the Lake Kuolimo. There is a goahti-like peat hut that is a reconstruction of a Stone Age home, which would be a great place to stay a night. By the lakeside there is a fire pit and steps that lead into the lake. Not to mention the wood shed and a privy. I continued a bit further along the trail that ended right into someone’s backyard.

Rovastinoja is a very fine destination and I will definitely return there one day. This time I wasn’t prepared to stay any longer and I started to ride back towards Olkkola. The sun was already setting, so I wanted to get out of the forest before dark. On my way back I rode all the way along the bike route.

The Lake Kuolimo MTB trail is not technically demanding. During the summer both Lepänkanto and Rovastinoja are great places to have a break and to dive into the clear watered Lake Kuolimo. For those who are interested of the geomorphology of the area there are information signs along the trail. I ended up riding 23 km (14.3 mi), when I took the art trail also.

Check the map in the end of this post!

JFRM-2018-10-1624.jpg
Olkkola Mansion
Olkkolanhovi
JFRM-2018-10-1632.jpg
JFRM-2018-10-1634.jpg
JFRM-2018-10-1635.jpg
Trail signs have seen better days
Reittimerkinnät ovat parhaat päivänsä nähneet
JFRM-2018-10-1636-Pano.jpg
JFRM-2018-10-1644.jpg
JFRM-2018-10-1647.jpg
JFRM-2018-10-1648.jpg
Stone Age home reconstruction and a bit more modern bicycle
Kivikautisen asunnon rekonstruktio ja hieman modernimpi polkupyörä
JFRM-2018-10-1650-Pano.jpg
JFRM-2018-10-1657.jpg

Paras ruska oli ehtinyt jo mennä ohi, mutta puut hohtivat vielä keltaisena ajellessani lokakuisena iltapäivänä Kuolimon rannalla sijaitsevan Olkkolan hovin pihaan Savitaipaleella. Nostin takakontista retkottavan polkupyörän maahan ja köytin kypärän päähäni.

Olkkolasta alkaa Jääkauden jäljet – kivikauden ihminen -reitistö, joka koostuu vaellus- sekä maastopyöräilypoluista sekä taidepolusta (lisää tietoa eKarjala-portaalista ja Outdoors Finlandista). Nimensä mukaisesti reittien varrella on nähtävissä jääkauden muokkaamaa maastoa ja kivikautisen asumuksen rekonstruktio. Maastopyöräreitti on noin 19 km ja vaellusreittejä on eri mittaisia.

Tein heti alusta pienen ylimääräisen mutkan matkaan, kun päätin ajella taidepolkua pitkin. Tämä reitti ei ehkä ihan ensisijaisesti ole pyöräilyyn tarkoitettu jyrkkine mäkineen, mutta ainakin ajaminen oli hauskaa! Taidepolun varrella on erilaisia luonnonmateriaaleista tehtyjä patsaita. Jouduin hieman etsiskelemään taidepolulta pyöräreitille löytääkseni, mutta lopulta päädyin Uuhijoen myllylle, josta liityin oikealle reitille.

Reitti seurasi hetken hiekkatietä, josta käännyin taas metsään. Polulla tuli vastaan kyltti, jossa kehotettiin taluttamaan tai kantamaan pyörää seuraavat 400 metriä. Tuo pätkä oli ryteikköisempi, mutta kuitenkin ihan poljettavissa. Pian tämän jälkeen siirryin taas hiekkatielle, jota pitkin ajoin Lepänkannon virkistysalueelle asti. Uimarannan tuntumassa on parkkipaikka, joten vaellusretken voi aloittaa myös sieltä.

Lepänkannolta Rovastinojalle reitti jatkuu hiekka- ja metsäautoteitä pitkin. Rovastinoja on hyvin kaunis alue Kuolimon rannalla. Paikalle on tehty kivikautista asumusta jäljittelevä kotamainen turvemaja, jossa itseasiassa voisi varsin hyvin yöpyäkin. Rannassa on tulentekopaikka ja portaat järveen sekä myöskin puuliiteri ja huussi löytyy. Jatkoin vielä lyhyen matkaa polkua eteenpäin, kunnes se päättyi jonkun takapihalle.

Rovastinoja on erittäin hieno retkeilykohde ja tulen varmasti palaamaan vielä sinne. Tällä kertaa en ollut kuitenkaan varautunut jäämään pidemmäksi aikaa, vaan lähdin polkemaan takaisin kohti Olkkolaa. Aurinkokin alkoi jo laskea, joten halusin pois metsästä ennen pimeää. Paluumatkan kuljin kokonaan pyöräreittiä pitkin.

Kuolimon läheisyydessä kulkeva Jääkauden jäljet – kivikauden ihminen -maastopyöräreitti ei ole teknisesti vaativa. Kesäkaudella loistavia pysähdyspaikkoja ovat Lepänkanto ja Rovastinoja, joissa voi molemmissa pulahtaa uimaan kirkasvetiseen Kuolimoon. Alueen geomorfologiasta kiinnostuneille on tarjolla infotauluja reitin varrella. Pyöräilymatkaa minulle kertyi 23 km, kun kuljin myös taidepolun kautta.

Map

Total time: 02:43:50

Post-AT: One Year After the AT

A year ago I climbed to the highest peak in Maine carrying my green Osprey backpack. Summiting the Baxter Peak of Mount Katahdin was the end of my 199 day journey of hiking more than 3500 km (2200 mi) over the Appalachian mountains.

Now I have been back in the society for a year. The change wasn’t easy, although I had a home and a job waiting for me. First two months I was suffering what we hikers call the PTHD (Post Thru-hike Depression). I had been warned, but I didn’t take it seriously that this could be a real thing. I was extremely passive and constantly tired. The symptoms started finally fade in December and during the spring I started to find the good old active me.

My thru-hike gained some media attention after I returned to Finland. The first to contact me was the local newspaper Etelä-Saimaa, that made my thru-hike their front page news (link only in Finnish). The next in line was Finnish Broadcasting Company Yle’s local radio station Yle Etelä-Karjalan radio interviewing me for their morning show (audio in Finnish). Then I ended up being the cover boy of my trade union’s magazine, when Tehy-lehti made a big life story interview about me (in Finnish, too). This caused the one of the two major Finnish tabloid newspapers to contact me. Iltalehti published a shorter article of similar themes (yes, in Finnish) with Tehy-lehti. As an artist I’m used to the fact that my work is public. Still I had to really consider if I wanted to give the interview to a tabloid magazine, because I’m not generally a fan of their journalistic style.

All the larger scale outdoor adventures have been out of my reach recently for budget reasons, but I can see hiking the French Way of the Camino de Santiago in my future and one day attempting to thru-hike the Pacific Crest Trail. While I’m building up the funds for these trips, I’m exploring the more environmentally friendly locations in my home country and trying to especially find the interesting outdoor activities in Southern Karelia. My goal is also to provide new kind of content on my YouTube channel by doing hiking tutorial videos and I’m starting to write a more comprehensive story about my Appalachian Trail thru-hike. There are so many juicy things that I have not shared in my blog…

Otherwise my life is pretty much in its usual frame. I have two part-time jobs and somewhere in between I try to focus in my artistic work. This week I will also start my studies for a master’s degree. One confusing change there has been during the last year. You might remember that on the AT we used to eat overnight oats for breakfast, because this was the most convenient way to silence the growling stomach in the morning. Now someone has realised that this is something super trendy and every store is selling the overnight oats as a some kind of superfood. If this development should continue, brace yourselves, because next you will be having tuna tortillas for dinner, do your number two into a cathole, do your groceries by hitch-hiking and taking a shower once in a week, because nothing is as fashionable as the hiker trash lifestyle!

Media cover of my thru-hiker friends:

Grey Beard
The Washington Post: An 82-year-old man hiked the entire Appalachian Trail. Then he danced a jig.
Outside Online: An 82-Year-Old Broke the Appalachian Trail Age Record
Commercial appeal: Appalachian Trail hiker Dale Sanders escapes bear encounter

Kickstand
Fredericksburg: ‘Life’s not over just because you lose a leg’, says Appalachian Trail thru-hiker (link not viewable inside the EU, to read the article click here)

The Hiker Yearbook
The Hiker Yearbook

JFRM-2018-09-1593.jpg
Cover boy of the May 2018 issue of my trade union’s magazine
Ammattiliiton lehden kansikuvapoikana toukokuun 2018 numerossa

JFRM-2018-09-1595.jpg
The Hiker Yearbook of the class of 2017!
Vuoden 2017 vaeltajien vuosikirja!

JFRM-2018-09-1597.jpg
And the Finnisher is featured!
Ja Finnisher löytyy tietenkin!

JFRM-2018-09-1605.jpg
My summit photo on the Hiker Yearbook
Huiputuskuvani vaeltajien vuosikirjassa

Vuosi sitten kiipesin vihreä Ospreyn rinkka selässäni Mainen osavaltion korkeimmaille huipulle, Mount Katahdinin Baxter Peakille. Se oli päätös 199 päivää kestäneelle yli 3500 kilometrin vaellukselle Appalakkien yli.

Nyt olen ollut vuoden ajan takaisin osana yhteiskuntaa. Muutos ei ollut helppo, vaikka minulla oli koti ja työpaikka odottamassa. Pari ensimmäistä kuukautta kärsin ongelmasta, joka kulkee nimellä PTHD (Post Thru-hike Depression) eli läpivaelluksen jälkeisestä masennuksesta. En ollut ottanut aivan tosissani varoituksia siitä, että tällainen jälkiseuraus voi iskeä. Olin hyvin passiivinen ja väsynyt jatkuvasti. Oireet alkoivat kuitenkin helpottaa joulukuussa ja keväällä aloin taas löytää oman aktiivisen itseni.

Vaellus herätti jonkin verran mediahuomiota palattuani Suomeen. Ensimmäisenä yhteyttä otti paikallislehti Etelä-Saimaa, joka teki Appalachian Trailin läpivaelluksesta etusivun jutun. Seuraavana aktivoitui Yle Etelä-Karjalan radio, joka haastatteli minua aamulähetykseensä. Sitten kansikuvapojaksi minut halusi ammattiliittoni toimittama Tehy-lehti, joka julkaisi laajan henkilöhaastattelun. Tämän seurauksena minua haastatteli vielä Iltalehden toimittaja tiivistäen samoista aiheista kuin Tehy-lehti. Taiteilijana olen tottunut siihen, että työni on julkista. Iltalehden haastatteluun suostumista mietin kuitenkin pitkään, koska en täysin allekirjoita iltapäivälehtien journalistista tyyliä.

Isomman mittakaavan ulkoilureissut ovat olleet katkolla budjettisyistä, mutta suunnitelmissa siintää Camino de Santiagon vaeltaminen ns. ranskalaista reittiä sekä jossain määrittämättömässä tulevaisuudessa Pacific Crest Trail. Reissubudjettia kasvatellessa pyrin tutustumaan ilmastoystävällisempiin lähiretkeilykohteisiin ja nostamaan esiin kiinnostavia paikkoja etenkin Etelä-Karjalassa. Tavoitteena on myös tuottaa uudenlaista sisältöä YouTube-kanavalleni opasvideoiden muodossa sekä aloittaa kirjoittamaan laajempaa tarinaa Appalachian Trailin vaelluksestani. Reissusta jäi nimittäin paljon mehukkaita tarinoita, joita en ole täällä blogin puolella kertonut.

Muuten elämä jatkaa omilla uomillaan. Keikkailen kahdessa työpaikassa ja välillä keskityn tekemään taiteellista työtä. Tällä viikolla aloitan myös opiskelut maisteriohjelmassa. Yksi hämmentävä muutos tähän vuoteen on kuitenkin mahtunut. AT:lla söimme overnight oatseja eli tuorepuuroa, koska se oli käytännöllisin tapa saada täyttävää aamupalaa. Nyt joku on keksinyt tämän olevan supertrendikästä ja tuorepuuroa myydään joka marketissa todellisena superfoodina. Jos tämä kehitys jatkuu, voitte pian varautua syömään illalliseksi tonnikalatorilloja, tekemään tarpeenne pusikkoon, hoitamaan kauppareissunne liftaamalla ja käymään suihkussa kerran viikossa, koska mikäpä olisi sen muodikkaampaa kuin hiker trash lifestyle!

Muita läpivaeltaystäviäni mediassa:

Grey Beard
The Washington Post: An 82-year-old man hiked the entire Appalachian Trail. Then he danced a jig.
Outside Online: An 82-Year-Old Broke the Appalachian Trail Age Record
Commercial appeal: Appalachian Trail hiker Dale Sanders escapes bear encounter

Kickstand
Fredericksburg: ‘Life’s not over just because you lose a leg’, says Appalachian Trail thru-hiker (linkki ei toimi EU:n sisällä, joten lukeaksesi artikkelin klikkaa tästä)

Läpivaeltajien vuosikirja
The Hiker Yearbook

Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari

In the beginning of the summer I bought a new mountain bike. I have lived a few bikeless years now, because my previous ride was stolen from my front yard just before I moved to Sweden. And in that situation it really didn’t make any sense to buy a new one. I have been missing the possibility to move around with a bike and also I have grown an interest to try doing some trails with an MTB.

I had already once rode to my relative’s summer cottage in Vehkataipale, when I found information about the local classic bike route: Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari-Lappeenranta (route info in Finnish only). This route is not really a trail, because it follows the road, but still this 40 km (25 mi) sounded about my size of a day trip.

I decided to take this tour counter-clockwise. I started from my home in Lappeenranta and the first leg of the journey took me over the Luukkaansalmi bridge towards Vehkataipale. I got to ride a part of this leg on a trail also. Luukkaansalmi offers a nice view to both directions, to Lappeenranta and Imatra, and the downhill from the bridge is really a high speed ride. I was riding along a bike road until I came to Tuosa, but then I had to move on to the shoulder of the road. Though that was not an issue, because the passing cars were leaving a generous space between us

When I arrived to Vehkataipale there was another bridge to cross, next to the old pump plant. I didn’t stop there to take photos, though someone else was capturing the industial romantic nature of the pump plant with her camera. Right after the bridge the route turns to left towards Taipalsaari, but I took a little detour to visit my relative’s summer cottage in Kirvesniemi. I got there pretty conveniently at the lunch time and got something to eat after one hour on my bike.

After the lunch I returned to the Vehkataipale bridge and took the turn to Toijantie that took me towards Taipalsaari. This leg is notorious of its narrow and winding gravel road, which is currently under maintenance. They are making Toijantie wider and straightening the worst curves. Big yellow machinery was working on the roadside, but the road itself was still untouched and from a biker’s point of view quite fun terrain. As the cherry on the top is the Toijansalmi bridge in the end of the road. Like Luukkaansalmi, it also offers beautiful views to the Lake Saimaa. Soon after the bridge the route turns to left, to follow the Suur-Saimaantie and Taipalsaari is only a few turns and a heavy uphill away.

The route turns left towards Lappeenranta at the gas station, but because I was in no hurry I decided to take a one kilometer (0.6 mi) detour to stop at the Taipalsaari village. This second leg from Vehkataipale to Taipalsaari also took me an hour to ride. It’s the shortest leg, but the most difficult terrain. I rode to the village general store and got me an ice cream and a soda. This whole summer has been record breaking hot in recent centuries and my bike trip day in early July was warm too. Luckily it wasn’t one of the hottest days, though. As I was devouring my ice cream I walked across the street to the church and went to greet my relative at the war cemetery (literal translation from Finnish would be “a hero cemetery”).

The last leg from Taipalsaari to Lappeenranta is a very good bike road and the terrain was easiest on this trip. There are plenty of lake views to enjoy, but I was really starting to feel my legs get pumped. My thigh muscles weren’t able to give anything. The last leg took also an hour to ride and in the end I got to climb the long uphill from Lappeenranta harbour to my home.

I haven’t done any longer bike trips before, but this was a positive experience. Though I still would rather ride along a trail than on the road. But anyway I am starting to feel that for example the scenic Archipelago Trail (Saariston Rengastie) and The Costal Route (Rannikkoreitti) might be worth taking, though these are road cycling. From the Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari -classic it’s also possible to do a longer variation, that takes you all the way to the Sarviniemi in Kyläniemi. The route that I took now was 48 km (30 mi) with all the detours and for a beginner it was enough for one day. If I wouldn’t have visited the summer cottage and the village, the length would have been about 40 km (25 mi). The actual riding time was about one hour per leg, which is three hours combined. I took my breaks with rather relaxed schedule, which added almost two hours to my trip.

In the end of this post is a route map.

JFRM-2018-07-1441-Pano.jpg
The view from the Luukkaansalmi bridge
Maisemat Luukkaansalmen sillalta

JFRM-2018-07-1447.jpg
JFRM-2018-07-1456.jpg
JFRM-2018-07-1457.jpg

JFRM-2018-07-1458-Pano.jpg
Also great views to the Lake Saimaa from the Toijansalmi bridge
Myös Toijansalmen sillalta avautuu hienot näkymät Saimaalle

JFRM-2018-07-1465.jpg
JFRM-2018-07-1466.jpg
JFRM-2018-07-1467-Pano.jpg

Kesän alussa ostin itselleni uuden maastopyörän. Olin ollut jo muutaman vuoden kokonaan ilman polkupyörää, koska edellinen pyöräni varastettiin kotipihasta juuri ennen kuin muutin Ruotsiin ja siinä tilanteessa ei ollut järkevää hankkia uutta tilalle. Olin kuitenkin kaivannut pyörällä liikkumisen mahdollisuutta ja toisaalta minua oli alkanut houkutella myös mahdollisuus kulkea joitain retkeilyreittejä maastopyörällä.

Olin käynyt jo kerran pyöräillen sukulaisteni mökillä Vehkataipaleessa, kun löysin netistä paikallisen klassikkoreitin Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari-Lappeenranta.Reitti ei ole varsinaista maastopyöräilyä, koska se kulkee tietä pitkin, mutta reilun 40 km matka kuulosti kuitenkin minulle sopivalta päiväretkeltä.

Päätin lähteä kiertämään reittiä vastapäivään. Aloitin matkan kotoani Lappeenrannasta ja ensimmäinen etappi vei Luukkaansalmen sillan yli kohti Vehkataipaletta. Pääsin hieman ajamaan metsäpolkujakin tällä pätkällä. Luukkaansalmelta on hienot näkymät sekä kaupungin että Imatran suuntaan ja lisäksi sillalta saa varsin hyvän vauhdin alamäkeen. Matka jatkui vielä Tuosaan asti pyörätietä pitkin, mutta sen jälkeen jouduin siirtymään pientareelle polkemaan. Autoilijat ohittivat kuitenkin hyvin asiallisesti reilun välin jättäen.

Vehkataipaleeseen tullessani edessä oli toinen isompi silta vanhan pumppulaitoksen vierellä. Tähän kohtaan en itse pysähtynyt sen kummemmin valokuvaamaan, mutta joku muu oli kyllä saapunut kameroineen nauttimaan pumppulaitoksen teollisromanttisuudesta. Heti sillan jälkeen reitti kääntyy kohti Taipalsaarta, mutta tässä vaiheessa tein pienen ylimääräisen kierroksen sukulaisteni mökille Kirvesniemeen. Osuinkin sinne sopivasti lounasaikaan ja sain syötyä noin tunnin pyöräilyn jälkeen.

Lounaan jälkeen palasin takaisin Vehkataipaleen sillalle ja käännyin nyt Toijantielle kohti Taipalsaarta. Tämä etappi on (surullisen) kuuluisa kapeasta ja mutkaisesta hiekkatiestään, jota ollaan parhaillaan korjaamassa. Toijantietä levennetään ja pahimpia mutkia oikaistaan. Työkoneet mylläsivät tien vieressä, mutta itse tie oli kuitenkin vielä entisellään ja pyöräilijälle tämä oli oikeastaan hauskaa maastoa. Toijantien loppuhuipennuksena on korkea Toijansalmen silta, josta avautuu jälleen kerran kauniit näkoalat Saimaalle. Pian sillan jälkeen reitti kääntyy vasemmalle Suur-Saimaantielle ja Taipalsaari on enää muutaman mutkan ja rankan ylämäen takana.

Periaatteessa reitti kääntyy huoltoaseman kohdalta takaisin Lappeenrantaan, mutta koska minulla ei ollut kiirettä niin päätin poiketa vielä noin kilometrin verran käydäkseni Taipalsaaren kirkonkylällä. Etappi Vehkataipaleelta Taipalsaareen kesti myöskin noin tunnin. Se on kolmesta osiosta lyhyin, mutta maastoltaan vaativin. Ajoin kirkonkylän kaupalle ja kävin ostamassa itselleni jäätelön ja limpparin. Koko kesä on ollut Suomessa ilmeisesti vuosisatojen mittakaavassa ennätyskuuma ja pyöräilypäiväni heinäkuun alussa oli lämmin sekin. Onneksi kuitenkaan sää ei ollut aivan kaikista helteisin. Syödessäni jäätelöä kävelin aikani kuluksi tien toisella puolella olevalle kirkolle ja kävin tervehtimässä sukulaista sankarihautausmaalla.

Viimeinen etappi Taipalsaarelta Lappeenrantaan on koko matkalta todella hyväkuntoista pyörätietä ja maastoltaan matkan helpoin osuus. Järvimaisemia riittää ihailtavaksi, mutta tässä vaiheessa huomasin, että jalkani alkoivat jo olla melko hapoilla, koska kaupunkia lähestyessäni reidet eivät tuntuneet enää antavan juuri mitään. Viimeiseenkin pätkään kului noin tunti ja lopussa sain vielä nousta pitkän ylämäen Lappeenrannan satamasta kotiini.

En ole aiemmin tehnyt yhtään pidempää pyöräretkeä, mutta tämä kokemus oli ihan positiivinen. Tosin selkeästi mielummin ajelen silti metsäpoluilla kuin tietä pitkin. Kuitenkin hieman ovat alkaneet houkutella maisemiensa puolesta mm. Saariston Rengastie ja Rannikkoreitti, vaikka ovatkin maantiepyöräilyä. Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari -klassikosta on mahdollista pyöräillä myös pidempi variaatio, joka menee Kyläniemessä sijaitsevaan Sarviniemeen asti. Nyt polkemani reittivalinta ylimääräisine mutkineen oli noin 48 km pitkä ja se oli ensikertalaiselle ihan tarpeeksi pitkä päiväretki. Jos en olisi käynyt mökkivierailulla ja kirkonkylällä olisi pituudeksi tullut noin 40 km. Varsinaiseen pyöräilyyn kului melko tasan tunti per etappi eli yhteensä kolme tuntia. Tauot pidin hyvin rennolla otteella, joten niitäkin ehti tulla melkein parin tunnin edestä.

Map

Total time: 04:56:37