Day 164: Mount Moosilauke

14,33 km (8.9 miles)
1801.1 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

Translation available later.

White Mountains National Forest alueena alkaa pian Hanoverin pohjoispuolelta. Mistä itse White Mountainsin vuoret alkaa, riippuu siitä keneltä asiaa kysyy. Moni AT-vaeltaja tuntuu pitävän alkuna 1464 metristä Mount Moosilaukea. Tämä noin 8 km matkalle sijoittuva yhtäjaksoinen noin 1200 metrin nousu on työläs ja vuoren pohjoispuolella oleva alamäki on vielä jyrkempi.

Lähdin kymmenen aikoihin Hikers Welcome -hostellista tavoitteena päästä Mount Moosilauken yli. Nousu alkoi samantien ja olin varautunut vaikeuksiin. Edeltävien päivien pienemmätkin ylämäet ovat olleet raskaita, joten epäilin aikaa kuluvan reilusti. Kuitenkin täysin vastoin odotuksiani nousu lähti sujumaan hyvin vaivattomasti. Hiki toki kierähteli isoina pisaroina pitkin kasvoja, mutta vaeltaminen tuntui hyvältä. Noustessa polku muuttui koko ajan jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi, mutta ei mitenkään sietämättömäksi. Nälkä katosi ja etenin motivoituneena.

Vastaan tuli vähän väliä päivävaeltajia ja SOBOja. Aamulla huippu oli ollut pilvessä, mutta noustessani ylemmäs sain kuulla vastaantulijoilta pilvien kaikonneen ja näköalan avautuneen.

Tultuani etelähuipun tuntumaan polku muuttui lähes tasaiseksi kulkiessani huippujen välistä harjannetta. Lopussa oli pieni nousu puuttomalle ja tuuliselle päähuipulle. Huipun tuntumassa oli paljon päivävaeltajia, jotka söivät eväitään tuulelta suojassa. Moni oli pukenut päälleen takin, mutta pärjäsin itse oikein hyvin t-paidassa. Vaikka tuuli oli kova se ei ollut erityisen kylmä, kun aurinkokin paistoi.

Jatkoin kulkuani alas Mount Moosilaukelta ja kohti Beaver Brook Shelteriä. Pidin shelterillä myöhäisen lounastauon ja otin vettä. Sitten alkoi laskeutumisen jyrkin osuus. Beaver Brook muodostaa pohjoisrinteelle vesiputouksia ja polku seurailee niitä. Hyvin jyrkkä ja kivikkoinen alamäki osoittautui raskaammaksi kuin vuorelle nousu. Vaikka yritin mahdollisimman paljon keventää jalkoihin kohdistuvaa rasitusta vaellussauvoilla, hakkasi kivikossa laskeutuminen armottomasti jalkapohjiani.

Päästessäni lopulta notkelman pohjalle sattui jalkoihini kuin niitä olisi hakattu. Ilta alkoi tulla, joten päätin nousta lähes yhtä jyrkän vastakkaisen rinteen ja yrittää löytää sen laelta telttapaikan. Nouseminen tuntui huomattavasti helpommalta, koska jalat eivät olleet yhtä kovan paukutuksen kohteena. Juuri sopivasti auringon laskiessa tulin tasaisemmalle alueelle, jossa oli tilaa yhdelle teltalle.

Pystyttäessäni telttaa kiroilin välillä tuskaisena, koska pelkkä seisominen sattui jalkoihin. Päästyäni istumaan hieroin jalkateriä jonkin aikaa. Varpaita koukistavien lihasten ja jänteiden hierominen tuntui helpottavan oloa ja tuntemus oli jostain kivun ja mielihyvän rajamailta.

Päivän mailit jäivät tasan kymmeneen, mutta noustuani päivän aikana yli 1500 m ja laskeuduttuani yli 1000 m en voinut olla millään muotoa pettynyt. Mount Moosilauken ylittäminen alkoi valaa uskoa siihen, että rauhallisella tahdilla White Mountainsista selvitään.

Leave a comment

Leave a Reply