Day 163: Glencliff

17,90 km (11.1 miles)
1791.1 / 2189.8 miles
Hikers Welcome Hostel, Glencliff, NH

Translation available later.

“Että en sua mä muistais
Onko sellaista tuntia
Mulla on ikävä kotiin
Ja lintujen laulua
Viereesi tahtoisin tulla
Tuntee ihosi lämpimän
Jätä ikkuna raolleen
Sulle suukon mä lähetän”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)

 

“That I wouldn’t remember you
Is there such an hour?
I miss home
And the singing of the birds
Next to you I’d want to come
Feel your warm skin
Leave the window open
To you I’ll send a kiss”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)

JFRM-2017-08-0163.jpg
JFRM-2017-08-0164.jpg
JFRM-2017-08-0165.jpg
JFRM-2017-08-0166.jpg
JFRM-2017-08-0168.jpg
JFRM-2017-08-0169.jpg
JFRM-2017-08-0170.jpg
JFRM-2017-08-0178-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0171-Pano.jpg

Yöllä satoi vettä, minkä kyllä olin sääennusteesta nähnyt. Se, mitä sääennuste ei valitettavasti kertonut oli, että jättäisin sukkani yöksi kuivumaan teltan päälle. Havahduin sateeseen ja muistin sukkien olevan ulkona, mutta en jaksanut nousta niitä hakemaan. Etenkin kun minulla oli kuivatkin sukat ja pääsisin tänään pesemään pyykit.

Aamulla sade oli loppunut. Punnersin repun selkääni ja hoippuen joen yli kiviä pitkin aloitin päivän vaellusurakan. Minulla oli sisäisesti jotenkin tyhjä ja tunnoton olo. Mikään ei kiinnostanut. En ole juuri koskaan kärsinyt koti-ikävästä, vaikka olen aina matkustanut paljon. Tai ehkä juuri siksi en ikävöi paikkoja, minulle rakkaita ihmisiä kylläkin. Tänään kaipasin läheisiäni, mutta myös jotain tavallisesta elämästäni Suomessa.

Olin kuullut eilen tapaamiltani vaeltajilta, että Cape Moonshine Roadin lähellä olisi The Omelette Guy, omelettimies, joka nimensä mukaisesti paistaa vaeltajille munakkaita. Päiväni sai kummasti piristystä, kun löysin tämän vanhemman herrasmiehen päivystämästä pienestä majastaan banaanipuun alta (myönnettäköön banaanipuun olleen kotitekoinen). Istuin toisen aamupalan ääreen hyvillä mielin ja juttelin samalla muiden vaeltajien kanssa. The Omelette Guy kertoi, että kauden ennätys oli 25 munan omeletti – ja kyseinen vaeltaja oli syönyt sen ongelmitta. Minä tyydyin kuitenkin neljään munaan.

Vaikka maasto ei ollut erityisen vaikea, oli vaeltaminen raskaan tuntuista. Jalkapohjia särki aina välillä ja jouduin usein istahtamaan lepuuttaakseni jalkoja. Vaikka nyt käytössäni olevat vaelluskengät tarjoavat parempaa suojaa kiviltä, luultavasti jalkateräni ei ole vielä aivan tottunut jäykempään kenkään.

Tähtäimessäni oli Glencliffin kylässä oleva Hikers Welcome -hostelli. Reilun 11 mailin jälkeen tulin lopulta tienristeykseen, josta käännyin lyhyen matkan päässä olevalle hostellille. Edullinen yöpaikka osoittautui myös viihtyisäksi ja tapasin yllätyksekseni Blue Rayn, Humanin, Bottlesin ja Wild Flowerin. Olin väsynyt ja en erityisen sosiaalisella tuulella, mutta oli silti mukavaa tietää ystävien hääräävän ympärillä.

White Mountainsin ensimmäinen suuri nousu, Mount Moosilauke, on edessä huomenna ja olen ollut siitä huolissani. Ylämäet ovat olleet vaikeita talvivarusteiden lisättyä reppuni painoa. Tänään kuitenkin suihkussa seisoessani tein jonkinlaisen rauhan asian kanssa. Kyse ei ole siitä, ettenkö pystyisi näitä vuoria nousemaan. Vain ja ainoastaan siitä kuinka kauan se kestää. Ja minulla on aikaa.

“Että en sua mä muistais
Onko sellaista tuntia
Mulla on ikävä kotiin
Ja lintujen laulua
Viereesi tahtoisin tulla
Tuntee ihosi lämpimän
Jätä ikkuna raolleen
Sulle suukon mä lähetän”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)

Leave a comment

Leave a Reply