Day 163: Glencliff

17,90 km (11.1 miles)
1791.1 / 2189.8 miles
Hikers Welcome Hostel, Glencliff, NH

During the night it was raining, as the weather forecast had told me. The thing that unfortunately wasn’t on the forecast was that I would leave my socks outside to dry. The sound of the rain woke me up and I remembered that the socks were out, but I was too tired to get up to get them. Especially when I had another pair and I was going to get to do my laundry today anyway.

In the morning the rain was gone. I hauled the backpack on and begun my daily hiking routine by staggering across the brook along the stepping stones. Inside me was a strange feeling of emptiness and numbness. Nothing seemed interesting. I haven’t really ever been missing home, even though I have always been traveling a lot. Or perhaps that is the reason why I don’t miss the places, but I do miss my loved ones. Today I was missing people, but also something about my normal life in Finland.

Some hikers that I met yesterday had told me that near the Cape Moonshine Road there would be the Omelette Guy – a man who makes omelettes for hikers. My day got much better when I found this older gentleman from his small shack underneath the banana tree (okay, a DIY banana tree). I was glad to sit down for a second breakfast and to talk with other hikers. The Omelette Guy told us, that this year’s record omelette was made of 25 eggs – and the hiker who had requested it ate it without problems. I was still happy with only four eggs.

Even though the terrain wasn’t especially difficult the hiking felt heavy. The soles of my feet were aching and I had to sit down every once in a while to rest my feet. The hiking shoes that I’m using now do offer better shield against the rocks, but I think that my feet are not yet quite used to this more rigid footwear.

I was heading to the Hikers Welcome Hostel in Glencliff. After 11 miles I arrived to the road crossing, where I veered off the AT and followed the road to the hostel. This affordable accommodation was also cozy and to my surprise I met there Blue Ray, Human, Bottles and Wild Flower. I was tired and not feeling very social, but I enjoyed just the fact of having my friends around me.

The first big climb of the White Mountains, Mount Moosilauke, is waiting for me tomorrow and it makes me little concerned. Uphills have been hard carrying the heavy load of winter gear. Today standing in the shower I was able to make some kind of peace with these concerns. It’s not like I couldn’t climb these mountains. It was only about how long it would take. And I have time.

“Että en sua mä muistais
Onko sellaista tuntia
Mulla on ikävä kotiin
Ja lintujen laulua
Viereesi tahtoisin tulla
Tuntee ihosi lämpimän
Jätä ikkuna raolleen
Sulle suukon mä lähetän”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)

 

“That I wouldn’t remember you
Is there such an hour?
I miss home
And the singing of the birds
Next to you I’d want to come
Feel your warm skin
Leave the window open
To you I’ll send a kiss”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)

JFRM-2017-08-0163.jpg
JFRM-2017-08-0164.jpg
JFRM-2017-08-0165.jpg
JFRM-2017-08-0166.jpg
JFRM-2017-08-0168.jpg
JFRM-2017-08-0169.jpg
JFRM-2017-08-0170.jpg
JFRM-2017-08-0178-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0171-Pano.jpg

Yöllä satoi vettä, minkä kyllä olin sääennusteesta nähnyt. Se, mitä sääennuste ei valitettavasti kertonut oli, että jättäisin sukkani yöksi kuivumaan teltan päälle. Havahduin sateeseen ja muistin sukkien olevan ulkona, mutta en jaksanut nousta niitä hakemaan. Etenkin kun minulla oli kuivatkin sukat ja pääsisin tänään pesemään pyykit.

Aamulla sade oli loppunut. Punnersin repun selkääni ja hoippuen joen yli kiviä pitkin aloitin päivän vaellusurakan. Minulla oli sisäisesti jotenkin tyhjä ja tunnoton olo. Mikään ei kiinnostanut. En ole juuri koskaan kärsinyt koti-ikävästä, vaikka olen aina matkustanut paljon. Tai ehkä juuri siksi en ikävöi paikkoja, minulle rakkaita ihmisiä kylläkin. Tänään kaipasin läheisiäni, mutta myös jotain tavallisesta elämästäni Suomessa.

Olin kuullut eilen tapaamiltani vaeltajilta, että Cape Moonshine Roadin lähellä olisi The Omelette Guy, omelettimies, joka nimensä mukaisesti paistaa vaeltajille munakkaita. Päiväni sai kummasti piristystä, kun löysin tämän vanhemman herrasmiehen päivystämästä pienestä majastaan banaanipuun alta (myönnettäköön banaanipuun olleen kotitekoinen). Istuin toisen aamupalan ääreen hyvillä mielin ja juttelin samalla muiden vaeltajien kanssa. The Omelette Guy kertoi, että kauden ennätys oli 25 munan omeletti – ja kyseinen vaeltaja oli syönyt sen ongelmitta. Minä tyydyin kuitenkin neljään munaan.

Vaikka maasto ei ollut erityisen vaikea, oli vaeltaminen raskaan tuntuista. Jalkapohjia särki aina välillä ja jouduin usein istahtamaan lepuuttaakseni jalkoja. Vaikka nyt käytössäni olevat vaelluskengät tarjoavat parempaa suojaa kiviltä, luultavasti jalkateräni ei ole vielä aivan tottunut jäykempään kenkään.

Tähtäimessäni oli Glencliffin kylässä oleva Hikers Welcome -hostelli. Reilun 11 mailin jälkeen tulin lopulta tienristeykseen, josta käännyin lyhyen matkan päässä olevalle hostellille. Edullinen yöpaikka osoittautui myös viihtyisäksi ja tapasin yllätyksekseni Blue Rayn, Humanin, Bottlesin ja Wild Flowerin. Olin väsynyt ja en erityisen sosiaalisella tuulella, mutta oli silti mukavaa tietää ystävien hääräävän ympärillä.

White Mountainsin ensimmäinen suuri nousu, Mount Moosilauke, on edessä huomenna ja olen ollut siitä huolissani. Ylämäet ovat olleet vaikeita talvivarusteiden lisättyä reppuni painoa. Tänään kuitenkin suihkussa seisoessani tein jonkinlaisen rauhan asian kanssa. Kyse ei ole siitä, ettenkö pystyisi näitä vuoria nousemaan. Vain ja ainoastaan siitä kuinka kauan se kestää. Ja minulla on aikaa.

“Että en sua mä muistais
Onko sellaista tuntia
Mulla on ikävä kotiin
Ja lintujen laulua
Viereesi tahtoisin tulla
Tuntee ihosi lämpimän
Jätä ikkuna raolleen
Sulle suukon mä lähetän”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)

Map

Total Time: 08:16:51

Leave a comment

Leave a Reply