Day 165: Kinsman Mountain

13,42 km (8.3 miles)
1810.7 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

The Franconia Notch – next road crossing – was about 16 miles from me. Last night I had been thinking doing this section in one day, because it didn’t seem wise to split it to two days. Luckily I ended up sleeping in, because the day was about to prove me that I must have been temporarily insane considering a 16-mile day in the White Mountains.

I woke up at 8 am and realised that trying to reach the Franconia Notch today was unreasonable. Especially when the possible shuttle rides to town were scheduled to the afternoon. I decided to split the distance to ten and six miles.

My plan sounded like two easy days, but the reality was something completely else. Even though the morning didn’t offer any big climbs, my hiking was slow. The trail was often very narrow, rocky and root-covered maze in the dense forest. There was no flat sections whatsoever and I was constantly climbing and descending small and steep rock cliffs. In some places the AT was covered in mud. One mud puddle seemed too wide to go around, so I pushed my trekking pole in it to see how deep it was. Without any resistance the trekking pole sunk so deep that I didn’t dare to push it any further. I didn’t feel like stepping into a possibly bottomless mudpit. Luckily I was finally able to find a route around the puddle.

My feet were in pain and I was tired. Physically and mentally. And I was moving very slowly. While I was having a break on the Mount Wolf, a hiker that I met a few days ago, AT-AT Walker, passed me. This lovely professor of literature told me that she was planning to go to the next shelter and staying tomorrow at The Notch Hostel in North Woodstock. I told her that I was considering also staying at the same hostel, but trying to get past the next shelter today. Preferably over the Kinsman Mountain. AT-AT Walker continued her hike and I booked a bunk from the hostel now that I got some service on my phone.

I stopped at the Eliza Brook that was close to the shelter to eat and fill up my water. I was tempted by the AT-AT Walker’s idea of staying at the shelter, but I decided to stick to my plan and hike on.

I started to climb up the Kinsman Mountain. First the uphill was surprisingly easy, but quite quickly it changed steeper. Before too long I had to use my hands to ascend the rocky hill and it still seemed to get more steep. I wasn’t so sure anymore that I would reach the south summit before dark as I had planned.

As the trees were changing to stunted spruce and pines, the view behind my back was opening to the valley below. Sunset was painting its colours to the sky and I stopped to admire the view, until I had to continue my climb.

I reached the south summit of Kinsman Mountain just after the sunset. The sky was still in its colourful glory and all around me were standing the blue mountains that were forming the landscape. Small lights were lit down in the valley and soon they created a town. I enjoyed this beauty that was laid in front of me in that perfect solitude. While the wind was growing colder, I pulled my rain coat on and dug my head torch out of my backpack.

Close to the summit there was one tent spot, but in the White Mountains you are not really allowed to camp above the treeline (where trees are smaller the 2,5 m / 8 ft). My tent can take the high winds, but I decided to respect the rules and hiked on. I was wishing that in the saddle between the south and north summits there might be a tent site. Of course I knew that there was a possibility that I would have to descend the whole thing in dark. But I was more energetic than I had been in the morning, now that the colder weather had offered its refreshing effect.

Descending to the saddle I kept on looking for a tent spot from the forest around me. The forest was so dense, that there seemed to be nothing where one could fit a tent. After one kilometre (0,6 mi) I saw a perfectly flat and excellent spot for one tent right next to the trail. Feeling happy I lowered my backpack to the ground and started to put up my tent in a joyful mood. Even though my feet were aching, toes numb and the muscles of my thighs completely sore, I felt content. That euphoria that you get after a sports performance, even when in the beginning you don’t feel like doing it at all. For a long time I just sat in the doorway of my tent watching the stars appear to the sky and bathing in the perfect silence, until it was broken by a plane that flew above me.

JFRM-2017-08-0213.jpg
JFRM-2017-08-0214.jpg
JFRM-2017-08-0216.jpg
JFRM-2017-08-0217.jpg
JFRM-2017-08-0218.jpg
JFRM-2017-08-0219.jpg
JFRM-2017-08-0220.jpg
JFRM-2017-08-0222.jpg
JFRM-2017-08-0228-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0239-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0244.jpg
JFRM-2017-08-0250.jpg

Franconia Notch eli seuraava tienristeys oli noin 16 mailin päässä. Olin edellisenä iltana miettinyt tämän pätkän menemistä yhdessä päivässä, koska sen jakaminen kahdelle päivälle ei tuntunut järkevältä. Onneksi kuitenkin nukuin aamulla pitkään, koska päivä tuli osoittamaan olleeni täydellisessä mielenhäiriössä kuvitellessani 16 mailin päivää White Mountainsilla.

Nousin siis kahdeksan aikoihin ja tulin siihen tulokseen, että Franconia Notchin tavoittamista ei kannattaisi yrittää. Etenkin kun potentiaalisten yöpaikkojen shuttle-kyydit sijoittuivat iltapäivään. Ajattelin jakavani matkan niin, että tekisin tänään noin 10 mailia ja huomenna loput.

Suunnitelma kuulosti kahdelta helpolta päivältä, mutta todellisuus oli toisenlainen. Vaikka aamupäivällä edessäni ei ollut suuria nousuja, vaeltaminen oli hidasta. Polku oli usein hyvin kapea, kivikkoinen ja juurien peittämä sokkelo tiiviin metsän sisällä. Tasaista ei ollut missään vaan nousin ja laskeuduin pieniä sekä usein jyrkkiä kallioita. Muutamassa paikassa AT oli mutalätäkön peitossa. Yhtä lätäkköä ei oikein voinut kiertää, joten kokeilin vaellussauvalla miten syvä se olisi. Sauva upposi vastuksetta niin syvälle, etten uskaltanut sitä enää syvemmälle työntää. En halunnut astua potentiaalisesti pohjattomaan mutahautaan. Onneksi löysin lopulta toisen reitin yli.

Jalat olivat kivuliaat ja olin väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja liikuin todella hitaasti. Istuessani tauolla Mount Wolfilla käveli ohitseni muutama päivä sitten tapaamani AT-AT Walker. Tämä mukava kirjallisuuden professori kertoi aikoivansa seuraavalle shelterille ja huomenna North Woodstockiin The Notch Hostelliin. Mainitsin itsekin suunnitelleeni tekeväni huomiseksi varauksen samaan hostelliin, mutta aikoivani tänään hieman pidemmälle kuin shelterille. Mieluiten Kinsman Mountainin yli. AT-AT Walker jatkoi matkaansa ja minä jäin tekemään hostellivarausta saadessani kännykkään kenttää.

Pysähdyin shelterin tuntumassa olevalle Eliza Brookille syömään ja täyttämään vesivarastojani. Minua houkutteli hieman myös AT-AT Walkerin suunnitelma, mutta päätin kuitenkin jatkaa vielä eteenpäin.

Aloitin nousun kohti Kinsman Mountainia. Mäki oli aluksi jopa hetken helppokulkuista, mutta rinne muuttui nopeasti jyrkemmäksi. Hyvin pian sain käyttää käsiäni avuksi kiivetessäni kallioista mäkeä ylös ja jyrkkyys tuntui vain lisääntyvän. En ollut enää varma ehtisinkö ajatusteni mukaan vuoren etelähuipulle ennen pimeää.

Puiden muuttuessa pikkuhiljaa kitukasvuisiksi kuusiksi ja männyiksi alkoi selkäni takana avautua myös maisema alla olevaan laaksoon. Auringonlaskun maalatessa taivasta pysähdyin ihailemaan näköalaa, kunnes piti taas jatkaa kiipeämistä.

Saavutin Kinsman Mountainin etelähuipun hieman auringonlaskun jälkeen. Taivaalla oli vielä näyttävät värit ja sinisenä maisemaa muotoilevat vuoret seisoivat joka puolella. Valoja alkoi syttyä laaksoon ja pian ne muodostivat kaupungin. Nautin tästä eteeni tarjotusta kauneudesta ylhäisessä yksinäisyydessäni hetken. Tuulen alkaessa muuttua viileäksi vedin sadetakin päälleni ja kaivoin otsalampun repusta.

Huipun lähellä olisi ollut yksi telttapaikka, mutta White Mountainsilla ei oikeastaan saa telttailla puurajan yläpuolella (eli missä puut ovat alle 2,5 metrisiä). Telttani kestää kyllä hyvin kovaakin tuulta, mutta ajattelin kunnioittaa sääntöjä ja jatkoin eteenpäin. Elättelin toiveita, että etelähuipun ja pohjoishuipun välissä olevassa satulassa ehkä olisi joku telttapaikka. Tosin tiedostin, että saattaisin myös joutua laskeutumaan vuorelta alas asti. Olin kuitenkin piristinyt viilenneessä illassa, joten oloni oli energisempi kuin päivällä.

Laskeutuessani satulaan etsin aktiivisesti telttapaikkaa ympäröivästä metsästä. Puut kasvoivat kuitenkin niin tiiviisti, että teltan kokoista aukkoa ei tuntunut olevan. Kuitenkin noin kilometrin huipulta laskeuduttuani näin juuri yhden teltan kokoisen erinomaisen tasaisen paikan polun vieressä. Laskin onnellisena reppuni maahan ja ryhdyin iloisena iltatoimiin. Vaikka jalkaterät olivat arat, varpaat tunnottomat ja reisilihakset aivan hellänä, tunsin tyytyväisyyttä. Sitä euforiaa, joka iskee urheilusuorituksen jälkeen, vaikka aluksi ei olisi oikein edes huvittanut. Istuin pitkään telttani oviaukossa katsomassa ylleni syttyviä tähtiä ja nauttimassa täydellisestä hiljaisuudesta, kunnes sen lopulta rikkoi yli lentävä lentokone.

Map

Total Time: 10:44:13

Leave a comment

Leave a Reply