Day 165: Kinsman Mountain

13,42 km (8.3 miles)
1810.7 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

Translation available later.

JFRM-2017-08-0213.jpg
JFRM-2017-08-0214.jpg
JFRM-2017-08-0216.jpg
JFRM-2017-08-0217.jpg
JFRM-2017-08-0218.jpg
JFRM-2017-08-0219.jpg
JFRM-2017-08-0220.jpg
JFRM-2017-08-0222.jpg
JFRM-2017-08-0228-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0239-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0244.jpg
JFRM-2017-08-0250.jpg

Franconia Notch eli seuraava tienristeys oli noin 16 mailin päässä. Olin edellisenä iltana miettinyt tämän pätkän menemistä yhdessä päivässä, koska sen jakaminen kahdelle päivälle ei tuntunut järkevältä. Onneksi kuitenkin nukuin aamulla pitkään, koska päivä tuli osoittamaan olleeni täydellisessä mielenhäiriössä kuvitellessani 16 mailin päivää White Mountainsilla.

Nousin siis kahdeksan aikoihin ja tulin siihen tulokseen, että Franconia Notchin tavoittamista ei kannattaisi yrittää. Etenkin kun potentiaalisten yöpaikkojen shuttle-kyydit sijoittuivat iltapäivään. Ajattelin jakavani matkan niin, että tekisin tänään noin 10 mailia ja huomenna loput.

Suunnitelma kuulosti kahdelta helpolta päivältä, mutta todellisuus oli toisenlainen. Vaikka aamupäivällä edessäni ei ollut suuria nousuja, vaeltaminen oli hidasta. Polku oli usein hyvin kapea, kivikkoinen ja juurien peittämä sokkelo tiiviin metsän sisällä. Tasaista ei ollut missään vaan nousin ja laskeuduin pieniä sekä usein jyrkkiä kallioita. Muutamassa paikassa AT oli mutalätäkön peitossa. Yhtä lätäkköä ei oikein voinut kiertää, joten kokeilin vaellussauvalla miten syvä se olisi. Sauva upposi vastuksetta niin syvälle, etten uskaltanut sitä enää syvemmälle työntää. En halunnut astua potentiaalisesti pohjattomaan mutahautaan. Onneksi löysin lopulta toisen reitin yli.

Jalat olivat kivuliaat ja olin väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja liikuin todella hitaasti. Istuessani tauolla Mount Wolfilla käveli ohitseni muutama päivä sitten tapaamani AT-AT Walker. Tämä mukava kirjallisuuden professori kertoi aikoivansa seuraavalle shelterille ja huomenna North Woodstockiin The Notch Hostelliin. Mainitsin itsekin suunnitelleeni tekeväni huomiseksi varauksen samaan hostelliin, mutta aikoivani tänään hieman pidemmälle kuin shelterille. Mieluiten Kinsman Mountainin yli. AT-AT Walker jatkoi matkaansa ja minä jäin tekemään hostellivarausta saadessani kännykkään kenttää.

Pysähdyin shelterin tuntumassa olevalle Eliza Brookille syömään ja täyttämään vesivarastojani. Minua houkutteli hieman myös AT-AT Walkerin suunnitelma, mutta päätin kuitenkin jatkaa vielä eteenpäin.

Aloitin nousun kohti Kinsman Mountainia. Mäki oli aluksi jopa hetken helppokulkuista, mutta rinne muuttui nopeasti jyrkemmäksi. Hyvin pian sain käyttää käsiäni avuksi kiivetessäni kallioista mäkeä ylös ja jyrkkyys tuntui vain lisääntyvän. En ollut enää varma ehtisinkö ajatusteni mukaan vuoren etelähuipulle ennen pimeää.

Puiden muuttuessa pikkuhiljaa kitukasvuisiksi kuusiksi ja männyiksi alkoi selkäni takana avautua myös maisema alla olevaan laaksoon. Auringonlaskun maalatessa taivasta pysähdyin ihailemaan näköalaa, kunnes piti taas jatkaa kiipeämistä.

Saavutin Kinsman Mountainin etelähuipun hieman auringonlaskun jälkeen. Taivaalla oli vielä näyttävät värit ja sinisenä maisemaa muotoilevat vuoret seisoivat joka puolella. Valoja alkoi syttyä laaksoon ja pian ne muodostivat kaupungin. Nautin tästä eteeni tarjotusta kauneudesta ylhäisessä yksinäisyydessäni hetken. Tuulen alkaessa muuttua viileäksi vedin sadetakin päälleni ja kaivoin otsalampun repusta.

Huipun lähellä olisi ollut yksi telttapaikka, mutta White Mountainsilla ei oikeastaan saa telttailla puurajan yläpuolella (eli missä puut ovat alle 2,5 metrisiä). Telttani kestää kyllä hyvin kovaakin tuulta, mutta ajattelin kunnioittaa sääntöjä ja jatkoin eteenpäin. Elättelin toiveita, että etelähuipun ja pohjoishuipun välissä olevassa satulassa ehkä olisi joku telttapaikka. Tosin tiedostin, että saattaisin myös joutua laskeutumaan vuorelta alas asti. Olin kuitenkin piristinyt viilenneessä illassa, joten oloni oli energisempi kuin päivällä.

Laskeutuessani satulaan etsin aktiivisesti telttapaikkaa ympäröivästä metsästä. Puut kasvoivat kuitenkin niin tiiviisti, että teltan kokoista aukkoa ei tuntunut olevan. Kuitenkin noin kilometrin huipulta laskeuduttuani näin juuri yhden teltan kokoisen erinomaisen tasaisen paikan polun vieressä. Laskin onnellisena reppuni maahan ja ryhdyin iloisena iltatoimiin. Vaikka jalkaterät olivat arat, varpaat tunnottomat ja reisilihakset aivan hellänä, tunsin tyytyväisyyttä. Sitä euforiaa, joka iskee urheilusuorituksen jälkeen, vaikka aluksi ei olisi oikein edes huvittanut. Istuin pitkään telttani oviaukossa katsomassa ylleni syttyviä tähtiä ja nauttimassa täydellisestä hiljaisuudesta, kunnes sen lopulta rikkoi yli lentävä lentokone.

Leave a comment

Leave a Reply