Month: July 2017

20,12 km (12.5 miles)
1582.6 / 2189.8 miles
Mark Noepel Shelter, MA

I woke up slowly and enjoyed the ability to roll over, languishing in the morning moment. I had slept well, I was feeling relaxed and rested. Over a week on a broken sleeping pad had probably affected the quality of my sleep more than I had imagined.

I went for breakfast at Juice & Java cafe, and along with a chicken wrap I enjoyed the Wi-Fi which was better than at the motel. I updated apps on my phone and downloaded new playlists and podcasts.

Despite the “pack explosion” I had been able to create in my room I packed my things fairly quickly. As I left the key at reception I stopped to say good bye to Sassy the cat who had taken a liking to me.

I had two goals for the day: get to Cheshire before the post office closed, and from there to the next shelter before night fall. The plan was realistic if I kept up a good pace. The overcast weather and gentle uphill slope were excellent in making this possible. After noon it started to rain a bit, but it really didn’t make it through the leaves.

As I came down into Cheshire I once again found my fun downhill half run. Hiking felt fun again today after a long time. I had already been a bit worried that the rest of the way would be a lot of forcing myself, but maybe these feelings had been due to the fatigue caused by the high temperatures and poor sleep.

I went straight to the post office and to my joy my much awaited package was waiting for me: the replacement sleeping pad from Therm-a-Rest. Essentially this was the exact same NeoAir All Season as I had before, but this slightly newer model also had a Speed Valve. As I came out of the post office a young boy on a bike rode up to me. The child introduced himself as Snowbird and asked if I could write my hiker name in his notebook, and where I was from.

Snowbird and I joined two other hikers I had met earlier in the day in front of a little kiosk called Diane’s Twist. The lovely older lady’s shop offered snacks, sandwiches, ice cream, and soda. I decided on a meatball, onion, and pepper sandwhich which the lady advertised as especially a favorite of the male hikers. As I ate I told my companions about my sleeping pad adventures. I was about to throw the defective pad away when to my surprise a hiker from Northern Ireland asked if he could take it. I described the defect and said that he could certainly have it if he wanted to. So my air mattress didn’t end up in the trash after all.

I had stayed on schedule well when I started back on the trail from Cheshire. For that evening I was facing a long, but not very steep, climb toward Mount Greylock. That highest spot in Massachusetts would be crossed over tomorrow. I listened to Chisu albums from my playlist and was surprised myself at how easily I was climbing uphill. Part of what made hiking this easy was the cooler weather, and also the good breakfast and lunch.

I was all around satisfied when I got to the shelter in the evening. Hiking had felt good again, and I didn’t suffer from hunger or heat. The cherry on top was a new book. I pulled warm socks on my feet and started to read my favorite author Don DeLillo’s Falling Man.

Heräilin hitaasti ja nautin mahdollisuudesta kääntää kylkeä viipyillen aamuhetkessä. Olin nukkunut hyvin, oloni oli rento ja levännyt. Toista viikkoa huonokuntoisella ilmapatjalla nukkuminen oli ehkä vaikuttanut unen laatuun enemmän kuin olin kuvitellut.

Lähdin aamupalalle Juice & Java -kahvilaan nauttien kanawrapin ohella motellia paremmasta wifistä. Päivitin puhelimen sovelluksia ja latasin uusia soittolistoja sekä podcasteja.

Huolimatta huoneeseen aikaan saamastani massiivisesta “pack explosionista”, reppuräjähdyksestä, pakkasin tavarat varsin nopeasti. Jättäessäni avaimen respaan kävin vielä hyvästelemässä minuun mieltyneen Sassy-kissan.

Minulla oli päivälle kaksi tavoitetta: ehtiä Cheshireen ennen postin sulkeutumista ja sieltä illaksi seuraavalle shelterille. Suunnitelma oli realistinen, jos pitäisin yllä hyvää vauhtia. Pilvinen sää ja pääasiassa loiva ylämäki mahdollistivat tämän erityisen hyvin. Puolenpäivän jälkeen alkoi sataa hieman vettä, mutta sitä ei tullut juuri ollenkaan lehtien läpi.

Laskeutuessani Cheshiren kylään löysin taas mukavan alamäkipuolijuoksuni. Vaeltaminen tuntui tänään pitkästä aikaa taas hauskalta. Olin jo ollut hieman huolissani, että olisiko koko loppumatka pelkkää vääntämistä, mutta ehkä nämä tunteet olivat olleet kovan helteen ja huonojen yöunien aiheuttamaa väsymystä.

Menin heti ensimmäisenä postiin ja ilokseni siellä oli kovasti odottamani paketti: korvaava ilmapatja Therm-a-Restiltä. Käytännössä patja on täysin sama NeoAir All Season kuin minulla oli aiemminkin, mutta tässä hieman uudemmassa mallissa on myös Speed Valve -pikaventtiili. Tullessani ulos postista pyöräili luokseni nuori poika. Snowbirdiksi esittäytynyt lapsi kysyi haluaisinko kirjoittaa hänen vihkoonsa vaeltajanimeni ja mistä olen kotoisin.

Liityin Snowbirdin kanssa kahden aiemmin tänään tapaamani vaeltajan seuraan pienen Diane’s Twist -kioskin edustalle. Sympaattisen vanhan rouvan pitämästä kioskista sai pikkusyötävää, täytettyjä leipiä, jäätelöä ja limpparia. Päädyin lihapulla-sipuli-paprika -soossillla täytettyyn leipään, jota rouva mainosti erityisesti miesvaeltajien suosikiksi. Syödessäni kerroin seuralaisilleni ilmapatjaepisodista. Olin aikeissa heittää viallisen patjan roskikseen, mutta pohjois-irlantilainen vaeltaja kysyi yllätyksekseni voisiko hän saada sen. Kuvailin vian hänelle ja sanoin, että kyllä hän patjan ilman muuta saa, jos sen haluaa. Niinpä patjani ei sitten päätynytkään roskiin.

Olin pysynyt hyvin aikataulussa, kun lähdin jatkamaan matkaa Cheshiresta. Illaksi edessä oli pitkä, mutta ei hirveän jyrkkä nousu kohti Mount Greylockia. Tuon Massachusettsin korkeimman kohdan ylittäminen olisi edessä huomenna. Kuuntelin soittolistaltani Chisun albumeja ja yllätyin itsekin miten kivuttomasti nousin ylämäkeä. Osansa tähän vaeltamisen helppouteen teki varmasti hieman viileämpi sää ja toisaalta myös kunnon aamupala sekä lounas.

Olin kaikin puolin tyytyväinen tullessani illalla shelterille. Vaeltaminen oli tuntunut taas hyvältä ja en kärsinyt nälästä tai kuumuudesta. Illan kruunasi uusi kirja. Vedin lämpimät sukat jalkaan ja aloitin lukemaan lempikirjailijani Don DeLillon teosta Falling Man.

23,39 km (14.5 miles)
1569.0 / 2189.8 miles
Shamrock Village Inn, Dalton, MA

In the early morning it had started to rain, and later in the morning it was pouring. The weather was straight up cold, and I decided to put on my hiking pants as well as a long sleeved shirt. I also put on my rain gear, and set up my umbrella on my pack. As I took down my tent I thought, this would of course be easier with a companion. A puddle kept forming on the tent as I rolled it up. But a solo hiker has to make it on his own.

The thought of going out in the rain always feels worse than the rain itself. When one starts hiking in the rain, he eventually realizes that this is just what it is. My shoes soaked through quickly, and also the bottoms of my pant legs, because the trail was just a puddle in some parts. Otherwise I stayed relatively dry.

The makeup of the forest changed quickly from decidious to coniferous and back again. I have started to pay attention lately though, how the familiar to me coniferous forest feels even more homelike now. Otherwise the AT was pretty unsurprising today. I came to one overlook in the afternoon, but the clouds were covering the view.

The rain had stopped around noon and my shoes had dried a bit as I walked. I got to the edge of Dalton around six. AT goes through the town so I walked along it almost the entire way until I got to Shamrock Village Inn where I was staying. I had called in a room reservation yesterday, because I knew rain filled up places quickly. In fact, outside waiting for me was Todd, who had already given a very friendly impression of himself over the phone, and called out “Would you happen to be Fox?” He showed me the hiker lounge, as well as Mama and Sassy, the motel’s two cute cats. I got my laundry in the wash right away, and took a long warm shower while waiting.

There isn’t a really good food store in Dalton, so I pondered going to Walmart a few miles away. To my luck there was Uber in the area, so I could order myself a ride. I could of course have taken care of my food shopping in the morning, too, but I was actually feeling good when I got the necessary arrangements handled in the evening. That way I could sleep as long as I wanted in the morning without worry.

Aamuyöllä oli alkanut sataa ja aamulla vettä tuli kaatamalla. Sää oli suorastaan kylmä ja päätin pukea vaellushousut sekä pitkähihaisen paidan. Lisäksi laitoin sadevaatteet ja viritin sateenvarjon kiinni reppuun. Purkaessani telttaa mietin, että kyllähän tämä tietysti olisi helpompaa kahdestaan. Teltan päälle kun ehti muodostua kokoajan uusi vesilätäkkö sillä aikaa kun rullasin sitä. Mutta soolovaeltajan on selvittävä yksin.

Ajatus sateeseen menemisestä tuntuu oikeastaan aina pahemmalta kuin se itse sade. Kun lähtee vaeltamaan sateessa niin ennen pitkää toteaa itsellen, että tällaistahan tämä nyt vain olikin. Kengät kastuivat hyvin nopeasti läpi ja samoin myös housunlahkeet alaosistaan, koska polku oli osittain yhtä lätäkköä. Muuten pysyin melko kuivana.

Metsän olemus vaihteli nopeastikin lehtimetsästä havumetsäksi ja takaisin. Olen kuitenkin lähiaikoina alkanut kiinnittää huomiota, että minulle kotoisan tuntuista havumetsää tuntuu nyt olevan selvästi enemmän. Muuten AT oli melko yllätyksetön tänään. Yhdelle näköalapaikalle tulin iltapäivällä, mutta pilvet peittivät maiseman.

Sade oli lakannut puolenpäivän paikkeilla ja kenkäni ehkä hieman kuivuivatkin kävellessä. Saavuin Daltonin reunamille kuuden aikoihin. AT kulkee kylän läpi, joten kävelin sitä pitkin lähes koko matkan yöpaikkaani Shamrock Village Inniin. Olin soittanut huonevarauksen eilen, koska tiesin sateen täyttävän kaikki paikat nopeasti. Pihalla odottelikin jo puhelimessa itsestään miellyttävän kuvan antanut Todd, joka huikkasi minulle: ”Oletkos mahdollisesti Fox?” Hän esitteli hiker loungen sekä Maman ja Sassyn, motellin kaksi suloista kissaa. Sain pyykkini pesuun samantien ja otin sillä aikaa pitkän lämpimän suihkun.

Daltonissa ei ole oikein kunnon ruokakauppaa, joten mietin lähtemistä parin mailin päässä olevaan Walmartiin. Onnekseni alueella on Uber, joten käytyäni illallisella paikallisessa pubissa, saatoin tilata itselleni kyydin kauppaan. Olisin tietysti voinut hoitaa ruokatäydennykset myös aamulla, mutta oikeastaan minulla oli hyvä olo, kun sain kaikki pakolliset kuviot hoidettua illalla. Siten saisin aamulla nukkua kaikessa rauhassa pitkään.

27,15 km (16.9 miles)
1553.2 / 2189.8 miles
Stealth campsite, MA

Giving up seems to have some kind of magic. When I give up and give myself permission to get away with less, suddenly I’m capable of more than I expected. This has occurred on every one of my long days. Often it is said that most of hiking the AT is psychological and this phenomenon is probably an example of just that.

I knew this morning that I had two choices: do about a 20 mile day and get to Dalton tomorrow, or do less and get to Dalton the day after tomorrow. I wanted to spend the night in town because I knew the next opportunity for laundry wouldn’t be until somewhere in Vermont. And in the latter scenario I would be wasting a day. In reality, one day doesn’t make any difference, but the recent heat (thus slow going) has already added days unnecessarily frequently. I didn’t think the longer day was realistic though, because I had been doing shorter days recently.

However, the morning started with a good pace. A really good pace. The mostly downhill route and overcast weather made it possible to churn out miles efficiently. As I ascended to Cobble Hill I saw a lot of day hikers, and even chatted with one group for a bit. As I started to descend I crossed a road and as I was scanning to see here the AT picked up again on the other side I saw a small sign: “Trail Stand, Soda & Snacks”. At the end of the road was a small stand and I saw a couple of hikers next to it at a picnic table.

So the family in the house next door had set up a self-service kiosk, from which one could get cold soda, chips, fruit snacks, fruit, and eggs for a small price. There was also an extension cord for charging electronics. This was a delightful surprise and I sat contentedly drinking cold cola. The mom from the house next door came to chat with us and told us they had moved into the run down house a couple of years ago, and completely remodeled it. She was about to go to the store and said there was room in the car. I declined this tempting offer, as I was still thinking I might get to my mile goal today.

And it really started to seem that way. As I left to continue on I crossed a field, and four SOBOs, Maine to Georgia hikers, came toward me. To my surprise the four of them arranged them in a choreographed way on both sides of the trail, and upon seeing my expression one called “we’ve been practicing this”. As I laughed and walked between them, they raised up their hiking sticks and yelled “The Southbounders greet you!”

In the afternoon I passed Upper Goose Pond Cabin which would also have been a tempting place to spend the night. This particular shelter has a caretaker, who makes pancakes for hikers in the morning. I had eaten so well the previous day though, that it was easy to pass this temptation. I continued up the hill going over Becket Mountain and Walling Mountain. When I arrived at the shore of beautiful Finerty Pond dusk started to arrive. There would have been one good place to pitch a tent on the shore, but there was a no camping sign, of course. I climbed a bit up from the pond and eventually found a spot for my tent. The total for the day was 19 miles, which is one of my longest days. After eating a double dinner I contentedly flopped into my tent. Tomorrow I would get into Dalton, and this would be the last night on the broken air mattress.

Luovuttamisessa tuntuu olevan jotain taikaa. Kun luovutan ja annan itselleni luvan päästä helpommalla, yllättäen pystynkin enempään kuin odotin. Tämä on nimittäin toteutunut jokaisen pitkän päiväni kohdalla. Usein sanotaan, että suurin osa AT:n läpivaeltamisesta on psykologista ja tämä ilmiö on kai juurikin esimerkki siitä.

Tiesin aamulla minulla olevan kaksi vaihtoehtoa: tehdä noin 20 mailin päivä ja päästä Daltoniin huomenna tai tehdä vähemmän ja päästä Daltoniin ylihuomenna. Halusin viettää kaupungissa yön, koska seuraava pyykinpesumahdollisuus olisi vasta jossain Vermontissa. Ja jälkimmäisessä skenaariossa tuhlaisin yhden päivän. Periaatteessa yhdellä päivällä ei ole mitään väliä, mutta viimeaikojen helteet (eli hidas etenemiseni) ovat lisänneet päiviä jo tarpeettoman paljon. En kuitenkaan pitänyt pitkää päivää realistisena, koska olen tehnyt lyhyempiä päiviä viimeaikoina.

Aamu lähti kuitenkin hyvällä vauhdilla. Todella hyvällä vauhdilla. Paljolti alaspäin viettävä reitti ja pilvinen sää mahdollistivat mailien tahkoamisen tehokkaasti. Noustessani Cobble Hillille näin paljon päivävaeltajia ja juttelinkin yhden porukan kanssa hetken. Lähtiessäni laskeutumaan ylitin tien ja vilkuillessani missä kohtaa AT jatkuu tien toisella puolella näin pienen kyltin: “Trail Stand, Soda & Snacks”. Tien varressa oli pieni koju ja näin pari vaeltajaa sen vieressä picnic-pöydän ääressä.

Viereisen talon asukkaat olivat siis perustaneet itsepalvelukioskin, josta sai pikkurahalla kylmää limpparia, sipsejä, fruit snackseja, hedelmiä ja kananmunia. Lisäksi tarjolla oli jatkojohto kännyköiden lataamiseen. Tämä oli loistava yllätys ja istuin tyytyväisenä juomassa kylmää colaa. Talossa asuvan perheen äiti kävi juttelemassa kanssamme ja kertoi heidän muuttaneen ränsistyneeseen taloon pari vuotta sitten ja remontoineen sen täysin. Hän oli lähdössä kauppareissulle ja sanoi kyytiin mahtuvan. Jätin houkuttelevan tarjouksen välistä, koska ajattelin ehkä kuitenkin pääseväni mailitavoitteeseeni tänään.

Ja siltä tosiaan alkoi näyttää. Lähtiessäni jatkamaan kuljin pellon yli ja vastaani tulin neljä southbounderia, SOBOa, eli Mainesta Georgiaan kulkevia läpivaeltajia. Yllätyksekseni nämä neljä asettuivat koreografioidusti polun molemmin puolin ja ilmeeni nähdessään yksi huikkasi: “me olemme harjoitelleet tätä”. Kävellessäni nauraen heidän välistään he nostivat vaellussauvansa ylös ja huusivat: “Southbounderit tervehtivät!”

Ohitin iltapäivällä Upper Goose Pond Cabinin, joka olisi myöskin ollut houkutteleva yöpaikka. Kyseisellä shelterillä on caretaker, joka paistaa vaeltajille aamupalaksi pannukakkuja. Olin kuitenkin eilen syönyt niin hyvin, että tämä houkutus oli helppo ohittaa. Jatkoin ylämäkeen kulkien yli Becket Mountainin ja Walling Mountainin. Saapuessani kauniin Finerty Pondin rantaan alkoi pikkuhiljaa hämärtää. Lammen rannalla olisi ollut yksi hyvä telttapaikka, mutta sen kohdalla oli tietenkin telttailukieltomerkki. Nousin hieman ylemmäs lammelta ja löysin lopulta itselleni telttapaikan. Päivän saaliiksi tuli yli 19 mailia, mikä on yksi pisimmistä päivistäni. Kellahdin tyytyväisenä telttaani syötyäni tuplaillallisen. Huomenna pääsisin Daltoniin ja tämä olisi viimeinen yö rikkinäisellä ilmapatjalla.

17,08 km (10.6 miles)
1534.1 / 2189.8 miles
Mount Wilcox North Shelter, MA

I started uphill at a gentle pace in the morning. The goal for the day was a campground about 15 miles away, and this seemed realistic. The weather was also pleasantly warm instead of unbearably hot.

I met a group of men doing trail maintenance on the AT when I came to Tom Leonard Shelter. I chatted with several of them and one asked if I was going to the local AT organization’s party today. I hadn’t heard of this at all, but now I learned that in Beartown State Forest, on the shore of Benedict Pond there would be a party. Through hikers were welcome to come eat. Stopping in Beartown would unavoidably shorten my day, but on the other hand free food sounded good. [Translator note: why is he even pondering skipping free food?]

At one intersection I saw a white cooler, and was delighted to find my favorite trail magic: cold drinks. Someone had left a large bottle of homemade lemonade, and it was heavenly good. The spot also had an advertisement for the AT organization’s party. It said that through hikers could camp in Beartown for free and food was available.

At the next intersection I met Bearspray, who is a young man flip flop hiking from Connecticut with his brother, taking a break. We talked about the party and I started to lean toward the position that skipping an opportunity for food was stupid. Bearspray and I climbed the hill to Benedict Pond together and continued to Beartown on the side trail off the AT.

It was only a little after three, and the party was supposed to start at five. So I sat waiting and chatting with local ATC workers. To my great surprise my friend Mojo showed up in a car, whom I had thought as a faster hiker to be far ahead of me by now. Mojo told me he was actually behind me having spent a couple of zeros nearby, and had gotten a ride to the party with a friend.

And what a food party it was. Before the actual meal started two older women came to bring blackberry cobbler and ice cream to the through hiker table. They said it was especially for us and “because life is uncertain, you should eat dessert first”. No one needed to tell us twice. After this we joined the local AT activists at the buffet to get all kinds of salad, fruit, hot dogs, hamburgers, pies, and who knows what else.

Everyone had brought something potluck style and at first it seemed impolite of me to just attack the food because I had not brought anything. This feeling disappeared thought when I listened to the locals give speeches in which every one of them mentioned the through hikers to be guests of honor. The atmosphere was very warm and uncomplicated. A local ukulele band was also entertaining the crowd at the party, which I thought was an awesome addition.

It was a little after six when I started to head out. Most of the hikers that had been there were going to camp by the pond, but I wanted to squeeze in at least a few more miles. The light started to dim and I dug out my headlamp. I decided to head for Mount Wilcox North Shelter which was about four miles from Beartown. Even though I was at the shelter around nine I was getting to sleep about the same time as usual. Because I didn’t have to make dinner, since the wonderful AT community of Massachusetts had fed me really well.

Lähdin aamun ylämäkeen rauhalliseen tahtiin. Päivän tähtäimessä oli teltta-alue noin 15 mailin päässä ja tavoite vaikutti realistiselta. Sääkin oli vihdoin miellyttävän lämmin tuskaisen kuuman sijaan.

Tapasin joukon miehiä tekemässä AT:n kunnossapitotöitä tullessani Tom Leonard Shelterille. Juttelin useammankin kanssa ja yksi kysyi minulta olinko menossa paikallisen AT-yhteisön juhlaan tänään. En ollut kuullut koko asiasta, mutta nyt sain tietää, että Beartown State Forestissa Benedict-lammen rannalla olisi juhlat. Läpivaeltajat olisivat tervettulleita ruokailemaan. Jäin miettimään asiaa jatkaessani eteenpäin. Beartownissa pysähtyminen lyhentäisi auttamatta päivääni, mutta toisaalta ilmainen ruoka kuulosti hyvältä.

Eräässä tienristeyksessä näin valkoisen kylmälaukun ja ilahduin löytäessäni suosikki trail magiciani: kylmää juomista. Joku oli jättänyt ison pullon itsetehtyä limonadia – siis sitä, mikä tehdään sitruunamehusta – ja se oli jumalaisen hyvää. Samalla paikalla oli myös mainoslappunen AT-yhteisön juhlasta. Siinä kerrottiin, että läpivaeltajat saisivat juhlapäivänä telttailla Beartownissa ilmakseksi ja ruokaa olisi luvassa.

Seuraavassa tienristeyksessä kohtasin taukoa pitävän Bearsprayn, joka on Connecticutista veljensä kanssa flipflop-vaelluksen aloittanut nuori mies. Juttelimme juhlasta ja aloin kääntyä sen kannalle, että ruokamahdollisuuden ohittaminen olisi typerää. Nousimme yhdessä Bearsprayn kanssa ylämäen Benedict-lammelle ja jatkoimme AT:lta erkanevaa sivupolkua Beartowniin.

Kello oli vasta vähän yli kolmen ja juhlan oli määrä alkaa viideltä. Istuin siten odottelemassa ja keskustelemassa paikallisten ATC:n työntekijöiden kanssa. Suureksi yllätyksekseni paikalle ilmestyi autolla ystäväni Mojo, jonka kuvittelin nopeampana vaeltajana olevan jo pitkällä edelläni. Mojo kertoi kuitenkin olevansa itseasiassa jäljessäni vietettyään lähialueella muutaman lepopäivän ja tulleen kaverinsa kyydissä juhlaan.

Ja melkoiset ruokajuhlat niistä tulivatkin. Ennen varsinaisen tarjoilun aloittamista tulivat kaksi vanhempaa rouvaa tuomaan läpivaeltajien pöytään karhunvatukkahyvettä ja jäätelöä. He sanoivat sen olevan erityisesti meitä varten ja “koska elämä on epävarmaa, kannattaa syödä jälkiruoka ensin”. Eikä meitä tarvinnut kahteen kertaan käskeä. Tämän jälkeen liityimme paikallisten AT-aktiivien seuraan hakemaan noutopöydästä monenlaista salaattia, hedelmiä, hotdogeja, hampurilaisia, piirakoita ja ties mitä.

Kaikki olivat tuoneet jotain nyyttikestiperiaatteella ja aluksi minusta tuntui hieman epäkohteliaalta hyökätä ruuan kimppuun, kun en ollut itse tuonut mitään. Tämä tunne kuitenkin katosi aktiivien pitäessä puheita ja jokaisen mainitessa erikseen meidät läpivaeltajat kuin kunniavieraina. Tunnelma oli hyvin lämmin ja mutkaton. Juhlassa oli mukana viihdyttämässä myös paikallinen ukulele-orkesteri, mikä oli mielestäni aivan mainio veto.

Kello oli hieman yli kuuden, kun aloin tehdä lähtöä. Suurin osa paikalla olleista vaeltajista jäi telttailemaan lammen rannalle, mutta minä halusin saada edes muutaman mailin puristettua vielä. Ilta alkoi jo hämärtyä ja kaivoin otsalamppuni esiin. Päätin suunnata Mount Wilcox North Shelterille, joka oli neljä mailia Beartownista. Vaikka olin shelterillä vasta yhdeksän jälkeen olin menossa nukkumaan tavalliseen aikaan. En nimittäin tarvinnut enää iltaruokaa, koska Massachusettsin mainio AT-yhteisö oli ruokkinut minut todella hyvin.