Korouoma Ice Fest 2016

Last year when the ice climbers in Kuopio and Wanha Autti Camping organized the Korouoma Ice Fest event me and Dima were pondering wether to join the fun. Now that it came the time for this year’s event we decided that it was about the time for us to make a pilgrimage to the Finnish ice climbing Mecca – to witness what it is that all the big boys always talk about. We prepared in rather decent way for this full day of ice climbing: I was dancing at school and Dima working the whole day and then we drove six hours through the night to Lapland. We both had a poor two hour nap while the other one was driving and early next morning two sleep deprivied ice climbers arrived to the Saukkovaara parking lot.

When other climbers from Kuopio started to arrive, we swung our backpacks on and begun to hike the trail down towards Korouoma, heading to an icefall called Ruskea virta (Brown river). Luckily the trail was opened, so we didn’t have to plunge through the snow. Korouoma is, hands down, the most significant ice climbing area in Finland. The long gorge is surrounded by the cliffs that stand more than 30 m (more than 100 ft) tall. There forms many icefalls every year and some of them occur rarely. (Metsähallitus (Administration of Forests) has made a map that includes information of all the icefalls in Korouoma.) You can also hike in Korouoma in any time of the year and do rock climbing during the summer – Metsähallitus offers more info at  Luontoon.fi.

There is about 1,5 km (a little less than a mile) hike from the parking lot at Saukkovaarantie to the icefall. At the bottom of the gorge you pass by the lean-tos and nearby them is a goahti that can be reserved for overnight stays. When we finally saw the Ruskea virta icefall rising in front of us, I honesly was thinking if this was a very good idea to begin with. We have been climbing long rock faces while mountaineering, but the 10 m (30 ft) high icefalls at home haven’t really prepared us to climb 60 m (200 ft) of vertical ice. The 60 m (200 ft) rope that we had with us wasn’t also enough to climb all the way up – or at least we couldn’t abseil down. Luckily the Ruskea virta icefall has two steps and the first one is about 30 m (100 ft) high, which allows us to use that as a belay and abseiling station. While I was watching the icefall I really wished that I would have slept the last night.

There were climbers already in full swing and we had to wait for a while to have a free line to climb. We placed ourselves about in the middle of the icefall, that was not the easiest and not the hardest route. Dima was the one leading and I stood belaying at the bottom of the icefall, bolted to the ice with one ice screw. I usually attach myself to a nearby tree or to other solid object while he is climbing, since we have a significant difference in weight. Significant enough that I was once lifted up all the way to the top anchor when he was top-roping indoors and sat down (not a fall) to the rope.

Dima was climbing in a calm, but convincing manner the vertical icefall. After he had got three icescrews in, happened the thing that should never happen when leading ice: When Dima pulled himself up his ice tool slipped out of the ice and he fell. Instantly I flung up, being held by my own protection, while holding firmly on the rope and watching if the catastrophe at hand would escalate with the failing ice screws or breaking of the ice. The situation was over in an instant. Dima was swinging safely with the rope and all the ice screws had held as it has been like any normal lead fall indoors. We were lucky enough to avoid any major incident, but of course even this thing shouldn’t have happened. The good things were that I was bolted to the ice and Dima had set several ice screws during a relatively short climb. If one ice screw would have failed, it might not have caused any problem.

Dima climbed safely to the top of the first step and built a top anchor. After he had communicated being done it was my turn to climb as second. The sleepless night and the zero experience of the long icefalls hit me quite fast. The lactic acid was building up in my muscles and I had to sit down to the rope every once in a while because I was getting horribly pumped. I wasn’t covinced at all that I could lead anything today. Second is luckily climbing with top-rope and that helped me to climb with my own speed and to rest when ever I wanted. While I was cleaning the route I finally unscrewed the ice screw that took Dima’s fall. I looked at the ice screw in my hand and I saw that it was clearly bent. I kept on climbing until I reached the top of the first step, where Dima stood belaying me, and I showed him that ice screw. We agreed that it was not anymore good for climbing use, because the hanger (where you attach your carabiner) was bent and could break unexpectedly.

The next thing was to get down from the 30 m (100 ft) high icefall. Because we were basically in the middle of an icefall there were no trees or other solid objects to use as an anchor point. That meant that the only option was to build an Abalakov thread (V-thread). Abalakov is made by drilling two diagonal holes to the ice so that they meet at the end. Through this triangle shaped tunnel you thread a 6-7 mm (0,24-0,28″) thick string. You tie the string to a loose loop, which allows you to pull your rope through it. Now you can abseil from the icefall leaving nothing but a tiny string behind you (instead of leaving an ice screw that costs 50 €). The string is also more ecological option to leave than a ice screw made of metal. When correctly made, Abalakov thread is very strong protection, but of course only as strong as the ice, the string and the knot in it.

Dima drilled the holes for our Abalakov and then we threaded the string through it. We left one ice screw above the Abalakov for additional protection, just in case should our Abalakov fail. Since Dima was the heavier one, he was first to abseil in order to test the Abalakov with that back up ice screw. When he got safely down I unscrewed the back up ice screw and started to abseil having only the Abalakov as my protection. I have to admit that never before stepping over the edge had caused such a fear of dying in me. I have been hanging from wide variety of questionable thingies, but my trust to this tiny string inside the ice wasn’t exceptionally good when there was a 30 m (100 ft) fall beneath me. Even though I saw that the Abalakov was working perfectly when Dima abseiled, this was the most chilling abseil of my climbing history. While I was slowly lowering myself it came pretty clear to me what are the most valuable things in my life.

After some quick snacks we decided to go for another round and make a multi-pitch demo on the vertical ice. This decision was made partly because I wanted to try some lead climbing, but was fully aware that leading the whole 30 m (100 ft) was too much for my already pumped arms. So it was my turn to climb up the icefall with the rope. Climbing started nicely, but after I got two ice screws in I was completely done. I built an anchor to the vertical ice and sat down over the void while belaying Dima who was seconding. When he arrived to the anchor we switched leader on the go and he continued climbing up. Finally he also stopped on the vertical ice and built another anchor above me. I climbed as second to him and we were ready to build once again an Abalakov thread. Dima was the first to abseil and my job was again to remove the back up ice screw and abseil using only the Abalakov.

We were both pretty pumped after the sleepless night and the longest icefall we have ever climbed. We started to gather our belongings as did most of the others, since it was coming dark. A few crazy ones stayed still for a last climb in the light of their headtorches. Slowly we strolled to the bottom of the gorge and then back to the parking lot. Like others who were taking part to the Korouoma Ice Fest event, we had reserved a room from Wanha Autti Camping. We drove to Autti and after laying our wet gear to dry we dragged our drained bodies to the sauna. Men’s sauna was completely packed since the gender distribution especially in ice climbing gravitates towards the masculine type.

Dinner was served at the middle-ages restaurant that is shares the yard with Wanha Autti Camping. After that we enjoyed a wonderful lecture of the Korouoma icefalls, the history of first ascents and the Korouoma derby for the ice climbers who have totally lost it. Korouoma derby means that one tries to climb all the icefalls (that have formed in that year) in a row. It’s not enough that one is fit and skilful, but also careful planning is needed for success. The accommodation in Autti was nice and food was plentiful. My critique goes to the service, because when a client says “no” that means no (this was a problem more than once). Adding the constant need to assert oneself, I wasn’t pleased. If I ask something and one does not know the answer I’m might not be interested to hear a lecture of something completely different. Despite of this, we had a good time and after the long day(s) the moment my head hit the pillow I was knocked out. In the morning we headed back to Kuopio and decided to come back to Korouoma next winter.

Location: 66°09’10.0″ N, 27°31’15.0″ E

My GPS/HR in Movescount
Dima’s GPS/HR in Movescount
Dima’s photos

Kuopion jääkiipeilyväki oli järjestänyt yhdessä Wanha Autti Campingin kanssa Korouoma Ice Fest -tapahtuman, jonne osallistumista olimme jo viimevuonna Diman kanssa pohtineet. Tämän vuoden tapahtuman lähestyessä päätimme lähteä pyhiinvaellusmatkalle Suomen jääkiipeilyn Mekkaan todistaaksemme itse mistä ne isot pojat aina puhuvat. Valmistauduimme pitkään jääkiipeilypäivään asianmukaisesti viettämällä päivän treenaamassa tanssia koulussa (minä) ja töissä (Dima) sekä ajamalla tuon kuusituntisen matkan Lappiin yötä myöten. Ehdimme torkkua molemmat tunnin tai pari matkalla toisen ajaessa ja aamulla parkkeerasimme hirveässä univajeessa auton Saukkovaaran parkkipaikalle.

Muidenkin kuopiolaisten ilmestyessä pikkuhiljaa autoinensa heitimme reput selkään ja lähdimme kävelemään polkua alas kohti Korouomaa, suuntanamme jääputous nimeltä Ruskea virta. Polku oli onneksi aurattu, joten umpihangessa ei tarvinnut sentään tarpoa. Korouoma on epäilemättä Suomen merkittävin jääkiipeilyalue. Pitkää rotkoa reunustaa useita kymmeniä metrejä korkeat jyrkänteet, joihin muodostuu useita putouksia joka vuosi ja muutamat putoukset tiedetään muodostuvan harvemmin. (Kartta ja tiedot kaikista alueen putouksista löytyy Metsähallituksen sivuilta.) Korouomassa voi myös retkeillä ympäri vuoden sekä kalliokiipeillä kesäisin – lisätietoja saa Metsähallituksen Luontoon.fi-sivustolta.

Saukkovaarantien varrella sijaitsevalta parkkipaikalta on noin 1,5 km matka jääputoukselle. Sitä ennen vastaan tulevat rotkon pohjalla sijaitsevat laavut, joiden lähellä on myös yöpaikaksi varattavissa oleva kota. Kun Ruskea virta nousi näkyviin edessämme mietin ihan todella, että olikohan tämä oikeasti hirveän järkevä idea. Olemme kiivenneet vuorilla pitkiä kallioseinämiä, mutta kotiseudun kymmenmetriset putoukset eivät oikein valmistaneet 60 m korkeaan osin pystysuoraan jäähän. Mukanamme olevalla yhdellä 60 m köydellä ei myöskään voisi kiivetä ylös asti – tai ainakaan laskeutua takaisin alas. Onneksi kuitenkin putouksen ensimmäinen porras oli noin 30 m korkeudessa, joten voisimme hyvin käyttää sen tarjoamaa tasannetta varmistus- ja laskeutumispaikkana. Putousta katsellessani toivoin todella, että olisin saanut nukkua edellisenä yönä.

Putouksella oli jo kiipeilijöitä täydessä vauhdissa ja jouduimme hetken odottelemaan saadaksemme vapaan linjan kiivettäväksi. Aloitimme suunnilleen putouksen keskialueelta, joka ei ollut vaikeimmasta, mutta ei myöskään helpoimmasta päästä. Dima lähti liidaamaan ja minä varmistin pultattuna yhdellä jääruuvilla maahan. Minulla on aina tapana kiinnittää itseni Dimaa varmistaessa puuhun tai muuhun kiinteään objektiin, koska meillä on huomattavan suuri painoero. Niin suuri, että olen kerran sisällä yläköydellä varmistessa Diman istuessa (siis ei edes pudotessa) köyteen noussut yläankkuriin asti.

Dima kiipesi rauhallisesti, mutta vakuuttavasti pystysuoraa jääseinämää. Hänen asetettua kolme jääruuvia tapahtui se, mitä jäätä liidatessa ei saisi koskaan käydä: Diman vetäessä itseään ylöspäin jäähakku korkkasi ja Dima putosi. Minä nousin oman varmistukseni varassa ilmaan pitäen samalla köydestä tiukasti kiinni ja katsoen eskaloituuko katastrofi ruuvien pettämiseen tai jään halkeamiseen. Tilanne oli hetkessä ohi. Dima killui turvallisesti köyden varassa jääseinämällä ja kaikki jääruuvit pysyivät paikallaan kuin kyseessä olisi ollut mikä tahansa normaali liidiputoaminen sisäseinällä. Onnistuimme siis välttämään suuremman onnettomuuden, mutta tällaista tilannetta ei tietenkään olisi tarvinnut edes syntyä. Hyvää toiminnassa oli se, että minut oli pultattu maahan ja Dima oli asettanut lyhyelle matkalle useita jääruuveja, jolloin yhden laukeaminen ei olisi välttämättä ollut vielä ongelma.

Dima nousi turvallisesti loppumatkan ensimmäisen portaan päälle ja rakensi sinne yläankkurin. Hänen kommunikoituaan olevansa valmis oli minun vuoroni siirtyä kiipeämään kakkosena. Uneton yö ja vähäinen kokemus pitkistä jääseinistä tulivat hyvin nopeasti kiivetessä vastaan. Käsiä alkoi hapottaa ja pidin välillä taukoja istuen köyden varaan. En ollut mitenkään vakuuttunut, että olisin tänään ylipäänsä liidikunnossa. Kakkostellessa kuitenkin saa onneksi kiivetä yläköydellä ja siten pystyin etenemään helpommin omassa tahdissani ja lepäämään aina halutessani. Putsatessani reittiä kiivetessäni irroitin lopulta sen jääruuvin, jonka varaan Dima oli pudonnut. Katsoin kädessäni olevaa ruuvia ja näin sen selvästi vääntyneen. Jatkoin matkaa tasanteelle, jossa Dima oli varmistamassa minua ja näytin hänelle tuon jääruuvin. Totesimme vielä yhdessä sen olevan käyttökelvoton, koska jääruuvin lehti (johon sulkurengas kiinnitetään) oli vääntynyt ja saattaisi siten murtua yllättäen poikki.

Seuraava projekti olisi laskeutua alas 30 m korkean jääseinämän päältä. Koska olimme käytännössä keskellä jääputousta eli tarjolla ei ollut puita tai muita ankkuroitiin käytettäviä kiinteitä objekteja, ainoa vaihtoehto oli tehdä niin sanottu Abalakovin varmistus. Tällöin jäähän porataan jääruuvilla viistosti kaksi toisensa kohtaavaa reikää ja tämän kolmion muotoisen tunnelin läpi ujutetaan 6-7 mm paksu naru. Naru solmitaan löysäksi luupiksi, jolloin köysi voidaan pujottaa sen läpi. Näin on mahdollista laskeutua jääseinämältä jättäen jälkeensä vain pätkä narua sen sijaan, että pitäisi jättää 50 € arvoinen jääruuvi. Naru on luontoon jätettynä myös ilman muuta ekologisempi vaihtoehto kuin metallinen jääruuvi. Abalakov on hyvin tehtynä erittäin kestävä varmistus, mutta tietenkin se on vain yhtä kestävä kuin jää, johon se on porattu ja naru sekä siinä käytetty solmu.

Dima porasi kolot Abalakovia varten ja pujotimme narun paikalleen. Jätimme aluksi Abalakovin yläpuolelle yhden jääruuvin lisävarmistukseksi siltä varalta, että Abalakov pettäisi. Dima laskeutui painavampana ensin, jolloin systeemi tulisi tuon back up -jääruuvin kanssa testattua suuremmalla painolla. Diman päästyä onnellisesti alas minä irroitin ylimääräisen jääruuvin ja lähdin laskeutumaan pelkän Abalakovin varassa. Myönnettäköön, ettei minuun ole koskaan aiemmin iskenyt reunan yli astuessa vastaavaa kuolemanpelkoa. Olen ehtinyt roikkua monenlaisten viritysten varassa, mutta luottamukseni pikkuiseen narunpätkään jään sisällä ei ollut erityisen suuri seistessäni 30 m pudotus allani. Vaikka olin toki nähnyt, että varmistus kestää Diman laskeutuessa, oli tämä tähänastisen kiipeilyurani hyytävin laskeutuminen. Siinä alaspäin hivuttautuessani tulivat ainakin selville elämäni tärkeimmät asiat.

Välipalatauon jälkeen päätimme lähteä vielä toiselle kierrokselle ja demota multi-pitch -kiipeilyä eli usean köydenpituuden reittiä pystysuoralla jäällä. Tämä päätös tehtiin osittain siitäkin syystä, että halusin kokeilla liidausta, mutta tiesin olevani niin hapoilla, että 30 m olisi auttamatta liikaa. Niinpä oli minun vuoroni lähteä nousemaan köyden kanssa putousta ylös. Alku tuntui ihan hyvältä, mutta parin jääruuvin jälkeen aloin olla jo puhki. Rakensin seinälle ankkurin ja jäin istuskelemaan tyhjän päälle varmistaessani samalla kakkosena luokseni kiipeävää Dimaa. Hänen saapuessa ankkurille vaihdoimme liidaajaa lennosta ja Dima jatkoi ylöspäin. Hän pysähtyi myös pystyseinälle rakentaen toisen ankkurin ja minä vuorostani kakkostelin hänen luokseen. Ankkurille päästyäni päätimme tehdä jälleen kerran Abalakovin ja laskeutua siitä alas. Dima meni jälleen kerran ensin, jonka jälkeen minä poistin back up -jääruuvin ja laskeuduin pelkän Abalakovin varassa.

Olimme molemmat meille poikkeuksellisen pitkän jääseinämän ja unettoman yön jäljiltä niin hapoilla, että päätimme alkaa kasaamaan kamoja. Myös muut kiipeilijät alkoivat tehdä lähtöä, koska ilta oli jo pimenemässä. Muutamat tehokkaat jäivät vielä otsalamppujen valossa tekemään viimeisen nousun. Me kävelimme rauhalliseen tahtiin ensin jääputoukselta rotkon pohjalle ja nousimme sieltä takaisin parkkipaikalle. Olimme varanneet muiden Korouoma Ice Festin osallistujien kanssa yöpaikan Wanha Autti Campingista. Ajoimme siis Auttiin ja aseteltuamme märät varusteemme kuivumaan saimme raahata hyvin kypsät raatomme valmiiksi lämmitettyyn saunaan. Miesten puolella tunnelma oli varsin tiivis, koska kiipeilyporukan sukupuolijakauma erityisesti jääkiipeilyssä tuntuu olevan hyvin epätasainen.

Illalla ohjelmassa oli ateria samassa pihapiirissä sijaitsevassa keskiaikaravintolassa. Tämän jälkeen saimme hyvin antoisan esitelmän Korouoman alueen jääputouksista sekä niiden ensinousujen historiasta ja todellisten jäähullujen Korouoma-derbystä. Korouoma-derbyssä tavoitteena on siis kiivetä yhteen putkeen kaikki kyseisenä vuonna muodostuneet Korouoman putoukset. Siihen ei riitä yksin kova kunto tai hyvä jääkiipeilytekniikka, vaan suunnitelmallisuuttakin tarvitaan.  Majoituspalvelut Autissa toimivat hyvin ja ruokaakin oli riittävästi. Hieman kritiikkiä antaisin palveluasenteesta, jossa asiakkaan täytyy perustella sanomansa “ei” (tämä tuli vastaan useammassa yhteydessä) ja tähän liittyvään henkilökunnan ajoittaiseen pätemisentarpeeseen. Jos kysyn asiaa ja vastausta ei tiedetä, en välttämättä kaipaa myöskään luentoa jostain aivan muusta aiheesta. Tästä huolimatta viihdyimme hyvin ja raskaan päivän päätteeksi unentuloa ei tarvinnut odotella. Aamulla otimme suunnan takaisin kohti Kuopiota ja päätimme palata Korouomalle uudestaan seuraavana talvena.

Sijainti: 66°09’10.0″ N, 27°31’15.0″ E

Minun GPS/HR Movescountissa
Diman GPS/HR Movescountissa
Diman kuvat

Searching for New Lines

Me and Dima had been examining the maps of Neulamäki area and knew that there were more cliffs near the Neulamäki icefall. We decided to find out if there were any other icefalls to climb. We took the same trail as before, but now headed down towards Vuorilampi. At the bottom of the gorge we took a right turn and begun to hike through the snow, scoping out the rock face that we were following. Finally we found ourselves from the bottom of the icefall, but we decided to hike further. After sloshing around a while, we reached Vuorilampi and took the trail to the campfire site that is in the other end of the pond. Then we headed back, crossing the pond to get better view to the cliffs. Nothing more than few meters (10 ft) high icefalls could be seen and we thought that we’d better hike back to the bottom of the “old” icefall.

After hour and a half of adventure in the snowy forest, we dug out our rope and Dima was ready to lead to the top of the icefall. The surface of the ice had melted into soft sludge, which was clearly a sign of the end of the ice climbing season. We had enough time to climb couple rounds both of us before I started to have a hurry to my saxophone lesson. Because the approach from the bottom of the icefall was a strenuous one, we decided to haul all our gear up and take the easier trail on the top. With the pulka this was actually quite a smooth process and finally I climbed as second to the top. Then we double-timed to the car and I headed to my sax lesson – wearing still all my climbing gear.

Location: 62°52’53” N, 27°35’43” E

Olimme katselleet Diman kanssa kartasta, että Neulamäen jääputouksen lähellä olisi muitakin potentiaalisia jyrkänteitä. Päätimme lähteä katsomaan löytäisimmekö alueelta mahdollisesti uutta kiivettävää. Kuljimme tuttua reittiä kallion päälle, mutta päätimme jatkaa alas kohti Vuorilampea. Rotkon pohjalta käännyimme oikealle ja kuljimme osittain umpihangessa tutkaillen vieressä olevaa jyrkännettä. Päädyimme lopulta tutun jääputouksen juureen, mutta päätimme mennä vielä eteenpäin. Aikamme rämmittyä saavuimme Vuorilammelle ja kiersimme sen päädyssä olevalle nuotiopaikalle lammen reunaa kulkevaa polkua pitkin. Lähdimme sitten paluumatkalle lammen jään yli ja yrittäen saada sieltä parempaa näkyvyyttä jyrkänteelle. Mitään muutamaa metriä korkeampaa jääputousta emme kuitenkaan erottaneet ja lopulta päätimme suunnata takaisin “vanhan” jääputouksen juurelle.

Reilun puolentoista tunnin seikkailun jälkeen kaivoimme köyden esiin ja Dima liidasi Neulamäen jääputouksen päälle. Jää alkoi olla jo pinnasta sulaa mössöä, joten jääkiipeilykauden loppu alkoi selkeästi olla käsillä. Ehdimme kiivetä pari kierrosta kumpikin, kunnes minulla alkoi olla kiire soittotunnille. Koska putouksen lähestyminen alakautta oli osoittautunut työlääksi rämpimiseksi, päätimme haulata kaikki tavarat ylös ja poistua yläkautta kulkevaa polkua pitkin. Pulkan kanssa varusteet nousivat onneksi varsin hyvin ja lopuksi minä kakkostelin myös putouksen päälle. Palasimme juoksumarssia autolle ja minä suuntasin kaikkine kiipeilyvarusteineni soittamaan saksofonia.

Sijainti: 62°52’53” N, 27°35’43” E

Alpine Conditions in Laivonsaari

The big boys had told us last winter, that Laivonsaari island near Kuopio has a cliff where forms an icefall. Since we had been hammering the Haminalahti icefall to the bitter point of boredom we were more than willing to check out a new place to climb with Dima. In summertime you need a boat to access the island, but in winter you can just parade over the frozen lake.

We drove to Neulaniemi, all the way to the end of the Neulaniementie, where we parked our car. Then a short walk along the ice road and a right turn towards Laivonsaari. There was a ski track made with a snowmobile that we followed, passing Palosaari island and Parviaisniemi peninsula. Near Laivonsaari we left the ski track and started to walk through the snow, trying to reach the shore north from Nimismiehennokka. Luckily Dima had a pair of snowshoes, so he went ahead pulling our gear pulka with him and I (being the lighter one) was able to lope along the snowshoe tracks. We succeeded to hit the shore right were the icefall is, even though it wasn’t easy to see due all the snow.

At the bottom of the icefall we tamped down a belay spot and I demanded to be the one to deflower the ice. I chose the line that was in the middle of the icefall. I had to dig out some snow to even find the ice, but slowly I was able to proceed climbing. The surface of the ice that was under the snow was fragmented and loose. I had to really search to find any decent placement for my ice screws, because the thickness of the ice varied. Climbing wasn’t as straightforward as it is to climb a snowfree icefall, but then again it felt somehow more authentic. I was forced to constantly examine the quality of the ice and make new decisions how to climb. Exposed rocks also didn’t allow me to swing my ice tool where ever I wanted.

When I reached the top of the more than 10 m (more than 30 ft) high icefall, I built an anchor and abseiled down. Dima was next to lead and he chose the left line. The partially thin ice took him by surprise and Dima blunted one ice screw when it hit the rock surface. I climbed then the right line, because the chimney-like cavity at the beginning of the line felt inviting. Though my choice of the route ended up being less convenient, since I had to push myself through a bush in the middle of the climb. Just before the evening started to creep in Dima climbed the middle line that I had opened. Then it was time to walk over the lake and back to the car. Laivonsaari icefall wasn’t a spectacle beyond comprehension and the snow degraded the quality of the ice. The moderate steepness makes it still a good place for a beginner lead climber and the alpine conditions today actually served our climbing goals quite nicely.

Location: 62°55’9″ N, 27°35’8″ E
Dima’s photos

Isot pojat olivat kertoneet edellisenä talvena, että Kuopion lähellä sijaitsevaan Laivonsaaren jyrkänteeseen muodostuu jääputous. Hakattuamme Haminalahden putousta lähes kyllästymiseen asti, lähdimme hyvin mielellämme Diman kanssa katsastamaan uusia kiipeilymahdollisuuksia. Kesällä saareen päästäkseen tarvitsee veneen, mutta talvella voi onneksi kulkea jään yli.

Ajoimme Neulaniemeen, aivan Neulaniementien päähän, jonne jätimme auton parkkiin. Jatkoimme kävellen lyhyen matkaa jääautotietä ja käännyimme sitten oikealle Palosaaren ja Parviaisnimen välistä menevälle hiihtoladulle. Saatoimme seurata moottorikelkalla ajettua reittiä lähes Laivonsaarelle asti, kunnes erkaannuimme reitistä suunnataksemme Nimismiehennokan pohjoispuolelle. Dimalla oli onneksi lumikengät, joten hän meni varustepulkan kanssa edeltä ja minä saatoin kevyempänä loikkia lumikenkien jäljissä uppoamatta hankeen. Onnistuimme tulemaan rantaan juuri jääputouksen kohdalla, vaikka putousta oli vaikea havaita kauempaa lumipeitteen takia.

Tamppasimme varmistuspaikan putouksen alle ja minä vaadin saada korkata jään lähtien ensimmäisenä liidaamaan. Valitsin putouksen keskeltä menevän linjan. Jouduin kaivamaan lunta pois tieltä päästäkseni käsiksi jäähän, mutta pikkuhiljaa saatoin edetä ylemmäs. Lumen alla oleva jää oli pinnasta sohjoa ja huonolaatuista. Jääruuveille sai etsiä tarkasti paikkaa, koska jää oli myös hyvin eri paksuista eri kohdista. Kiipeily ei ollut samalla tavalla suoraviivaista ja selkeää kuin puhtaalla jääputouksella, mutta se oli toisaalta jollain oudolla tavalla autenttista. Jäätä piti jatkuvasti tutkia ja tehdä päätöksiä mitä kautta olisi järkevin edetä. Joissain kohdin oli myös kiviä hyvin pinnassa, joten jäähakkua ei voinut lyödä minne tahansa.

Päästyäni reilun kymmenmetrisen putouksen päälle tein yläankkurin ja laskeuduin alas. Dima lähti seuraavana liidaamaan putouksen vasenta reunaa ja onnistui reitin puolivälissä ruuvaamaan jääruuvin kiveen. Jää oli paikoin siis hyvinkin ohutta. Minä liidasin vielä jääputouksen oikean reunan, jonka alussa oli kiinnostava chimneymäinen kolo. Reittivalinta osoittautui kuitenkin hieman erikoiseksi, koska jouduin puolivälissä tunkemaan kalliolla kasvavien puskien läpi. Dima kiipesi vielä avaamani keskilinjan, jonka jälkeen ilta alkoi tummua lähdön merkiksi. Kävelimme jään yli samaa reittiä takaisin autolle. Laivonsaaren putous ei ollut erityisen suuria tunteita herättävä kiipeilykohde ja jään kunto oli lumesta johtuen monin paikoin huono. Sen suhteellinen loivuus teki siitä kuitenkin hyvän kohteen aloittelevalle liidaajalle ja toisaalta tämän päivän alppihenkiset olosuhteet sopivat meidän yleisiin kiipeilytavoitteisiimme.

Sijainti: 62°55’9″ N, 27°35’8″ E
Diman kuvat

A Night at the Icefall

Me and Dima had been planning for a nocturnal ice climbing trip for a while. Dima, being the crazy inventor he is, had built a carry-on lightning set and we were willing to give it a test run. In Finland darkness falls early in winter and that means the daylight hours are few. Thus the lightning set could be useful even at the daytime, while living close to the arctic circle.

We headed for the Haminalahti icefall, since it is close to a road and the lightning set was quite heavy thing to carry around, to say the truth. In addition we took selection of cameras to be able to record our nocturnal project.

Since we had the whole night to climb, we had enough time to do some lead climbing and top roping as well. We were also simulating how to climb very delicate thin ice, trying to get up with as few ice tool swings and crampon kicks as possible. You can get more out of the same old icefall when you climb it different ways.

I noticed that next to our icefall there was actually a quite interesting rock features that offered good placements for ice tools. That’s how I got an idea to have my very first try of a mixed climb. Mixed climbing means climbing with ice climbing gear a route that is partly rock and partly covered by ice (different from drytooling that means climbing only on rock). My first try was to climb rock on my left side and ice on my right side. When this seemed to go nicely, I decided to climb the rock only (so, basically drytooling). While climbing mixed, you need to know when you are reaching for ice and when rock. Because for obvious reasons you don’t want to swing your ice tool or kick your crampon to rock. All moves on rock needs to be done by placing the gear nicely and carefully. Of course this is not a difficult thing to understand, but when you are used to hammer the ice with your tools that movement pattern must be reimagined.

We were climbing until the early morning and the battery in our lightning set showed no signs of running out. I edited two videos from the clips that we shot during the night. One is a compilation of the whole night and another is a two camera view of me climbing a mixed route.

Location: 62°50’58.8″ N, 27°32’11.4″ E

Olimme suunnitelleet jo jonkin aikaa Diman kanssa yökiipeilyä jääputouksella. Dima oli nimittäin rakentanut mukana kannettavat valonheittimet ja halusimme testata niitä tositoimissa. Suomessa pimeä tulee talvella aikaisin ja valoisa aika jääkiipeilyyn – etenkin työpäivän päätteeksi – on harmillisen vähäinen. Valonheittimistä olisi siis iloa myös muuhun kuin yökiipeilyyn näillä leveysasteilla.

Otimme kohteeksi Haminalahden jääputouksen, koska se on lähellä tietä ja valonheitinlaukku akkuineen ei ollut aivan kevyt kannettava. Lisäksi raahasimme mukanamme pienen arsenaalin kuvauskalustoa saadaksemme yöprojektista todistusaineistoa niin valokuvina kuin videoina.

Yön aikana ehdimme sekä liidata että kiivetä yläköydellä. Simuloimme myös ohuen jään kiipeämistä nousemalla putousta mahdollisimman vähin hakuniskuin ja jäärautojen potkuin – toisinsanoen hyödyntäen jäässä olemassa olevia koloja mahdollisimman paljon. Samasta jääputouksesta saa enemmän irti, kun sitä kiipeää eri tavoilla.

Huomasin jääputouksen vieressä olevan kallion tarjoavan myös hyviä paikkoja jäähakuille, joten päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni mixtaa. Mixtakiipeilyssä kiivetään siis jääkiipeilyvälineitä käyttäen reittiä, joka muodostuu osittain kalliosta ja osittain jäästä (erotuksena drytoolauksesta, jossa kiivetään pelkkää kalliota hakkujen avulla). Ensimmäisellä kerralla kiipesin vasemman puolen raajoilla kalliota ja oikean puolen raajoilla jäätä. Tämän onnistuttua ongelmitta kiipesin seuraavaksi pelkästään kalliota (käytännössä siis drytoolaamalla) pitkin. Mixtaa kiivetessään pitää olla tietoinen milloin mikäkin raaja liikkuu kalliolla ja milloin jäällä. Ensinmainittuun ei nimittäin kannata ilmiselvistä syistä lyödä hakuilla tai potkia raudoilla vaan muuvit tehdään asettelemalla välineet kalliolle. Tämä ei ole tietenkään vaikea asia ymmärtää, mutta totuttuaan käyttämään hakkuja ja rautoja toisella tavalla täytyy hieman varoa kiivetessään selkäytimestä tulevaa liikemallia.

Kiipeilimme aikaiseen aamuun asti ja valonheittimien akku riitti täysin ongelmitta. Leikkasin yön aikana kuvatuista videoista yleiskoosteen sekä kahdella kameralla kuvatun videon yhdestä mixta-vedostani (videot alussa).

Sijainti: 62°50’58.8″ N, 27°32’11.4″ E

Haminalahti Ice Climbing

The weather was getting warmer towards the end of January. Me and Dima decided to enjoy the warm day of -5°C (23°F) climbing the icefall in Haminalahti. (How to get there in previous post.) Ice was getting a bit softer than it was before and thus it took less effort to use the ice tools and crampons. Leading felt still quite intimidating, but I seem to have every time a wee bit more trust on my climbing skills.

Location: 62°50’58.8″ N, 27°32’11.4″ E
Dima’s photos

Keli lämpeni tammikuun loppua kohden ja lähdimme Diman kanssa nauttimaan lämpimästä -5°C säästä Haminalahden jääputoukselle. (Reittiohjeet aiemmassa blogitekstissä.) Jää alkoi jo olla hieman pehmeämpää, joten hakut ja raudat purivat selkeästi paremmin kuin aiemmin. Liidaaminen oli yhä aika jännittävää, mutta luottamus omaan kiipeämiseen tuntuu paranevan joka kerta.

Sijainti: 62°50’58.8″ N, 27°32’11.4″ E
Diman kuvat