Korouoma Ice Fest 2016

Last year when the ice climbers in Kuopio and Wanha Autti Camping organized the Korouoma Ice Fest event me and Dima were pondering wether to join the fun. Now that it came the time for this year’s event we decided that it was about the time for us to make a pilgrimage to the Finnish ice climbing Mecca – to witness what it is that all the big boys always talk about. We prepared in rather decent way for this full day of ice climbing: I was dancing at school and Dima working the whole day and then we drove six hours through the night to Lapland. We both had a poor two hour nap while the other one was driving and early next morning two sleep deprivied ice climbers arrived to the Saukkovaara parking lot.

When other climbers from Kuopio started to arrive, we swung our backpacks on and begun to hike the trail down towards Korouoma, heading to an icefall called Ruskea virta (Brown river). Luckily the trail was opened, so we didn’t have to plunge through the snow. Korouoma is, hands down, the most significant ice climbing area in Finland. The long gorge is surrounded by the cliffs that stand more than 30 m (more than 100 ft) tall. There forms many icefalls every year and some of them occur rarely. (Metsähallitus (Administration of Forests) has made a map that includes information of all the icefalls in Korouoma.) You can also hike in Korouoma in any time of the year and do rock climbing during the summer – Metsähallitus offers more info at  Luontoon.fi.

There is about 1,5 km (a little less than a mile) hike from the parking lot at Saukkovaarantie to the icefall. At the bottom of the gorge you pass by the lean-tos and nearby them is a goahti that can be reserved for overnight stays. When we finally saw the Ruskea virta icefall rising in front of us, I honesly was thinking if this was a very good idea to begin with. We have been climbing long rock faces while mountaineering, but the 10 m (30 ft) high icefalls at home haven’t really prepared us to climb 60 m (200 ft) of vertical ice. The 60 m (200 ft) rope that we had with us wasn’t also enough to climb all the way up – or at least we couldn’t abseil down. Luckily the Ruskea virta icefall has two steps and the first one is about 30 m (100 ft) high, which allows us to use that as a belay and abseiling station. While I was watching the icefall I really wished that I would have slept the last night.

There were climbers already in full swing and we had to wait for a while to have a free line to climb. We placed ourselves about in the middle of the icefall, that was not the easiest and not the hardest route. Dima was the one leading and I stood belaying at the bottom of the icefall, bolted to the ice with one ice screw. I usually attach myself to a nearby tree or to other solid object while he is climbing, since we have a significant difference in weight. Significant enough that I was once lifted up all the way to the top anchor when he was top-roping indoors and sat down (not a fall) to the rope.

Dima was climbing in a calm, but convincing manner the vertical icefall. After he had got three icescrews in, happened the thing that should never happen when leading ice: When Dima pulled himself up his ice tool slipped out of the ice and he fell. Instantly I flung up, being held by my own protection, while holding firmly on the rope and watching if the catastrophe at hand would escalate with the failing ice screws or breaking of the ice. The situation was over in an instant. Dima was swinging safely with the rope and all the ice screws had held as it has been like any normal lead fall indoors. We were lucky enough to avoid any major incident, but of course even this thing shouldn’t have happened. The good things were that I was bolted to the ice and Dima had set several ice screws during a relatively short climb. If one ice screw would have failed, it might not have caused any problem.

Dima climbed safely to the top of the first step and built a top anchor. After he had communicated being done it was my turn to climb as second. The sleepless night and the zero experience of the long icefalls hit me quite fast. The lactic acid was building up in my muscles and I had to sit down to the rope every once in a while because I was getting horribly pumped. I wasn’t covinced at all that I could lead anything today. Second is luckily climbing with top-rope and that helped me to climb with my own speed and to rest when ever I wanted. While I was cleaning the route I finally unscrewed the ice screw that took Dima’s fall. I looked at the ice screw in my hand and I saw that it was clearly bent. I kept on climbing until I reached the top of the first step, where Dima stood belaying me, and I showed him that ice screw. We agreed that it was not anymore good for climbing use, because the hanger (where you attach your carabiner) was bent and could break unexpectedly.

The next thing was to get down from the 30 m (100 ft) high icefall. Because we were basically in the middle of an icefall there were no trees or other solid objects to use as an anchor point. That meant that the only option was to build an Abalakov thread (V-thread). Abalakov is made by drilling two diagonal holes to the ice so that they meet at the end. Through this triangle shaped tunnel you thread a 6-7 mm (0,24-0,28″) thick string. You tie the string to a loose loop, which allows you to pull your rope through it. Now you can abseil from the icefall leaving nothing but a tiny string behind you (instead of leaving an ice screw that costs 50 €). The string is also more ecological option to leave than a ice screw made of metal. When correctly made, Abalakov thread is very strong protection, but of course only as strong as the ice, the string and the knot in it.

Dima drilled the holes for our Abalakov and then we threaded the string through it. We left one ice screw above the Abalakov for additional protection, just in case should our Abalakov fail. Since Dima was the heavier one, he was first to abseil in order to test the Abalakov with that back up ice screw. When he got safely down I unscrewed the back up ice screw and started to abseil having only the Abalakov as my protection. I have to admit that never before stepping over the edge had caused such a fear of dying in me. I have been hanging from wide variety of questionable thingies, but my trust to this tiny string inside the ice wasn’t exceptionally good when there was a 30 m (100 ft) fall beneath me. Even though I saw that the Abalakov was working perfectly when Dima abseiled, this was the most chilling abseil of my climbing history. While I was slowly lowering myself it came pretty clear to me what are the most valuable things in my life.

After some quick snacks we decided to go for another round and make a multi-pitch demo on the vertical ice. This decision was made partly because I wanted to try some lead climbing, but was fully aware that leading the whole 30 m (100 ft) was too much for my already pumped arms. So it was my turn to climb up the icefall with the rope. Climbing started nicely, but after I got two ice screws in I was completely done. I built an anchor to the vertical ice and sat down over the void while belaying Dima who was seconding. When he arrived to the anchor we switched leader on the go and he continued climbing up. Finally he also stopped on the vertical ice and built another anchor above me. I climbed as second to him and we were ready to build once again an Abalakov thread. Dima was the first to abseil and my job was again to remove the back up ice screw and abseil using only the Abalakov.

We were both pretty pumped after the sleepless night and the longest icefall we have ever climbed. We started to gather our belongings as did most of the others, since it was coming dark. A few crazy ones stayed still for a last climb in the light of their headtorches. Slowly we strolled to the bottom of the gorge and then back to the parking lot. Like others who were taking part to the Korouoma Ice Fest event, we had reserved a room from Wanha Autti Camping. We drove to Autti and after laying our wet gear to dry we dragged our drained bodies to the sauna. Men’s sauna was completely packed since the gender distribution especially in ice climbing gravitates towards the masculine type.

Dinner was served at the middle-ages restaurant that is shares the yard with Wanha Autti Camping. After that we enjoyed a wonderful lecture of the Korouoma icefalls, the history of first ascents and the Korouoma derby for the ice climbers who have totally lost it. Korouoma derby means that one tries to climb all the icefalls (that have formed in that year) in a row. It’s not enough that one is fit and skilful, but also careful planning is needed for success. The accommodation in Autti was nice and food was plentiful. My critique goes to the service, because when a client says “no” that means no (this was a problem more than once). Adding the constant need to assert oneself, I wasn’t pleased. If I ask something and one does not know the answer I’m might not be interested to hear a lecture of something completely different. Despite of this, we had a good time and after the long day(s) the moment my head hit the pillow I was knocked out. In the morning we headed back to Kuopio and decided to come back to Korouoma next winter.

Location: 66°09’10.0″ N, 27°31’15.0″ E

My photos in Flickr and GPS/HR in Movescount
Dima’s photos in Flickr and GPS/HR in Movescount

Scroll down for a video!

JFRM-2016-02-2865.jpg
Show me your tools! I packed the rock climbing pro with me just in case I would like to climb some mixed.
Tavarat esiin! Pakkasin varmuuden varalta myös kalliovarmistuksia, jos haluaisin kiivetä mixtaa.
JFRM-2016-02-2872.jpg
No, it’s not a field. It’s a lake.
Ei, se ei ole pelto vaan järvi.
JFRM-2016-02-2876.jpg
Heading to Korouoma!
Kohti Korouomaa!
JFRM-2016-02-2881-Pano.jpg
Canyon lean-tos
Kanjonilaavut

JFRM-2016-02-2886.jpg

JFRM-2016-02-2888.jpg
Korojoki river
Korojoki
JFRM-2016-02-2891.jpg
Ruskea virta (Brown river) is 60 m (200 ft) high icefall
Ruskea virta on 60 m korkea jääputous

JFRM-2016-02-2893.jpg

JFRM-2016-02-2896-HDR.jpg
Gear stash in an ice cave
Varustejemma jääluolassa

JFRM-2016-02-2902.jpg

JFRM-2016-02-2908.jpg
Guys are on some serious mixed business
Kaverit vetävät hurjaa mixtasettiä
JFRM-2016-02-2910.jpg
Anssi is seconding beneath me
Anssi kakkostelee alapuolellani
JFRM-2016-02-2919.jpg
What goes up, must come down
Jos menee ylös, on myös tultava alas

JFRM-2016-02-2923.jpg

JFRM-2016-02-2925.jpg
Dima is preparing our first Abalakov abseiling
Dima valmistelee ensimmäistä Abalakov-laskeutumistamme
JFRM-2016-02-2929.jpg
Abalakov seems to hold and Dima steps over the edge
Abalakov näyttää kestävän ja Dima astuu reunan yli
JFRM-2016-02-2931-Pano.jpg
180° Panorama from the top of the first step
180° Panoraama ensimmäisen portaan päältä

JFRM-2016-02-2940.jpg

JFRM-2016-02-2945.jpg

JFRM-2016-02-2946.jpg
Welcome to the mid-climb belay station, we’re just hangin’ out here.
Tervetuloa puolimatkan varmistusankkurille. Me vain hengaillaan täällä.
JFRM-2016-02-2948.jpg
Dima is building another anchor above me for our multi-pitch demo
Dima rakentaa toista ankkuria yläpuolelleni multi-pitch demossamme
JFRM-2016-02-2957.jpg
Dima is soon ready for another Abalakov abseil
Dima on pian valmis uuteen Abalakov-laskeutumiseen
JFRM-2016-02-2962.jpg
Lots of gear and still not enough…
Paljon kamaa ja siltikään ei tarpeeksi…
JFRM-2016-02-2965.jpg
Drying our gear after the long day
Varusteet kuivumassa pitkän päivän päätteeksi
JFRM-2016-02-2967.jpg
Wanha Autti Camping
JFRM-2016-09-5400.jpg
Normal Petzl Laser SpeedLight ice screw on the left and the one that took the fall on the right
Normaali Petzl Laser SpeedLight -jääruuvi vasemmalla ja putoamisessa vääntynyt oikealla

JFRM-2016-09-5402.jpg

JFRM-2016-09-5403.jpg

JFRM-2016-09-5404.jpg
The close-up shows the stress marks under the serial number and the dent left by the quickdraw under the world “light”
Lähikuvasta näkyy rasitusjäljet sarjanumeron alapuolella ja jatkon jättämä lovi sanan “light” alla

Kuopion jääkiipeilyväki oli järjestänyt yhdessä Wanha Autti Campingin kanssa Korouoma Ice Fest -tapahtuman, jonne osallistumista olimme jo viimevuonna Diman kanssa pohtineet. Tämän vuoden tapahtuman lähestyessä päätimme lähteä pyhiinvaellusmatkalle Suomen jääkiipeilyn Mekkaan todistaaksemme itse mistä ne isot pojat aina puhuvat. Valmistauduimme pitkään jääkiipeilypäivään asianmukaisesti viettämällä päivän treenaamassa tanssia koulussa (minä) ja töissä (Dima) sekä ajamalla tuon kuusituntisen matkan Lappiin yötä myöten. Ehdimme torkkua molemmat tunnin tai pari matkalla toisen ajaessa ja aamulla parkkeerasimme hirveässä univajeessa auton Saukkovaaran parkkipaikalle.

Muidenkin kuopiolaisten ilmestyessä pikkuhiljaa autoinensa heitimme reput selkään ja lähdimme kävelemään polkua alas kohti Korouomaa, suuntanamme jääputous nimeltä Ruskea virta. Polku oli onneksi aurattu, joten umpihangessa ei tarvinnut sentään tarpoa. Korouoma on epäilemättä Suomen merkittävin jääkiipeilyalue. Pitkää rotkoa reunustaa useita kymmeniä metrejä korkeat jyrkänteet, joihin muodostuu useita putouksia joka vuosi ja muutamat putoukset tiedetään muodostuvan harvemmin. (Kartta ja tiedot kaikista alueen putouksista löytyy Metsähallituksen sivuilta.) Korouomassa voi myös retkeillä ympäri vuoden sekä kalliokiipeillä kesäisin – lisätietoja saa Metsähallituksen Luontoon.fi-sivustolta.

Saukkovaarantien varrella sijaitsevalta parkkipaikalta on noin 1,5 km matka jääputoukselle. Sitä ennen vastaan tulevat rotkon pohjalla sijaitsevat laavut, joiden lähellä on myös yöpaikaksi varattavissa oleva kota. Kun Ruskea virta nousi näkyviin edessämme mietin ihan todella, että olikohan tämä oikeasti hirveän järkevä idea. Olemme kiivenneet vuorilla pitkiä kallioseinämiä, mutta kotiseudun kymmenmetriset putoukset eivät oikein valmistaneet 60 m korkeaan osin pystysuoraan jäähän. Mukanamme olevalla yhdellä 60 m köydellä ei myöskään voisi kiivetä ylös asti – tai ainakaan laskeutua takaisin alas. Onneksi kuitenkin putouksen ensimmäinen porras oli noin 30 m korkeudessa, joten voisimme hyvin käyttää sen tarjoamaa tasannetta varmistus- ja laskeutumispaikkana. Putousta katsellessani toivoin todella, että olisin saanut nukkua edellisenä yönä.

Putouksella oli jo kiipeilijöitä täydessä vauhdissa ja jouduimme hetken odottelemaan saadaksemme vapaan linjan kiivettäväksi. Aloitimme suunnilleen putouksen keskialueelta, joka ei ollut vaikeimmasta, mutta ei myöskään helpoimmasta päästä. Dima lähti liidaamaan ja minä varmistin pultattuna yhdellä jääruuvilla maahan. Minulla on aina tapana kiinnittää itseni Dimaa varmistaessa puuhun tai muuhun kiinteään objektiin, koska meillä on huomattavan suuri painoero. Niin suuri, että olen kerran sisällä yläköydellä varmistessa Diman istuessa (siis ei edes pudotessa) köyteen noussut yläankkuriin asti.

Dima kiipesi rauhallisesti, mutta vakuuttavasti pystysuoraa jääseinämää. Hänen asetettua kolme jääruuvia tapahtui se, mitä jäätä liidatessa ei saisi koskaan käydä: Diman vetäessä itseään ylöspäin jäähakku korkkasi ja Dima putosi. Minä nousin oman varmistukseni varassa ilmaan pitäen samalla köydestä tiukasti kiinni ja katsoen eskaloituuko katastrofi ruuvien pettämiseen tai jään halkeamiseen. Tilanne oli hetkessä ohi. Dima killui turvallisesti köyden varassa jääseinämällä ja kaikki jääruuvit pysyivät paikallaan kuin kyseessä olisi ollut mikä tahansa normaali liidiputoaminen sisäseinällä. Onnistuimme siis välttämään suuremman onnettomuuden, mutta tällaista tilannetta ei tietenkään olisi tarvinnut edes syntyä. Hyvää toiminnassa oli se, että minut oli pultattu maahan ja Dima oli asettanut lyhyelle matkalle useita jääruuveja, jolloin yhden laukeaminen ei olisi välttämättä ollut vielä ongelma.

Dima nousi turvallisesti loppumatkan ensimmäisen portaan päälle ja rakensi sinne yläankkurin. Hänen kommunikoituaan olevansa valmis oli minun vuoroni siirtyä kiipeämään kakkosena. Uneton yö ja vähäinen kokemus pitkistä jääseinistä tulivat hyvin nopeasti kiivetessä vastaan. Käsiä alkoi hapottaa ja pidin välillä taukoja istuen köyden varaan. En ollut mitenkään vakuuttunut, että olisin tänään ylipäänsä liidikunnossa. Kakkostellessa kuitenkin saa onneksi kiivetä yläköydellä ja siten pystyin etenemään helpommin omassa tahdissani ja lepäämään aina halutessani. Putsatessani reittiä kiivetessäni irroitin lopulta sen jääruuvin, jonka varaan Dima oli pudonnut. Katsoin kädessäni olevaa ruuvia ja näin sen selvästi vääntyneen. Jatkoin matkaa tasanteelle, jossa Dima oli varmistamassa minua ja näytin hänelle tuon jääruuvin. Totesimme vielä yhdessä sen olevan käyttökelvoton, koska jääruuvin lehti (johon sulkurengas kiinnitetään) oli vääntynyt ja saattaisi siten murtua yllättäen poikki.

Seuraava projekti olisi laskeutua alas 30 m korkean jääseinämän päältä. Koska olimme käytännössä keskellä jääputousta eli tarjolla ei ollut puita tai muita ankkuroitiin käytettäviä kiinteitä objekteja, ainoa vaihtoehto oli tehdä niin sanottu Abalakovin varmistus. Tällöin jäähän porataan jääruuvilla viistosti kaksi toisensa kohtaavaa reikää ja tämän kolmion muotoisen tunnelin läpi ujutetaan 6-7 mm paksu naru. Naru solmitaan löysäksi luupiksi, jolloin köysi voidaan pujottaa sen läpi. Näin on mahdollista laskeutua jääseinämältä jättäen jälkeensä vain pätkä narua sen sijaan, että pitäisi jättää 50 € arvoinen jääruuvi. Naru on luontoon jätettynä myös ilman muuta ekologisempi vaihtoehto kuin metallinen jääruuvi. Abalakov on hyvin tehtynä erittäin kestävä varmistus, mutta tietenkin se on vain yhtä kestävä kuin jää, johon se on porattu ja naru sekä siinä käytetty solmu.

Dima porasi kolot Abalakovia varten ja pujotimme narun paikalleen. Jätimme aluksi Abalakovin yläpuolelle yhden jääruuvin lisävarmistukseksi siltä varalta, että Abalakov pettäisi. Dima laskeutui painavampana ensin, jolloin systeemi tulisi tuon back up -jääruuvin kanssa testattua suuremmalla painolla. Diman päästyä onnellisesti alas minä irroitin ylimääräisen jääruuvin ja lähdin laskeutumaan pelkän Abalakovin varassa. Myönnettäköön, ettei minuun ole koskaan aiemmin iskenyt reunan yli astuessa vastaavaa kuolemanpelkoa. Olen ehtinyt roikkua monenlaisten viritysten varassa, mutta luottamukseni pikkuiseen narunpätkään jään sisällä ei ollut erityisen suuri seistessäni 30 m pudotus allani. Vaikka olin toki nähnyt, että varmistus kestää Diman laskeutuessa, oli tämä tähänastisen kiipeilyurani hyytävin laskeutuminen. Siinä alaspäin hivuttautuessani tulivat ainakin selville elämäni tärkeimmät asiat.

Välipalatauon jälkeen päätimme lähteä vielä toiselle kierrokselle ja demota multi-pitch -kiipeilyä eli usean köydenpituuden reittiä pystysuoralla jäällä. Tämä päätös tehtiin osittain siitäkin syystä, että halusin kokeilla liidausta, mutta tiesin olevani niin hapoilla, että 30 m olisi auttamatta liikaa. Niinpä oli minun vuoroni lähteä nousemaan köyden kanssa putousta ylös. Alku tuntui ihan hyvältä, mutta parin jääruuvin jälkeen aloin olla jo puhki. Rakensin seinälle ankkurin ja jäin istuskelemaan tyhjän päälle varmistaessani samalla kakkosena luokseni kiipeävää Dimaa. Hänen saapuessa ankkurille vaihdoimme liidaajaa lennosta ja Dima jatkoi ylöspäin. Hän pysähtyi myös pystyseinälle rakentaen toisen ankkurin ja minä vuorostani kakkostelin hänen luokseen. Ankkurille päästyäni päätimme tehdä jälleen kerran Abalakovin ja laskeutua siitä alas. Dima meni jälleen kerran ensin, jonka jälkeen minä poistin back up -jääruuvin ja laskeuduin pelkän Abalakovin varassa.

Olimme molemmat meille poikkeuksellisen pitkän jääseinämän ja unettoman yön jäljiltä niin hapoilla, että päätimme alkaa kasaamaan kamoja. Myös muut kiipeilijät alkoivat tehdä lähtöä, koska ilta oli jo pimenemässä. Muutamat tehokkaat jäivät vielä otsalamppujen valossa tekemään viimeisen nousun. Me kävelimme rauhalliseen tahtiin ensin jääputoukselta rotkon pohjalle ja nousimme sieltä takaisin parkkipaikalle. Olimme varanneet muiden Korouoma Ice Festin osallistujien kanssa yöpaikan Wanha Autti Campingista. Ajoimme siis Auttiin ja aseteltuamme märät varusteemme kuivumaan saimme raahata hyvin kypsät raatomme valmiiksi lämmitettyyn saunaan. Miesten puolella tunnelma oli varsin tiivis, koska kiipeilyporukan sukupuolijakauma erityisesti jääkiipeilyssä tuntuu olevan hyvin epätasainen.

Illalla ohjelmassa oli ateria samassa pihapiirissä sijaitsevassa keskiaikaravintolassa. Tämän jälkeen saimme hyvin antoisan esitelmän Korouoman alueen jääputouksista sekä niiden ensinousujen historiasta ja todellisten jäähullujen Korouoma-derbystä. Korouoma-derbyssä tavoitteena on siis kiivetä yhteen putkeen kaikki kyseisenä vuonna muodostuneet Korouoman putoukset. Siihen ei riitä yksin kova kunto tai hyvä jääkiipeilytekniikka, vaan suunnitelmallisuuttakin tarvitaan.  Majoituspalvelut Autissa toimivat hyvin ja ruokaakin oli riittävästi. Hieman kritiikkiä antaisin palveluasenteesta, jossa asiakkaan täytyy perustella sanomansa “ei” (tämä tuli vastaan useammassa yhteydessä) ja tähän liittyvään henkilökunnan ajoittaiseen pätemisentarpeeseen. Jos kysyn asiaa ja vastausta ei tiedetä, en välttämättä kaipaa myöskään luentoa jostain aivan muusta aiheesta. Tästä huolimatta viihdyimme hyvin ja raskaan päivän päätteeksi unentuloa ei tarvinnut odotella. Aamulla otimme suunnan takaisin kohti Kuopiota ja päätimme palata Korouomalle uudestaan seuraavana talvena.

Sijainti: 66°09’10.0″ N, 27°31’15.0″ E

Minun kuvat Flickrssä ja GPS/HR Movescountissa
Diman kuvat Flickrssä ja GPS/HR Movescountissa

Searching for New Lines

Me and Dima had been examining the maps of Neulamäki area and knew that there were more cliffs near the Neulamäki icefall. We decided to find out if there were any other icefalls to climb. We took the same trail as before, but now headed down towards Vuorilampi. At the bottom of the gorge we took a right turn and begun to hike through the snow, scoping out the rock face that we were following. Finally we found ourselves from the bottom of the icefall, but we decided to hike further. After sloshing around a while, we reached Vuorilampi and took the trail to the campfire site that is in the other end of the pond. Then we headed back, crossing the pond to get better view to the cliffs. Nothing more than few meters (10 ft) high icefalls could be seen and we thought that we’d better hike back to the bottom of the “old” icefall.

After hour and a half of adventure in the snowy forest, we dug out our rope and Dima was ready to lead to the top of the icefall. The surface of the ice had melted into soft sludge, which was clearly a sign of the end of the ice climbing season. We had enough time to climb couple rounds both of us before I started to have a hurry to my saxophone lesson. Because the approach from the bottom of the icefall was a strenuous one, we decided to haul all our gear up and take the easier trail on the top. With the pulka this was actually quite a smooth process and finally I climbed as second to the top. Then we double-timed to the car and I headed to my sax lesson – wearing still all my climbing gear.

Location: 62°52’53” N, 27°35’43” E

JFRM-2016-02-2540.jpg

JFRM-2016-02-2542.jpg
Heading down towards Vuorilampi
Suuntaamme alas kohti Vuorilampea
JFRM-2016-02-2547-Pano.jpg
Trail to the bottom of the icefall had some obstacles
Jääputouksen juurelle johtavalla polulla oli esteitä
JFRM-2016-02-2552-Pano.jpg
At Vuorilampi
Vuorilammella
JFRM-2016-02-2556.jpg
The spring is coming!
Kevät tulee!
JFRM-2016-02-2560-Pano.jpg
Panorama over Vuorilampi from the campfire site
Panoraama Vuorilammen yli nuotiopaikalta
JFRM-2016-02-2570-Pano.jpg
Dima is trying to find any new icefalls
Dima yrittää havaita uusia jääputouksia

JFRM-2016-02-2575.jpg

JFRM-2016-02-2578.jpg

JFRM-2016-02-2583.jpg
Dima leading the relatively soft and wet ice
Dima liidaa suhteellisen pehmeää ja märkää jäätä

JFRM-2016-02-2587.jpg

JFRM-2016-02-2593.jpg
U haul, me watch
Sinä haulaat, minä katson

Olimme katselleet Diman kanssa kartasta, että Neulamäen jääputouksen lähellä olisi muitakin potentiaalisia jyrkänteitä. Päätimme lähteä katsomaan löytäisimmekö alueelta mahdollisesti uutta kiivettävää. Kuljimme tuttua reittiä kallion päälle, mutta päätimme jatkaa alas kohti Vuorilampea. Rotkon pohjalta käännyimme oikealle ja kuljimme osittain umpihangessa tutkaillen vieressä olevaa jyrkännettä. Päädyimme lopulta tutun jääputouksen juureen, mutta päätimme mennä vielä eteenpäin. Aikamme rämmittyä saavuimme Vuorilammelle ja kiersimme sen päädyssä olevalle nuotiopaikalle lammen reunaa kulkevaa polkua pitkin. Lähdimme sitten paluumatkalle lammen jään yli ja yrittäen saada sieltä parempaa näkyvyyttä jyrkänteelle. Mitään muutamaa metriä korkeampaa jääputousta emme kuitenkaan erottaneet ja lopulta päätimme suunnata takaisin “vanhan” jääputouksen juurelle.

Reilun puolentoista tunnin seikkailun jälkeen kaivoimme köyden esiin ja Dima liidasi Neulamäen jääputouksen päälle. Jää alkoi olla jo pinnasta sulaa mössöä, joten jääkiipeilykauden loppu alkoi selkeästi olla käsillä. Ehdimme kiivetä pari kierrosta kumpikin, kunnes minulla alkoi olla kiire soittotunnille. Koska putouksen lähestyminen alakautta oli osoittautunut työlääksi rämpimiseksi, päätimme haulata kaikki tavarat ylös ja poistua yläkautta kulkevaa polkua pitkin. Pulkan kanssa varusteet nousivat onneksi varsin hyvin ja lopuksi minä kakkostelin myös putouksen päälle. Palasimme juoksumarssia autolle ja minä suuntasin kaikkine kiipeilyvarusteineni soittamaan saksofonia.

Sijainti: 62°52’53” N, 27°35’43” E

Alpine Conditions in Laivonsaari

The big boys had told us last winter, that Laivonsaari island near Kuopio has a cliff where forms an icefall. Since we had been hammering the Haminalahti icefall to the bitter point of boredom we were more than willing to check out a new place to climb with Dima. In summertime you need a boat to access the island, but in winter you can just parade over the frozen lake.

We drove to Neulaniemi, all the way to the end of the Neulaniementie, where we parked our car. Then a short walk along the ice road and a right turn towards Laivonsaari. There was a ski track made with a snowmobile that we followed, passing Palosaari island and Parviaisniemi peninsula. Near Laivonsaari we left the ski track and started to walk through the snow, trying to reach the shore north from Nimismiehennokka. Luckily Dima had a pair of snowshoes, so he went ahead pulling our gear pulka with him and I (being the lighter one) was able to lope along the snowshoe tracks. We succeeded to hit the shore right were the icefall is, even though it wasn’t easy to see due all the snow.

At the bottom of the icefall we tamped down a belay spot and I demanded to be the one to deflower the ice. I chose the line that was in the middle of the icefall. I had to dig out some snow to even find the ice, but slowly I was able to proceed climbing. The surface of the ice that was under the snow was fragmented and loose. I had to really search to find any decent placement for my ice screws, because the thickness of the ice varied. Climbing wasn’t as straightforward as it is to climb a snowfree icefall, but then again it felt somehow more authentic. I was forced to constantly examine the quality of the ice and make new decisions how to climb. Exposed rocks also didn’t allow me to swing my ice tool where ever I wanted.

When I reached the top of the more than 10 m (more than 30 ft) high icefall, I built an anchor and abseiled down. Dima was next to lead and he chose the left line. The partially thin ice took him by surprise and Dima blunted one ice screw when it hit the rock surface. I climbed then the right line, because the chimney-like cavity at the beginning of the line felt inviting. Though my choice of the route ended up being less convenient, since I had to push myself through a bush in the middle of the climb. Just before the evening started to creep in Dima climbed the middle line that I had opened. Then it was time to walk over the lake and back to the car. Laivonsaari icefall wasn’t a spectacle beyond comprehension and the snow degraded the quality of the ice. The moderate steepness makes it still a good place for a beginner lead climber and the alpine conditions today actually served our climbing goals quite nicely.

Location: 62°55’9″ N, 27°35’8″ E

Dima’s photos in Flickr

JFRM-2016-02-2462.jpg
Gear sits nicely in a pulka
Varusteet kulkevat kivasti pulkassa
JFRM-2016-02-2465.jpg
Though it’s not easy to see, the icefall is here
Jääputous on tässä, vaikka se ei kovin selkeästi lumen alta näykään
JFRM-2016-02-2474.jpg
Dima leading the left line
Dima liidaa vasenta reunaa

JFRM-2016-02-2480.jpg

JFRM-2016-02-2484.jpg
Hey you, down there! I glance down after leading the right line.
Hei siellä alhaalla! Katselen alas liidattuani oikean reunan.
JFRM-2016-02-2486.jpg
Dima climbs the center line
Dima liidaa keskimmäistä linjaa
JFRM-2016-02-2494.jpg
Let’s call it a day!
Päivä pulkassa!
JFRM-2016-02-2498.jpg
As sky turns blue, we head back to mainland
Taivaan alkaessa sinertää, suuntaamme pois saaresta

Isot pojat olivat kertoneet edellisenä talvena, että Kuopion lähellä sijaitsevaan Laivonsaaren jyrkänteeseen muodostuu jääputous. Hakattuamme Haminalahden putousta lähes kyllästymiseen asti, lähdimme hyvin mielellämme Diman kanssa katsastamaan uusia kiipeilymahdollisuuksia. Kesällä saareen päästäkseen tarvitsee veneen, mutta talvella voi onneksi kulkea jään yli.

Ajoimme Neulaniemeen, aivan Neulaniementien päähän, jonne jätimme auton parkkiin. Jatkoimme kävellen lyhyen matkaa jääautotietä ja käännyimme sitten oikealle Palosaaren ja Parviaisnimen välistä menevälle hiihtoladulle. Saatoimme seurata moottorikelkalla ajettua reittiä lähes Laivonsaarelle asti, kunnes erkaannuimme reitistä suunnataksemme Nimismiehennokan pohjoispuolelle. Dimalla oli onneksi lumikengät, joten hän meni varustepulkan kanssa edeltä ja minä saatoin kevyempänä loikkia lumikenkien jäljissä uppoamatta hankeen. Onnistuimme tulemaan rantaan juuri jääputouksen kohdalla, vaikka putousta oli vaikea havaita kauempaa lumipeitteen takia.

Tamppasimme varmistuspaikan putouksen alle ja minä vaadin saada korkata jään lähtien ensimmäisenä liidaamaan. Valitsin putouksen keskeltä menevän linjan. Jouduin kaivamaan lunta pois tieltä päästäkseni käsiksi jäähän, mutta pikkuhiljaa saatoin edetä ylemmäs. Lumen alla oleva jää oli pinnasta sohjoa ja huonolaatuista. Jääruuveille sai etsiä tarkasti paikkaa, koska jää oli myös hyvin eri paksuista eri kohdista. Kiipeily ei ollut samalla tavalla suoraviivaista ja selkeää kuin puhtaalla jääputouksella, mutta se oli toisaalta jollain oudolla tavalla autenttista. Jäätä piti jatkuvasti tutkia ja tehdä päätöksiä mitä kautta olisi järkevin edetä. Joissain kohdin oli myös kiviä hyvin pinnassa, joten jäähakkua ei voinut lyödä minne tahansa.

Päästyäni reilun kymmenmetrisen putouksen päälle tein yläankkurin ja laskeuduin alas. Dima lähti seuraavana liidaamaan putouksen vasenta reunaa ja onnistui reitin puolivälissä ruuvaamaan jääruuvin kiveen. Jää oli paikoin siis hyvinkin ohutta. Minä liidasin vielä jääputouksen oikean reunan, jonka alussa oli kiinnostava chimneymäinen kolo. Reittivalinta osoittautui kuitenkin hieman erikoiseksi, koska jouduin puolivälissä tunkemaan kalliolla kasvavien puskien läpi. Dima kiipesi vielä avaamani keskilinjan, jonka jälkeen ilta alkoi tummua lähdön merkiksi. Kävelimme jään yli samaa reittiä takaisin autolle. Laivonsaaren putous ei ollut erityisen suuria tunteita herättävä kiipeilykohde ja jään kunto oli lumesta johtuen monin paikoin huono. Sen suhteellinen loivuus teki siitä kuitenkin hyvän kohteen aloittelevalle liidaajalle ja toisaalta tämän päivän alppihenkiset olosuhteet sopivat meidän yleisiin kiipeilytavoitteisiimme.

Sijainti: 62°55’9″ N, 27°35’8″ E

Diman kuvat Flickrissä

After the Two Nights Challenge

A year ago Korpijaakko threw a challenge to spend two nights every month outdoors during a year. I found this Two Nights challenge inviting and possibly good way to refresh my outdoor skills. Though I have been climbing (rock, ice and mountains) a lot lately, I haven’t done that many overnight trips.

Now, a year later, I can say that I have successfully spent 24 nights outdoors in very different places. I have been sleeping in lean-tos, goahtis, in an alpine hut, a bivy, under the open skies and also spent a night climbing an icefall. I have been hiking, climbing and riding a kicksled. I have been enjoying long exposure photography and short night sleep. I have been traveling in Northern Savonia, South Karelia, Kymenlaakso, Uusimaa and in Germany, Austria, Liechtenstein and Switzerland.

Well, what was I left with – other than pile of photos and bunch of blog posts? I found a wonderful website called Laavu.org, that shows locations of many shelters (lean-tos, goahtis and wilderness huts) in Finland. Before I didn’t have a clue how I could find any shelters without knowing the area well. Laavu.org helped me to learn more especially about the Kuopio area. I also got to know that many towns list hiking routes on their websites. Another good source of inspiration has been Retkipaikka and Ulkoilublogit that lists Finnish outdoor blogs (also ones in English and other languages).

I have never before spent a night outdoors during the winter and this experience taught me how valuable insulation a good (air) mattress and a proper sleeping bag are. Being prone to feel cold easily I was happy to learn that using the sleeping bag liner I could increase the temperature about 5°C. Usually I have a shirt or a jacket as a pillow, but now that I bought a small travel pillow I noticed that I was sleeping clearly better. Also my layering skills got better and I learned that there can never be too many wool socks.

My relationship to outdoor activities might have changed a bit during this challenge. I have done trips that took long and careful planning, but now got more grounded with the fact that one can easily go out to nearby forests. I feel more confident with my skills to dress weatherproof and that I could actually survive Finnish conditions any time of the year. All blog posts of this challenge can now be found under the Two Nights tag.

JFRM-2015-02-0472
My first winter night outdoors in February
Ensimmäinen ulkona vietetty talviyöni helmikuussa
JFRM-2015-02-0583
Lightsabre fight with Dima in a goahti in February
Valomiekkailua Diman kanssa kodalla helmikuussa
JFRM-2015-03-0031
A frozen lake under the starlight in Mikkeli in March
Järven jää tähtitaivaan alla Mikkelissä maaliskuussa
JFRM-2015-03-0102.jpg
Not the kind of Easter bunny you expected (in March)
Ei ehkä ihan sellainen pääsiäispupu kuin odotit (maaliskuussa)
JFRM-2015-04-0114.jpg
Dima is starting a fire in a goahti in April
Dima virittämässä tulta kodalla huhtikuussa
JFRM-2015-04-0478.jpg
A long exposure self-portrait by the lake Kallajärvi in April
Pitkän valotusajan omakuva Kallajärven rannalla huhtikuussa
JFRM-2015-05-0551.jpg
Trad climbing course with Adventure Partners in southern Finland in May
Adventure Partnersin vetämä trädikiipeilykurssi Etelä-Suomessa toukokuussa
JFRM-2015-06-0735.jpg
Camping without shelter near my home in June
Yöpymässä taivasalla kotini lähettyvillä kesäkuussa
JFRM-2015-06-0769.jpg
Serene landscape in Taipalsaari in June
Rauhallinen maisema Taipalsaarella kesäkuussa
JFRM-2015-07-0847.jpg
Hiking is hairy business in Haikkaanlahti in July
Karvan verran jännittävämpää vaellusta Haikkaanlahdella heinäkuussa
JFRM-2015-07-0945.jpg
An abandoned mail van near a lean-to in July
Hylätty postiauto laavun lähellä heinäkuussa
JFRM-2015-08-0291.jpg
Climbing Jubiläumsgrat with Dima in Germany in August
Kiipeämässä Jubiläumsgratia Diman kanssa Saksassa elokuussa
JFRM-2015-08-0700.jpg
The unsuccessful attempt to scale Dufourspitze in Switzerland with Dima in August
Epäonnistunut yritys valloittaa Dufourspitze Sveitsissä Diman kanssa elokuussa
JFRM-2015-09-0108.jpg
Mosquitoes say nighty night in September
Hyttyset sanovat hyvää yötä syyskuussa
JFRM-2015-09-0150.jpg
A rapid in Suovu in September
Koski Suovulla syyskuussa
JFRM-2015-10-0256.jpg
An insomniac watching Dexter in October
Uneton katselee Dexteriä lokakuussa
JFRM-2015-11-0278.jpg
Hiking over Puijo from Kuopio to Siilinjärvi in October
Vaellus Puijon yli Kuopiosta Siilinjärvelle lokakuussa
JFRM-2015-11-0582.jpg
In Pölhö island in November
Pölhön saaressa marraskuussa
JFRM-2015-11-0608.jpg
The one thing that I always take with me – my headtorch – is useful in dark November
Aina mukana kulkeva otsavalo on erityisen hyödyllinen marraskuun pimeydessä
JFRM-2015-12-2054.jpg
A view from Kuivaketvele hillfort in December
Näköala Kuivaketveleen linnavuorelta joulukuussa
JFRM-2015-12-2091.jpg
A night at the bird hide in December
Yö lintutornilla joulukuussa
JFRM-2016-01-2376.jpg
Ice and mixed climbing all night long in January
Jää- ja mixtakiipeilyä koko yön tammikuussa
JFRM-2016-02-2399.jpg
The final night near Kuopio in January
Päätösyö lähellä Kuopiota tammikuussa

Vuosi sitten Korpijaakko heitti blogissaan haasteen viettää vuoden ajan joka kuukausi vähintään kaksi yötä ulkona. Two Nights -nimellä kulkeva haaste kuulosti mielestäni houkuttelevalta ja tarpeelliseltakin virkistääkseni retkeilytaitojani. Vaikka viimevuosina olen käynyt paljon kiipeilemässä (kalliota, jäätä ja vuoria) niin yön yli kestäviä reissuja on tullut tehtyä vähemmän.

Nyt, vuoden myöhemmin, voin todeta onnistuneesti viettäneeni 24 yötä ulkona hyvin erilaisissa paikoissa. Ehdin olla yötä teltassa, laavulla, kodalla, alppimajalla, bivillä, jääputouksella sekä avoimen tähtitaivaan alla. Liikuin kävellen, kiipeillen ja potkukelkalla. Harrastin pitkän valotusajan valokuvausta ja lyhyitä yöunia. Reissasin Pohjois-Savossa, Etelä-Karjalassa, Kymenlaaksossa, Uudellamaalla sekä Saksassa, Itävallassa, Liechtensteinissa ja Sveitsissä.

Mitä tästä sitten jäi käteen muuta kuin kasa valokuvia ja sarja blogikirjoituksia? Löysin mainion sivuston nimeltä Laavu.org, jossa on listattuna Suomen laavut, kodat ja autiotuvat maakunnittain sijainteineen. En ollut aiemmin tiennyt miten muuten kuin hyvän paikallistuntemuksen kautta voisi edes löytää potentiaalisia yöpymispaikkoja. Laavu.org:in avulla oma paikallistuntemukseni etenkin Kuopion lähialueista lisääntyi huomattavasti. Opin myös, että moni kaupunki listaa sivuillaan alueillaan sijaitsevia retkeilyreittejä. Hyviä reissuinspiraation lähteitä ovat myös Retkipaikka-sivusto ja Ulkoilublogit-lista.

En ollut aiemmin yöpynyt ulkona talvella, joten opin miten suuri merkitys lämmöneristyksessä on hyvällä (ilma)patjalla sekä asianmukaisella makuupussilla. Palelemaan taipuvaisena ilahduin myös tiedosta, että käyttämällä makuupussin lakanaa voi saavuttaa noin 5°C lämpimämmät oltavat. Olen aiemmin retkeillessä käyttänyt tyynynä paitaa tai takkia, mutta huomasin omalla kohdallani nukkumismukavuuden lisääntyvän huomattavasti pikkuisella retkityynyllä. Myös kerrospukeutumistaidot kehittyivät ja opin, että talvella ulkona nukkuessa ei voi käyttää liian monia villasukkia.

Suhde retkeilyyn ehkä muuttui hieman. Olen aiemmin tehnyt pitkää suunnittelua ja valmistautumista vaativia reissuja, joten nyt sain ehkä jollain tavalla jalat maahan siltä osin, että retkeilemään pääsee ihan helposti lähellekin. Myös varmuus siitä, että osaan varustautua sään mukaan ja selviän Suomen olosuhteista ympäri vuoden kasvoi. Kaikki haasteeseen liittyvät blogikirjoitukseni ovat nyt luettavissa Two Nights -aihetunnisteen alta.