Day 133: Detour

16,66 km (10.4 miles)
1438.0 / 2189.8 miles
Morgan Stewart Shelter, NY

I slept in again. I even lay on the hard ground for a while after emptying my mattress pad, because my lower back had been stiff since yesterday, and this seemed to make it better. Frankly I would have wanted to just stay there on the ground, but finally I had to get up. Yesterday’s difficulties seemed to be pressing even this morning.

And the day didn’t seem very different. The temperature and humidity were once again up in some ridiculous heights. My skin was covered by a sheen of sweat. Occasionally I had to wipe my eyebrows, so the sweat wouldn’t drip straight off my dirty face into my eyes. I moved cumbersomely, but I felt a bit better than yesterday. Maybe I drank more.

I stopped for a bit at RHP Shelter where I had originally aimed for yesterday. There were a few hikers there just ordering pizza, and I was tempted to join them. I decided to skip this food opportunity though, because there would be a deli a bit further along the way.

When I came to the road from the shelter there was a large sign attached to a tree that said the AT was moving to a detour. On the other side of the road the trail was blocked off by yellow tape that reminded me mostly of the crime scenes on TV murder shows. Maybe it was really just trail maintenance, and nothing more dramatic. The detour followed two small streets, and later joined the AT again.

It started sprinkling again in the afternoon, and I attached my umbrella to my pack again. Soon after I arrived at the intersection where I was able to get to the deli, and this time the temptation of food (or maybe even more the cold drink) was too great. I walked to the roadside Mountain Top Deli, which was also a small store. A very friendly young woman whipped up a delicious looking sandwich and I sat outside on a bench to enjoy it as well as an orange juice and Pepsi. The rain had stopped for a moment, but I saw really dark clouds rolling toward me. They started to pour on me with a vengeance, and I escaped back inside with my snack.

As is my habit, after I ate I took one more Pepsi for the road, and as I was packing this into my pack I heard a happy shout from behind me: ”Finnisher!” As I turned I saw Dreamliner, Sunshine, and Toro, who looked like drowned rats. The rain had slowed to a drizzle, but my friends had gotten the whole flood right over them. We chatted for a moment and it turned out they were aiming for the same shelter as I was. I left them to enjoy the treats of the deli, and set off on the AT again.

I got to walk the last four miles to the shelter in dry conditions. I wasn’t overly happy about another approximately 11 mile day, but in the heat I didn’t seem to be capable of more. I was comforted that Sunshine and Dreamliner had said they were suffering from the same problem, and had made short days because of the weather. So it wasn’t just in my head.

Once I got water and pitched my tent I escaped the mosquitos inside it. As I sat I heard strange snapping and popping close by. I thought maybe branches or seed pods from a tree were falling onto the tent. The strange noises increased, and soon there was a louder pop. I saw my mattress pad move. At first I thought that there was a small animal somewhere under or in the back of my tent, that might pop my mattress pad. I lifted it up to see if something was moving under the tent bottom, but I finally realized the sounds were coming from inside the mattress itself. The air mattress has chambers, and I have heard that when these break they create a balloon-like space. And it was occurring right in front of my eyes. The pad was emitting ripping and popping noises, and the foot started to swell.

As first aid I let a bit of air out of the pad, so the pressure inside would be less. The situation progressed a bit further, but then stopped. I looked at my pad worried, knowing that it would probably not last in this shape for very many more nights. I decided to contact Therm-a-Rest, the manufacturer, to see if it was under warranty. Earlier I had been listening to Allison Moore’s A Soft Place to Fall and it had touched me metaphorically, but now it seemed decidedly more concrete.

“Daylight has found me here again
You can ask me anything, but where I’ve been
Things that used to matter seem so small
When you’re looking for a soft place to fall”
-Allison Moorer
(A Soft Place to Fall, 1998)

Nukuin taas aamulla pitkään. Jäin vielä ilmapatjan tyhjennettyäni joksikin aikaa makaamaan kovalle maalle, koska alaselkä oli ollut eilisestä lähtien jumissa ja tämä tuntui helpottavan sitä. Itseasiassa olisin vain halunnut jäädä siihen makaamaan, mutta lopulta oli kuitenkin noustava. Eilisen päivän vaikeus tuntui painavan tätäkin aamua.

Ja kovin erilaiselta ei päivä näyttänyt. Lämpötila ja ilmankosteus huitelivat taas jossain aivan hävyttömissä lukemissa. Iho oli kuin hikikelmun peittämä. Välillä piti painella sormella kulmakarvat kuiviksi, ettei hiki valuisi kaiken kasvoilla olevan lian kanssa silmiin. Liikuin vaivalloisesti, mutta olo oli hivenen parempi kuin eilen. Ehkä join enemmän.

Pysähdyin hetkeksi RHP Shelterillä, jonne olin alunperin eilen aikonut. Siellä muutama vaeltaja oli juuri tilaamassa pizzaa ja minua houkutteli liittyä joukkoon. Päätin kuitenkin ohittaa tämän ruokamahdollisuuden, koska matkan varrella olisi tulossa vielä yksi deli.

Shelteriltä tielle tullessani oli puuhun kiinnitetty iso kyltti, jossa sanottiin AT:n siirtyvän kiertotielle. Tien toiselle puolelle oli polulle vedetty keltaiset nauhat, joista tuli mieleen lähinnä murhasarjojen rikospaikat. Ehkä kyseessä oli kuitenkin vain reitinparannustöitä eikä mitään sen dramaattisempaa. Kiertotie kulki kahden pikkutien kautta ja yhtyi myöhemmin takaisin AT:lle.

Vettä alkoi tihkuttaa iltapäivällä ja viritin sateenvarjon kiinni reppuun. Pian sen jälkeen tulinkin tienristeykseen, josta pääsi delille ja tällä kertaa ruuan (tai ehkä vielä enemmän kylmän juoman) houkutus kävi liian suureksi. Kävelin tienreunaa Mountain Top Delille, joka oli myös pikkukauppa. Hyvin ystävällinen nuori nainen pyöräytti minulle varsin herkullisen täytetyn leivän ja jäin nauttimaan sitä appelsiinimehun sekä Pepsin kanssa ulos penkille. Sade oli hetkeksi loppunut, mutta näin todella tummien pilvien vyöryvän kohti. Ne alkoivatkin kaataa vettä niskaan suurella voimalla ja pakenin sisälle välipalani kanssa.

Syötyäni otin tapani mukaan vielä yhden Pepsin mukaan matkaan ja pakatessani tätä reppuuni kuulin selkäni takaa iloisen huudon: “Finnisher!” Kääntyessäni katsomaan näin Dreamlinerin, Sunshinen ja Toron, jotka olivat kuin uitettuja koiria. Sade oli taas vaimennut tihkutukseksi, mutta ystäväni olivat saaneet koko vedenpaisumuksen niskaansa. Keskustelimme hetken ja selvisi heidän olevan aikeissa mennä samalla shelterille kuin minäkin. Jätin heidät syömään delin herkkuja ja lähdin takaisin AT:lle.

Sain kävellä kuivissa olosuhteissa jäljellä olevat neljä mailia shelterille. En ollut mitenkään iloinen toisesta noin 11 mailin päivästä, mutta kuumassa säässä en näyttänyt pystyvän juuri parempaan. Minua kuitenkin lohdutti se, että Sunshine ja Dreamliner olivat sanoneet kärsineensä samasta ongelmasta ja tehneensä sään vuoksi lyhyitä päiviä. Asia ei siis ollut vain pääni sisällä.

Haettuani vettä ja pystyettyäni teltan pakenin sen sisälle hyttysiä piiloon. Istuessani kuulin kummallisia napsahduksia ja paukahduksia aivan läheltä. Ajattelin puusta pudonneen oksia tai siemenkotia teltan päälle. Outoja ääniä tuli lisää ja pian hieman kovempi paukahdus. Näin ilmapatjani liikkuvan. Ensimmäinen ajatus oli, että teltan alla tai päädyssä oli jokin pieni eläin, joka saattaisi puhkaista patjan. Nostin sitä vähän ylöspäin nähdäkseni liikkuiko teltan pohjan alla jotain, mutta silloin tajusin viimein äänten ja liikkeen tulevan patjan sisältä. Ilmapatjassani on eräänlaisia lokeroita ja olen kuullut, että nähden väliseinien hajotessa patjaan tulee pallomainen alue. Ja se oli juuri tapahtumassa silmieni edessä. Patjasta kuului repeävää ja paukkuvaa ääntä ja jalkapäätyyn alkoi kasvaa pullea kohouma.

Ensiapuna laskin patjasta hieman ilmaa ulos, että paine sen sisällä olisi pienempi. Tilanne eteni vielä hetken, mutta sitten se pysähtyi. Katsoin huolestuneena patjaani tietäen, ettei se todennäköisesti kestäisi tässä kunnossa enää kovin montaa yötä. Päätin ottaa yhteyttä patjan valmistaneeseen Therm-a-Restiin tiedustellakseni reklamoinnin mahdollisuutta. Aiemmin minua metaforan tasolla puhutellut Allison Moorerin kappale A Soft Place to Fall alkoi tänään tuntua huomattavasti konkreettisemmalta.

“Daylight has found me here again
You can ask me anything, but where I’ve been
Things that used to matter seem so small
When you’re looking for a soft place to fall”
-Allison Moorer
(A Soft Place to Fall, 1998)