Day 125: Unionville

19,64 km (12.2 miles)
1350.4 / 2189.8 miles
Pochuck Mountain Shelter, NJ

In principle, walking from Georgia to Maine is very simple: take a step and repeat it a few million times. What isn’t always simple is getting food. A good grocery store is often far away from the AT, and small stores in little towns and gas stations don’t always quite cover the needs of a hiker. I personally don’t like to carry more than five days’ worth of food at a time, so resupply becomes necessary unfortunately frequently.

I was one of the last to take down my tent near the shelter and I pondered how the mornings had seemed to turn sticky again somehow. I have learned that this is usually a sign that I need a rest day. And I don’t really know where I can have my next zero.

The AT became significantly easier to travel after High Point. The rockiness had decreased as I got onto the New Jersey side, but now the path ahead was finally totally smooth. Even the terrain was flat, so the miles racked up at a nice pace in the late morning.

I had decided to stop in Unionville, a small town about a half a mile off the AT on the New York side. I was conveniently able to spend the hottest parts of the afternoon replenishing my food reserves and getting pizza. I didn’t know quite how many days’ worth of food I would need though. I had noticed in the guidebook a church, whose congregants would offer places to stay for hikers. I tried to reach the church secretary, but couldn’t. This arrangement would solve several problems at once: grocery shopping, a zero, and laundry. For some reason the combination of all these doesn’t seem to work out conveniently in New Jersey. All the places to stay are expensive, and grocery stores and laundromats are far away.

I ended up with some kind of a half-baked compromise in the amount of food and continued hiking toward Wallkill Reserve. The AT wanders along the New Jersey and New York border as it follows the edges of the reserve.

In the evening I ascended to a shelter on the slope of Pochuck Mountain. I was about to go take care of my needs when I noticed the door to the outhouse was locked, but no one was in it. Or at least no one answered when I called. I asked the other hikers if they had used the facilities, and one of the men said he had earlier. Maybe the Phantom of the Privy was at work?

I suspected what happened that as a hiker left and pulled the door closed, the latch had fallen back down and locked the door. Later as I was putting my gear in the tent the other hiker said he had been able to pick the lock by pushing a piece of cardboard through the crack along the door. Outhouse-gate was averted.

Later that night I found a note in the shelter that the church I had been trying to reach had advertised it services incorrectly in the guidebook. This retraction seemed kind of weird for me, because the church still advertised these services on their website. So I spent a long time that evening counting my food and the miles to the next town. The criteria for a reasonably priced accommodations, a decent grocery store, and laundry facilities didn’t seem to be fulfilled anywhere before Connecticut.

I finally arrived at a different kind of solution. I sent a message to my cousin who takes care of sending me gear and asked if she could send me food. She promised to take care of this, so I made a grocery list for a usual resupply and said I would let her know tomorrow – once I confirmed a place to stay – where to send it. This required more math. How far could I go with the food I had, and how far from there did the food need to last. Once I finally got a rough plan my brain turned off as if from a switch, and I fell asleep.

Käveleminen Georgiasta Maineen on periaatteessa yksinkertaista: astutaan askel ja toistetaan muutaman miljoonan kerran. Se mikä ei ole aina yksinkertaista on ruuan hankkiminen. Hyvä ruokakauppa on usein kaukana AT:sta ja pienet kyläkaupat tai huoltoasemien kaupat eivät aina ihan kata vaeltajien tarpeita. Itse en mielellään kanna enempää kuin viiden päivän ruuat kerralla, joten täydentäminen tulee vastaan valitettavan usein.

Purin viimeisenä telttaani shelterin ympäristössä ja mietin aamujen taas muuttuneen jotenkin tahmeiksi. Nyt olen oppinut, että se on yleensä merkki lepopäivän tarpeesta. Enkä oikein tiedä missä seuraavan zeron pääsen pitämään.

AT muuttui huomattavasti helppokulkuisemmaksi High Pointin jälkeen. Kivikkoisuus oli vähentynyt jo New Jerseyn puolelle päästessä, mutta nyt edessä oli viimein aivan sileää polkua. Maastokin oli tasaista, joten maileja tuli mukavaan tahtiin aamupäivällä.

Olin päättänyt pistäytyä noin puolen mailin päässä AT:lta olevassa Unionvillen kylässä New Yorkin puolella. Sainkin sopivasti kulutettua iltapäivän kuumimmat hetket tehdessäni ruokatäydennyksiä ja käydessäni pizzalla. En tosin tiennyt aivan varmasti kuinka monen päivän ruuat tarvitsisin. Olin huomannut opaskirjassa kirkon, jonka seurakunnan jäsenet tarjoaisivat yöpaikkoja vaeltajille. Yritin tavoittaa kirkon sihteeriä, mutta en saanut häntä kiinni. Tämä järjestely ratkaisisi monta ongelmaa kerralla: ruokaostokset, lepopäivä ja pyykinpesu. Jostain syystä näiden yhdisteleminen ei näytä onnistuvan kovin käytännöllisesti New Jerseyssä. Majoituspaikat ovat kalliita ja ruokakaupat sekä kolikkopesulat kaukana.

Päädyin jonkinlaiseen epämääräiseen kompromissiin ruuan määrässä ja jatkoin vaeltamista kohti Wallkill Reserveä. AT kiertelee New Jerseyn ja New Yorkin puolella kulkiessaan tämän suoalueen reunoja pitkin.

Illalla nousin Pochuck Mountainin rinteessä olevalle shelterille. Olin aikeissa käydä tarpeillani, kun huomasin huussin olevan lukossa sisältä vaikka siellä ei ollut ketään. Tai kukaan ei ainakaan vastannut huuteluuni. Kysyin muilta vaeltajilta olivatko he käyttäneet mukavuuslaitosta ja yksi miehistä sanoi siellä kyllä aiemmin käyneensä. Ehkä asialla oli the Phantom of the Privy, hyyskän haamu?

Arvelin tilanteessa käyneen niin, että poistuessaan vaeltaja oli avannut haan ja vetäessään oven kiinni se oli pudonnut takaisin paikalleen ja lukinnut oven. Myöhemmin järjestellessäni tavaroita telttaani kävi samainen vaeltaja kertomassa, että hän onnistui tiirikoimaan lukon auki työntämällä pahvinpalan oven väliin. Huussigate täpärästi vältetty.

Löysin illalla myös shelteristä lapun, jossa kerrottiin, että aiemmin tavoittelemani kirkko olikin mainostanut väärin palvelujaan opaskirjassa. Tämä takaisinveto oli mielestäni hieman erikoinen, koska kirkon nettisivuilla yhä mainostettiin heidän apuaan vaeltajille. Niinpä vietin myöhään illalla laskeskellen ruokiani ja maileja seuraaviin kaupunkeihin. Kriteerit kohtuuhintaisesta majoituksesta, pikkuputiikkia paremmasta ruokakaupasta ja pyykinpesusta eivät vain tuntuneet täyttyvän missään ennen Connecticutin osavaltiota.

Päädyin lopulta toisenlaiseen ratkaisuun. Laitoin varustepostituksia hoitavalle serkulleni Nooralle viestin kysyäkseni tekisikö hän minulle poikkeuksellisesti myös ruokalähetyksen. Noora lupasi hoitaa asian, joten tein kauppalistan tyypillisestä ruokatäydennyksestä ja sovin ilmoittavani huomenna – varmistettuani yöpaikan – minne se lähetettäisiin. Tämä vaati taas lisää laskemista. Kuinka pitkälle pääsen näillä ruuilla ja miten pitkälle siitä eteenpäin pitäisi postitetettujen ruokien riittää. Saatuani karkean suunnitelman viimein tehtyä sammui aivo kuin lamppu ja nukahdin.