By Jeriko Fox 
0 km (0 miles)
179.4 / 2650 miles
Idyllwild, CA
I had pondered the topic for a while. Carried the stress that had started to feel heavier than my pack. It’s normal for one’s body and feet to be sore on a long distance hike. I knew that well from my AT experiences.
In my opinion, though, it wasn’t normal that I would have unusual foot pain from almost day one. On the left, the pain in my heel felt like it was just getting worse. On the right, the pain in the ball of the foot was a bit more alternating. Nothing that would be a big deal in everyday life, but when hiking 12-18 miles a day carrying a pack… well you can guess.
I had been in touch with my partner Nina as soon as I arrived in Idyllwild. We called throughout the day and spoke for a long time. We pondered together whether it was worth continuing the hike. It was immensely helpful that I didn’t have to be alone with this, even though I had to make the decision myself.
It’s true that this is just that critical spot, where many end up quitting. Usually, only about 20-25% of through-hikers end up finishing, so the odds really aren’t in anyone’s favor. I also recognize in myself, that at the start of every big project comes that hard spot where you have to consider reasonableness. This happened on the AT when I caught the noro-virus – that time I decided to continue. This happened on Salpapolku when I veered off the route – then I decided to make another attempt later.
My other worry was that I hadn’t emotionally enjoyed hiking like I normally do, I thought it might have a lot to do with the pressure created by the timetable, which was a result of immigration issues. A central tenet of long-distance hiking is Hike Your Own Hike (HYOH), which means moving at your own pace, and in a way that suits you. Now I felt like I was hiking someone else’s hike under a completely wrong type of pressure. It created daily anxiety.
Through hiking the PCT has been my dream for several years and I had been warned that I wouldn’t have the opportunity again. I myself think that the time (and money) is a question of planning, the route isn’t going anywhere. Making the decision wasn’t easy, and I changed my mind several times. I wondered if different shoes would help with my foot problems. I pondered flip-flopping. I thought of all kinds of options.
I finally made the hard decision that my attempt to through-hike the PCT this year will end here. Fighting through the trail just for the achievement wasn’t what I had come here for. The symptoms in my left foot pointed very strongly to plantar fasciitis, which is generally treated with rest.
I was disappointed to have to leave my wonderful new hiking friends. I was disappointed to leave apparently great conditions. I am not going to regret wanting to keep my feet in hiking shape for the future, though. I also strongly feel that I will return to the PCT one day.
Olin miettinyt asiaa jo pitkään. Kantanut huolta, joka alkoi tuntua reppuanikin painavammalta. Pitkänmatkanvaelluksella on normaalia, että jalat ja muukin kroppa on kipeä. Tiesin sen varsin hyvin AT:n kokemuksistani.
Mielestäni ei kuitenkaan ollut normaalia, että olin kärsinyt epätavallisista jalkakivuista ensimmäisestä päivästä lähtien. Vasemmalla puolella kantaluun kipu tuntui vain pahenevan. Oikealla puolella päkiäkipu oli vaihtelevampaa. Ei mitää sellaista, mikä olisi normaalissa elämässä erityinen ongelma, mutta vaeltaessa rinkka selässä 20-30 km päivässä…no arvaatte varmaan.
Olin ollut yhteydessä kumppaniini Ninaan jo saapuessani Idyllwildiin. Soitimme myös päivän mittaan ja puhuimme pitkään. Pohdimme yhdessä kannattaako minun jatkaa vaellusta. Auttoi huomattavasti, ettei asian kanssa tarvinnut olla yksin, vaikka päätös pitikin tehdä itse.
On totta, että tämä on juuri se kriittinen kohta, jossa monet päätyvät lopettamaan. Läpivaeltajista yleensä vain 20-25% onnistuu tavoitteessaan eli todennäköisyydet eivät varsinaisesti ole kenenkään puolella. Tunnistan myös itsessäni sen, että jokaisen isomman projektin alkupuolella tulee se vaikea kohta, jossa joudun miettimään mielekkyyttä. Näin kävi AT:lla, kun sain noro-viruksen – silloin päädyin jatkamaan. Näin kävi Salpapolulla, kun harhauduin reitiltä – silloin tein uuden yrityksen myöhemmin.
Toinen huoleni oli se, että en ollut henkisesti nauttinut vaeltamisesta sillä tavalla kuin normaalisti nautin. Luulin sen johtuvan suuresti aikataulupaineesta, joka oli seurausta maahantulo-ongelmista. Pitkänmatkanvaelluksessa keskeinen käsite on Hike Your Own Hike (HYOH), joka tarkoittaa etenemistä omaan tahtiin ja itselle sopivalla tavalla. Nyt olin mielestäni vaeltamassa jonkun ihan muun vaellusta aivan vääränlaisen paineen alla. Se aiheutti päivittäistä ahdistusta.
PCT:n läpivaeltaminen on ollut unelmani useita vuosia ja minua on varoiteltu siitä, että tämä tilaisuus ei toistu. Itse puolestani ajattelen, että aika (ja raha) on järjestelykysymys ja reittihän ei minnekään ole katoamassa. Päätöksen tekeminen ei ollut helppoa ja mielipiteeni vaihteli useita kertoja. Mietin riittäisikö kenkien vaihtaminen jalkaongelmiin. Mietin flip-floppaamista. Mietin kaikenlaisia vaihtoehtoja.
Lopulta tein sen vaikean päätöksen, että yritykseni läpivaeltaa PCT jää tältä vuodelta nyt tähän. Reitin läpi taisteleminen pelkän taistelun vuoksi ei ollut se, mitä olin tullut hakemaan. Vasemman jalan oireet viittasivat vahvasti plantaarifaskiittiin, joka paranee lähinnä levolla.
Minua jää harmittamaan se, että joudun jättämään mahtavat uudet vaeltajaystävät. Minua jää harmittamaan ilmeisen hyvien olosuhteiden missaaminen. En kuitenkaan aio katua sitä, että haluan pitää jalkani vaelluskunnossa vielä jatkossakin. Minusta myös vahvasti tuntuu, että ehkä jonain päivänä palaan vielä PCT:lle.