Day 20: Return to Fontana

9,33 km (5.8 miles)
166 / 2189.8 miles
Fontana Village Resort, Fontana Village, NC

The night provided an awesome thunderstorm show, which I could describe more poetically, had something not happened after. Something less poetic.

As I tried to sleep I already started feeling a strange uneasiness in my stomach. My concerns were not alleviated when I heard my tent neighbour start throwing up. A short time later the sounds started coming from another group of campers’ setup across the way.

Pretty soon I found myself trying to get my tent door open as quickly as possible as the puke pushed its way through my fingers. I projectile vomited several times into the vestibule while trying to avoid my sleeping bag and shoes in the pitch black darkness. Crawling out of the sleeping bag was not possible. I felt completely beaten up.

I tried to find my head lamp in the dark and clean up, when it started up again. It was clear that the water I had acquired earlier in the evening was contaminated. I knew this also meant that my entire water system, including my filter, was also contaminated. This meant that drinking more of the water would only make things worse.

I had to start thinking about where this situation would lead me right away. I’m dehydrated, can’t keep anything down, and can’t drink. The next road access, even in good shape, is two days’ hike away. My only option would be to return to Fontana to recuperate… and then what? How long until I’m in shape to hike again? How long can I be laid up in Fontana, and how do I get out of there without any public transportation?

Returning to Fontana might mean stopping my hike, which feels completely crushing. Moving forward would be a very risky decision. The timeframe on such a long trip doesn’t allow for extended delays. I had mentally prepared that getting sick or injured would end my hike. It still doesn’t reduce the frustrating feeling of how anticlimactic it is to try and make these decisions while trying to retain the contents fo my stomach in the middle of the night.

Yöllä oli huikea ukkosmyrsky, josta kertoisin runollisemminkin sanakääntein ellei jotain olisi tapahtunut sen jälkeen. Jotain vähemmän runollista.

Yrittäessäni nukkua aloin jo tuntea kummallista kiertämistä mahassa. Huoleni ei yhtään helpottanut kun kuulin naapuriteltan asukkaan alkavan oksentaa. Vähän ajan päästä kakomista ja yökkäilyä alkoi kuulua myös kauempaa teltta-alueen toiselta reunalta.

Ennen pitkää löysin itseni repimässä kiireellä teltan sisäovea auki oksennuksen ryöpytessä sormien välistä. Oksensin monta kertaa kaaressa absidiin yrittäen pilkkopimeässä olla sotkematta makuupussiani ja kenkiäni. Makuupussista ulos kömpiminen ei ollut mahdollista. Olo oli kuin hakatulla.

Yritin löytää pimeässä otsalamppuani ja siivota sotkua, kunnes oksentaminen alkoi taas. Oli ilmiselvää, että illalla ottamani vesi on saastunutta. Ymmärsin tämän tarkoittavan myös, että koko juomajärjestelmäni vedensuodatinta myöten olisi kontaminoitunut. Juominen siis vain pahentaisi tilannetta.

Jouduin jo yöllä pohtimaan mihin tämä tilanne johtaa. Olen kuivunut, oksennan kaiken, enkä voi juoda. Seuraavaan tienristeykseen on hyvilläkin voimilla kahden päivän matka. Ainoa vaihtoehto olisi siis palata Fontanaan toipumaan…ja sitten mitä? Kauan menee ennen kuin mikään pysyy sisällä? Kauan menee siitä ennen kuin olen vaelluskunnossa? Kauan voin ylipäänsä maata Fontanassa ja toisaalta miten sieltä pääsee pois, kun julkista liikennettä ei ole.

Paluu Fontanaan saattaa tarkoittaa vaelluksen keskeyttämistä, mikä tuntuu todella musertavalta. Jatkaminen eteenpäin olisi tässä tilassa todella riskaabeli ratkaisu. Aikataulu ei salli näin pitkällä matkalla kovin suurta viivästymistä. Olin henkisesti varautunut, että sairastuminen tai loukkaantuminen voi keskeyttää vaelluksen. Se ei kuitenkaan vähennä sitä tuskallista tietoisuutta millainen anti-kliimaksi on yrittää tehdä näitä päätöksiä tyhjentäessään mahansa sisältöä keskellä yötä.