Day 181: Long Pond

17,58 km (10.9 miles)
1960.0 / 2189.8 miles
Sabbath Day Pond Lean-to, ME

The morning choreography including eating and packing has turned into a routine eons ago. I don’t really have to think about it anymore and honestly I just can’t think. The constant state of physical exhaustion and the questionable nutrition level makes the act of thinking a laborious one.

And apparently I wasn’t really thinking at all when I was packing my pack in the morning. As I started to take down my tent I realised that I had packed my snacks and lunch for the day deep into my pack with all of my food. There was no way out but to lift everything out and pack it again. Then I started to wonder where was my phone. Well, that was luckily only in the pocket of my puffy that was on the top of the pack. Not quite the Martha Stewart precision here.

When I finally started hiking I learned that my choice for the tent site had been exceptionally good. The trail got more difficult and the terrain wouldn’t have been very nice to hike in dark. The changes in elevation were not big, but the trail was full of large boulders and high roots. If yesterday went smoothly, today didn’t look like it was going to be the same.

I was somehow tired when climbing over the Bemis Mountain, but the huge amounts of blueberries cheered me up. Every once in a while I stopped to pick a handful of blueberries and ate them contently.

At some point I met a woman, who asked me if I was the Finnish hiker. I told her that I indeed am. She said that she met another hiker who had been asking if she had seen me. I found out that this other hiker was 77, who must have passed my tent in the morning without seeing it and was now looking for me.

In addition to the numbing scrambling the downhill was changing to outright painful. The rocks were banging my feet and the motivation was zero. The only thing to lure me forward was the possibility to get to Rangeley tomorrow (meaning food). When I got to the bottom there was of course the next uphill in front of me. But despite the heaviness, climbing up felt much better for my feet.

I wanted to get to the next shelter, which would leave less than 10 miles to hike for tomorrow. It was looking like I might not get there before dark, but that wasn’t really a problem. In mid-summer I was often hiking until 20:30, because there was light. Now the sun sets before 8 pm. To get as much hiking time one must just hike with the head torch in the evening.

I arrived to the Lond Pond when the sun was setting and I stood there admiring the colourful landscape over the dead calm pond. The moon was shining and the first star introduced itself to the sky. I continued with the light of my head torch to the Sabbath Day Pond and pitched my tent near the shelter. When I went to get some water from the pond a large frog hopped to me and in the pond there was swimming a baby eel. Over the pond I could hear the sounds of birds and an owl. There were more stars in the sky now and as I crawled into my tent I was surrounded by the perfect silence.

Aamun koreografia syömisineen ja pakkaamisineen on rutinoitunut jo aikaa sitten. Asioita ei tarvitse kauheasti ajatella ja totta puhuen ei jaksakaan ajatella. Jatkuva fyysinen väsymys ja kyseenalainen ravitsemustaso tekee ajattelemisesta työlästä.

Enkä siis ilmeisesti todellakaan ajatellut, kun pakkasin reppuni aamulla. Alkaessani purkaa telttaa tajusin, että olin pakannut päivän ajaksi tarkoitetut välipalat syvälle reppuun muiden ruokien kanssa. Ei auttanut kuin nostella tavarat ulos repusta ja sitten pakata se uudestaan. Sen jälkeen ihmettelin missä kännykkäni on. No, sen olin jättänyt onneksi sentään vain repun ulkopuolelle kiinnittämäni untuvatakin taskuun. Ei taas mene ihan kuin Stömsössä.

Lähdettyäni vaeltamaan totesin yöpaikkani olleen erinomaisen hyvä. Reitti nimittäin vaikeutui heti sen jälkeen ja maasto ei olisi ollut mukavaa kuljettavaa pimeässä. Korkeuserot eivät olleet suuria, mutta polku oli täynnä kookkaita kiviä ja korkeita juurakoita. Jos eilinen oli mennyt hyvällä vauhdilla niin tänään ei näyttänyt vastaavaa olevan enää luvassa.

Bemis Mountainia ylittäessäni olin jotenkin väsynyt, mutta sain pientä piristystä valtavista mustikkamääristä. Pysähdyin vähän väliä keräämään kourallisen mustikoita ja söin niitä tyytyväisenä.

Jossain vaiheessa tuli vastaan nainen, joka kysyi olinko suomalainen vaeltaja. Myönsin olevani ja hän kertoi kohdanneensa minua kyselleen vaeltajan. Selvisi, että 77 oli ilmeisesti aamulla huomaamattaan ohittanut telttani ja kysellyt minua.

Alamäki osoittaitui puuduttavan könyämisen jälkeen myöskin tuskalliseksi. Kivikko hakkasi jalkoja ja motivaatio oli nollassa. Houkutuksena etenemiselle oli lähinnä mahdollisuus päästä huomenna Rangeleyn kaupunkiin (eli saada ruokaa). Kuopan pohjalle päästyään oli tietysti taas noustava, mutta raskaudesta huolimatta ylämäki tuntui jaloissa paremmalta.

Halusin päästä seuraavalle shelterille, jolloin huomiseksi jäisi vajaat 10 mailia kaupunkiin. Näytti siltä, etten olisi perillä ennen pimeää, mutta se ei oikeastaan ollut ongelma. Keskikesällä vaelsin useinkin puoleen yhdeksään asti, koska valoa riitti. Nyt auringon laskiessa ennen kahdeksaa pitää vain saman mittaisia päiviä tehdessä vaeltaa loppuaika otsalampun kanssa.

Tulin Long Pondin rantaan auringon laskiessa ja ihailin värikästä maisemaa rasvatyynen lammen rannalla. Kuu paistoi jo taivaalta ja ensimmäinen tähti ilmestyi näkyviin. Jatkoin otsalampun valossa viereiselle Sabbath Day Pondille asti ja pystytin telttani shelterin lähelle. Käydessäni ottamassa lammesta vettä loikki ensin vastaan kookas sammakko ja lammen pohjassa uiskenteli ankeriaan poikanen. Lammen yli kuului lintujen huutelua ja pöllön huhuilu. Tähtiä oli ilmestynyt taivaalle lisää ja kömpiessäni lopulta telttaan vallitsi täydellinen hiljaisuus.